Pikavisiitti Ääslinnaan

Äiti oli meillä keväällä kylässä, kun telkkarista tuli Voice of Finlandin finaali. Finaalissa esiintyi Vesterinen yhtyeineen, ja äiti oli ihastuksissaan ja tuntui fanittavan kyseistä bändiä kovasti. Minä en ollut kuullutkaan moisesta yhtyeestä, mutta se ei ole ihmekään, sillä en ole todellakaan mikään suomalaisen musiikin asiantuntija. 

Mieleeni juolahti, että olisipa kiva, jos äiti pääsisi näkemään Vesterisen ihan livenä. Rupesin saman tien googlettamaan bändin keikkapaikkoja, ja meinasin revetä liitoksistani, kun huomasin, että Vesterinen esiintyisi elokuussa Savonlinnassa – ja vieläpä Olavinlinnassa! Miten oivallinen äitienpäivälahja äidille, kun äiti voisi nähdä bändin ihan kotikaupungissaan!

Ostin äidille kaksi gaalapöytälippua läheltä lavaa ja laitoin äitienpäiväkorttiin viestin, että äiti voisi ottaa mukaansa kenet halusi mutta että minäkin voisin lähteä tarvittaessa kaveriksi. Äiti ilmoitti haluavansa minut mukaansa, mikä sopi mainiosti, vaikka en tiennytkään Vesterisen musiikista yhtään mitään. Arvelin, että Olavinlinna olisi keikkapaikkana niin hieno, että kannattaisi lähteä jo sen takia. 

Ajelin Savonlinnaan keikkaa edeltävänä päivänä eli keskiviikkona, ja kerkesimme käymään äidin kanssa testaamassa Kalastajan Kojun muikut. 

Kalastajan Kojun paistetut muikut perunoilla.

Annos oli hyvä, mutta kyllä suuren muikkuvertailun (jossa on siis tällä hetkellä mukana kaksi ravintolaa 😆) voittaa ehdottomasti Muikkuterassin muikut, jotka kävimme testaamassa aiemmin kesällä. 

Muikkuterassin muikut.

Muikkuterassin muikut olivat hieman rapeampia, salaatissa oli erinomainen kastike ja uuniperuna oli kiva lisuke muikuille, ja näistä syistä Muikkuterassi selviytyi voittajaksi.

Löysin Kalastajan Kojusta uuden lempioluen, Kronenbourgin Blancin. 

Äitikin – joka ei juo lainkaan olutta – maistoi ja totesi, että tätä olutta hänkin voisi juoda. 😊

Kalastajan Kojun kiva terassi veden päällä. Terassi hieman heilui välillä, ja pelkäsin tulevani merisairaaksi. 😆

Bongasin myös yhden Savonlinnan uusimmista lintupöntöistä eli alkuperäistä Seurahuonetta jäljittelevän Seurahuone-lintupöntön. 

Alkuperäinen Seurahuone tuhoutui tulipalossa vuonna 1947, ja nyt tilalla on paljon tylsemmän näköinen hotellirakennus.

Sitten koitti kauan odotettu keikkapäivä eli torstai. Lähdimme kohti Olavinlinnaa hyvissä ajoin, ja niin oli tehnyt moni muukin. Linnaa kohti valui semmoinen ihmismäärä, että ihmettelimme, kuinka paljon porukkaa linnaan ylipäänsä mahtuisi.

Vesteristä katsomaan menossa.

Lipputarkastus oli jo linnaa edeltävässä puistikossa, ja linnalle vievän sillan alkupäässä oli vielä toinen tarkastus, nimittäin kassitarkastus. Olin meinannut ottaa mukaani pikkuriikkisen käsilaukkuni, johon ei mahtunut muuta kuin puhelin, mutta olin sitten todennut, että parempi vaan pysyä tyylilleen uskollisena ja raahata perässään hehtaarilaukkua. Sinne mahtui kätevästi äidin villatakkikin. 

Minulla olikin sitten laukun sisällössä esittelemistä, ja meinasi oikein mennä herne nenään, kun vielä tämän ikäisenä pitää joutua laukkutarkastukseen keikalle mennessään. Siksi tivasinkin laukkua tarkastaneelta mieheltä, mitä sieltä laukusta oikein pitäisi löytyä. Kun mies ei vastannut, toistin kysymykseni, jolloin mies vastasi, että "nesteitä lähinnä katellaan". Mietimme äidin kanssa jälkeenpäin, että jos olisi tarve salakuljettaa linnaan omia juomiamme, niin kyllä siihen keinot löytyisi. Meille tuli heti mieleen monta tapaa, joilla viinakset saisi kätevästi salakuljetettua. 😆

The Linna.

Baari ja fanituotteiden myyntiä.

