Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Ympäri käydään, sanoi neliö

Nyt pystyn taas ajattelemaan blogiakin, kun olen saanut yhden hermostuttavan asian pois päiväjärjestyksestä. Palaan siihen asiaan myöhemmin, mutta ensin muita lätinöitä.

Lähdin joulukuun puolessavälissä käymään Boliviassa, ja tarkoitukseni oli olla Boliviassa kuusi viikkoa ja palata sitten Suomeen. No, nyt on toukokuun puoliväli, ja olen edelleen täällä. Asuimme joulukuussa aluksi reilun viikon yhdessä Airbnb-asunnossa, ja sen jälkeen lähdimme jouluksi ja uudeksivuodeksi Brasiliaan. Kun palasimme Brasiliasta, muutimme toiseen Airbnb-asuntoon, joka miellytti heti kovasti, vaikka ei ihan täydellinen ollutkaan (syyt: avokeittiö, ei parveketta). Meidän oli tarkoitus olla kyseisessä asunnossa reilut kaksi viikkoa, mutta nyt tämä sama asunto on ollut meidän hallussamme jo viisi kuukautta. Pitkiä ovat nämä meidän viikot.

Yksi asunnon parhaista puolista ovat näköalat. Tykkään seurata ikkunoista vuorokaudenaikojen vaihteluja.

Santa Cruz hieman ennen auringonnousua.
Auringonlaskun hetkellä.


Urubon metsää auringon laskiessa.
Kuukin kellotti taivaalla muutamana aamuna selällään ja näkyi mukavasti makuuhuoneen ikkunasta.

12. toukokuuta.
13. toukokuuta.

Uimaan piti päästä heti ensimmäisenä päivänä, vaikka veteen meneminen hieman kirpaisikin. 

Vesi oli nimittäin sateisen ja viileän perjantain jälkeen aika viileää. Onneksi en tiennyt veden lämpötilaa, sillä muuten olisivat uimiset saattaneet jäädä uimatta! En tiedä, pystynkö uimaan altaassa vielä kuinka pitkään, sillä ilma näyttää viilenevän melkoisesti, varsinkin yölämpötilojen osalta. Viikon lopulle on luvassa jopa vain 12 asteen yölämpötiloja, ja se on näillä leveysasteilla suorastaan jäätävän kylmä.

Koska tämä sama asunto on ollut meillä koko ajan, on ollut todella suuri helpotus, kun olemme voineet jättää Suomeen lähtiessämme osan vaatteista tänne ja ruokatavaroitakin kaappiin. Ihan tuntui kuin olisi kotiinsa tullut!

Laukut on purettu, ja kaupassakin on käyty!
Ruokapöydällä näkyy muuten pääsiäismunakori, jonka saimme pääsiäisen alla tämän asunnon omistajalta. Olin tuonut hänelle helmikuussa suklaita Suomesta, ja hän toi nyt sitten tuon pääsiäismunakorin. Sattui vain sillä tavalla hassusti, että kun omistaja laitteli minulle viestiä, että oletko asunnossa; olisin tuomassa näitä suklaita, niin minä olin Itä-Suomessa, saunassa ja vilvoittelemassa löylyjen välillä.


Yksi epämiellyttävä yllätyskin täällä odotti: bongasin keittiöstä (ja vähän muualtakin) pieniä mustia ötököitä. Tajusin heti, että nyt on käytävä kuiva-ainekaapit läpi. Sieltähän se ötököiden alkulähde sitten löytyikin, maapähkinäpussista. Kävin kaikki muutkin pussit ja purkit läpi, ja pääsin omasta mielestäni kaikista ötököistä eroon, mutta silti näin vielä tänä aamuna kaksi ötökkää kävelemässä kaapin pohjalla. Yök ja huoh. Pitää varmaan käydä kaapit toistamiseen läpi.

Bongasin lattialla yhtenä päivänä myös toisenlaisen ötökän. Ötökkä muistutti hieman leppäkerttua, mutta se hyppeli samalla tavalla kuin heinäsirkka. Valitettava asia ötökän kannalta oli se, että se lensi aina loikan jälkeen selälleen eikä jaloilleen, ja sitten sillä olikin hirveä homma, että sai käännettyä itsensä takaisin jaloilleen.

Voisko joku vetää mut ylös?



