Mittaa tuhat kertaa, leikkaa kerran.


tiistai 14. toukokuuta 2019

Ajatuksia äitiydestä

Äitienpäivä on taas takanapäin, mikä erinomaisen hyvä juttu, sillä äitienpäivä on minusta yksi vuoden ärsyttävimmistä päivistä. Omaa äitiä on toki ihana muistaa, ja varmasti kaikki äiti-ihmiset ilahtuvat lastensa muistamisesta, mutta lapsettoman ihmisen elämää päivä ei sanottavasti mitenkään lämmitä. Erityisesti täällä Etelä-Amerikassa äitienpäivän huomiointi ja juhlinta menee jo ihan älyttömyyksiin, ja vaikkei muuten kokisikaan omaa lapsettomuuttaan ongelmaksi, niin äitienpäivä repii täällä kyllä hermoja.

Sunnuntaina ovikello soi, ja ovella seisoi yksi talomme vartijoista. Hänellä oli jonkinlainen lehtiö kädessään, ja hän tiedusteli, olinko perheen äiti. Kun sanoin, etten ole äiti, vartija hieman nolostui ja lähti menemään hyvää päivänjatkoa toivotellen. Jälkeenpäin harmittelin, että olisi pitänyt tajuta sanoa vartijalle, että riippuu asiastasi. Jos toimitat suklaata tai kukkasia kaikille talon äideille, niin sitten olen äiti, mutta jos jostain kulman takaa hyppää kohta mariachi-bändi luikauttamaan äitienpäiväserenadin, niin sitten en ole.

Kävimme sunnuntaina myös taas salin jälkeen Mundoverdessä syömässä. Tarjoilija ohjasi meidät pöytään, mutta palasi hetken päästä kysymään, olinko äiti. Toistui sama kuvio: vastasin kieltävästi, ja tarjoilija poistui paikalta vähin äänin. Naureskelin jälkeenpäin ukkelille, että olisi pitänyt vastata myöntävästi: juu, olenhan minä äiti, ja tuo tuossa [ukkeli] on minun poikani. Olisi ollut kiva nähdä tarjoilijan ilme.

Olin kuusitoistavuotias, kun sain tietää, etten voisi koskaan saada omia lapsia. Lapsettomuuden syihin en meinaa tässä mennä, koska en halua puhua asiasta nimettömille kasvoille internetissä. Lapsettomuus ei tuntunut tuossa vaiheessa elämää mitenkään vakavalta tai kamalalta asialta, koska perheen perustaminen ei tuntunut 16-vuotiaana muutenkaan kovin ajankohtaiselta. Vanhempani ottivat asian kuitenkin erittäin raskaasti, ja mieleen on jäänyt erityisesti se, miten iskäkin itki. Vanhempien suru tuntui minusta hirvittävän pahalta, koska minä olin sen aiheuttanut. Tunsin tuottaneeni vanhemmilleni pettymyksen, kun he eivät voisi nyt saada lapsenlapsia, ainakaan minun kauttani. Toivoin hartaasti, että siskoni saisi joskus lapsia, ja olen iloinen, että niin on käynytkin.

Olin ollut aina varsin sulkeutunut lapsi, ja lapsettomuusasia sai minut sulkeutumaan kuoreeni entistä enemmän. En halunnut puhua tunteistani, koska koin, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi minua. Seinille puhuminen vain pahentaisi erilaisuuden tunnetta, joka minulla oli. En halunnut keskustella psykologin kanssa enkä halunnut vertaistukea, koska en kokenut tarvitsevani sellaista. Olin hyvin jyrkkä itseäni kohtaan ja rupesin pitämään itseäni hylkiönä: enhän minä ollut oikeastaan mikään kunnon nainenkaan, kun en kyennyt tuottamaan maailmaan vauvoja. Olin vajaa ja epätäydellinen, enkä varmasti kelpaisi ikinä kenellekään. Yhdestä ominaisuudesta – tai lähinnä sen puutteesta – tuli elämääni hallitseva tekijä, ja hahmotin koko elämäni ja minuuteni sen kautta. Seurasi monenlaisia ongelmia, kuten syömishäiriöitä, vääriä ihmissuhteita, dokaamista, kannabiskokeiluja ja elämänhallinnan täydellistä kadottamista.

Seurustelun aloittaminen oli aina hieman kinkkistä, kun piti miettiä, missä vaiheessa minun kannattaisi kertoa poikaystävälle, että jos tämä suunnitteli vakavampaa suhdetta minun kanssani, niin tässä olisivat ehdot: lapsia ei minun kanssani voisi saada. Jos kertoisin asiasta liian aikaisessa vaiheessa, mies saattaisi pelästyä ja juosta karkuun ajatellen, että "ei kai tuo nyt oikeasti kuvittele, että tässä ollaan jo perhettä perustamassa". Jos taas vitkuttelisin liian pitkään, mies saattaisi kokea tulleensa petetyksi, kun en ollut kertonut asiasta aiemmin, vaan olin pimittänyt häneltä näin tärkeän tiedon. Mieshän saattoi haluta ehdottomasti omia lapsia, eikä ollut reilua antaa kenenkään tuhlata aikaansa sellaiseen naiseen, joka ei voinut niitä saada.

Avoimuus on ollut minusta aina parempi vaihtoehto (kaikkien seuraamusten uhallakin), joten tein pelin yleensä varsin varhaisessa vaiheessa selväksi. Tyyppien kunniaksi on sanottava se, että kukaan ei lähtenyt tämän asian takia käpälämäkeen. Minä itse olin kuitenkin niin tuuliajolla, etten osannut nähdä tulevaisuutta oikein kenenkään kanssa. Minulla oli ikään kuin toinen jalka koko ajan valmiina oven välissä, enkä antanut koskaan itsestäni toiselle kaikkea, ettei tulisi takkiin. Onhan se nyt parempi lähteä itse kuin tulla jätetyksi. 

Elin noin kolmekymppiseksi asti varsin huolettomasti, ilman että pysähdyin pohtimaan lapsettomuuttani oikeastaan koskaan sen enempää. Lapsettomuus konkretisoituikin todella vasta silloin, kun siskoni tuli ensimmäisen kerran raskaaksi. Olin tietysti onnellinen siskoni puolesta, mutta samalla noin läheisen ihmisen raskaus alleviivasi sitä tosiasiaa, että minulla ei olisi koskaan mahdollisuutta samaan. En ole varmaan itkenyt koskaan yhtä katkerasti kuin silloin, kun sain tietää siskoni raskaudesta (vaikka hän kertoikin asiasta hyvin hienovaraisesti). Samalla tunsin itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi, kun en pystynyt iloitsemaan siskon raskaudesta täydestä sydämestäni, koska omat tunteeni olivat niin pinnassa. Oma kyvyttömyyteni tuntui sietämättömältä, ja olin varmasti jollakin tavalla kateellinenkin, kun siskolla oli mahdollisuus johonkin sellaiseen, mihin itselläni ei koskaan olisi. Pelkäsin myös menettäväni siskoni jollakin tavalla, kun hänellä alkaisi elämässään uusi ajanjakso, jossa minä en pystyisi olemaan mukana. Eihän lapseton ihminen voi koskaan täysin ymmärtää, millaista perheellisen ihmisen elämä on. Sama pelko minulla oli ystävien suhteenkin.

