Vaikka yleisesti ottaen pidänkin koirista kovasti, suhteeni intialaisiin koiriin ei ole koskaan ollut mikään erityisen lämmin. Kaikki lähti menemään vikaan jo heti ensi tapaamisellamme, ensimmäisellä Intia-visiitilläni vuosia sitten, kun yritin käydä lenkillä anoppilan kulmilla Nelloressa. Tien vierillä päivysti iso lauma koiria, jotka murisivat ja haukkuivat minulle, ja jotkut lähtivät jopa peräänkin. Koskaan aiemmin en ollut koiria pelännyt, mutta nyt meinasi tulla löysät housuun, kun pelotti niin kovasti. Lenkkeilyni jäikin tuolloin yhteen ainoaan kertaan, kun en uskaltanut mennä koirien takia ulos.
En tiennyt, miten vihaisiin koiriin pitäisi suhtautua - pitäisikö niitä maanitella, pitäisikö niille karjua vai olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Myöhemmin anoppi valisti minua, että koirien ohi pitäisi mennä coolisti, eikä ainakaan juosta, koska juokseminen herättää koirien kiinnostuksen ja vain pahentaa asiaa. Onneksi täällä Hyderabadissa on sentään KBR-puisto, jossa ei ole koiria ja jossa pääsen kirmailemaan ilman, että koira roikkuu koko ajan kantapäässä kiinni.
Alkuaikoina minun kävi myös sääliksi koiria, kun ne olivat niin laihoja ja usein jollakin tapaa vammautuneita jouduttuaan autojen kolhimiksi tai ihmisten potkimiksi. Niin vaikeaa surkeiden eläinkohtaloiden näkeminen on minulle ollut, että pari kertaa on pitänyt tirauttaa oikein pienet itkutkin. Kerrankin ajelin kaupunkiruuhkassa, kun näin, että joku paperi tai pahvin palanen huojui liikenteen keskellä tiellä. Kun tulin lähemmäs, huomasin, että ei se ollutkaan mikään tuulessa heiluva paperi, vaan pienen pieni koiranpentu, joka oli jäänyt auton alle ja joka kouristeli siinä tien pinnassa henkitoreissaan.
Muutaman sydäntäsärkevän tapauksen jälkeen päätin kovettaa itseni ja olla kiinnittämättä koiriin enää mitään huomiota. Surkeita kohtaloita - niin eläimiä kuin ihmisiäkin - on Intia täynnä, enkä minä voi asialle mitään. En voi kiikuttaa jokaista sairasta ja kärsivää eläintä eläinlääkärille tai antaa jokaiselle nälkäiselle eläimelle ruokaa. Päätin, että en katsoisi koiriin päinkään - ja jos sattuisin vahingossa näkemäänkin kolmella jalalla hyppivän tai kuolemaa tekevän koiran, pakottaisin itseni unohtamaan koko asian. Sallin itselleni nähdä vain hyvävoimaiset ja terveiltä näyttävät koirat, joita Intiassa on itse asiassa yllättävän paljon. Koirilla on ilmeisesti aika hyvä selviytymisen taito, koska suurin osa Intian (tai ainakin Hyderabadin) kulkukoirista näyttää olosuhteisiin nähden aika hyvinvoivilta.
En tiedä, mistä koirat ruokansa saavat, mutta ainakin roskakasoista (ja roskakasojahan täällä riittää!) sekä ruokakojujen liepeiltä. Jotkut koirat käyvät oikein kaupassakin: Kerran istuin anoppilan ulkopuolella autossa odottelemassa, kun huomasin tietä pitkin jolkottelevan koiran. Koiralla oli jotakin suussaan, mutten erottanut, mitä. Vasta koiran tultua lähemmäs huomasin, että koira retuutti suussaan kokonaista isoa paahtoleipäpakettia - muovipakkauksineen kaikkineen! Koska koira tuli läheisen kaupan suunnalta, se näytti aivan siltä kuin se olisi vain käväissyt kaupassa. En tiedä, oliko koira löytänyt paketin jostain, oliko joku antanut sen sille, vai oliko koira pöllinyt sen jostain, mutta minua riemastutti, että koira oli onnistunut saamaan jollakin konstilla kokonaisen paketin leipää. :-)
Intian koirat eivät tykkää juurikaan liikuskella päiväsaikaan, ja ne aktivoituvatkin vasta illalla. Parhaat bileet pidetään vasta yöllä, jolloin kaduilla saattaa käydä kovakin rähinä. Jahdataan toisia koiria, ja isotellaan kaikille tiellä liikkujille. Autoillekin saatetaan joskus ärhennellä ja juosta autojen perässä hirveästi haukkua räksyttäen. Mitäs tulet tänne mun reviirille? Erityisen suosittu makuupaikka koirien keskuudessa näyttää olevan tie: koirat ottavat päikkäreitä keskellä tietä, ja muu liikenne väistelee nukkuvia koiria.
