Pitää syödä, että jaksaa

Nyt tulisi asiaa intialaisesta ruoasta. Seuraavan postauksen yritän sitten vihdoinkin kirjoittaa jostakin muusta kuin näistä Intia-jutuista. Ettei vain olisi taas jotain kevätpörriäisten kuvia tuloillaan...

Kuten aiemmin jonkin postauksen kommenttiketjussa kävikin jo ilmi, eteläintialainen ruoka on hyvin erilaista verrattuna pohjoisintialaiseen ruokaan. Pohjoisintialainen ruoka on yleensä suomalaisille tutumpaa jo ihan siitä syystä, että täkäläiset ravintolat taitavat olla lähes yksinomaan pohjoisintialaisia, eikä niistä saa eteläintialaisia erikoisuuksia. En tiedä, mistä tämä tarkalleen ottaen johtuu, mutta minusta tuntuu, että eteläintialaisen ravintolan perustaminen saattaisi olla liian suuri riski. Eteläintialainen ruoka kun on ainakin oman kokemukseni mukaan vaikeammin lähestyttävää kuin pohjoisintialainen, ja ainakin itselläni kesti aikansa, ennen kuin totuin etelän ruokiin. En ollut sitä ennen juurikaan syönyt pohjoisintialaista (tai mitään muutakaan intialaista) ruokaa saati sitten ehtinyt tottua siihen, joten minulle etelän ruokiin tutustuminen oli ehkä vielä helpompaa kuin sellaiselle, jolle intialainen ruoka jo tarkoittaa jotain, kuten naan-leipiä, butter chickeniä tai palak paneeria.

Eteläintialaiset aamiaisherkut samalla lautasella (idli tosin puuttuu): vasemmalla on vada (linsseistä tehty uppopaistettu rinkilä), ylhäällä on sambar-keitto (mausteinen linsseistä ja kasviksista tehty "kastike"), oikealla oleva pötkylä minikokoinen masala dosa eli mausteisella perunaseoksella täytetty linssilettunen ja etualalla upma eli mannaryyneistä tehty puuro. Oikealla pienessä kulhossa on kookoschutneytä.

Olen miettinyt, että eteläintialainen ruoka on suomalaiselle vaikeammin lähestyttävää varmasti ainakin siksi, että etelän keittiössä käytetään monia suomalaiselle vieraita aineita, kuten tamarindia, kookosta, sinapinsiemeniä ja omituisia vihanneksia. Ruoan koostumuskin saattaa olla suomalaiseen suuhun hieman outo: rasam tuntuu vetiseltä, idlit kuivilta, curryt liian ohuilta ja paistetut kasvisruoat oudoilta. Ruokalajien yhdistely ja syöntitapakin saattaa vaatii totuttelua - kuinka esimerkiksi tuommoinen vada-rinkilä syödään?

Syödään Etelä-Intiassakin muutakin kuin vain etelän ruokia. Buffetpöydät ovat esimerkiksi yleensä aika Pohjois-Intia -voittoisia, mikä johtuu varmaankin jo ihan käytännön syistä: pohjoisintialaiset ruoat säilyvät seisovassa pöydässä kauemmin freeseinä kuin monet eteläintialaiset erikoisuudet, jotka pitää kiikuttaa suoraan keittiöstä pöytään.

Edessä vasemmalla mutton rogan josh (mausteista lammasta kastikkeessa), oikealla kodi kuura (eteläintialainen kanacurry), ylhäällä chicken biryani (kana-riisi -pataruoka), jonka kanssa syödään tyypillisesti oikella olevaa mirchi ka salania (chilicurrya) ja vasemmalla olevaa raitaa (jogurttikastiketta).

Dal makhani ja suosikkileipäni kulcha, tässä masala kulcha -versiona.

Jälkiruokapöydät ovat buffeteissa minun taivaani. Jos jälkiruokapöytään kuolisin, niin kuolisin taatusti onnellisena.