Se ei ollut mitään kauhean mukavaa aikaa elämässäni. Muistan, että kaikkialla tuntui olevan äitejä ja onnellisia perheitä, ja jouduin koko ajan painiskelemaan oman huonommuudentunteen kanssa. Elämä tuntui yksinäiseltä ja lohduttomalta, ja ahdistus tuli tutuksi. Pahinta oli se, etten edelleenkään oikein osannut käsitellä tunteitani. Tunnistin pahan oloni, mutten tiennyt, miten pääsisin siitä eroon. Jossakin vaiheessa kuitenkin jotenkin havahduin ja tajusin, etten voinut jäädä vellomaan lohduttomuuteen. En voinut jatkaa elämääni niin, muita kadehtien ja pikkuhiljaa katkeroituen.

Tein päätöksen, joka on toiminut elämänohjeenani siitä hetkestä lähtien: en koskaan murehtisi sitä, mitä minulta puuttuu tai mitä en voi saada, vaan iloitsisin aina siitä, mitä minulla on. Tajusin, etten saavuttaisi asioiden murehtimisella tai muiden kadehtimisella mitään, vaan tekisin sillä vain itselleni surkean olon. Minun ei tarvitsisi enää antaa tämän yhden asian määrittää elämääni ja itseäni, vaan voisin elää toisin. Uskon, että tuo päätös on säästänyt minut monelta murheelta ja toisaalta myös auttanut löytämään ilon ihan pienistä asioistakin. Onnea ei anneta; se otetaan.

En tiedä, olisinko koskaan halunnut lapsia, vaikka lasten saaminen olisi ollut mahdollistakin. Voi olla, että en. On myös paljon mahdollista, etten olisi koskaan pysähtynyt miettimään asiaa sen kummemmin, vaan olisin vain elänyt niin kuin yhteiskunnassa "kuuluu elää" ja perustanut perheen ennemmin tai myöhemmin. Mutta nyt kun olen tässä vuosien saatossa pohtinut asiaa, olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että asiat menivät niin kuin menivät. Luulen (tai itse asiassa olen ihan varma siitä), että olisin ollut paska äiti. Adoptiota en ole koskaan edes harkinnut, sillä en ole kokenut tarpeeksi voimakasta paloa äidiksi. Täytyy olla aika vakaa halu vanhemmaksi, jotta jaksaa käydä läpi vuosikausia kestävän adoptioprosessin.

Vuosien mittaan olen myös uskaltanut alkaa ajatella, etten ole välttämättä yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan. Onnistuin kuitenkin tuhoamaan omanarvontuntoni aikoinaan niin totaalisesti, että sen uudelleenrakentaminen on ollut työn ja tuskan takana. Työtä on vaadittu myös sen kanssa, että olen uskaltanut alkaa nauttia elämästäni. Aiemmin ajattelin, että lapsettomuuteen ei saa liittää minkäänlaisia myönteisiä määreitä, vaan lapsettomuuden taakkaa on vedettävä perässä kuin raskasta rekeä. On tunnettava syyllisyyttä siitä, ettei eläkään yhteiskunnan normien mukaan eli hanki lapsia ja kasvata heistä kunniallisia veronmaksajia. Lapsettomuuden suomasta vapaudesta ei saa nauttia, tai ainakaan iloaan ei saa koskaan tuoda julki. Muutenhan joku voi vetää vaikka herneet nenäänsä, kun tuolla sitä vain kierrellään itsekkäästi maailmaa, vailla huolta ja vastuuta, ilman mitään hajua siitä, millaista todellinen elämä on.

36 kommenttia:

  1. Minäkään en oikein jaksa äitienpäivää, jonka idea tuntuu ainakin somessa olevan oman itsensä onnittelua eikä sen oman äidin. Itse laitoin omalle äidilleni mailia ja noin muuten sivuutin koko päivän.

    Minulla(kin) olisi varmaan hermo kärähtänyt siellä, jos randon-tyypit ramppaavat kyselemässä äitiydestä. Olisit vaan sanonut, että morjens joo, tässä on poikani ja osoittanut miestäsi :D

    Ikävää kuulla, että sinulla päätös lapsettomuudesta on ikään kuin tehty puolestasi, koska et voi biologisia lapsia saada. Minulle asia ei ole koskaan ollut läheinen, koska en ole ikinä edes halunnut lapsia. Tietenkin sitä mietti, että pitääkö niitä kuitenkin “vääntää”, koska niin vain “kuuluu” tehdä. Toivoin, etten edes voisi saada lapsia, koska etenkin aikoinaan tahaton lapsettomuus olisi ollut hyväksyttävämpää kuin valinta olla “hankkimatta” lapsia. Onneksi en taipunut, vaan pidin pääni ja pysyin lapsettomana.

    Siskollani on neljä lasta ja olen todella onnelinen hänen puolestaan. Mutta en kuihtuisin, jos minun pitäisi elää hänen elämäänsä kuten hän varmaan kuihtuisi, jos joutuisi elämään minun. Erilaisia ollaan eikä kaikkia äitiys kiinnosta eikä onneksi ole pakko tulla äidiksi, vaan kaiken maailman synnytystalkoista kohkataan ja joka toinen päivä itketään lehdessä, että naiset synnyttävät yhä vähemmän. Hohhoijaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Somessa moni asia tuntuu tosiaankin saavan ihan uudet mittasuhteet. Joskus jopa tulee mieleen, että ketä varten somejulkaisuja tehdään - itseä vai muita. Mutta onneksi jokaisella on vapaus valita, mitä someen laittaa ja mitä ei – ja mitä itse seuraa ja mitä ei.

      Olisi ollut kyllä mielenkiintoista esitellä ukkeli poikanani. Tosin jos ukkeli näyttää ikäiseltään, niin miten vanhalta mun pitäisi sitten näyttää, että menisin hänen äidistään... :-D

      Uskon, että vapaaehtoinen lapsettomuus on tosiaankin tietyllä tapaa vaikeampaa kuin tahaton lapsettomuus. Vapaaehtoisesti lapseton joutuu varmasti koko ajan perustelemaan valintaansa muille ja samalla peilaamaan omaa päätöstään muiden reaktioita vasten. Mutta hienoa, että olet seurannut sydämesi ääntä ja tehnyt niin kuin sinusta on tuntunut parhaalta! Toivoisin muutenkin, että ihmiset eivät olisi niin herkästi tuomitsemassa toisten valintoja, koska mitä kenenkään elämä loppujen lopuksi toisille kuuluu.

      Ja kaikenlainen synnytystalkoista kohkaaminen on minusta niin väärin, koska kaikista ei ensinnäkään ole äideiksi. Eikö ole parempi, että sellainen ihminen jättää lapset kokonaan tekemättä, kun ei voisi kuitenkaan tarjota lapselle parasta mahdollista elämää?

      Minustakin elämä lasten kanssa tuntuu todella utopistiselta ajatukselta, mikä johtuu varmasti siitä, että olen niin tottunut elämään itsenäistä ja vapaata elämää. En kerta kaikkiaan osaisi kuvitella elämää lasten kanssa. Mutta voisi varmaan sanoa, että onneksi minun ei tarvitsekaan.

      Poista
  2. Minä halusin lapsia tosi nuoresta asti . En tiedä miten oisin asiasta päässyt yli jollen ois saanu lapsia .
    Luulen että sun isä ei itkeny tulevien lastenlapsien olemasta olosta vaan hän itki sun takia kun ett tule saamaan lapsia.
    Pitäis olla juhlapäivä myös naisille joilla ei ole lapsia jolloin te saisitte kertoa miten myös elämä lapsettomana on mukavaa esim ilman ainaista huonoa omatuntoa .
    kivaa viikonjatkoa Satu 💛

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että olet tuntenut lapsesta asti kutsumuksen äidiksi ja että toiveesi on myös täyttynyt. <3

      Kyllä minäkin ymmärsin sitten aikuisena, että tuskin se iskä tosiaan omaa suruaan itki (ainakaan kokonaan) ja että kyllä hän varmasti suri enemmänkin minun puolestani. Mutta silloin nuorena ajattelin toisin.