Viime aikoina kulkukoirat ovat aiheuttaneet paniikkia siksi, että vesikauhutapausten määrä on lisääntynyt rajusti. Jo 15 ihmistä on kuollut Andhra Pradeshin osavaltiossa lyhyen ajan sisällä saatuaan vesikauhun sairastuneen koiran puremasta. Kuolleet ovat olleet tavallisesti köyhiä, joilla ei ole ollut varaa hakeutua asianmukaiseen hoitoon vaan jotka ovat sen sijaan menneet puoskarille. Yksi puremanjälkeinen vesikauhupiikki maksaa 700 rupiaa (10 euroa), ja piikkejä tarvitaan kaikkiaan viisi. Yksi vesikauhutapaus on hieman surkuhupaisa (vaikka eihän vesikauhussa oikeasti mitään nauramista ole): koira puri miestä ja mies puri vaimoa.
Hyderabadin kaupungin tarkoituksena on ollut rokottaa kaikki kulkukoirat vesikauhua vastaan, mutta kun koiria on kaupungissa arviolta 300000, ja ne lisääntyvät koko ajan, tehtävä on mahdoton. Kaiken lisäksi rokotusoperaatio tulisi suorittaa vuosittain, koska rokotus antaa suojan vain vuodeksi. Neljän vuoden aikana kaupungin on onnistunut rokottaa vain noin 180000 koiraa.
Koska vesikauhu pelottaa ihmisiä, ja intialaisilla on tapana ottaa silloin tällöin ohjat omiin käsiinsä, sanomalehdessä ohjeistettiin ihmisiä, että he eivät saa itse alkaa tappaa vesikauhuisia koiria: "Vesikauhu on virus, joka leviää sairastuneen eläimen syljen välityksellä. Koirien hakkaamista kuoliaaksi kepeillä, putken pätkillä tai muilla välineillä tulee välttää, koska se asettaa ympärillä olevat ihmiset vaaraan, sillä he voivat saada tartunnan eläimestä leviävien pisarien välityksellä."
Katukoirien lisäksi Intiassa on paljon myös hyväosaisempia koiria - niitä, jotka ovat joidenkin lemmikkejä. Näille koirille haetaan koiranruokaa koiranruokakaupoista, ja näitä koiria kävelytetään kaulapannassa. Intiassa koirien kävelyttäminenkin on usein ulkoistettu, sillä jotkut palkkaavat tehtävään erityisen koiranulkoiluttajan, jonka tehtävänä on siis vain kävelyttää koiraa. Jos kerran taloudessa on siivooja, kokki, autonkuljettaja, puutarhuri ja lastenhoitaja, niin pitäähän sitä nyt yksi koiranulkoiluttajakin olla.
Hienoimpien koirien ei tarvitse tyytyä tavalliseen lenkittelyyn, vaan ne pääsevät käymään koirakylpylöissä, hieronnassa ja aromaterapiassa. Hyderabadissa on useitakin koirien kauneussalonkeja, joissa karvaturrit saavat nautiskella luksuspalveluista. Eräässäkin salongissa on koiria varten oma kokki, joka laittaa koirille niiden mieliruokaa. Tarjolla on myös sokerittomia syntymäpäiväkakkuja, keksejä ja leivonnaisia, jotka ovat kuulemma niin ravinteikkaita, että jopa diabeetikot voivat syödä niitä. Pienimuotoinen koirahotellikin salongin yhteydessä on, ja asukeille on tarjolla huolenpitoa kellon ympäri. Kissojakin toki palvellaan, mutta korkeammin hinnoin, koska niiden kynnet ovat potentiaalisesti vaarallisempia kuin koirien.