Täkäläiset hedelmät ja vihannekset ovat joskus vähän arvoituksellisia, eikä ukkeli syökään kovin mieluusti täysin tuntemattomia kasviksia. Minusta taas on mukava kokeilla uusia vihanneksia ja hedelmiä, vaikka useasti onkin käynyt niin, että maku ei olekaan miellyttänyt.

Tällä kertaa näin kaupan hedelmähyllyssä mielenkiintoisen näköisiä hedelmiä, ja kun nimikin oli niin eksoottinen kuin flor de jamaica (Jamaikan kukka), niitä oli ihan pakko ostaa kokeeksi.


Googlettelun seurauksena sain selville, että eihän tuo olekaan mikään hedelmä, vaan hibiskus-puun verhiö (mitä ikinä tuo sitten tarkoittaakin). Ilmeisesti niistä keitellään teetä tai jotain. Eipä taida minun kärsivällisyyteni riittää mihinkään teen keittelyyn.

Satuin kuvaamaan hibiskuksen kukankin, enkä tajunnut, että kyseessä oli sama kasvi.


Nyt tuli muuten mieleeni se, kun kyselin supermarkettipostauksessani omituisten vihreiden pötkylähedelmien perään. Sain silloin lukijalta vinkin, että kyseessä olisi ice cream bean -niminen hedelmä (täkäläisittain pacay), ja sehän se olikin. Mutta heti kun menin ostamaan kaupasta niitä, niitä ei ollutkaan enää saatavilla, vaan ne katosivat kaupoista ihan kokonaan!

Onnistuin myös löytämään hyvää maustamatonta jogurttia, jossa ei ole makeutusta eikä liivatetta, ja meinasin kokeilla passionhedelmän siemeniä jogurtin kanssa (toinen saamani vinkki). Sain passionhedelmäpurkin kassalle asti, mutta sitten kävi pieni tapaturma. Kun nostelin ostoksia kassalle, purkin kansi aukesi, ja siemenet valuivat ostoskärryyni ja lattialle. Kassa kutsui paikalle siivoojan, joka saapui paikalle paheksuvan näköisenä ja suutaan napsuttaen. Ei jäänyt epäselväksi, millainen törppö hänen mielestään olin. Sen jälkeen en olekaan uskaltanut ostaa passionhedelmää, kun pelkään, että sama tapahtuu toistamiseen.

Nyt sitten siihen minua hermostuttaneeseen asiaan, joka oli viisumin hakeminen. Olen jo kertonutkin, että suomalainen saa olla Boliviassa ilman viisumia 90 päivää. Sen jälkeen pitää hakea viisumia, mutta hakuprosessi saattaa tässä maassa olla hyvinkin pitkä ja jännittävä, varsinkin jos ei ole mitään erityistä syytä (työ, opiskelu tms.) olla täällä. Jokin syy piti siis keksiä.

Ukkeli päätti pyytää apua eräältä lakimieheltä työpaikkansa kautta. Homma rupesikin rullaamaan välittömästi niin, etten meinannut pysyä perässä. Laadittiin suunnitelma, että minä olisin espanjan kielen kääntäjä, ja hakemus tehtäisiin sillä perusteella. Minä tein vain työtä käskettyä - kävin ottamassa valokuvia, toimitin pankin tiliotteita jne. Valmisteluprosessi keskeytyi, kun läksin käymään Suomessa, mutta jatkui välittömästi tänne palattuani. Se olikin hyvä, sillä päiväni alkoivat olla luetut: minulla oli maahan saapuessani jäljellä enää 23 viisumivapaata päivää Boliviassa. Viisumihakemus oli laitettava välittömästi vetämään, koska käsittelyssä menisi kuitenkin oma aikansa.

Tänä aamuna minulla oli sitten maahanmuuttoviraston edessä treffit lakimiehen ja hänen sihteerinsä kanssa. Minun piti olla paikalla puoli kahdeksalta, mutta olin tapani mukaan paikalla aivan liian aikaisin, jo seitsemän jälkeen. Koska en kestänyt odotella ja laskea minuutteja viraston edessä muutaman sadan muun ihmisen kanssa, päätin lähteä kiertämään pari korttelia.

Ensi töikseni törmäsin koiraan, joka oli pieni mutta pippurinen!

Seinämaalauksiakin näin. Ihmettelin, kun en ollut ennen huomannut Santa Cruzissa seinämaalauksia.

Yhden baarin edustalle oli liimailtu hauskoja tekstilappusia.