      Minusta tuntuu, että moni nainen (ja ehkä mieskin) ajattelee yhä edelleen, että naisen kuuluu hankkia lapsia, koska niin on aina tehty. Monen on hankala ymmärtää erityisesti vapaaehtoisesti lapsettomia, koska lapsettomuutta pidetään itsekkäänä valintana. Siksi minusta tuntuu, että järkevää keskustelua asiasta on vaikea saada aikaan, kun ymmärrystä (puolin ja toisin) ei aina oikein löydy.

      Kivaa viikonjatkoa sinullekin, Ulrika! <3 <3

      Poista
  3. Israelissa ei nykyaan ole aitienpaivaa, eika isanpaivaakaan. Joku "perhepaiva" on. Tama ehka saastaa tunteita ihmisilta joille asia on jostain syysta arka.

    Hienoa etta olet saanut tuon vaikean asian kasiteltya. Se ei varmasti ole ollut helppoa.
    Ulrika tuossa toi hyvan nakokulman isasi suruun!

    Mina olen ihan vapaaehtoisesti lapseton ja naita asioita on tullut kanssa mietittya.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas mielenkiintoista, että siellä ei ole äitien- eikä isänpäivää. Mistähän mahtaa johtua, kun olen kuvitellut, että nämä päivä ovat aika yleismaailmallisia. Tosin ei esimerkiksi Intiassakaan taideta juhlia äitienpäivää sen kummemmin, vaikka siellä äitienpäivä onkin – tai ainakaan ukkelin perheessä äitienpäivää ei ole noteerattu mitenkään. Voihan se olla, että nuorempi sukupolvi on omaksunut uudet tavat.

      Asian käsittely ei ole ollut minulle tosiaankaan helppoa, mutta onneksi olen voiton puolella. :-) Ja jollakin tapaa vaikeudet ovat olleet hyväksikin, koska osaan nyt suhtautua elämään paljon myönteisemmin ja ilolla. Toki paskapäiviä on mullakin, ja useimmiten tulee maristua ihan naurettavista asioista. :-)

      Elegialle tuossa jo kirjoitinkin, että vapaaehtoinen lapsettomuus on varmasti jollakin tavalla vaikeampaa kuin tahaton. Muiden on ehkä helpompi hyväksyä se, että joku ei voi saada lapsia kuin että joku ei halua lapsia. Tietysti mitä kenenkään valinnat muille kuuluvat, mutta vielä ei olla päästy siihen, että jokainen saisi elää omaa elämäänsä ilman että muut kyseenalaistavat valintoja.

      Poista
  4. Herkkä asia ja upea, vaikkakaan ei helppo, tämä sinun kasvutarina. Olen kuullut sanonnan joka meni jotenkin näin: onni ei ole sitä, että saa haluamansa, vaan että haluaa saamaansa. Pätee aika moneen!
    ♥️ Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marsa, kommentistasi. <3 Ja kiva että näit tämän nimenomaan kasvutarinana. :-) Sanontakin on oikein osuva, ja minä ainakin allekirjoitan sen täysin!

      Poista
  5. Sain vähän aikaa sitten kysymyksen, että voisinko kirjoittaa blogin miltä tuntuu asua Turkissa vain yhden lapsen perheenä. En ollut koskaan ajatellut, että asiaa pitäisi jotenkin ajatella, mutta kun mietin niin joillekin lapset ja jopa niiden luku ovat täällä tärkeä asia. Mun läheinen ystävä täällä oli sinkku lähelle eläkeikää, eikä lapsia tehnyt koska elämä meni niin. Häneltä asiaa on tiedusteltu varmasti ihan raivonpartaalle asti. Yhä edelleen naisille luodaan valtavia paineita tämän äitiyden takia, aivan kuin se tekisi naisesta vasta jotenkin tarpeellisen :( Ymmärrän varsin hyvin, että se äitiyden kilven kiillotus ja kaikenlainen hömpsötys äitienpäivänä rassaa. Tuo äitiyden myytti on niin tiukassa, että on edelleen vaikea hyväksyä muuta valintaa. Kaikille ei lapsia suoda, kaikki eivät niitä halua mutta ne jotka haluavat, eivät kaikki sitten kuitenkaan ehkä niitäkään ansaitsisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ymmärtänytkin, että Turkki on varsin perhekeskeinen maa ja että lapset ovat siellä todella tärkeitä. Näissä asioissa on tosiaan paljon kulttuurikohtaisia eroja. Joissakin maissa lapsettomuus (ainakin vapaaehtoinen sellainen) on ennenkuulumatonta, ja lapsetonta naista suorastaan surkutellaan. Onnekseni oma intialainen sukuni on ollut äärimmäisen huomaavaista, eikä kukaan ole koskaan kysellyt ainakaan minulta suoraan mitään. Sitähän minä en taas tiedä, mitä ovat ukkelilta udelleet. Anoppi on tosin ottanut muutaman kerran puheeksi adoption, ja siitä on keskustelu ihan hyvässä ja myönteisessä hengessä, eikä se ole tuntunut miltään painostukselta anopin taholta.

      Viisaita kirjoittelit. Nämä lapsiasiat eivät tosiaankaan mene aina niin kuin toivoisi. Sydäntä kylmää ajatella esimerkiksi niitä lapsia, joiden vanhemmat ovat alkoholisteja, eivätkä muista antaa lapsilleen edes ruokaa. :-(

      Poista
  6. Mielenkiintoista pohdintaa. Meilläkään ei ole lapsia, kun ei olla koskaan "kärsitty vauvakuumeesta". Joskus on mietitty, että pitäisköhän ja sitten mietitty että miksi. Vain siksikö, että niin "kuuluu".

    Mullakin on krooninen sairaus joka saattaa vaikeuttaa lastensaamista, mutta sitä ei tiedä jos ei kokeile. Eipä olla kokeiltu. Mutta laittaahan se miettimään, että mitä sit jos halutaankin eikä sitten onnistukaan...? Ja hölmöintä on, että lääkärin mukaan sairauden uusiutumista estäisi raskaus. Kreit... Kyllä näillä eväillä saa yhden vaakaihmisen pään sekaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole ihmekään, jos tuosta menee pää sekaisin. Olisihan tuossa aika paljon pohdittavaa kenelle tahansa!

      Olen joskus miettinyt, että kuinkakohan moni oikeastaan hankkii lapsia vain siksi, että niin “kuuluu” tehdä. Eikä siinäkään mitään vikaa ole, vaikka niin tekisikin, mutta tuntuu hassulta, miten usein me ihmiset vain eletään jonkin tietyn kaavan mukaan eikä pysähdytä miettimään, mitä muita ratkaisuja voisi tehdä.

