Tarjotaan pysyvä vakanssi omatoimiselle kokille

Repolainen kirjoitteli ihanista kokkailustaan, joiden lopputuloksia katselin hieman – hyvällä tavalla 😘 – kateellisena. Postaus oli sillä tavalla inspiroiva, että se sai minut pohtimaan omaa suhdettani ruoanlaittoon. Varmaan olen pohtinut tätäkin asiaa jo tsiljoona kertaa aikaisemmin, mutta pohditaanpa taas.

Minähän olen valmistunut joskus ravintolakokiksikin, mutta ei kokkaamisesta minulle mitään ammattia tullut. Huomasin nimittäin jossain vaiheessa, että minulla ei olekaan mitään intohimoa kokkaamista kohtaan (vaikka toisin olin kuvitellut!) ja että ruoanlaitto on minulle oikeastaan pakollinen paha. Edelleenkin ihmetyttää, miten päädyin kyseiseen kouluun ja miten onnistuin valmistumaankin sieltä. Luulin vissiinkin, että kun pääsisin kokkikouluun, alkaisin loistaa, ja minusta kuoriutuisi joku jamieoliver. Eipä aikaakaan, kun pääsisin keittämään Helsingin tunnetuimpiin ravintoloihin, minulta rupeaisi ilmestymään keittokirjoja, ja lopulta päätyisin koko Suomen tuntemaksi televisiokokiksi. Sehän se on se uran huipentuma – päästä telkkariin. No näinhän se elämä pääpiirteissään menikin. 😆 Urapolkuni alkoi kasvaa saniaista ja vuohenputkea, ja kokkivaatteet jäivät homehtumaan jonnekin laatikon pohjalle. 

Herkullinen kebab-annos à la Sodankylän Neste.

Mutta pitäähän sitä ruokaa kumminkin joka päivä laittaa, jollei halua elää eineksillä tai syödä joka päivä ravintolassa. Eineksiä tulee vedettyä toki joka päivä lounaalla (keittojen muodossa), koska haluan, että lounas (ja aamiainen ja välipala 😆) ilmestyy eteeni mahdollisimman vähällä vaivalla. Minulle ei myöskään tuota ongelmaa syödä samaa ruokaa vuosikaudet, kuten kaikki jo varmasti tietävätkin (nimimerkillä Weetabix). Kun syö aina samaa ruokaa, ei tarvitse valjastaa arvokkaita aivosolujaan seuraavan aterian sisällön pohtimiseen, vaan voi käyttää senkin ajan johonkin järkevämpään, esimerkiksi internetissä roikkumiseen. 

Ruoanlaitto on minusta ihan turhaa puuhaa, sillä en voi ymmärtää, mitä järkeä on kuluttaa mielettömästi aikaa keittiössä, kun huomenna ne tämän päivän upeat ateriat vedetään kumminkin vessanpöntöstä alas. Eikö silloin ole ihan sama, mitä suustaan sisään tunkee, jos siis kuitenkin saa ruoastaan kaikki tarvitsemansa ravintoaineet? Miksi ihmeessä pitäisi viettää keittiössä monta tuntia, jotta saisi väännetyksi viiden tähden gourmetillallisen, kun ei sitä viiden minuutin (tai kymmenen, jos syö oikein hitaasti) päästä enää ole? Juhlat, kokoontumiset ystävien kanssa ja sen sellaiset ovat toki asia erikseen, ja niiden takia jopa minä haluan nähdä vaivaa. Tarkoitankin nyt ihan arkiruokaa, jota syödään vain siksi, että pysyttäisiin hengissä. 

Nyt on houkuttelevan näköinen ravintola-annos.

Sivuhuomautuksena sanottakoon – vaikka uskon, että te lukijat ymmärrätte tämän ilman erillistä sanomistakin – että tarkoitukseni ei ole millään lailla mollata tai väheksyä sellaisia, jotka rakastavat ruoanlaittoa. Ymmärrän, että ihmisillä on erilaisia kiinnostuksen kohteita ja vahvuuksia ja että jokainen saa käyttää aikansa siihen, mihin huvittaa. 

Vaikka päivän muut ateriat tulevat eteeni varsin helpolla, illaksi pitää kuitenkin laittaa jotain. Illallinen on ensinnäkin minulle ainoa "kunnon" lämmin ateria, ja toiseksi se on arkipäivinä minulle ja ukkelille päivän ainoa yhteinen ateria. Vaikka en tykkää ruoanlaitosta, niin vieläkin enemmän vihaan sitä, kun joka päivä pitää miettiä, mitä tänään syötäisiin. Ai jumalauta, että menee joskus hermot. On päiviä, että vatvon ja vatvon asiaa, ja mitä enemmän yritän miettiä, sitä pahempaan juntturaan aivoni tuntuvat menevän, eikä mieleeni tule yhtäkään järkevää vaihtoehtoa. Sitten istun jälleen kerran läppärin eteen ja näpyttelen Googleen  'mitä tänään syötäisiin' tai 'dinner ideas' tai vielä mieluummin: 'easy dinner ideas'. Sitten seuraa maanista hakutulosten selailua, jonka lopputulos on yleensä se, että pääni on yhtä tyhjä kuin ennen googlettamistakin, mutta vitutus on tuplaantunut, ellei jopa triplaantunut. Ja tätä sitten joka saamarin päivä, tai ainakin aika usein. 