En tiennyt, miten vihaisiin koiriin pitäisi suhtautua - pitäisikö niitä maanitella, pitäisikö niille karjua vai olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Myöhemmin anoppi valisti minua, että koirien ohi pitäisi mennä coolisti, eikä ainakaan juosta, koska juokseminen herättää koirien kiinnostuksen ja vain pahentaa asiaa. Onneksi täällä Hyderabadissa on sentään KBR-puisto, jossa ei ole koiria ja jossa pääsen kirmailemaan ilman, että koira roikkuu koko ajan kantapäässä kiinni.
Alkuaikoina minun kävi myös sääliksi koiria, kun ne olivat niin laihoja ja usein jollakin tapaa vammautuneita jouduttuaan autojen kolhimiksi tai ihmisten potkimiksi. Niin vaikeaa surkeiden eläinkohtaloiden näkeminen on minulle ollut, että pari kertaa on pitänyt tirauttaa oikein pienet itkutkin. Kerrankin ajelin kaupunkiruuhkassa, kun näin, että joku paperi tai pahvin palanen huojui liikenteen keskellä tiellä. Kun tulin lähemmäs, huomasin, että ei se ollutkaan mikään tuulessa heiluva paperi, vaan pienen pieni koiranpentu, joka oli jäänyt auton alle ja joka kouristeli siinä tien pinnassa henkitoreissaan.
Muutaman sydäntäsärkevän tapauksen jälkeen päätin kovettaa itseni ja olla kiinnittämättä koiriin enää mitään huomiota. Surkeita kohtaloita - niin eläimiä kuin ihmisiäkin - on Intia täynnä, enkä minä voi asialle mitään. En voi kiikuttaa jokaista sairasta ja kärsivää eläintä eläinlääkärille tai antaa jokaiselle nälkäiselle eläimelle ruokaa. Päätin, että en katsoisi koiriin päinkään - ja jos sattuisin vahingossa näkemäänkin kolmella jalalla hyppivän tai kuolemaa tekevän koiran, pakottaisin itseni unohtamaan koko asian. Sallin itselleni nähdä vain hyvävoimaiset ja terveiltä näyttävät koirat, joita Intiassa on itse asiassa yllättävän paljon. Koirilla on ilmeisesti aika hyvä selviytymisen taito, koska suurin osa Intian (tai ainakin Hyderabadin) kulkukoirista näyttää olosuhteisiin nähden aika hyvinvoivilta.
Tämä koira "asuu" jossakin tässä lähellä, koska näen sen aika usein norkoilemassa ruokakojujen lähistöllä tai muuten vain tiellä jolkottelemassa.
Tässä hää loikoilee aamuauringossa.
Tässä hää loikoilee aamuauringossa.
En tiedä, mistä koirat ruokansa saavat, mutta ainakin roskakasoista (ja roskakasojahan täällä riittää!) sekä ruokakojujen liepeiltä. Jotkut koirat käyvät oikein kaupassakin: Kerran istuin anoppilan ulkopuolella autossa odottelemassa, kun huomasin tietä pitkin jolkottelevan koiran. Koiralla oli jotakin suussaan, mutten erottanut, mitä. Vasta koiran tultua lähemmäs huomasin, että koira retuutti suussaan kokonaista isoa paahtoleipäpakettia - muovipakkauksineen kaikkineen! Koska koira tuli läheisen kaupan suunnalta, se näytti aivan siltä kuin se olisi vain käväissyt kaupassa. En tiedä, oliko koira löytänyt paketin jostain, oliko joku antanut sen sille, vai oliko koira pöllinyt sen jostain, mutta minua riemastutti, että koira oli onnistunut saamaan jollakin konstilla kokonaisen paketin leipää. :-)
Mitä mietit, kuomasein?
Intian koirat eivät tykkää juurikaan liikuskella päiväsaikaan, ja ne aktivoituvatkin vasta illalla. Parhaat bileet pidetään vasta yöllä, jolloin kaduilla saattaa käydä kovakin rähinä. Jahdataan toisia koiria, ja isotellaan kaikille tiellä liikkujille. Autoillekin saatetaan joskus ärhennellä ja juosta autojen perässä hirveästi haukkua räksyttäen. Mitäs tulet tänne mun reviirille? Erityisen suosittu makuupaikka koirien keskuudessa näyttää olevan tie: koirat ottavat päikkäreitä keskellä tietä, ja muu liikenne väistelee nukkuvia koiria.
