Hei me kellutaan

Kiitos kommenteistanne edelliseeen postaukseen! Olen aina tiennytkin, että minulla on viisaita lukijoita, mutta nyt arvostukseni lisääntyi entisestään. 💜 Saamani palaute avasi uudenlaisia näkökulmia ja auttoi näkemään bloggaamisen lukijan silmin. Minusta kun on tuntunut, että minä vain jaarittelen omasta elämästäni ja pakotan ihmiset lukemaan itsekeskeisiä höpinöitäni, mutta ilmeisesti postauksistani on ollut myös iloa ihmisille, ja se jos mikä on tavoiteltava asia. Jos voin tuoda piristystä yhdenkin ihmisen päivään, mikä voisi olla sen parempaa ja motivoivampaa?

Mitä tulee omista asioista jauhamiseen, niin niinhän se on, että omista asioistaan tietää parhaiten ja niistä myös kirjoittelee suurimmalla intohimolla. Sitä paitsi monet asiat ovat universaaleja ja tuttuja meille kaikille, joten niistä kirjoittaminen voi myös yhdistää. Tykkäänhän itsekin lukea sellaisia postauksia, joissa ihmisen persoona on selkeästi läsnä ja kirjoittaja on rohkeasti oma itsensä. Miksei se siis pätisi minuunkin? 

Olin ajatellut, että henkisyys ja some eivät sovi yhteen ja että minun pitäisi tehdä valinta näiden väliltä, mutta lopulta tajusin, että bloggaamisen lopettaminen olisi sama kuin jos laittaisin pääni pensaaseen. Kun jokin asia muuttuu hankalaksi, mikäs sen helpompaa kuin eliminoida kyseinen asia elämästä. Tämähän on minulle elämässä muutenkin kovin tuttua, kun olen sellainen hankalissa tilanteissa luovuttaja. Mutta mitäpä jos tekisinkin tällä kertaa toisin? Jospa en pakenisikaan bloggaamisen aiheuttamia kielteisiä tunteita vaan kohtaisin ne ja näkisin ne mahdollisuutena kehittyä? Sehän minulla on ollut tässä projektina muutenkin jo jonkin aikaa.

Se oman navan ympärillä pyöriminen häiritsee kuitenkin edelleen, ja ajattelin jatkaa aluksi vähän persoonattomammalla linjalla. Toisin itseäni ja mielipiteitäni vähemmän esille ja katsoisin ajan myötä, pystyisinkö palaamaan vanhaan kirjoittelutyyliin. Totesin kuitenkin melkein saman tien, että en jaksa – enkä luultavasti osaisikaan – suodattaa ajatuksiani, joten meinaan jatkaa samalla tyylillä kuin aiemminkin. 🙈 Kaikki tai ei mitään. 

Ikäasiaa ajattelin niin, että ehkä voin hyödyntää siinäkin läsnäolotaitoja: mitä paremmin pystyn olemaan läsnä tässä hetkessä, sitä vähemmän ajatukset pyörivät tulevassa (tai menneessä) ja siinä, mitä ikä tuo mahdollisesti tullessaan, ja sitä onnellisempi olen. Läsnäolo helpottaa oloa ainakin vähäsen ja joskus, vaikkei se veisikään ahdistusta kokonaan pois. 

Nyt palaan kuitenkin ajassa useamman kuukauden taaksepäin. Äiti kysyi minulta syntymäpäivänäni, mitä haluaisin lahjaksi, ja hetken asiaa pohdittuani keksin, että rentoutuskellunnan. Olin nähnyt mainoksen semmoisesta jossain, ja kellunta oli kuulostanut kivalta ja kokeilemisen arvoiselta jutulta. Kellunnan idea on siis seuraava (teksti Floatin sivuilta): 

Floatilla on kelluntapaikkoja sekä Kalliossa että Roballa, ja päädyin Robaan lähinnä siitä syystä, että se oli lähempänä. Roballa on ns. valkoisissa huoneissa myös tilavammat kellunta-altaat, ja vaikka minulla ei enää varsinaista ahtaan paikan kammoa olekaan (useat magneettikuvat toissa vuonna tuhosivat sen tehokkaasti), ajattelin, että isompi allas saattaisi olla miellyttävämpi ensikertalaiselle. Yhden käynnin hinta oli 67 euroa, ja jos kellunta olisi kivaa, ostaisin useamman kellunnan paketin ja kävisin kellumassa toistekin. 

Olin katsonut, että Floatin lähellä oli Aimo Parkin pysäköintihalli, ja päätin ajaa autoni sinne kellunnan ajaksi. Halliin mennessä oli puomi, joka kuitenkin aukesi, ja hieman ihmettelin, kun en saanut puomilta mitään pysäköintilippua. Kun en löytänyt hallista maksuautomaattiakaan, tulin siihen tulokseen, että siellä kävisi vain jokin pysäköintisovellus. Mutta mikä niistä?