      Poista
  7. Voi Satu, voin kuvitella että äitienpäivä on vaikeaa aikaa, etenkin kun se Etelä.Amerikassa oikein hyppii silmille kuten kerrot. Vaikea asia, mutta hyvin käsittelet sitä, vaikka onkin ollut vaikeaa tuon johdosta,kuten kerrot kun siskosi odotti lasta. Täällä Israelissa peruttiin äitien-ja isienpäivät vuosia sitten,ja korvattiin melkein huomaamattomalla perhepäivällä,mikä oikeastaan on oikea helpotus, vaikka minulla onkin lapsi. Tuollahan Anu jo ehti kertoa siitä, Halit:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötätunnosta, ihana Jael. <3 Vaikka tuo äitienpäivävouhotus tuntui kurjalta, niin minua rupesi jo melkein naurattamaan koko juttu: Kolumbiassa ei auta, vaikka linnoittautuisi kotiinsa, kun äitejä tullaan hakemaan kotoakin. :-D

      Oho, ollaanpa Israelissa huomaavaisia! Toisaalta hieno juttu, että ei ole erikseen mitään äitien- ja isänpäiviä, vaikka sitten taas toisaalta äideistä ja isistä tuntuu varmasti kivalta, kun lapset muistavat. Mutta perhepäivä tuntuu ajatuksena oikein mukavalta, sillä perheen voi tulkita niin monella tavalla, että sen juhlintaan voivat osallistua kaikki.

      <3

      Poista
  8. Luin postauksesi päivällä parikin kertaa, mutta en silloin heti pystynyt kommentoimaan mitään, vaikka olisin halunnut. Luulen jotenkin tavoittaneeni ainakin hitusen siitä, mitä halusit sanoa, vaikka yhä kommentointi tuntuu vaikealta.

    Mielessäni heräsi melko ristiriitaisiakin tunteita, koska itselleni äitiys on yksi elämäni tärkeimmistä ja hienoimmista kokemuksista. Olisi aika onnetonta, jos en uskaltaisi siitä avoimesti ja aidosti iloita. Eihän se ole muilta pois.

    Ja samalla luulen ymmärtäväni ainakin hitusen sellaisesta surusta, jonka tahtomattaan lapseton joutuu jollakin tavoin kohtaamaan ja käsittelemään. Kahta perhettä olen seurannut aika läheltä ja nämä perheet päätyivät lopulta hyvinkin erilaisiin, mutta varmasti jotenkin itselleen sopivan näköisiin ratkaisuihin ja lopputuloksiin.

    Kirjoituksestasi päättelin, että sinäkin olet lopulta nykyisin aika sinut itsesi ja tuon asian kanssa, vaikka paljon aikaa ja työtä se ehkä onkin vaatinut. Kiitos kun rohkenit kertoa asiasta.

    Minä olen kai jollakin tavoin vähän fatalisti ja ajattelen, että elämä menee niin kuin se menee ja siinä sitä sitten pyristellään ja yritetään mahdollisuuksien mukaan tehdä elosta ja olosta jotenkin mielekästä. Oman eloni mielekkyyttä lisää se, että voin olla ympäristössäni jollakin tavalla jelppimässä myös muita, eikä niiden muiden tarvitse suinkaan olla omia biologisia lapsia. Jollekin toiselle mielekkyys löytyy kuitenkin ihan muista jutuista ja hyvä niin.

    Asasta kahdeksanteen; kuulostaa kyllä aika painostavalta sikäläinen äitienpäivän vietto uteluineen kaikkineen. Huh huh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelut, Leena, jos sinulle tuli kirjoituksestani vaikea olo ja sinusta tuntui, että jouduit puolustelemaan äitiyden tuottamaa iloa jotenkin. Se ei ollut missään nimessä tarkoitukseni. En tosin itse oikein hoksaa, miten olen antanut ymmärtää, etten haluaisin muiden iloitsevan äitiydestään, vaikka en itse äitienpäivästä pidäkään. Siinä tulee tosin raja vastaan, jos joku tulee kotiovelle kyselemään. Muut juhlikoot ja iloitkoot, mutta antakaa myös minulle vapaus pysyä omassa poterossani kyseinen päivä.

      Mutta tässä sen taas näkee, että vaikka itse tarkoittaa kirjoittaessaan yhtä, niin lukija voi ymmärtää asian ihan toisin. Ja varmasti on niinkin, että silloin kun jokin asia koskettaa itseä aivan erityisesti, on jotenkin herkillä asian suhteen, ja näkee asiat aivan eri tavoin kuin joku toinen. Jos tästäkään nyt sai taas mitään tolkkua. :-)

      Ei tällä kirjoituksella ollut mitään sen kummempaa sanomaa, vaan halusin vaan kertoa oman tarinani. Jotenkin minusta tuntui, että elämäni menisi taas jollakin tapaa hitusen eteenpäin, jos puhuisin asiasta.

      Myös minussa on fatalistin vikaa, ja uskon, että kaikki menee aina niin kuin on tarkoitettu. Vaikka aina ei sillä hetkellä ymmärtäisikään, miksi asiat menivät niin kuin menivät, niin ehkä myöhemmin löytyy jokin selitys.

      Minäkin iloitsen muiden auttamisesta, ja siellä Suomessa läheisiä tuleekin auteltua aika paljon. Vapaaehtoistyö kiinnostaisi myös, mutta se on jäänyt (ainakin vielä toistaiseksi) ajatuksen asteelle. Kai minä epäilen siinäkin omia kykyjäni. :-(

      Poista
    2. Ihan turhaan Satu pahoittelet :-) Minäkään en tarkoittanut sanomaani ihan niin kuin se tuossa nyt näyttää, kun kommenttiani uudelleen luin.

      Hankala oloni liittyi siihen, että olisin halunnut sanoa sinulle, että luulen ymmärtäväni tuntemuksiasi. Ja samalla koen, etten tietenkään voisi täysin ymmärtää, koska en ole samaa itse kokenut.

      Voi vitsi, miten vaikeata tätä on sanoittaa!

      Samalla ajattelin, etten myöskään nykyisin halua ajatella, että kellä onni on, se onnen kätkeköön. Olkoon kyse sitten mistä tahansa asiasta.

      Mutta, mutta... Ja nyt varmaan mennään omaan ongelmatiikkaani, eli että huomaan kokevani syyllisyyttä siitä, jos ajattelen pahoitavani jonkun mielen vouhkaamalla omasta onnestani. Luulen, että samasta syystä olen joskus vähän turhaankin varonut myös äitiydestä puhumista. Toisaalta olen huomannut, että tuolla omalla logiikallani on niin kovin paljon asioita, joista ei sitten voisi puhua tai julkisesti iloita.

      Mutta ettei tästä nyt syntyisi lisää väärinkäsitystä, haluaisin vielä sanoa, että kirjoituksessasi Sinä et tietenkään kieltänyt minua iloitsemaan äitiydestä. Olin kuluneella viikolla lukenut kuitenkin aika monta kirjoitusta aiheesta ja näköjään juuri tässä kohdassa sitten reagoin. Olen todella pahoillani, että se sattui juuri tässä. Melkein hävettää.

      On hienoa kun kerroit oman tarinasi. Arvostan todella paljon rohkeuttasi, koska itselleen arasta ja vaikeasta asiasta on ihan älyttömän hankalaa kertoa. Minä en varmaan samaan pystyisi.

      Kykyjä auttamiseen sinulla on ihan varmasti ja paljon! Nytkin tällä kirjoituksellasi autoit takuulla todella montaa, jotka miettivät näitä samoja juttuja.

