Maisemia ja kuisemia

Syksy aiheutti minulle ennen ahdistusta, jonka syynä oli kai taustalla väijyvä tietoisuus siitä, että edessä olisi taas pitkä talvi, ja seuraavaan kesään olisi todella pitkä matka. Etelää kohti suuntaavat lintuaurat aiheuttivat epätoivoa, ja puista putoilevat lehdet tuntuivat pieneltä kuolemalta. Edessä olisi taas monen monta kärsimyksen kuukautta - kylmyyttä, liukkautta, lunta, elinpiirin kapenemista sisätiloihin - ennen kuin elämä koittaisi!

Onneksi syysahdistukseni on vähentynyt vuosi vuodelta. Onhan se nyt aika rasittavaa ahdistua joka vuosi sellaisesta, jonka tuloa ei voi mitenkään estää. Vaikka syksy ei ole edelleenkään mikään suosikkivuodenaikani, pystyn sentään nykyään suhtautumaan siihen suhteellisen neutraalisti. Tuleva talvi ei pelota, eikä mennyt kesä herätä ikävää. Ehkä ulkoiset olosuhteet, kuten vuodenajat ja sää, eivät enää keinuta laivaani samalla tavalla kuin joskus menneinä vuosina.

Laivasta tuli mieleeni, että syksyssä on hyviäkin puolia. Yksi niistä on se, että televisiosta tulee taas ohjelmia, joita saattaa jopa katsoa. Yksi mielestäni tämän syksyn parhaista uutuuksista on Atlantin yli, jossa seurataan viiden suomalaisen julkkiksen purjevenematkaa Atlantin yli. Katselin viime viikolla ensimmäisen jakson melkein henkeäni pidättäen. Ohjelman ainoa miinuspuoli on se, että sitä ei pysty katsomaan netistä jälkeenpäin, koska viitoskanavan ohjelmat eivät käsittääkseni näy netissä. Olen niin tottunut katsomaan ohjelmia silloin kun itselleni parhaiten sopii, että asettautuminen tietyllä kellonlyömällä television eteen tuntuu hirveän vaivalloiselta. Toinen ohjelma, jota odotan kovasti, on Sohvaperunat, joka alkaa 29. syyskuuta. Jippii! Napakymppiäkin on varmaan ihan pakko vilkaista - jos ei muuten, niin nostalgiatarkoituksessa. Ohjelmasta on nimittäin miltei omakohtaisia kokemuksia, sillä kaverini osallistui kerran Napakymppiin, ja minä istuin katsomossa. Olipa jännää! 😎

Monet aloittavat syksyllä jonkin uuden harrastuksen, mutta itse en ole ollut koskaan mikään erityinen syksyinnostuja. (Taidan olla ennemmin sellainen pitkin vuotta -innostuja.) Uuden harrastuksen aloittamisen sijaan palasin yhden vanhan harrastuksen eli tähtitieteen pariin. Harrastin tähtitiedettä nuorena hyvinkin aktiivisesti, mutta harrastus jäi, kun muutin kaupunkiin valosaasteen keskelle. Nyt tuntui kuitenkin sopivalta ajalta elvyttää tuo rakas harrastus, ja aloitin sen palaamalla tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan jäseneksi. Kaukoputkikuumekin on valtaisa, mutta olen päättänyt edetä putken hankinnan kanssa hitaasti ja harkiten. Haluan nimittäin katsoa, kuinka kestävää laatua innostukseni on, ettei kaukoputken kanssa käy samalla tavalla kuin erään kosketinsoittimen! Olen nimittäin huomannut, että siihen aikaan, kun illalla olisi riittävän pimeää syvän taivaan kohteiden (tähtisumujen, tähtijoukkojen jne.) havaitsemiseksi, olen muka jo niin väsynyt, että ulos lähteminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Tiedän kyllä, että jos vain saisin itseni ulos, innostus veisi pian mukanaan, eli pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni. Moni asiahan on sellainen, että jos rupeaa kyselemään itseltään, haluaako sitä tai tätä (esimerkiksi syödä karkkia tai muita herkkuja, juoda alkoholia tai maata sohvalla), niin vastaus on lähes aina sellainen, joka tuntuu tuottavan sillä hetkellä suurimman nautinnon. Ihminen on luonnostaan nautiskelija. Pitää vain päättäväisesti unohtaa sisäinen gallupointi ja pysytellä teoissa, sillä kyllähän me kaikki tiedämme, mikä meille on pidemmällä aikavälillä parasta.

Satuin taas kuvaamaan kuuta sellaisena iltana, että kuun valon ja varjon rajalta pystyi erottamaan Kultaisen kädensijan eli lähes kolmen kilometrin korkuisen vuorijonon, joka kohoaa Sateenkaarenlahden reunalla (olen merkinnyt sen kuvaan nuolella). Kuvasin samaa ilmiötä jo kolme vuotta sitten, jolloin kirjoittelin kuun pinnanmuodostumista enemmänkin. Joku oli päässyt näköjään keväällä lehteenkin, kun oli tullut ottaneeksi kuvan Kultaisesta kädensijasta.

Huomasin nyt myös nuo punaisen ympyrän sisällä olevat kaksi pistettä. Ilmeisesti ne ovat vuorten huippuja, jotka näyttävät olevan ikään kuin irrallaan kuun pinnasta, kun auringon valo osuu niihin. Yritin googlettaa, mistä huipuista mahtaisi olla kyse, mutta en löytänyt vastausta.