Tällaiset herkut löysivät tällä kertaa tiensä lautaselleni.

Ensin kakkuosasto eli browniekakku, muistaakseni kirsikkakakku ja vadelma-juustokakku (?), ja samalla lautasella myös kesar kalakand. Oikealla suklaamousse ja malai peda. 

Vasemmalla ylhäällä khubani ka meetha (hyderabadilainen aprikoosijälkkäri), edessä balusahi (hieman baklavamainen mutta tiiviimpi rinkilä) ja oikealla ikisuosikkini gulab jamun. Jäätelöt, joita oli kolmea eri lajia, unohtuivat kuvasta.

Näin lähelle "oikeaa" lomaa pääsin, että näin uima-altaan. Tosin en uima-allaselämästä välitäkään, joten ihan sama.

Kuolema tämän buffetin jälkeen melkein tulikin - siis minulle ja anopille. Meitä on nimittäin kahdessa eri sarjassa painijoita: kevyessä sarjassa painivat ukkeli ja appiukko, jotka syövät aina hyvin viisaasti ja maltillisesti, ja raskaassa sarjassa painimme minä ja anoppi, jotka syömme itsemme tavallisesti kanveesiin. Asiaan kuuluu myös se, että ukkeli ja appiukko pystyvät repimään minun ja anopin syömisestä melkein rajattoman määrän huumoria. Nytkin sitä naljailua kesti ensin koko kotimatkan, ja sitten se jatkui vielä myöhemmin kotonakin. Kyllähän meitä itseämmekin vähän nauratti, kun homma oli lähtenyt taas vähän lapasesta. Anoppi vannoi, ettei ikinä enää lähtisi seisovaan pöytään: "te saatte mennä, mutta minä en tule!" Samaa olisi tehnyt minunkin mieleni vannoa, mutta mitä sitä turhaan vannomaan, kun ei se tule pitämään paikkaansa kuitenkaan.

Loppuillan kärsimme anopin kanssa päänsärystä, ja minulla päänsärky jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Onneksi anopilla oli hyvä lääke siihenkin: hän laittoi teräskannussa vettä pakastimeen ja antoi olla sen siellä jonkin aikaa, minkä jälkeen minun piti pestä naamani jääkylmällä vedellä.

Muistatteko, kun kerroin fenkolinsiemenistä, että ne parantavat ruoansulatusta? Niitä tuodaan ravintolassa usein ruoan jälkeen tällä tavalla tarjolle. Vasemmalla on tavallisia fenkolinsiemeniä ja oikealla sokerikuorrutettuja. Jos ei ota jälkiruokaa, niin noilla sokerikuorrutetuilla pystyy hyvin korvaamaan jälkiruoan.

Anopilla on rajaton määrä tietoa eri ruoka-aineiden terveyteen vaikuttavista ominaisuuksista, sillä hän on aikoinaan opiskellut alaa, ja anopin sukupolvella tieto on muutenkin vielä hallussa. Anoppi osaa kertoa, mikä edistää aineenvaihduntaa (esimerkiksi amla eli intialainen karviaismarja), mikä auttaa ripuliin (unikonsiemenet ja sarviapilansiemenet), mikä ummetukseen (papaija), mikä viilentää kehoa (jogurtti), mitä diabeetikoiden on hyvä syödä (karvaskurkkua ja durrajauhoista tehtyä leipää), mikä parantaa ruoansulatusta (jeera eli juustokumina), mikä on hyvä lääke lähes kaikkeen (kanelivesi) tai millaista hammastahnaa entisaikoina käytettiin, kun moderneja hammastahnoja ei ollut vielä keksitty (sekoitettiin hiiltä, suolaa ja jeeraa). Toivon, että muistaisin kaiken, mitä anoppi on minulle kertonut, mutta suuri osa on tainnut mennä kuin vesi hanhen selästä. Harmillista.