Jotain tämä kaipaisi, mutta mitä?

Tilannetta toki helpottaa, jos jääkaapissa on intialaisia vihanneksia. Silloin mahdollisuudet ovat rajallisemmat kuin että jos kaapissa ei olisi mitään potentiaalista kokattavaa ja pitäisi lähteä kauppaan. Mutta jos niitä intialaisia vihanneksia ei ole, v-käyrä alkaa uhkaavasti nousta jo aamusta. Usein kysyn ukkelilta, mitä hän haluaisi illalla syödä, ja noin 20 prosentin varmuudella saan jonkin muun vastauksen kuin 'ihan mitä vain'. Joskus elän vaarallisesti ja päätän mennä kauppaan ilman etukäteissuunitelmaa: päätän katsoa, mikä näyttää kaupassa hyvältä, ja ostaa sitä. Yleensä tämä kosahtaa reisille ja pyörin kaupassa turhautuneena, kun kaikki näyttää ihan samalta, eikä mikään oikein innosta. Sitten ostan jonkin kukkakaalin tai munakoisoa, josta emme kumpikaan erityisemmin tykkää. 

Tästä tuli muuten mieleeni buddhalaismunkki Nick Keomahavongin video Why I Choose to Live a Restrictive Life. Yleensä ihmisiä kuulemma ihmetyttää, miksi joku valitsee munkin elämän kaikkine rajoituksineen, kun voisi elää vapaata elämää ilman minkäänlaisia rajoituksia. Nick näkee rajoitukset vapautena, sillä vaihtoehtojen runsas määrä saattaa uuvuttaa ihmisen ja jopa aiheuttaa kärsimystä. Allekirjoitan tämän ihan sataprosenttisesti, ainakin tässä ruoka-asiassa! Mitä vähemmän vaihtoehtoja, sitä helpompaa! Nick puhuu muuten siitäkin, miten paljon aikaa ja energiaa ihminen saa kulutettua ruoka-asioiden miettimiseen, ja laitan videon alkamaan siitä kohtaa: 

Onnistuinpa tunkemaan munkit tähänkin postaukseen. 😆

Intohimottomuuteni ruoanlaittoa kohtaan näkyy erityisesti silloin, jos ukkeli on jossain matkoilla. Silloin teen makaronilaatikkoa tai vastaavaa, joka täyttää kaikki kriteerini unelmaruoasta: a) se on helppo ja nopea valmistaa; b) se valmistuu itsekseen uunissa, eli ei tarvitse seisoa hellan ääressä hämmentämässä; c) sitä tulee kerralla hervoton satsi, eli ei tarvitse laittaa ruokaa ainakaan kolmeen päivään (tämä on tärkein kriteeri!); d) siihen tulee jauhelihaa ja e) se on hyvää. Kolmantena päivänä makaronilaatikko alkaa jo hieman tympiä, ja neljäntenä eli viimeisenä päivänä päätän, että nyt en tee makaronilaatikkoa vähään aikaan. En ainakaan ennen ensi kertaa.

Jauheliharuoat olisivat muutenkin helppoja ja hyviä, sillä rakastan jauhelihaa, mutta valitettavasti ukkeli ei syö jauhelihaa kuin hätätapauksessa. Vielä en ole keksinyt, mikä se semmoinen hätätapaus voisi olla, että ukkeli suostuisi syömään jauhelihaa. Ase ohimolla? Jauheliha on siis minulle harvinaista herkkua, ja sitä pitää tehdä aina, jos ukkeli ei ole kotona. Aina kun olen menossa kylään yhdelle ystävälleni ja hän kysyy ruokatoiveitani, toiveeni kuuluu, että "jotain jauhelihasta". Olenkin saanut ystävältäni lisänimen jauhelihaystävä. 😎  Toinen harvinainen luksusruoka näin kesällä on grillattu makkara. 

Makkaraa pitää olla kunnon kasa, koska minä vedän yleensä neljä kappaletta. 🙈

Ukkelin kotona ollessa laitan mieluiten intialaista ruokaa, eikä syynä ole se, että ukkeli tykkää siitä (vaikka toki sekin vaikuttaa asiaan). Suurin syy on se, että intialainen ruoka on minulle niin tuttua, että se tulee selkäytimestä, tai ainakin jostain siltä suunnalta, eikä sen valmistamista tarvitse kummemmin pähkäillä. Niin lahopäinen kuitenkin olen, että ilman reseptiä onnistuvat vain ihan tutuimmat ruoat, joten reseptivihkoni ovat minulle kultaakin arvokkaampia. Niitä on neljä, ja ne ovat paksuja. 😆 Mietin yhtenä päivänä, että jos tulisi tulipalo, minun pitäisi varmaan pelastaa ukkelin ja nallejen jälkeen reseptivihkoni. 

Tänään on juhlapäivä, sillä eiliseltä jäi ruokaa sen verran, että ei tarvitse muuta kuin lämmitellä vanhoja. Ai tätä ihanuutta!