"Kylmempää olutta kuin anopin halaus". (Anoppivitsit kukoistavat näköjään myös täälläpäin maailmaa!)
"Jos juotte unohtaaksenne, olkaa hyvä, ja maksakaa etukäteen."
United Colors of Benetton.

Hieman ennen puolta kahdeksaa olin taas viraston edessä, ja lakimies ja sihteerikin saapuivat paikalle. Kävimme ottamassa vielä yhden valokuvan, ja minä vain katselin sivusta, kun lakimies ja sihteeri laittoivat papereitani kasaan. Muutama allekirjoituskin piti papereihin heittää (ilman että edes luin papereita!). Sitten minä ja sihteeri lähdimme maahanmuuttovirastoon. En osannut hermoilla ihan hirveästi, kun minulla oli sentään mukanani paikallinen, kielitaitoinen, ihminen, joka tunsi käytännöt kuin omat taskunsa. Hän hoitaisi hakemukseni jättämisen, eikä minun tarvitsisi kuin seistä töröttää hänen vieressään.

Kun vuoroni sitten tuli, sihteeri tökkäsi paperikansion käteeni ja sanoi: "teidän vuoronne". Silloin tajusin, että hän ei tulisikaan tiskille kanssani, vaan minun piti mennä sinne yksin. Ei auttanut muu kuin kävellä tiskille, vaikka olin niin hermostunut, että luulin pyörtyväni. Mitä jos virkailija kysyisi minulta jotain? Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kaikkia papereita kansiossa oli, joten mitä jos virkailija kysyisi papereista jotain? Olin saanut sihteerin käytöksestä sellaisen kuvan, että sihteerin pitäisi pysytellä hakemuksen jättämistapahtumasta kokonaan syrjässä, enkä siis voinut mennä pyytämään apua häneltäkään. En ollut välittänyt edes varmistaa, olinko nyt sitten kääntäjä, vai millä perusteella minulle sitä viisumia haettiin. Jos olin kääntäjä, niin eikö minun olisi hyvä osata kieltäkin?! Jos virkailija kysyisi minulta jotain, enkä ymmärtäisi mitään, niin eikö koko homma kosahtaisi siihen? (Minun espanjantaitonihan on siitä jännä juttu, että pystyn lukemaan vaivatta espanjankielisiä kirjoja ja lehtiä, mutta puheen tuottaminen ja ymmärtäminen on edelleen vaikeaa. On kulunut niin pitkä aika siitä, kun olen puhunut espanjaksi, että puhevalmiutta ei yksinkertaisesti ole.)

Kuin ihmeen kaupalla kaikki sujui kuitenkin hyvin. Ymmärsin, kun virkailija käski katsoa kameraan, ja ymmärsin, kun hän käski laittaa sormeni sormenjälkitunnistimelle. Ymmärsin senkin, kun virkailija iski hakemukseeni leiman ja sanoi, että viisumin saisi hakea viiden, seitsemän päivän päästä luukulta numero yhdeksän. Sihteeri tosin sanoi myöhemmin, että viisumissa menisi kymmenestä viiteentoista päivään, mutta ihan sama, kunhan vain se 90 päivää ei ehtisi tulla täyteen.

Maahanmuuttovirasto on tuo ruma tötterön mallinen rakennus taustalla.
Sekin on tietysti mahdollista, etten saakaan viisumia, ja minun pitää lähteä takaisin Suomeen - tai jos lain sallimat 90 päivää ylittyvät, tulen karkotetuksi maasta. Mutta ihan turha tässä on pullikoida tai spekuloida: se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Maastakarkotuskaan ei olisi mikään maailmanloppu, sillä silloin pääsisin nauttimaan Suomen kesästä. Ukkeli jäisi tosin silloin yksin tänne, mutta niin olisi sitten tarkoitettu.

Tajusin vasta tänään illalla, mitä passittomuus tarkoittaa. Minullahan ei nyt ole passia, kun se piti jättää viisumikäsittelyn ajaksi maahanmuuttovirastoon. En voi matkustaa mihinkään, ja olen jumissa Boliviassa, tapahtui missä tahansa mitä tahansa. Ahdistaa, kun vain ajattelenkin asiaa, joten on varmaankin parempi olla ajattelematta.



Koska kello oli vasta kahdeksan, eikä minua huvittanut palata vielä kotiin, jäin istuskelemaan Plazalle. Olisin halunnut kiivetä kirkontorniin, mutta koska se aukesi vasta yhdeksältä, päätin mennä käymään sisällä kirkossa. Siellä olikin messu paraikaa menossa.