Papaijamehu (papaija edistää sekin ruoansulatusta).

Eräänä päivänä kotiapulainen tuli hakemaan anopilta palkkarahojaan ja tekaisi samalla meille durrajauhoista tehtyjä leipiä (jonna rotte).

Tämä ei ole muuten se sama kotiapulainen, joka minulta niitä rahoja tivasi, vaan tämä tuurasi sitä toista muutaman päivän ajan, kun hän oli poissa.

Leivät olivat hillittömän kokoisia normaaliin roteihin verrattuna, ja oli kyllä hieno katsoa, miten näppärästi leipä osaavissa käsissä syntyi. Anoppi ei kuulemma osaa tehdä näitä leipiä yhtä taitavasti kuin kotiapulainen, ja minä en osaisi varmaan ollenkaan. Päätin kuitenkin, että yrittänyttä ei laiteta, ja ostin Suomeen paketillisen durrajauhoja (vaikka niitä saisi kyllä täältäkin).

Kun ihmettelin leipien tekoa, anoppi sanoi, että hän pyysi kotiapulaista tekemään niitä minua varten, johon apulainen tokaisi, että kaikkihan täällä tehdään sinua varten. Minä hieman nolostuin, sillä appiukko ja anoppi ovat vähänkin turhankin helposti toteuttamassa toiveitani, jos minulla sellaisia on. Minua nolottaa, jos minun takiani ruvetaan tekemään asioita, ja siksi olenkin oppinut varomaan, mitä suustani päästän.

Yritin kerran kysellä ukkelilta syytä, mistä appivanhempien arvostus johtuu. Että johtuuko se jotenkin siitä, että minä olen heidän vanhimman poikansa vaimo eli vanhin miniä (onko tämä siis jokin kulttuurinen juttu), vai arvostavatko he samalla tavalla toistakin miniäänsä ja muita sukuun tulleita naisia. Ukkeli oli sitä mieltä, että appivanhemmat arvostavat minua sen takia, koska olen niin omatoiminen, aktiivinen ja sopeutuvainen, eikä minulla ole esimerkiksi ruoan suhteen mitään rajoitteita, vaan syön ihan kaikkea (no se on kyllä totta!). Minusta on kuitenkin vähän omituista, että ukkelin perhe ja suku tuntuvat pitävän minusta kovasti, koska minulla ei omasta mielestäni ole lainkaan sellaisia ominaisuuksia, joita hyvällä (intialaisella) miniällä kuuluisi kai olla. Mutta tuntemattomia näyttävät olevan intialaisten tiet.

Mangojakin kerkesin maistamaan!

Mangosesonki oli vasta niin alussa, että eiväthän nämä mangot olleet ihan vielä maukkaimmillaan, mutta minun suuhuni ne maistuivat hirmuisen hyviltä.

Ananastakin tuli ostettua (kuvassa autonkuljettaja ja anoppi). On muuten hottiksen näköinen ananasmyyjä. Paha täti jäi autoon odottamaan, ettei pistänyt poikaa suihinsa.

Jos jälkiruokapöytä on minulle taivas, niin toinen taivas on intialainen makeiskauppa.

Ostimme täältä muun muassa suosikkimakeisiani sunnundaluja.

Sunnundalut tehdään kolmesta aineksesta: sokerista, linsseistä ja gheestä (rasvasta). Olen ajatellut, että sunnundaluja voi syödä paremmalla omatunnolla kuin esimerkiksi suklaata, kun sunnundaluissa on jotain ihan oikeasti ravitsevaakin eli niitä linssejä. Huomaatteko muuten, miten taitavan monipuolisesti intialaiset käyttävät linssejä? Ne sopivat lähes kaikkeen, jopa makeisiin!

Olisin halunnut tuolta kaupasta myös suosikkisuolapalojani eli murukkuja, mutta anoppi sanoi, että ei osteta niitä kaupasta, vaan tehdään niitä itse, niin saadaan parempia.