      Jatka juuri näin, omalla tavallasi, ihana Satu. Lämpöisiä ajatuksia Sinulle toivotteleepi Leena

      Poista
    3. Haleja, Leena. <3 Joskus omien ajatusten sanoittaminen on ihan hirveän vaikeaa, ja erityisen vaikeaa se on silloin, kun yrittää punnita sanojaan oikein tarkasti toisen ihmisen kannalta. Mutta minä pidän siitä, että jos jokin asia vaivaa, se tuodaan julki, eikä asian anneta jäädä kaivelemaan. Itselläni on ollut tämän asian kanssa opettelemista, ja siksi arvostan taitoa erityisesti. ISO peukku siis rohkeudellesi tuoda ajatuksesi julki. <3

      Onnen julkituominen on kyllä kaksipiippuinen juttu. Toisaalta ajattelen, että jokaisella pitäisi olla oikeus riemuita, iloita ja tuoda onnensa julki juuri sillä tavalla kuin haluaa, mutta sitten taas toisaalta on aina ihmisiä, jotka saattavat pahoittaa toisen onnesta mielensä. Erityisesti näin somen aikakaudella, kun omia ajatuksia on niin helppo jakaa, saa olla kieli keskellä suuta. Itse pelkään erityisesti sitä, että jos tuon onneni julki, joku palauttaa minut niin sanotusti maan pinnalle sanomalla jotakin ilkeää. Siksi tavallaan suojelen itseäni jo etukäteen ja pidän onneni visusti muilta piilossa, tai en ainakaan tuo sitä mitenkään erityisesti julki. Ei tämäkään ole ehkä mikään paras vaihtoehto, mutta näin säästyy monelta murheelta.

      Auttamisesta tuli mieleeni se, kun sanoit joskus jossakin kommentissasi, että ulkomailla tuntui kuin olisit elänyt omassa kuplassasi. Mulla on ihan samanlainen tunne – täällä minä elelen omaa pikku elämääni Kolumbiassa, vaikka olisin paljon enemmän hyödyksi Suomessa. Ja samalla kuitenkin tiedän, miten onnellinen ukkeli on siitä, että olen täällä hänen kanssaan (tosin nyt ukkeli on Boliviassa, joten olen yksin, tai siis Nallen kanssa :-)). Tämä on elämäni ikuinen dilemma, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

      Mutta mukavaa päivän ja viikon jatkoa sinulle! <3 Jatkahan seikkailuja siellä kauniissa Krunikassa, jotta mekin pääsemme nauttimaan kertomuksistasi. :-)

      Poista
    4. sydän, sydän (merkki puuttuu näppiksestäni)

      Poista
    5. Sydämiä sinullekin! En ymmärrä, mistä ihmiset saavat näihin kommenttikenttiin hymiöitä, sydämiä ja kukkasia ja vaikka mitä. Mie en osaa. :-)

      Poista
    6. Ehkä vielä kännykällä saisin sydämen aikaiseksi, mutta kun minä kirjoittelen tällä vanhalla Hollannin läppärillä ja sen kanssa olen joutunut tekemään kompromisseja, kun on pitänyt nämä ääkköset sijoitella muiden harvemmin käytettämieni merkkien tilalle. Kolmonen löytyy, mutta siitä yksinään ei oikein saa aikaiseksi sitä sydäntä... :-DD. Taidot vaan loppuvat...

      Poista
    7. Voi ei, kuulostaa tosiaan aika hankalalta.

      Nostan hattua niille, jotka jaksavat kommentoida kännykällä. Minä olen niin surkea kännykällä kirjoittaja, että jo lyhyen Whatsapp-viestin kirjoittaminen repii hermoja. Pitäisi varmaan mennä jonnekin vanhoille ihmisille tarkoitettuun kännykkäkouluun. ;-D

      Poista
  9. Rehellinen ja koskettava kirjoitus <3 Todellakin hieno kasvutarina ja itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on puutteineen ja vahvuuksineen.


    Itse kuuluin ryhmään en koskaan halua lasta tähän maailmaan. Osa ajatuksista oli oikeasti hyvin itsekkäitä kuten elämisen vapauden menettäminen, vuosien ja vuosien huolehtimisen ja kasvatuksen vastuun ja epäonnistumisen pelkääminen. Kuitenkin kun poika ilmoitti tulostaan oli itsestään selvää, että hänet pitäisin. Ja onnekseni näin kävi ja sain maailman rakkaimman lapsen itselleni <3 <3

    Mun ajatus on, että jokaisella asialla elämässä on jokin tarkoitus. Kuten ehkä tuo sinun lapsettomuutesi. Sinut on kenties tarkoitettu juurikin katselemaan maailmaa avarakatseisesti. Ja jakamaan ajatuksiasi ja onnea sitä kauttakin ympärillesi <3

    Karmaisevaa juhlimista sielläpäin! Olisit vaan sanonut, että Ukkeli on sun lapsi :-D Täällä ei kaiketi äitienpäivänä kysytä keneltäkään onko äippä vai ei, en ole koskaan ainakaan kuullut. Muutenkin äitien- ja isänpäivän voisi kyllä haudata. Säästyisivät sellaiset lapset joilla ei ole toista vanhempaa selittelyiltä korttien ja lahjojen teoissa päiväkodeissa ja kouluissa.

    Vielä tuli mieleen.. ihmiset ovat todella ajattelemattomia kun utelevat keneltäkään lapsien teosta. Koska oikeasti taustalla voi olla todellakin arka asia.

    Haleja sinne <3

    -m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tarina. <3 Poika on tuottanut varmasti mittaamattoman määrän iloa elämääsi – ja ehkä joskus vähän koetellutkin. ;-)

      Uskon, että minulla olisi ollut hyvin samantapaisia pelkoja ennen äidiksi tuloa. Onhan se ihan hirvittävän pelottavaa ajatella, että pieni ihminen on täysin riippuvainen itsestä 24/7. Mutta ehkä lasten kasvattaminen lähtee menemään lopulta omalla painollaan, vaikka aluksi varmasi hermostuttaakin, että osaako ja pärjääkö. Ja eivätkös ne ihmiset sano, että lapset kasvattavat vanhempiaan, eivätkä vanhemmat lapsiaan. :-)

      Minäkin ajattelen, että jokaisella asialla on jokin tarkoitus. Olen itse ajatellut ennemminkin niin, että mulle ei annettu lapsia sen tähden, kun olisin ollut niin paska mutsi, mutta saattaahan asialla olla jokin kivemmalta kuulostava tarkoituskin. :-) Mutta se on varma, että elämä olisi mennyt täysin eri latuja, jos lapsettomuutta ei olisi ollut. Tuskin olisin nyt tässä, ja tuskin olisin ikinä tavannut ukkeliakaan. Tuntuu muuten aika hurjalta ajatella itseään elämässä ihan toisenlaista elämää!

      Ehkä ensi kerralla sitten sanon ukkelin olevan poikani – jos siis seuraava kerta vielä joskus tulee. Mulla on aina liian pitkät piuhat tällaisissa tapauksissa, ja tajuan vasta jälkeenpäin, mitä olisi kannattanut sanoa. Ärsyttävää.

      Ja tosiaan, äidittömät tai isättömät lapset ne vasta äitien- ja isänpäivistä kärsivätkin. Aikuiset aina pärjäävät tällaisissa tilanteissa jotenkin, mutta pienet lapset voivat olla aika onnettomia. :-( Toivon, että nykypäivän kouluissa ja päiväkodeissa osataan huomioida isättömät/äidittömät lapset, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi tuntea itseä ulkopuoliseksi tai erilaiseksi tämän asian takia.

      Ihmiset saattavat olla kyllä varsin tahdittomia toisten lapsiasioista kysellessään. Mulla on kuitenkin ollut siitä ihmeellinen elämä, etten muista koskaan kenenkään udelleen minulta, aionko hankkia lapsia tms. Toki minulta on kysytty, onko mulla lapsia (viimeksi vieressäni istunut nainen lentokoneessa), mutta kun olen vastannut kieltävästi, kukaan ei ole koskaan jatkanut aiheesta sen pidemmälle ja kysynyt, miksi ei ole.