Arpaonni osui kohdalle, sillä hallissa kävi vain Taskuparkin sovellus, johon liitetty maksukorttini oli vanhentunut. Käytän Taskuparkkia äärimmäisen harvoin, ja siitä syystä näin oli päässyt käymään. Yritin päivittää korttitietojani siinä parkkihallissa, mutta se ei jostain syystä onnistunut. Mieleeni juolahti, että voisin toki jättää pysäköinnin maksamattakin, mutta miten pääsisin sitten takaisin halliin, kun minulla ei ollut pysäköintilipuketta eikä auton rekisterinumerolla näkynyt aktiivista pysäköintiä sovelluksessa. Ja vaikka pääsisin halliin, miten pääsisin sieltä autolla pois? Puomihan ei aukeaisi, koska pysäköintiä ei ollut maksettu. 

Kello kävi, ja koska rentoutuskellunnan alkamisaika läheni, oli lopulta pakko sännätä hallista ulos ja jättää auto halliin tietämättä, miten pääsisin autolleni takaisin. Nyt jäi auto varmaan säilytyspaikkaan, kun en pääsisi itsekään autolle takaisin! Nyt sitten vain kellumaan ja rentoutumaan. 😆

Float löytyi hieman yllättävästä paikasta kerrostalojen sisäpihalta.

Samaan aikaan oli tulossa kellumaan kaksi muutakin ihmistä – eri altaisiin tosin. Jokainen allas on omassa yksityisessä huoneessaaan, mikä oli erinomainen asia siitä syystä, että ohjeissa oli neuvottu kellumaan alasti, koska "uima-asu yleensä tuntuu päällä ja ehkä puristaakin hieman, eikä kokemus ole tällöin yhtä aistiärsykkeetön". 

Vastaanoton nainen vei meidät kellujat yhteen kelluntahuoneeseen ja esitteli paikat ja toimintatavat, sillä kaksi meistä – minä ja toinen nainen – oli ensikertalaisia. Kolmantena mukana ollut mies oli kuulemma käynyt kellumassa aiemminkin, joten hänelle tämä oli tuttua puuhaa.

Valkoisen huoneen kelluntatankki (minun kellunta-altaani).

Saimme kuulla, että kussakin altaassa oli suolaa 500 kiloa, mikä tuntui minusta aika hurjalta määrältä, kun katsoi veden vähäistä määrää. Toki suolaa piti ollakin riittävästi, jotta se kelluttaisi ihmistä. Kellunta kestäisi tunnin, ja aluksi tulisi musiikkia, joka kuitenkin lakkaisi hetken päästä, jotta tankissa olisi täysin hiljaista. Vastaanoton nainen neuvoi sammuttamaan myös valon, jotta valo ei häiritsisi rentoutumista, ja tankin ovi kannattaisi kuulemma pitää kiinni, jotta tankissa ei tulisi kylmä. Tunnin kuluttua musiikki alkaisi taas, ja siitä tietäisi, että aika oli kulunut loppuun. Yksi kellunta oli kokonaisuudessaan puolentoista tunnin mittainen, joten kellunnan jälkeen oli vielä puoli tuntia aikaa peseytyä ja pukeutua. 

Kun toimintatavat olivat selvillä, oli aika hajaantua kelluntahuoneisiimme. Kävin suihkussa ja laitoin korviin saamieni ohjeiden mukaan korvatulpat, jotta suolavettä ei menisi korviin. Sitten vain altaaseen!

Vettä oli hädin tuskin polviin, mutta kun altaaseen kävi pitkälleen, määrä riitti hyvin kellumiseen. Suljin oven, sammutin valot, suljin silmäni ja rupesin rentoutumaan. Tai semmoinen oli siis tarkoitus. 

Yritin päästä meditatiiviseen tilaan, jossa ajatukseni eivät laukkaisi päässä kuin Mattilan hevoset kesälaitumella, mutta vähän väliä päähäni putkahti parkkihalliin jäänyt auto. Miten pääsisin autolle takaisin ja miten saisin sen hallista ulos? Yritin keskittyä hengitykseeni, ja hetken aikaa olikin ihan levollinen mieli, kunnes taas: se auto.

Kellumisen luulisi olevan helppoa ja mukavaa (siinähän vain olet ja makaat), mutta minulla alkoi mennä jostain syystä niskat juntturaan. Muistin vastaanoton naisen kertoneen, että kellunta-altaan seinällä oli jonkinlainen niskatuki, jota saattoi tarvittaessa käyttää, joten hapuilin valokatkaisijaa, jotta näkisin, missä tuki oli. Räpsäytin valot päälle, ja tuki löytyikin pään alle. 