Neuletyötkin on kaivettu taas kesän jäljiltä esille. Kuvittelin neulovani läpi kesän, mutta neulominen onkin näköjään vuodenaikaharrastus. Sain tehtyä joskus keväällä elämäni ensimmäiset kirjoneulesukat, ja täytyy sanoa,  että olen niistä aika ylpeä, vaikka eiväthän ne todellakaan mitkään täydelliset ole.

Ite tein! Ohje Novitan Kesä 2017 -lehdestä.

Tein kaiken lisäksi sen virheen, että neuloin sukat liian isoilla puikoilla, ja sukista tuli minulle hieman liian löysät. Onneksi sukat kelpasivat äidille! En siis enää kammoa kirjoneuletta yhtä paljon kuin ennen, vaan voisin jopa harkita neulovani toisetkin kirjoneulesukat, jos vain lanka olisi tarpeeksi ohutta, kuten noiden mansikkasukkien Venla-lanka. Ohuella langalla ja pienillä puikoilla kuvioista tulee selväpiirteisiä ja yksityiskohtaisia, mikä miellyttää silmääni. Paksummalla langalla syntyvät suttukuviot eivät innosta minua yhtään. (Kokeneempi neuloja saa varmasti paksummallakin langalla aikaiseksi hienoja kirjoneuleita, mutta minun on parempi pysytellä ainakin toistaiseksi ohuemmassa langassa.)

Uusimmassa Novitan lehdessä oli paljon neulevaatteita, jotka himottaisivat minua kovasti.

Esimerkiksi tämä neuletunika

Kuva ja ohje täältä.

... ja tämä neulemekko (kumpikin huomattavasti värikkäämpinä versioina tosin).

Kuva ja ohje täältä.

Yritän kuitenkin pysytellä erossa näistä projekteista, sillä minähän kielsin taannoin itseltäni suurempien vaatekappaleiden neulomisen, koska valmiit neuleet eivät ole olleet juuri koskaan sellaisia kuin olin ajatellut niiden olevan. Turha tuhlata tuntikausien työtä pettymykseen! Sellaisen myönnytyksen kuitenkin tein, että annoin itselleni luvan neuloa ponchon (ponchon ei kai luulisi voivan mennä hirveän pahasti vikaan?!). Minulla oli lapsena sinivalkoinen poncho, josta tykkäsin kovasti, ja siitä syystä minun on saatava poncho nyt aikuisenakin. Malli on tosin niin tylsä neuloa, että saa nähdä, valmistuuko poncho koskaan. Kerran olen työn jo purkanutkin, kun olin lukenut ohjeen taas väärin!

Törmäsin taannoin kirjastossa karttaan, jota piti vilkaista kahteen kertaan, ennen kuin saatoin uskoa silmiäni.

Kartan liepeessä kerrotaan:

"Suomesta löytyy suuri määrä paikkoja, joiden nimet yllättävät siveettömyydellään. Useimmat räikeät paikannimet kuuluvat pienille ja hieman tuntemattomille kohteille, joita ei yleisemmillä kartoilla näy. Toisaalta myös monen nyt neutraalilta kuulostavan nimen taustalla on astetta siivottomampi historia.

Siivottomien nimien taustaa ja alkuperää on selitetty monin eri tavoin. Erään legendan mukaan jatkosodan aikaan saksalaisten sotilaiden kustannuksella on haluttu leikitellä kertomalla paikannimistö normaalia alatyylisemmässä muodossa. Toisessa tarinassa kerrotaan, että paikalliset isännät ovat aikoinaan halunneet tehdä kiusaa nimistön kartoittamisesta vastuussa olleille nuorille yliopisto-opiskelijoille puhumalla Mulkkujärvistä ja Naimapoluista. Rivoja paikannimiä löytyy Suomesta kuitenkin niin paljon, että tuskin kyse on vain yksittäisistä pilosta tai tietoisista hävyttömyyksien keksimisestä. Esimerkiksi Paskalampia on maassamme lähemmäs toistasataa.

Useiden paikkojen kohdalla nimeäminen on tapahtunut havaintojen kautta. Paskalampi-nimi juontaa juurensa mutaisesta vedestä, ja pitkä kapea kukkula on saanut nimekseen Kyrpämäki." 

Kartta on oikein mukavaa tutkittavaa tällaiselle huonon huumorin ystäville.

Porin läheltä löytyvät esimerkiksi Tussu, Iso-Värkki ja Kusiriutta.

Oulun lähellä puolestaan sijaitsevat muun muassa Hevonvitunperse, Hevonvitunsuo ja Kullinkari.

Joensuun läheltä voi löytää esimerkiksi Pierumyllyn, Pieni-Munatsun ja Munakukkulan.

Hieman pohjoisempana, Pudasjärven ja Kuusamon seutuvilla, sijaitsevat puolestaan Muna-Antin saari, Peräpaise ja Pierunoro.

Minneköhän sitä seuraavaksi lähtisi? Lähtisikö vaikkapa Perse-Juurakonmaahan tai Tuhnulahdelle? Vai sittenkin Varvinirssiin tai Runkkulankankaalle?