      Haleja sinullekin. <3

      Poista
  10. Voi että. Niin jotenkin raastavaa lukea tätä, ja tässä on juuri osasyy siihen, miksi en innostu mistään äitienpäivähypetyksestä, vaan toivon, että äkkiä koittaisi taas ihan tavallinen arki ja kaikki ne äitiyden onnen somehehkutukset kakkuineen, kortteineen ja sänkyyn kannettuine aamiaisineen (olis muuten mun painajainen, että pitäisi syödä jotain ennenkuin saa nousta ylös) olisi äkkiä taaksejäänyttä. En vaan kestä, vaikka äiti olen itsekin, vaikka kaiken järjen mukaan mun ei pitäisi olla koskaan saanut edes syntyä, saati elää näin kauan ja vielä saada lapsia.

    En osaa oikein edes mitään järkevää sulle kirjoittaa, koska inhoan itse kaikenlaisia, "no mutta onneksi kuitenkin...."-lauseita, joilla tarkoitetaan hyvää, mutta jotka mun mielestä usein kuulostaa siltä, että sitä varsinaista toisen murhetta vähätellään.

    Niinpä lähetän sulle täältä jälleen kerran lämpimät halit ja paljon sydämiä <3. Ja onneksi taas on arki käsillä. Ei tule kaikenmaailman kekkulit ovikelloa soittelemaan. Kuulostaa oikeasti kyllä varsin tungettelevalta perinteeltä.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Some on kyllä vienyt äitienpäivän (ja monen muunkin juhlapäivän) hehkutuksen ihan uusiin ulottuvuuksiin. Yritän itse ajatella, että totta kai jokainen saa olla ylpeä lapsistaan ja iloita äitiydestään, mutta joskus tulee väistämättäkin mieleen, että eikö onnea ole ilman että se jaetaan somessa. Että onko onni todellista vasta sitten, kun on tehnyt sen somessa näkyväksi (enkä tarkoita nyt vain äitienpäivää vaan elämää muutenkin)?

      Munkin mielestä olisi hirveää, jos pitäisi aamulla ensimmäiseksi syödä! Ja vielä jotain täytekakkua. Siinähän olisi taas sekin vaara, että suoli lakkaisi toimimasta, kun tulee ruokaa väärään aikaan. ;-D Mulla kun on äärimmäisen epäterveellinen (mutta sopivaksi havaittu tapa) aloittaa aamu ensin kuumalla vedellä ja sitten isolla kupilla kahvia. Aamiaisen vuoro tulee sitten vasta joskus parin tunnin päästä.

      Myös minä inhoan noita “mutta onneksi kuitenkin...” -lauseita, joiden tarkoitus on kai hyvä mutta jotka tosi tehokkaasti mitätöivät toisen kokemuksen ihan täysin. Minä menen ihan lukkoon, jos joku sanoo mulle jotain sellaista sen jälkeen, kun olen kertonut jotain henkilökohtaista, ja kadun välittömästi, että olen sanonut mitään. Sama juttu, jos joku alkaa välittömästi kertoa omista tai jonkun toisen samankaltaisista kokemuksista, että on sitä muillekin vastaavaa sattunut. Ymmärrän kyllä, että kukaan tuskin tekee näin toisen kokemuksen mitätöidäkseen, vaan ehkä ennemminkin siksi, ettei oikein osaa sanoa mitään muuta, mutta joskus hiljaisuuskin on parempi vaihtoehto.

      Kiitos, Annukka, haleista ja sydämistä. <3 Sie oot ihana. :-)

      Poista
  11. Minäkään en pidä äitienpäivästä, sen enempää kuin vaikkapa naistenpäivästäkään tai ylipäänsä mistään sellaisesta juhlinnasta joka on pakko ajoittaa johonkin tiettyyn ajankohtaan - ja etenkin vieraalta tuntuvat sellaiset juhlapäivät jotka auttamatta jättävät osan ihmisistä juhlahumun ulkopuolelle. Omat lapseni ovat minulle kaikkein tärkeintä maailmassa ja toiveitteni täyttymys, mutta en tarvitse mitään erityistä ulkoamäärättyä päivää heistä tai omasta ihanasta äidistäni iloitakseni.

    On kätevää, että täällä Sudanissa äitienpäivä on ihan toisena ajankohtana kuin vaikkapa Suomessa eikä päivää siksi käytännössä ole täällä pakko juhlia lainkaan koska esim lasten koululla sitä ei ollenkaan huomioida. Saan lapsilta ihania kortteja ja kirjeitä pitkin vuotta ja niissä ilahduttaa sekin, että ne tulevat tavallisesti ihan täysin yllätyksenä. Etenkin keskimmäisen kirjeet tuntuvat alkavan usein myös lohduttavalla synninpäästöllä: "äiti, ei se mitään vaikka aina välillä suutut" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa niin tutulta! Minulla on ihan sama juttu ulkoamäärättyjen juhlapäivien kanssa, sillä minäkään en pidä siitä, kuinka jotakin tiettyä asiaa pitää juhlia juuri kyseisenä päivänä. Se saattaa tehdä juhlimisesta pakonomaista ja aiheuttaa ihan tarpeetonta stressiä ja ahdistusta, kun pitää tehdä kortti, ostaa lahja, tehdä kakku, varata ravintolasta pöytä tai mitä muuta tahansa. Vuodessa kun on tosiaan kaikki ne muutkin 364 päivää, jolloin rakkaita ihmisiä voi huomioida ja muistaa.

      Nuo lastesi kortit ja kirjeet kuulostavat niin ihanilta. <3 Arjen spontaanit huomionosoitukset ovat minustakin ihan parhaita, ja ne jäävät mieleen monesti paljon paremmin kuin jonakin tiettynä päivänä tehty kortti tai annettu lahja.

      Naistenpäivästä pitää vielä kertoa se, kuinka tänä vuonna olin naistenpäivänä Prismassa. Siellä jaettiin kassojen jälkeen keltaisia ruusuja kaikille naisille, ja kun olin siinä kassalla odottamassa vuoroani, iloitsin jo etukäteen, kun minäkin saisin kohta ruusun. Jostain syystä minulle ei sitten annettukaan ruusua, ja sehän oli ison mielensäpahoittamisen paikka, kun en kehdannut mennä ruusua pyytämäänkään. Vieläkin harmittaa. :-D

      Mukavia ja leppoisia päiviä perheellesi sinne Sudaniin! <3

      Poista
  12. Olin ärsyyntyä heti kirjoituksen ensimmäisestä lauseesta. Miten niin vuoden ärsyttävimpiä päiviä? Vaikka eihän se ole minulta mitenkään pois, että kaikki eivät äitienpäivästä tykkää. Ja monella on todellakin hyvä syy, miksi tämä ei ole vuoden suosikkipäiviä. Jotenkin tämä ilmeisesti osuu minullakin arkaan paikkaan. Teksiäsi lukiessa pidemmälle kaikki ärsyyntyminen kyllä katosi. Jälleen kerran upeaa, miten syvällisiä ja suorapuheisia tekstejä kirjoitat. Hieno kasvutarina, kuten joku jo mainitsi. Voi kunpa sitä osaisikin keskittyä siihen mitä itsellä on, eikä siihen, mitä muilla on. Siinäpä onkin opeteltavaa. Itse kipuilen tämän asian kanssa työ- ja opiskelurintamalla, jossa tuntuu, etten ole päätynyt oikein mihinkään vielä. Ja sitten sosiaalisissa kohtaamisissa päädyn turhan paljon selittelemään tilannettani vakituisissa työsuhteissa vuosikausia olleille. Minun puolestani tuttavien ja tuntemattomien kanssa voidaan jättää lasten lukumäärät ja työmeriitit puimatta ja puhua vaikka säästä :)
    -Outi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani, jos aiheutin ärtymystä. <3 Äitiys taitaa olla sellainen aihe, että se aiheuttaa herkästi kaikenlaisia tunteita, puolin ja toisin. Enkä yhtään ihmettelekään, sillä äitiys liittyy niin läheisesti naiseuteen ja on ehkä vielä edelleenkin jonkinlainen "myytti".