Voi miten nukuttaa...
Viime aikoina kulkukoirat ovat aiheuttaneet paniikkia siksi, että vesikauhutapausten määrä on lisääntynyt rajusti. Jo 15 ihmistä on kuollut Andhra Pradeshin osavaltiossa lyhyen ajan sisällä saatuaan vesikauhun sairastuneen koiran puremasta. Kuolleet ovat olleet tavallisesti köyhiä, joilla ei ole ollut varaa hakeutua asianmukaiseen hoitoon vaan jotka ovat sen sijaan menneet puoskarille. Yksi puremanjälkeinen vesikauhupiikki maksaa 700 rupiaa (10 euroa), ja piikkejä tarvitaan kaikkiaan viisi. Yksi vesikauhutapaus on hieman surkuhupaisa (vaikka eihän vesikauhussa oikeasti mitään nauramista ole): koira puri miestä ja mies puri vaimoa.
Yritin ottaa kuvan yhdestä koirasta, joka lepäili poliisimaasturin takaosassa suunnattoman hassun näköisenä. Kuva ei oikein onnistunut, kun auto läksi juuri liikkeelle, mutta kyllä tästä jotain näkee...
Hyderabadin kaupungin tarkoituksena on ollut rokottaa kaikki kulkukoirat vesikauhua vastaan, mutta kun koiria on kaupungissa arviolta 300000, ja ne lisääntyvät koko ajan, tehtävä on mahdoton. Kaiken lisäksi rokotusoperaatio tulisi suorittaa vuosittain, koska rokotus antaa suojan vain vuodeksi. Neljän vuoden aikana kaupungin on onnistunut rokottaa vain noin 180000 koiraa.
Äiti ja lapset päikkäreillä.
(ööh, vai sittenkin isä...? mä olen vähän huono näissä hommissa...hehee)
Äidillä on oikein tyynykin pään alla. :-)
(ööh, vai sittenkin isä...? mä olen vähän huono näissä hommissa...hehee)
Äidillä on oikein tyynykin pään alla. :-)
Rääpäleet.
Koska vesikauhu pelottaa ihmisiä, ja intialaisilla on tapana ottaa silloin tällöin ohjat omiin käsiinsä, sanomalehdessä ohjeistettiin ihmisiä, että he eivät saa itse alkaa tappaa vesikauhuisia koiria: "Vesikauhu on virus, joka leviää sairastuneen eläimen syljen välityksellä. Koirien hakkaamista kuoliaaksi kepeillä, putken pätkillä tai muilla välineillä tulee välttää, koska se asettaa ympärillä olevat ihmiset vaaraan, sillä he voivat saada tartunnan eläimestä leviävien pisarien välityksellä."
Penni ajatuksistasi.
Katukoirien lisäksi Intiassa on paljon myös hyväosaisempia koiria - niitä, jotka ovat joidenkin lemmikkejä. Näille koirille haetaan koiranruokaa koiranruokakaupoista, ja näitä koiria kävelytetään kaulapannassa. Intiassa koirien kävelyttäminenkin on usein ulkoistettu, sillä jotkut palkkaavat tehtävään erityisen koiranulkoiluttajan, jonka tehtävänä on siis vain kävelyttää koiraa. Jos kerran taloudessa on siivooja, kokki, autonkuljettaja, puutarhuri ja lastenhoitaja, niin pitäähän sitä nyt yksi koiranulkoiluttajakin olla.
Hienoimpien koirien ei tarvitse tyytyä tavalliseen lenkittelyyn, vaan ne pääsevät käymään koirakylpylöissä, hieronnassa ja aromaterapiassa. Hyderabadissa on useitakin koirien kauneussalonkeja, joissa karvaturrit saavat nautiskella luksuspalveluista. Eräässäkin salongissa on koiria varten oma kokki, joka laittaa koirille niiden mieliruokaa. Tarjolla on myös sokerittomia syntymäpäiväkakkuja, keksejä ja leivonnaisia, jotka ovat kuulemma niin ravinteikkaita, että jopa diabeetikot voivat syödä niitä. Pienimuotoinen koirahotellikin salongin yhteydessä on, ja asukeille on tarjolla huolenpitoa kellon ympäri. Kissojakin toki palvellaan, mutta korkeammin hinnoin, koska niiden kynnet ovat potentiaalisesti vaarallisempia kuin koirien.