Bolivialaiset ovat varsin uskonnollista kansaa, ja kirkko on todella tärkeä osa ihmisten elämää. 78 prosenttia bolivialaisista on katolilaisia.

Katselin ympärilläni olevia ihmisiä ja mietiskelin kaikenlaista. Kirkko on varmasti turvallinen ja rauhoittava paikka sellaiselle, joka uskoo jumalaan. Toisaalta usko on vain yksi tapa saavuttaa sisäinen rauha, sillä uskossa on kyse periaatteessa samasta asiasta kuin esimerkiksi meditoinnissa: mielen voimasta ja halusta käyttää mieltä tietyllä tavalla. Vaikka en itse oikein usko, että jumala tarvitsisi ympärilleen seinät, ymmärrän kirkon merkityksen ihmisen kannalta: kirkko yhdistää samaan asiaan uskovat ihmiset, jolloin uskonnosta tulee muutakin kuin jumalan palvontaa. Siitä tulee ihmisiä yhdistävä voima.

Olen ollut aina sitä mieltä, että henkilökohtaisempi suhde ihmisen ja jumalan välillä, kuten esimerkiksi hindulaisuudessa, on jollakin tavalla "parempi" kuin esimerkiksi luterilainen, kollektiivisempi tapa uskoa. En ole kuitenkaan tullut koskaan ajatelleeksi asiaa tältä kantilta. Tarvitsemme voimaa, jota saamme toisista ihmisistä, ja on hienoa, jos voimme samalla läsnäololla saada voimaa sekä jumalasta että ihmisistä.

Kun messu päättyi, ihmiset rupesivat kättelemään toisiaan. Ensimmäinen ajatus, joka mieleeni tuli oli se, että ei kai minunkin nyt tarvitse kätellä jotakuta! Olin hädin tuskin kerennyt saamaan ajatukseni loppuun, kun edessäni istunut nainen jo lähestyi minua käsi ojossa. Minäkään en voinut muuta kuin ojentaa käteni hänelle. Loppujen lopuksi kättelimme muidenkin lähelläni istuneiden kanssa ja toivottelimme toisillemme rauhaa. Tuosta jäi oikeastaan todella hyvä mieli, vaikka tapa tuntuikin aluksi vähän omituiselta. Uskon, että tälläkin, sinänsä mitättömältä kuulostavalla tapahtumalla, oli jokin merkitys minun elämässäni. Uskon, että kaikella on.  




Pyhää vettä.
Julio Terrazas Sandovalin hauta. Hauta oli minusta todella hieno ja pysäyttävä.

Pääsin lopulta sinne kirkontorniinkin. Olen käynyt tornissa kerran aikaisemminkin, päivälleen viisi kuukautta sitten.

Ympyrä tavallaan sulkeutui. 

32 kommenttia:

  1. Italiassakin katolisen messun päätteeksi kätellään ja toivotetaan rauhaa, tai niin ainakin on toimittu ne kerrat kun olen Italiassa messussa käynyt. Se lienee tapa läpi katolisen maailman. Minustakin se on jotenkin kaunista ja koskettavaakin. Elämäni ensimmäinen katolinen messu (ystäväni häät) oli minusta niin koskettava, että itkin vuolaasti noin puolesta välistä tilaisuuden loppuun asti, myös kättelyn hetkellä. Vaikken siis ole ollenkaan uskonnollinen ihminen.

    Toivotaan, että viisumiasiat järjestyvät. Ei ehkä kannata jäädä odottelemaan sitä, että joudut maasta karkoitetuksi... Silloin voi olla hankala päästä uudestaan taas takaisin ja jos miehesi on Boliviassa pitempään töissä voi maahantulokieltä ennen pitkää alkaa harmittaa! En toki tiedä miten tiukkoja bolivialaiset tässä asiassa ovat, mutta on ehkä parempi olla ottamatta henkilökohtaisesti selvää? Tai ainakin kysyä noilta asianajajilta ja muilta asiantuntijoilta neuvoja siihen miten toimia jos viisumi ei nyt järjestykään odotetussa ajassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti oikein googlettaa katolisesta messusta, ja ilmeisesti tuo kättely tosiaan kuuluu messuun ihan aina. Minulla on äärimmäisen vähän kokemusta minkäänlaisista messuista tai kirkoista yleensä, sillä minäkään en ole uskonnollinen ihminen. Ymmärrän kyllä hyvin senkin, jos joku toinen on. Hieman sarkastisesti ajatellen onhan se tavallaan helpompaa antaa elämänsä ohjakset jonkun korkeamman voiman haltuun kuin pitää niitä omissa käsissään. Mutta sen minäkin huomasin, että yllättävän paljon epäuskonnollinen ihminenkin voi tuommoisesta uskonnollisesta seremoniasta saada, kun vain pitää mielensä avoimena.