      Tästä tuli kyllä harvinaisen suorapuheinen teksti, mutta jollakin tapaa tuntui, että tarvitsin tätä. Että oli pakko päästä kertomaan tarinani ihan kokonaisuudessaan. Ja iloitsen siitä, jos joku muukin sai tästä jotain, ihan mitä tahansa.

      Kovasti tsemppiä sinne työ- ja opiskelurintamalle! Työ- ja opiskeluasiat ovatkin siinä mielessä kinkkisiä, että niissä kaikki ei aina riipu itsestä. Ihminen voi olla vaikka kuinka taitava ja pätevä, mutta ei silti saa jostain syystä koulutustaan vastaavaa työtä, ja se syö kyllä ihan ketä tahansa, kun tuntuu, että aina on vastassa umpikuja.

      Sää on tosiaan aina hyvä ja neutraali keskustelunaihe. ;-) Kauniita päiviä toivotellen! <3

      Poista
  13. Olipa hyvä kirjoitus, Satu! Kiitos kun jaoit tämän kanssamme.

    Itse kuulun siihen huonoon osaan naisista, joka on omasta tahdostaan lapseton. Ja sitä on sitten saanut selitellä moneen otteeseen, koska "eihän niin saa tehdä" ja "kyllä se sunkin biologinen kellosi vielä alkaa tikittää". Joo, ei ole alkanut tai ei ainakaan niin kovaa, että olisin sen kuullut.
    Olen aina sanonut, että jos olisi joskus "vahinko" käynyt, olisin varmasti lapsen pitänyt, ja ollut varmaan paska mutsi.
    Siinä mielessä ikä on tehnyt tehtävänsä kun kohta napsahtaa puoli vuosisataa mittariin, ovat lapsiutelut onneksi vähentyneet viime vuosina radikaalisti. ;)

    Iloitsen vilpittömästi kaikkien niiden puolesta, jotka lapsia haluavat ja niitä pystyvät tuottamaan. Toisaalta suren niiden puolesta, jotka ovat tahtomattaan lapsettomia ja kovasti haluaisivat oman lapsen. Se voi olla musertavaa.
    Sinä olet tosiaan hienosti päässyt sinuiksi asian kanssa, jonka suhteen sinulle ei ole annettu vaihtoehtoja. Se jos mikä on ihmisenä kasvamista.

    Mutta sitä minä en ymmärrä, että miten se on keneltäkään pois jos minä en ole lapsia halunnut enkä niitä siten hankkinut? Jotenkin minusta on kamalaa, että ihmiset kokevat velvollisuudekseen saarnata aiheesta "kyllä et tiedä mitä menetät kun et ole lapsia tehnyt", vaikka olen juuri päästänyt suustani sen, että en ole koskaan halunnut lapsia. Vähän sama kuin minä sanoisin kaikille, jotka eivät halua koiraa lemmikikseen, "kyllä jokaisen pitää tykätä koirista ja haluta omistaa sellainen, koska et tiedä mitä menetät kun sinulla ei ole".

    Nämä ovat niitä asioita joista keskusteleminen menee kovin nopeasti ihmisillä tunteisiin, puolin ja toisin. :)



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi, S! Tuossa tulikin monta sellaista asiaa, joita lapseton ihminen monesti kuulee ja jotka saavat minut ihan raivon partaalle. Eli tunteisiin todellakin menee. :-D

      Otetaan nyt esimerkiksi tuo viimeinen, että "et tiedä mitä menetät, kun sinulla ei ole lapsia". Tuollaisen lausahduksen olen minäkin joskus kuullut, ja tuo on suurin piirtein typerintä, mitä lapsettomalle (oli kyseessä sitten tahaton tai vapaaehtoinen lapsettomuus) voi sanoa. Jos kerran tuolle linjalle lähdetään, niin yhtä lailla lapsia omaavalle ihmiselle voisi sanoa, että "sinä et tiedä, mitä menetät, kun sinulla on lapsia". Koska kuinka kukaan voi kuvitella olevansa jonkinlainen jumala, joka tietää toisen elämästä kaiken ja joka voi asettua ikään kuin toisen yläpuolelle arvostelemaan toisen elämää ja valintoja? En vain kerta kaikkiaan ymmärrä. Mutta aina näköjään löytyy ihmisiä, jotka tietävät, miten muidenkin pitää elää.

      Minusta on hienoa, että ihminen elää sillä tavalla kuin itsestä parhaalta tuntuu, eikä välitä muiden mielipiteistä. Minä nimittäin ainakin uskon, että se sisäinen ääni on oikea ja että sitä kannattaa kuunnella. Kaikkia ei ole tarkoitettu äideiksi, mikä on minusta oikeastaan ihan järkeenkäypää, sillä eihän meitä ihmisiä ole ruutattu samasta muotista muutenkaan.

      Minunkin sydämeni särkyy, kun ajattelen niitä ihmisiä, jotka toivoisivat omaa vauvaa enemmän kuin mitään mutta jotka eivät voi sitä jostain syystä saada. Minä ajattelen olevani siinä mielessä onnekas, etten ole tuntenut kutsumusta äidiksi, enkä ole kärsinyt siinä mielessä lapsettomuudestani. Mutta niin paljon on sellaisia ihmisiä, jotka haluaisivat lapsia, enkä osaa edes kuvitella sitä tuskan määrää, minkä he tuntevat. Elämä on kyllä joskus hirvittävän epäreilua.

      Poista
  14. Hyvä ja vahva kirjoitus Satu <3
    Surullista miten nuori ihminen kokee lapsettomuuden omana vikanaan ja kuinka se vaikuttaa kasvuun. Tuollaisia uutisia pitäisi osata kertoa hienovaraisesti ja valmistaa koko perhettä käsittelemään asiaa. Olen pahoillasi puolestasi, että lapsettomuus tuli osaksesi jo niin nuorena ja vaikutti kasvuusi. Mutta se on hienoa, että kannat itsesi ylväästi nyt ja pystyt suhtautumaan asiaan avoimesti. Hieno kasvutarina <3

    Minä olin jo parisuhteessa ja 25v, kun selvisi, että minulla synnynnäinen rakennevika, joka todennäköisesti haittaa raskaaksi tulemista merkittävästi. Tuohan ei ollut tuomio lapsettomuuteen - ainoastaan huono ennuste. Tuossa kohtaa mietin asiaa todella paljon ja olin ehdottomasti sitä mieltä, että haluan ainakin yhden adoptiolapsen, mikäli en saa biologista lasta. Mieheni (silloinen poikaystävä) toivoi ensisijaisesti biologista lasta mutta oli valmis myös vaikka kansainväliseen adoptioon. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä maailmalle. Maailmalle kiertolaiseksi lähteminen olisi saattanut olla se kaikkein mieluisin vaihtoehto jopa ylitse omien lasten, mutta en hennonnut jättää ikääntyviä, turvaverkottomia vanhempiani aivan yksin. Saattoi se olla ihan velvollisuuden tunnettakin suurelta osin. Osaset loksahtivat paikalleen, kun esikoisemme syntyi. En ikinä osannut edes haaveilla, että minusta tulisi kolmen vilkkaan pojan äiti. Vai pitäisikö sanoa, että en osannut pelätä että näinkin voisi käydä :D

    Hyvää ja onnellista elämää voi elää niin monella eri tavoin. Uskon, että kun perustarpeet täyttyvät, niin loppu on kiinni suurelta osin korvien välistä. Juurikin niinkuin sanoit, että osaa arvostaa sitä mitä itsellä on. Elämä voi olla hyvin rikasta, vaikka ei olisikaan lapsia.