Näytän sulle kieltä!
Hienoja kuvia!
VastaaPoistaMinusta on tuntunut aina jotenkin absurdilta, miten ihmiset suuresta paikallisesta koirapopulaatiosta huolimatta ottavat ulkomailta tilattuja rotukoiria kotiinsa lemmikeiksi. Ja se, mitä sanoit koiranulkoiluttajista on ihan totta - toisin kuin Suomessa, jossa koiranomistajat pitävät ulkoiluttamista liikuntamuotona, intialaiset - jotka eivät yleensä harrasta liikuntaa - ulkoistavat senkin.
Minua on joskus huvittanut, kun olen spekuloinut, mitä kulkukoira ajattelee pannassa ulkoilutettavista rotukoirista... tuntevatko ne kateutta vai sääliä serkkujaan kohtaan?
Miten suuri kontrasti noiden katukoirien ja lellittyjen koirien välillä.
VastaaPoistaSurullista,että teillä on noin paljon katukoiria ja että niitä on niin paljon.Täälläkin on paljon koiria kaikenlaisten yhdistysten tiloissa odottomassa uutta kotia,mutta eivät sentään ole kadulla.En muista milloin olisin viimeksi nähnyt kodittoman koiran. Parempi olisi jos teillä tehtäisiin joku sterilisoimisoperaatio,eivät silloin lisääntyisi niin paljon.
Mutta kuvasi ovat ihastuttavat ja koirat niissä hellyttäviä.
Anna, minä olen miettinyt ihan samaa! Että kummatkohan ovat loppujen lopuksi ”onnellisempia”: kulkukoirat, jotka saavat juosta ja elää vapaana muiden koirien kanssa, vai kaulapannassa kulkevat koirat, jotka joutuvat elämään ihmisten ehdoilla... Olisi kiva tietää, mitä koirien päässä liikkuu. :-)
VastaaPoistaKoiranulkoiluttajien palkkaaminen on minusta aika älytöntä! Mutta kuten sanoit, intialaiset eivät tosiaankaan harrasta liikuntaa, ja kai se lemmikki on olemassa täällä vain jonkinlaisena leikkitoverina?
Yaelian, kontrasti on tosiaan hirvittävän suuri, mutta Intia on vähän kaikessa sellainen äärimmäisyyksien maa. Ihmisiäkin on olemassa superrikkaita ja superköyhiä, ja sama pätee kai koiriinkiin. On tosi hienoa, että siellä ei kulkukoiria ole ja että siellä pidetään eläimistä niin hyvää huolta.
Tuon rokotuskampanjan yhteydessä koiria on myös stelirisoitu, mutta ilmeisesti aika huonoin tuloksin.
Pitaa myos muistaa, etta ne apinat ovat myos yksi suurimmista vesikauhun tartuttajista... Kuinkahan moni on saanut tartunnan just niista kiukkuisista apinoista jotka norkuu ihmisten ilmoilla?
VastaaPoistaTaalla on myos yllattavan paljon kulkukoiria, jotka lahinna liikkuu oiseen aikaan. Pitavat kylla melkoista metelia!
Kuwaitin kaunotar, hui kauheeta, en edes tullut ajatelleeksi, että vesikauhun voi saada apinastakin. Taas yksi syy lisää kammota niitä!
VastaaPoistaIhme eläimiä nuo koirat, kun pitää yöllä mekastaa niin kauheasti. :-)
Pakko kommentoida nyt tähän vanhaan postaukseen kun tuli itselle läheinen aihe. Olen siis lueskellut jonkun päivän tätä blogia ja päässyt tänne asti! Ihan yllätyin kun joku muukin on ihmetellyt samoja asioita Intiasta ja sen ihmisistä... :) Sen verran taustoista että muutin Secunderabadiin vuonna 2010, sieltä Suratin ja Nandedin kautta Delhiin, jossa tätä kirjoittelen. Suomeen olisi tarkoitus palata miehen ja kahden koiran (kaikki kolme intialaisia) kera tässä kuussa jos suunnitelmiin ei tule muutoksia. Tai siis minä menen ensin, mies ja koirat tulevat vasta ensi vuoden puolella.