      Itse asiassa meillä on maastakarkottamisesta ihan omakohtaista kokemusta, sillä ukkeli on tullut kerran karkotetuksi Bolivasta puutteellisen viisumin takia. Tosin hän ei ehtinyt silloin lentokenttää pidemmälle vaan joutui viettämään vuorokauden Santa Cruzin lentokentällä ja palaamaan seuraavalla lennolla Suomeen. Heti kun viisumiasiat oli saatu Suomen päässä kuntoon, niin ei muuta kuin takaisin Boliviaan. :-)

      Poista
    2. No hyvä jos ei ole tuon hankalampaa tulla karkotetuksi maasta ja palata takaisin! Ei ehkä sitten ihmekään, ettet jaksa ihan hirveästi näistä viisumijutuista stressata jos ne kuitenkin melko helposti todennäköisesti myös selviävät.

      Minä oikeastaan tavallaan vähän kadehdin uskonnollisia ihmisiä. On minusta omalla tavalla rohkeaakin luottaa elämänsä jonkun korkeamman voiman varaan sen sijaan, että yrittää itse kontrolloida ja hallita kaikkea.

      Poista
    3. Minä en osaa ajatella noin, että uskossa olisi jotain kadehdittavaa, mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Kyllähän se varmasti helpottaa elämää, kun tietää, että aina on joku, joka "auttaa" ja on läsnä. Mutta toisaalta voihan sitä luottaa jonkinlaiseen johdatukseen ilman jumalaakin. En tiedä, onko kyse sitten uskomisesta kohtaloon, elämään yleensä vai johonkin muuhun. Ja mitä jumaluus itse asiassa oikein on? Tätäkin rupesin tässä juuri miettimään. :-)

      Karkotukset saattavat tietysti johtaa eri ihmisten kohdalla erilaisiin tuloksiin, mutta toivottavasti ei tarvitse mennä koskaan niin pitkälle, että joutuisin itse ottamaan asiasta selvää.

      Poista
  2. Ei sinun elämä kyllä tylsää ole. Näitä tekstejä on niin kiva lueskella <3 Upeita kuvia. Toivotaan, että viisumisi menee läpi, etkä joudu häädetyksi. Toisaalta, niinkuin itsekkin sanoit, pääsisit nauttimaan Suomen kesästä :) Ihanaa viikon jatkoa Sinulle ihanainen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, Maatiaiskananen. <3 Kiva, että jaksat pysyä matkassa mukana ja lukea näitä minun ylipitkiä sepustuksiani! :-)

      Mukavaa viikon jatkoa sinullekin sinne upeaan puutarhaasi. <3

      Poista
  3. Olipahan taas kiva postaus. Ötököistä viisumeiden kautta messuun!

    Minäkin toivotan onnea tuossa viisumi-asiassa. Taitaa olla melko mahdotonta ennustaa lopputulosta. Täälläkin -sentään Pohjois-Euroopassa- monen asian kohtalo näyttää yllättävän usein riippuvan jonkun virkailijan mielialasta ja päivästä. Ainakin pienemmissä jutuissa. On todella hassua, että joskus pieleen mennyt aamu jonkun asiasta päättävän kotona tai hänen alhainen verensokerinsa ja siitä aiheutuva nälkäkiukku voivat ratkaista asian lopputuloksen. Ja vastaavasti tietysti onnellinen ja miellyttävästi sujunut työpäivä vaikuttanee sitten taas toivottuun suuntaan.

    Toivotaan siis, että papereittesi käsittelijä on ainakin syönyt maittavan lounaan juuri ennen päätöksentekoa.

    Mutta vakavasti ottaen, toivon todella, että saat jäädä ukkelisi luo. Se olisi vähintäänkin reilua ja oikeudenmukaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, no juu, tässä taisi tulla taas melkein kaikki mahdollinen yhdessä postauksessa. :-D

      Minä olen tietenkin hyvin luottavainen viisumin suhteen ja uskon, että kaikki menee hyvin ja saan viisumini vielä ennätysajassa. :-) Koska eihän minulla nyt niin huonoa tuuria voi olla, että jokin menisi pieleen! Luottamus on kova siksikin, että alan ihmiset olivat hoitamassa asiaa. Se asianajaja vaikutti nimittäin todella pätevältä tyypiltä. Mutta tuo on kyllä niin totta, että joskus ihan asiaankuulumattomat seikat saattavat vaikuttaa asian lopputulokseen. Ja aika usein on ihan silkasta onnestakin kyse.