Hämmästyin, kun näin gaalapöydät, sillä varausjärjestelmän mukaan pöytien piti olla kahden hengen pöytiä, mutta niiden tilalla olikin pitkät pöydät. Moni muukin oli tilanteesta hämmentynyt, ja kävi ilmi, että istumapaikkoja oli muuteltu, eivätkä pöytä- ja paikkanumerot vastanneet lainkaan lipuissa olevia. Moni oli tilanteesta tosi harmistunut, ja muutamalla meinasi mennä suorastaan kuppi nurin. Löysin onneksi nopeasti meidän nimet yhden pöydän päästä, ja pääsimme istumaan. Eipä meidänkään pöytänumero pitänyt paikkaansa, mutta pöydästämme näki kuitenkin lavalle erinomaisesti, joten tilanne ei ollut meille mitenkään harmillinen. Monelle muulle se kuitenkin oli. 

Gaalapöytiin kuului pöytiintarjoilu, ja se olikin ollut suurin syy siihen, että olin semmoiset liput meille varannut. Näin äiti saisi istua väliajallakin rauhassa. Lipun hintaan kuului lasi kuohuvaa sekä sapas-lautanen, mutta kaikesta muusta piti maksaa erikseen. 

Sapas-lautanen ja kakkupala.

Pääkatsomo alkoi heti vierestämme.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki löysivät paikkansa suunnilleen seitsemään mennessä, ja Vesterinen yhtyeineen ilmestyi lavalle.

Showtime!

Nolottaa tunnustaa, mutta ensimmäisen minuutin ajattelin, että ei helvetti: miten mä kestäisin tätä pari tuntia. Sitten show tempaisi mukaansa, ja huomasin istuvani kuin transsissa ja eläväni mukana musiikissa. Kun Vesterinen kysyi, onko teillä hyvä olla, huomasin kiljuvani muiden mukana käsi ojossa, että joo. 😂

Kolme hyvää vinkkiä -biisin alussa yleisön piti aina laulaa "kolme hyvää vinkkiä" -osuus, mutta minä kuulin sanat väärin, ja lauloin pitkän aikaa, että "kolme hyvää merkkiä". Nyt on asiantunteva konserttivieras, kun ei osaa edes yhtyeen yhden tunnetuimman biisin kertosäettä. 😆

Halusin keskittyä keikkaan, joten otin vain joitakin kuvia ja lyhyitä videonpätkiä, ja jälkeenpäin harmitti, että videoni olivat niin lyhyitä. Olisi pitänyt videoida koko keikka! Kokemus oli niin ainutlaatuinen, että sitä oli vaikea pukea sanoiksi. Tunnelma oli jotenkin uskomaton – ihan kuin kaikki olisivat olleet jossakin joukkohurmoksessa. 

Väliajan pituudeksi ilmoitettiin 45 minuuttia, ja olin iloinen, että meidän ei tarvinnut äidin kanssa rynnätä pöydästämme minnekään. 

Melkein kaikki muut lähtivätkin kuka minnekin. Baarissa ja vessoissa oli varmaan melkoiset jonot.

Väliaika meni yllättävän nopeasti, ja toisen puoliskon aluksi Vesterinen ilmestyi lavalle ilman mikrofonia. Hän oli kuulemma väliajalla tuumannut, että mitä jos muutettaisiin keikkaa lennosta, ja hän laulaisi yhden biisin ilman mikkiä. Hienosti kantoi ääni linnassa ilman mikrofoniakin.

Lavalla nähtiin myös toisenlaisia taidonnäytteitä. 

Joskus ennen puolta kymmentä keikka oli tullut päätökseensä, vaikka kukaan olisi tuskin halunnut, että keikka ikinä loppuu.

Kiitos Olavinlinna ja kiitos Vesterinen yhtyeineen!

Seuraavana päivänä ajellessani kohti Espoota laitoin Vesterisen parhaat biisit soimaan Spotifysta. Biisit olivat tunnistettavasti samoja kuin Olavinlinnassakin, mutta jotenkin ne tuntuivat laimeilta keikalla kuultuun verrattuna. Keikalla biiseistä oli tehty erilaisia sovituksia, ja musiikki oli ollut yllätyksellistä, mutta nämä Spotify-versiot olivat sellaista tasaista rallatusta, joka ei vetoa minuun yhtään. Biiseistä puuttui Olavinlinnassa kuullun musiikin mahtipontisuus, koko kropassa tuntunut jytke, upea valoshow, vuorovaikutus bändiin, yleisö ja Olavinlinna. 😆

Seuraavana päivänä luin Vesterisen Facebook-sivuilta Olavinlinnan-keikasta, ja oikein sydämessä läikähti. 

Ilmeisesti keikka oli ollut erityinen niin yleisölle kuin yhtyeellekin. 💜