    Taidan poiketa äitiydessäni siitä tyypillisemmästä. Vaikka olen äiti, en silti koe, että se olisi se elämäni merkityksellisin asia. Tai lapset olisivat hienointa mitä olen saanut aikaiseksi. En edes pysty sanomaan, että mikä elämässäni on tärkeintä. Kokonaisuus, balanssi, ilo ja ilon tuottaminen ehkä. Lapset ovat tärkeitä ja olen vastuussa heistä, mutta olen paljon muutakin kuin äiti. Olen puoliso, tytär, luotettu ystävä ja ne ovat aivan yhtä tärkeitä rooleja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötätunnosta ja ymmärryksestäsi. <3 Jälkeenpäin on harmittanut hirveästi, kun en osannut ottaa nuorena apua paremmin vastaan ja käsitellä asiaa oikealla tavalla, mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen mahtaa. Ja sitten vanhempana, kun olisin ollut valmis puhumaan asiasta, ei ollut tarjolla ketään, jonka kanssa asiaa olisi voinut käsitellä. Tarkoitan nyt siis jotain ulkopuolista, esim. terapeuttia. Läheisten kanssa näistä asioista keskusteleminen on joskus aika vaikeaa, koska läheisillä on usein omat tunteet pelissä.

      Hienoa, että asiat kääntyivät sinun kohdallasi lopulta parhain päin, ja saitkin kolme ihanaa poikaa. <3 Minun täytyy sanoa, että jos minä olisin äiti, niin haluaisin olla sellainen äiti kuin sinä olet. Ainakin blogistasi olen saanut sellaisen käsityksen, että pojat ovat sinulle rakkaita, totta kai, mutta toisaalta arvostat myös omaa aikaa ja voit matkustaa ilman perhettäkin. Minusta on hienoa, että äiti "uskaltaa" elää myös omaa elämää ja tehdä niitä juttuja, joita hän itse haluaa, eikä omistaudu ihan kokonaan perheelleen. Toki tapoja olla äiti on varmasti yhtä monta kuin on äitejäkin, mutta minusta sinun tapasi kuulostaa varsin kivalta. :-)

      Minulla on sama juttu, että haluaisin olla Suomessa lähempänä vanhempiani, joille apu olisi enemmän kuin tervetullutta. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että olen maailmalla, milloin missäkin. Toisaalta yritän kompensoida poissaoloani viettämällä sitten Suomessa ollessani paljon aikaa vanhempien luona, mutta eihän se ole sama kuin jos olisin Suomessa koko ajan.

      Ja tuo on hyvin sanottu, että kun elämän perustarpeet on täytetty, loppu on kiinni korvien välistä. Kyllä elämä - tai ainakin suhtautuminen siihen - riippuu aika pitkälti siitä, millaisina haluamme elämän nähdä ja millaiseksi haluamme sen tehdä.

      Poista
  15. Hi, minä täällä 4 lapsen äiti. Olen aina ajatellut äitien ja isänpäivän jotenkin kasvattajien päivänä. Tärkeintä on että lapsella on edes yksi turvallinen aikuinen (ope, naapurin setä/täti, kaupan kassa ym..)
    Itse viettänyt sattuneesta syystä paljon aikaa lapsiperheiden kanssa. Ja eniten ottaa päähän äidit/isät jotka kokee itsensä vain äitinä/isänä. Minä olen ollut minä aina. Toki äitiys on muuttanut minua mutta osaan olla ilman lapsianikin.
    Lapsista on parasta se että ne kasvaa ja kehittyy ja aikoinaan muuttavat omilleen.
    Koskaan ei ole liian myöhäistä käydä jotain asiaa elämässään läpi. Kukaan meistä ei varmasti ilman kolhuja ole nuoruudesta läpi päässyt. Toiset jää niitä märehtimään ja toiset katsoo eteenpäin.
    Vaikka minulla on neljä lasta niin mitään oikeutta minulla ei ole vaatia lapsiani tekemään minulle lapsenlapsia. Itse ajattelen että olen onnistunut kasvattajana kun lapseni elää oman näköistä elämää.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja kiitos kommentistasi. Oli mielenkiintoista lukea ajatuksiasi. :-)

      Turvallinen aikuinen voi tosiaan olla kuka tahansa, eikä se lapsuuden tärkein aikuinen ole välttämättä aina se oma äiti tai isä. Joskus joku muu aikuinen voi nousta yllättävän suureen rooliin lapsen elämässä. Mutta tärkeintä on tosiaan se, että lapsella on elämässä joku luotettava aikuinen, joka voi toimia lapselle turvana ja esikuvana.

      Minäkin hieman ihmettelen sellaisia vanhempia, jotka ottavat vanhemman roolin jotenkin niin tosissaan, että unohtavat olevansa paljon muutakin. Koska joskus lapset muuttavat pois kotoa, ja miten sitten käy, kun on ollut noin 20 vuotta "vain" äiti tai isä. On varmaan vaikea tavoittaa sitä omaa entistä itseään, jos on elänyt noin pitkän aikaa pelkästään muita varten. Tiedän tosin, että minun on vaarallista sanoa näin, koska lapseton ihminen ei tiedä lasten kasvattamisesta ja perhe-elämästä mitään, joten hänellä ei ole myöskään oikeutta tuoda tällaisia mielipiteitä julki.

      Kun olin aikoinani työharjoittelussa päiväkodissa, näin siellä hyvin erilaisia tapoja kasvattaa ja olla vanhempi. Siksi minua hieman ihmetyttääkin, miksi vanhemmuudesta ja varsinkin äitiydestä tehdään jonkinlainen kilpailu, jossa joku on aina väärässä ja joku oikeassa. Minusta äitien tulisi vetää yhtä köyttä ja yrittää ymmärtää toisiaan ja sitä kautta ehkä oppiakin muilta äideiltä jotain sen sijaan, että kyräillään ja vertaillaan. Mutta ehkä tämä on jotain lapsettoman ihmisen idealismia. :-)

      Ja se on tosiaan totta, että vaikka lapsia olisi kuinka monta, lapsenlapsia ei silti välttämättä tule, syystä tai toisesta. Eikä lasten olemassaolo ole muutenkaan tae siitä, että lapset esimerkiksi sitten vuorostaan auttavat vanhempia, kun vanhemmat ovat vanhoja. Välit lapsiin saattavat olla huonot tai etäiset ja mennä pahimmassa tapauksessa jopa kokonaan poikki. Asioilla on siis aina monta puolta, eikä mikään ole vanhemmuudessa, kuten elämässä muutenkaan, yksiselitteistä tai varmaa.

      Mukavaa viikon jatkoa sinulle! :-)

      Poista