      Minäkin toivon, että saisin jäädä ukkelin luokse, ja ukkeli toivoo sitä varmasti vähintään yhtä paljon. :-)

      Poista
  4. No voihan kääk. Mun hermot ei kyllä taitaisi kestää kaikkia noita viranomaiskäsittelyjä ja epätietoisuutta. Olisin vähintäänkin unohtanut hengittää siellä virastossa ja päätynyt sairaalaan ja viisumikin jäänyt sen takia saamatta tai jotain. Onneksi sulla on rautaisemmat hermot, vaikka välillä jännittääkin.

    Teidän asunto tosiaan kuulostaa ja näyttää ihan kodilta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen pitänyt itseäni sellaisena henkilönä, joka saa melkein hermoromahduksen tällaisissa asioissa, joissa on tavallaan ihan muiden armoilla. Mutta ilmeisesti Bolivia on opettanut, kun en nyt jaksa tätä sen suuremmin stressata? Jotain hyvää siis näissäkin kokemuksissa. :-) Mutta annas olla, kun pääsen takaisin Suomeen, niin varmaan rupean taas vetämään hernettä nenään pienimmästäkin vastoinkäymisestä. :-D

      Tykkään tästä asunnosta kyllä tosi paljon. Täällä on niin paljon enemmän tilaa (ja vähemmän tavaraa!) kuin meillä Suomessa, että mieli lepää siitäkin syystä.

      Poista
  5. Löysin just sun blogin ja täytyy sanoa että nousi heti suosikiksi <3 Pakko kysyä, mitä "ukkeli" tekee työkseen? Kun noin matkustelette :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa mukava kuulla! Sydämellisesti tervetuloa! :-)

      Ukkeli on IT-alalla.

      Poista
  6. Oih, viisumiasiapa on jännittävä. Toivottavasti kaikki menee parhain päin ja leima passiin tulee ajoissa. Jos olette naimisissa, niin eikö ollut mahdollista anoa sinulle sillä perusteella viisumia? Itsehän aina vitsailen siitä, että menin aikoinaan (=valovuosi sitten) mieheni kanssa naimisiin ainoastaan, että hän saisi oleskeluluvan Japaniin ;) Ja ihan turhaan meninkin, koska mies saikin Japanista töitä ja työnantaja haki hänelle oleskeluluvan.

    Upeita näkymiä teidän asunnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin toivon ja tietysti myös uskon, koska olen ikuinen positiivari. :-)

      Ukkelilla ei ole sellaista työlupaa, että voisin hakea sen perusteella viisumia täältä. Hänellä on jonkinlainen tilapäinen työlupa, kun viisumihakemukseen vaadittaisiin pysyvämpi työlupa. En ole ihan tarkalleen selvillä asiasta, mutta jotakuinkin noin.

      Näkymissä ei ole kyllä valittamista. Tosin jos haluaisi saivarrella, niin voisi miettiä, että ylemmistä kerroksista on varmaan vielä paremmat näkymät. Tämä asuntohan on kerroksessa 11, kun talossa on 26 kerrosta.

      Hih, hyvä syy mennä naimisiin. :-) Minä puolestani halusin mennä naimisiin siksi, että halusin pitää juhlat. :-D

      Poista
  7. Minä luin heti aamulla tämän postauksesi ja yritin lähettää sinulle osoitteen videoon, johon pystyt varmaan samaistumaan! Näin se sattumoisin juuri eilen Facebookissa.

    Mutta eipäs kommentointini näköjään onnistunut joten tässä uudestaan:

    https://youtu.be/XXWZ3uAEKsw


    Hauskaa Bolivian-jatkoa!

    T. Lotta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuri kiitos linkistä! Olipas osuva ja todentuntuinen pätkä. :-D Pystyin todellakin samaistumaan! Melkein hikikarpalot nousivat otsalle tuota katsoessa. :-)

      Mukavaa kevään jatkoa!