VastaaPoistaSitä piti sanomani että aika monet ihmiset ruokkivat katukoiria esim. kekseillä ja yli jääneillä roteilla (siis roti, ei rotta...) ja toki ne kaivelevat kaikki jätteet. Monissa paikoissa on ns. ABC-ohjelma joka oikein toimiessaan vähentää pentuja, raivotautia, koiratappeluita ja puremia. Tarkoitus on siis että koira pyydystetään, viedään eläinlääkärille steriloitavaksi ja rokotettavaksi ja toivuttuaan parin päivän päästä palautetaan sinne mistä se haettiin. Tärkeää palautuksessa samaan paikkaan on se, että koirat muodostavat ne omat pienet laumansa ja vieras koira ajetaan hyvinkin aggressiivisesti reviiriltä pois. Monessa kaupungissa on myös paikalliset koira-rescuet ja ashramit, jonne kiikutetaan loukkaantuneita koiria, orpoja pentuja jne ja ne joko jää sinne tai niille yritetään etsiä koti. Tällä hetkellä (olet ehkä lukenut lehdistä tai netistä) Intiassa liikkuu myös iso keltainen kuorma-auto, joka pysähtyy reittinsä varrella rokottamaan mahdollisimman monta koiraa kerralla raivotautia vastaan ja se onkin tavoitteensa tainnut täyttää aikoja sitten.
Apinapostauksiinkin meinasin kirjoitella, mutta menköön nyt tänne kun kerta aloitin... Secunderabadissa oli lauma apinoita jotka tiesivät tasan tarkkaan missä kohtaa asuntoa on keittiö ja mihin aikaan ihmiset eivät yleensä ole kotona ja jos parvekkeen ovi oli auki ne kävivät ryöstöretkillä. Meillä kävi jopa kerran hurjan kokoinen ja näköinen uros ihan törkeästi keittiössä kun me olimme paikalla! Murisi vaan kun mies yritti ajaa sitä ulos. Nandedissa oli langureja, joita ihastelin kaukaa eikä näitä rosvolaumoja näkynyt ollenkaan. Langureitahan on käytetty noiden normiapinoiden pitämiseen esim. hotelleista poissa ja on ilmeisen tehokas pelote eikä ne vissiin ryöstele ihmisten koteja tai ole läheskään niin aggressiivisia kuin makakit. Suratissa en nähnyt apinan apinaa missään, lehmiä kyllä senkin edestä! Täällä Delhissä taas meidän katolla riekkuu joka päivä aivan hervottoman kokoinen apinalauma (koirat saa aina hepulin kun kuulevat) jotka yleensä ovat siirtymässä paikasta toiseen. Joskus ne tosin jäävät mellastamaan ja silloin olenkin ottanut koiran mukaan ja käynyt ilmoittamassa että sitä matkaa voi jatkaa, kiitos ja näkemiin. :P Laiskasti lähtevät, mutta eivät ala urputtamaan kun koiran kanssa kiipeää katolle.
Tulipas paljon höpötettyä, vaikka piti vain noista katukoirista ihan pienesti jotain sanoa... >.<
t. Minna Delhistä, toivottavasti pian Suomesta taas!
Kiva kun jätit kommenttia! :-)
PoistaLuulen, että aika moni pohtii Intiassa samoja asioita, varsinkin niitä juttuja, jotka ovat ihan eri lailla kuin meillä Suomessa. Intia tarjoaa kyllä paljon ajateltavaa. :-) Intian eläimetkin koskettavat varmaan aika monia, kun Suomessa ei katukoiria ole.
Mielenkiintoista oli lukea kokemuksista koirien ja apinoiden kanssa. Nuo apinat kuulostavat todellisilta maan- (ja pään-)vaivoilta; minä pelkäisin niitä varmaan kuollakseni. :-D
Nuo koirien rokotus- ja hoito-ohjelmat ovat minullekin jossain määrin Hyderabadista tuttuja, ja rupesin muistelemaan, että olen kirjoittanut myöhemmin vielä toisenkin postauksen koirista, jossa olen vähän sivunnut noita aiheita. En kuitenkaan löytänyt sitä postausta blogistani mistään, ja kun kävin tarkemmin etsimässä sitä, huomasin, että olin kämmännyt jotenkin, ja postaus oli minulla luonnoksissa. Hyvä, että tuli tämäkin ilmi. Mutta täällä on siis se toinen koirapostaus, jos haluat lukea. :-)
Toivottavasti kotiutuminen Suomeen sujuu hyvin! Terveisiä koiruuksille. :-)
Kävin lukaisemassa, jälleen hyvä kirjoitus :) Ihmeellisesti minä jään aina joihinkin blogeihin koukkuun ja sinun blogisi kuuluu näihin koukuttaviin... ehkäpä se on se Intia-yhteys sen lisäksi että kirjoitat niin hauskasti jopa harmittavista asioista!