Seurasi taas hetken aikaa kelluskelua, mutta sitten minulle tuli hätä: olinkohan kääntynyt kelluessani jotenkin, ja löytäisinkö valokatkaisijan helposti. Avasin silmäni, ja samassa silmiäni alkoi poltella todella epämiellyttävästi. Hätäännyin ja työnsin vaistomaisesti tankin oven auki, jotta ilma vaihtuisi tankissa. Ilmeisesti lämpimään vesihöryyn sekoittui suolaa, ja se sai silmäni polttelemaan.

Päätin jättää valon päälle, jotta saisin oven nopeasti auki, jos tarve vaatisi. Puristin silmäni tiukasti yhteen ja jatkoin "rentoutumista". 

Seuraava ongelma oli kuitenkin jo tulollaan: kuulostelin, että ihan kuin toinen korvatulppani olisi irtoamassa ja korvaani olisi mennyt vettä. Kampesin itseäni sen verran ylös, että sain tungettua tulpan takaisin korvaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, ja korvaan oli mennyt vettä. Sitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt, mutta vesi pysyi korvassani ainakin viikon verran, ja aina kun liikutin päätäni, korvasta kuului hirveä rutina. Jokainen rutina muistutti, että tulipa käytyä kellumassa. 

Kun minusta alkoi tuntua, että rentoutuminenkin saattaisi olla kohta mahdollista, tunti olikin jo kulunut, ja oli siirryttävä suihkuun. Oli kiva suihkutella, kun talo tarjosi kaiken shampoista ja hoitoaineista pyyhkeisiin. Lisäksi Floatilla on erillinen pieni huone, jossa on tarjolla hiustenkuivain sekä monenmoisia kauneudenhoitotuotteita, joita sai käyttää vapaasti. Purtiloita oli niin paljon, että minulla ei ollut hajuakaan, mitä niissä kaikissa oli, varsinkin kun olin unohtanut lukulasit kotiin. Kasvovoiteen löytäminen purtiloiden seasta tuottikin hieman haasteita, mutta pitkällisen zoomailun jälkeen jonkinmoinen naamarasva löytyi. Ei tehnyt mieli lahmia naamaani jotain jalkavoidetta, vaikka melko samaa tavaraa ne kai ovat.

Toinen kellumassa ollut nainen tuli samaan aikaan huoneeseen kuivailemaan hiuksiaan, ja keskustelimme kokemuksestamme. Naisellakin oli ollut hankaluuksia rentoutumisen kanssa, muttei onneksi yhtä paljon kuin minulla. Tulinpa avautuneeksi siinä samalla autoasiastakin. 😎 Siellä se auto nyt oli hallissa lukkojen takana, voi voi.

Kellumisen jälkeen oli mahdollisuus nautiskella kellunnan jälkeisestä rennosta olosta olohuoneessa, joka oli tosi viihtyisä.

Tarjolla oli myös juomista sekä pikkupurtavaa.

En osannut rentoutua yhtään, sillä niskajumi oli saanut aikaan kovan päänsäryn, ja kaiken kukkuraksi rupesin googlettamaan kännykästäni Aimo Parkin yhteystietoja. Pakotin itseni kuitenkin juomaan jotain, mutta sitten en enää malttanut istua paikoillani vaan kipaisin ihmettelemään parkkihallin oven taakse, miten pääsisin halliin sisään. Oven vieressä oli hallivalvonnan puhelinnumero, johon soitin, ja sainkin sieltä yhden valvojan pian puhelimen päähän. 

Yritin selostaa tilanteen miehelle niin järkevästi kuin pystyin, ja siinä selostaessani kävikin niin näppärästi, että hallista tuli mies, joka oli tulossa ulos kusettamaan koiraansa. Mies avasi minulle oven, jotta pääsin luikahtamaan halliin sisälle. Hallivalvoja neuvoi minua menemään autolleni ja ajamaan puomille. Hän kuulemma auttaisi minua sitten siinä puomilla. 

Hahaa, pääsinpä takaisin tähän ihanaan parkkihalliin.

Tein työtä käskettyä ja oletin, että minun pitäisi maksaa pysäköintini siinä puomilla maksukortilla. Mutta kun pääsin puomin eteen, puomi avautuikin. En jäänyt ihmettelemään asiaa sen enempää, vaan painoin kaasua ja ajoin pois.

Omalla kohdallani rentoutuskellunta oli siis suunnilleen yhtä rentouttava kuin hammaslääkärikäynti, ja vaikka minulla oli matkassa huonoa onneakin, minusta ei tullut kellunnan ystävää. Moni muu kuitenkin tuntui tykkäävän kellunnasta, koska ajanvarauskalenteri näytti olevan aina enemmän tai vähemmän täynnä. 

Minä jäin lähinnä ihmettelemään, mitä hullutuksia ihmiset keksivätkään. Eivätkö ihmiset osaa enää rentoutuakaan muuten kuin maksamalla siitä hyvästä 67 euroa? Kyllä maailma on mennyt kummalliseksi.

Mainittakoon vielä lopuksi, että en ostanut lisää kelluntakäyntejä. 😆