      Poista
  8. Onpa mukava tapa tuo kättely katolilaisten messussa, en ole kovin uskonnollinen mutta vaikutun kyllä monista tilanteista kuten nyt paadtokuukauden alkaessa yhteisillallisista kun paastoajat katkaisevat paaston. Toivotaan viisumionnea, virkamiesten byrokratian polut ovat tietämättömiä mutta asioille on tapana järjestyä ☺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin uskon, että asiat kyllä järjestyvät. Tavalla tai toisella. Ja parempi kun etsii jo valmiiksi kummastakin mahdollisuudesta ne hyvät puolet, niin ei tule pettymyksiä. :-)

      Poista
  9. Kiva että pystytte olemaan samassa, ja ihanassa asunnossa, varmaankin tuntuu jo hieman kodilta. Ja tuo uima-allaspuoli:)
    Flor de jamaica, hibiscus, mulla on sitä aina kaapissa.,ja blogissa olen siitä ikuisuus sitten kirjoittanut, ja kerran postannut myös hibiscusglögistä.ON hyvää kylmänä mehuna kesällä, ja talvella teessä:)Mutta ne hibiscuksen kukat eivät ole samaa lajiketta kuin tuo syötäväksi kelpaava hibiscus.
    Tsemppiä viisumiasioihin, toivottavasti järjestyy. Mun piti Venezuelasta aina poistua 3 kk jälkeen, ja sitten pystyi tulemaan uudestaan,mutta helpompaahan se on jos on pitkäaikainen viisumi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uima-altaasta on ollut valtavasti iloa. Harmi kun olen niin huono auringonottaja, koska altaalla olisi mukava ottaa myös aurinkoa.

      Ai hibiskustakin on monta eri lajia. Minä olen hirveän huono tunnistamaan näitä eksoottisia (ja vähän tutumpiakin :-D) kasveja, ja sitten jos saankin jonkin kasvin nimen selville, en enää muista sitä.

      Täällä ei voi yksinkertaisesti enää olla, jos se 90 päivää yhden kalenterivuoden aikana täyttyy. Tuskin nyt viranomaiset sentään kotoa tulevat hakemaan, jos päivät ylittyvät, mutta sitten maasta poistuessa tulee takuuvarmasti ongelmia. Maahanmuuttoviranomainen kysyi minulta tullessa lentokentällä, että montako päivää meinasin Boliviassa olla. Hän kun huomasi leimoistani, että olen ollut täällä tämän vuoden aikana jo aika paljon. Vastasin, että kymmenen päivää...

      Poista
  10. Kivaa lukemista taas 😁

    VastaaPoista
  11. Pitkästä aikaa blogiasi lukemassa ja olipa muutoksia ja paljon uusia postauksia sitten viime vierailun. Voi olla, että olet jossain kohtaa aihetta avannutkin, mutta itseäni mietityttää mitä teet työksesi? Tai et varmaan siis nyt työskentele, mutta mikä on ammattisi? Oletko ajatellut palaavasi työhösi jossain vaiheessa? Miten saat aikasi kulumaan päivien mittaan? Nautitko "tekemättömyydestä" vai kaipaatko töihin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on tarttunut mukaan parikin ammattia. Olen ravintolakokki ja sitten tuossa pari vuotta sitten tuli opiskeltua myös hoitsuksi. Toimistohommia olen tehnyt myös paljon, ollut henkilöstöpäällikkönä jne. Tällä hetkellä en ole kuitenkaan töissä, eikä se olisikaan mahdollista, jos haluaisin seurata ukkelin mukana maailmalla. Suomeen paluun jälkeen olen kyllä ajatellut palata työelämään, jos vain töitä löytyy. En nimittäin oikein vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona, sillä kumpikaan noista ammateista ei tunnu kuitenkaan ihan omilta. Ehkä olisi pitänyt yliopistovuosina (opiskelin pääaineenani espanjaa) pyrkiä päättäväisemmin sille tielle, jonka koin omakseni, eli espanjan kielen kääntämisen pariin.

      Päivät kuluvat oikein hyvin ilman työssäkäyntiäkin. En ole koskaan ollut muutenkaan sellainen ihminen, joka tarvitsisi työtä henkisen hyvinvointinsa kannalta. Monihan kokee työn olennaiseksi osaksi identiteettiään ja työn tuottaman mielihyvän niin suureksi, että haluavat käydä työssä jo ihan senkin takia.