Murukkutehdas käynnistyy.

Murukkujen tekeminen ei ole vaikeaa, mutta minulla ei ole kotona tuommoista "puristinta", jonka läpi taikina painetaan, jotta saadaan suikaleita.

Olen ihan tarkoituksella jättänyt tuon murukku-työkalun ostamatta, koska muuten olisin uppopaistamassa murukkuja varmaan alvariinsa.

Anoppi tekee muuten voinkin itse. Hän tekee sen sillä tavalla, että kerää jogurttiastian (jogurttikin tehdään tietysti itse) päältä rasvaa kolmen, neljän päivän ajan, minkä jälkeen hän vatkaa rasvan sellaisella puisella vatkaimella voiksi.

Appivanhemmat eivät juo jääkaappikylmää vettä, mutta heillä on omat keinonsa veden viileänä pitämiseen.

Savikipossa on vettä ja savikipon alla olevassa kulhossa hiekkaa, joka kuulemma pitää veden viileänä.

Yllätän joskus itseni edelleen ihmettelemästä sitä, miten monet jutut tehdään Intiassa lattialla istuen. Kun esimerkiksi tullaan maalaistorilta, kaikki vihannekset levitellään kasseista lattialle, josta ne sitten erotellaan omiksi kasoikseen. Myös maapähkinöiden kuoriminen tehdään lattialla istuen.

Pähkinä kopautetaan lattiaa vasten, jotta kuori halkeaa ja pähkinät saa ulos.

Maapähkinät kuorimisoperaation jälkeen.

Pähkinät pitää vielä paahtaa pannulla, ja sitten ne ovat valmiita käytettäviksi. (Ihan noin mustia pähkinöiden ei kuuluisi olla, mutta tällaista sattuu joskus - anopillekin!)

Kun istuimme anopin kanssa pähkinöitä kuorimassa, paikalle pelmahtivat myös erään talossa käyvän kotiapulaisen lapset. Lapset eivät kuulemma oikein viihdy siinä huushollissa, jota äiti siivoaa, vaan he tulevat mieluummin anoppilaan istumaan.

Lapset myös tykkäävät istua tuoleilla, mikä ei ole työväelle normaalisti sallittua. Anoppi kuitenkin katsoo asiaa läpi sormien, kun "hehän ovat vasta lapsia; he eivät vielä ymmärrä". Minua nauratti, kun lapset istuivat tuoleilla kuin joku kuningaspari konsanaan.

Ennen Suomeen lähtöä pitää aina käydä myös vihannestorilla ostamassa mukaan tärkeimpiä juttuja, kuten currylehtiä ja vihreitä chilejä.

Parkkipaikan lähellä ihmettelin vuohta, jolle tuntui maistuvan kaikki pahvista ja muovista alkaen.

Näppärä kypäräständi.

Rumpukeppejä (drumsticks) pitää myös aina ostaa Suomeen.

Niitä currylehtiä.

Maalaistorin hinnasto. Okra esimerkiksi maksaa 21 rupiaa (28 senttiä) kilo; kaali 10 rupiaa (13 senttiä) kilo ja valkosipuli 25 rupiaa (33 senttiä) kilo.

Halusin täydentää myös teräsastiavalikoimaani, joten kävimme anopin kanssa hänen vakikaupassaan, jossa olemme käyneet monesti ennenkin. Kauppa oli laajentunut, ja liikkeen koko oli yli tuplaantunut: kaupan takaosaan oli tehty yksi iso myymälähuone lisää.

Ihmettelin, miksi laukkumme painoivat takaisin tullessa 22 kiloa enemmän kuin Intiaan mennessä, mutta kun levitin pöydälle kaikki mukaan tarttuneet ruokatavarat, en enää ihmetellyt asiaa.

Mukavaa sunnuntaita! Muistakaahan syödä hyvin!