PoistaItsekin melkein aloitin blogin vääntämistä kun tänne muutin, mutta minulla ei ole sanan säilä kovin hyvin hallussa ja pitkäjänteisyys on täysin tuntematon käsite. Siinähän sitä olisikin ollut tylsä blogi, kun päivitystä olisi tullut kerran vuodessa, jos silloinkaan.
Kyllä vain, apinat ovat todellakin päänvaiva varsinkin jos joku onneton ruokkii niitä. Itse sain lähes sydänkohtauksen juurikin Secunderabadissa kun viattomana istuin parvekkeella aamukahvilla lehteä lueskellen ja silmäkulmasta vilahti jotain. Käännyin katsomaan ja hyvä etten törmännyt viereiseen seinään kun hoksasin että apinahan siinä kaiteella istui! Hyväkäytöksinen ja kerjäämään oppinut (ojenteli etukäpäläänsä), mutta minä singahdin sähisten sisälle ja ovi tiukasti kiinni. Onneksi mies oli kotona, olisin muuten säälistä käynyt viemässä sille hedelmän ja sittenhän sitä parveketta ei olisi voinut enää käyttää kun se olisi varmaan tuonut sukulaisensakin paikalla. Ilmainen ruokatarjoilu! Täällä ovat lähinnä harmiksi siksi kun koirat saa haukkuhepuleita heti kun se lauma jämähtää tuohon meidän katolle juhlimaan eikä sitä jaksa kuunnella kovinkaan montaa minuuttia. Asutaan siis pienehkössä talossa, jossa on kokonaiset kolme vuokra-asuntoa, vuokraisännän pienen huoneen lisäksi. Ei todellakaan mitään luksusta, mutta väliaikaiseksi asunnoksi ihan riittävä. :) Käsittääkseni koko talo on aikoinaan ollut vuokraisännän vanhempien käytössä, mutta he muuttivat takaisin kotikyläänsä ja taloon rempattiin useampi asunto. Nyt poika asustelee poikamiehen tyyliin viikot täällä ja käy välillä vaimoa ja muuta perhettä moikkaamassa siellä kylässä.
Ja nyt ihan oikeasti lopetan höpötykset ja jatkan blogin lukemista! Olen päässyt jo viime vuoteen ja mielenkiinnolla luin juuri katon joogatunneista. Harmitti kun itsellä ei ollut moista mahdollisuutta missään välissä, mutta ehkä olisin ollut turhan laiska... ja mies kuulemma osaa joogata, on vain liian laiska hänkin opastamaan. :)
Minna
Hih, no minuahan se ei haittaa yhtään, jos blogiini jää koukkuun. ;-) Kiitos.
PoistaBloggauksessa on minusta kivaa juuri se, kun juttuja voi kirjoitella omaan tahtiin. Tosin itsekin tykkään semmoisista blogeista, jotka päivittyvät suhteellisen usein. Olen joskus kokeillut kirjankin kirjoittamista ja todennut, että siihen minusta ei kyllä ole! Että tunnista toiseen pitäisi vain istua ja kirjoittaa. :-D
Onpa hauska kuulla, että on olemassa hyväkäytöksisiä apinoitakin. Minä olisin jopa saattanut heltyä tuommoisen käpäläänsä ojentelevan yksilön edessä. :-) Tai ehkä en kumminkaan, kun olisin ajatellut asiaa pidemmälle.
Minun joogatunneilleni kävi vähän köpelösti, kun opettaja kuoli. Olin kyllä tainnut lopettaa joogatunnit jo ennen sitäkin. Ei taida vain olla mun luonteelleni sopiva harrastus, tai sitten tämä on vain muutosvastustusta ja selittelyä, miksi en muka voi joogata, kun oikeasti taitaa olla kyse vain siitä, etten halua. :-)