      Tämä on itse asiassa niin mielenkiintoinen aihe, että tästä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen postauksenkin. :-)

      Poista
    2. Teepä se! :)

      Poista
    3. Katsotaan, jos vaikka saisin jossain vaiheessa aikaiseksi. :-)

      Poista
  12. Hei Satu! Kiitos tosi kivasta ja mielenkiintoisesta blogista! Juttujasi on hauska lukea ja kuvien joukossa on oikeita helmiä! Ja kaiken maailman maat kiinnostavat kovasti, itsekin näin ulkosuomalaisena. En yleensä kommentoi mihinkään. Luterilaisena kristittynä tuli tarve kertoa, että kristinuskossa on juurikin kysymys yksittäisen ihmisen henkilökohtaisesta uskosta persoonalliseen Jumalaan. Voin suositella :-) Itselleni elämän tärkein asia. Terveisiä Keskieuroopasta! Annukka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Annukka! Olipa kiva kuulla, että olet viihtynyt blogini parissa, ja jätit vielä kommentinkin. Kiitos kovasti. <3

      Ja kiva, että selvensit vähän tuota uskonasiaa. Olen tainnut käsittää sitten aivan väärin, kun olen ajatellut, että luterilaisuudessa ainoa "oikea" tapa uskoa on käydä kirkossa. En tosin olekaan perehtynyt uskonasioihin kovin syvällisesti, ja vähäiset tietoni ovat peräisin koulusta ja riparilta (ja niistäkin on suurin osa jo unohtunut!)

      Oikein mukavaa loppuviikkoa sinne Keski-Eurooppaan! :-)

      Poista
  13. Moi! Olen miettinyt että kahden kulttuurin ja eri kielten välisessä parisuhteessa varmasti tulee ainakin alussa monenlaisia eroja kommunikaatiossa. (Joistakin postauksista luin että miehesi puhe oli aluksi outoa mongerusta :-D). Tuleeko sinulle koskaan eteen tilanteita joissa harmittaa kun et voi ilmaista jotain asiaa niin kuin suomeksi tekisit? Kirjoitustyylisi on muuten mukavan humoristista :-) Itsellä huumori on aika sidottua suomenkieleen. Tuntuuko että kanssakäymisessä olisi aina tietty etäisyys? Nämä asiat mietityttää itseä kun olen myös kansainvälisissä suhteissa ollut :-) Kiinnostaa tietää sinun näkemyksiäsi!

    Terv. Emma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Emma! Lämmin kiitos kommentistasi ja mukavasta palautteestasi! <3

      Vastaan kaikkiin kysymyksiisi ehdottomasti kyllä! Sellaisia tilanteita tulee eteen ihan jatkuvasti, että harmittaa, kun en osaa ilmaista ajatuksiani täsmälleen, oli se sitten ukkelin kanssa enkuksi puhuessa, anopin kanssa teluguksi tai täällä espanjaa sönköttäessä. Kielellinen ilmaisu on minulle niin tärkeää, että tuntuu joskus jopa siltä, että ukkeli ei tunne minua ollenkaan, kun hän ei tiedä tarkalleen, miten ajattelen. Tietysti sama myös toisinpäin. Joskus mietin, että kuka on tuo mies, jonka kanssa olen ollut 20 vuotta; tunnenko häntä loppujen lopuksi ollenkaan?

      Myös minun huumorini liittyy usein kielellisiin juttuhin, ja tykkään leikkiä kielen kanssa muutenkin. Meillä on muutenkin ukkelin kanssa varsin erilainen huumorintaju, eikä tämä kieliasia ainakaan auta yhtään. Joinakin päivinä kieliasiat eivät haittaa ollenkaan, mutta joskus on päiviä, että ne häiritsevät todella paljon. Kielierot ovat myös erittäin tehokas ulkopuolisuuden tunteen aiheuttaja, ja varsinkin intialaisissa sukutapaamisissa saatan tuntea joskus hyvinkin voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta siksi, että en ymmärrä kaikkea, mitä puhutaan ja että en osaa ilmaista itseäni niin kuin haluaisin.

      Mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi. :-) Mukavaa viikonloppua!

      Poista
    2. Huh olipa mukava kuulla että sinullakin samanlaisia ajatuksia! Juuri tuosta ulkopuolisuudesta ja kumppanin tuntemisesta. Onhan se kiva tietää että kenen kanssa sitä oikein ollaan :-D
      Sinulle myös! <3

      -Emma

      Poista
    3. No juu, olisihan se ihan kiva tietää, että kuka on tuo mies, jonka kanssa pyörii. :-D

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3