Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


tiistai 6. toukokuuta 2014

Älä syö mitään

Luin eilen Fitness Führerin osuvan ja ajatuksia herättävän kirjoituksen Mitä jos lopettaisit sen laihduttamisen?. Tunsin piston sydämessäni. Taidan olla aika lailla kirjaesimerkki kirjoituksessa kuvatusta ihmistyypistä, joka on normaalipainoinen mutta joka silti aina laihduttaa tai ainakin ajattelee, että hänen pitäisi laihduttaa. 

(Juuri kun olin päättänyt, että en kirjoittele blogiin enää mitään kovin henkilökohtaista, seuraa tämä pahemman luokan avautuminen. )

Suhtautumiseni ruokaan on ollut jo pitkään jollakin tavalla ongelmallinen, mutta olen menestyksekkäästi aina onnistunut välttelemään ajattelemasta asiaa sen syvällisemmin. En varsinaisesti laihduta, eikä minulla ei ole siihen mitään syytäkään, mutta olen kiusallisen tietoinen jokaisesta suupalasta, jonka suustani pistän: oliko syöty ruoka sallittua (lue: vähäkalorista) vai kiellettyä (runsaskalorista). Pidän ruokailussa rutiineista, muun muassa siksi, että rutiinit tuovat turvallisuutta: niiden avulla tiedän, että pysyn sallituissa rajoissa. Sallitun alueen rajat ovat tietenkin vain oman itseni määrittelemät, enkä edes muista, milloin olen tällaiset, suureksi osaksi tiedostamattomat, rajat määritellyt. Jopa ruoan ravintoarvot ovat toissijaiset: pääasia, että ruoka on sellaista, että se ei lihota!

Syön normaalisti hyvin säännöllisesti ja kurinalaisesti, joten herkuttelusta seuraa aina hirveät itsesyytökset. Herkuttelu saa minut tuntemaan itseni jollakin epämääräisellä tavalla huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi. Sääntöjen noudattaminen mittaa siis ilmeisestikin sitä, kuinka hyvin kelpaan itselleni. Aiemmin rankaisin itseäni herkutteluista hirveällä liikuntarumballa, mutta nykyään se ei enää onnistu, koska polvi on asettanut liikuntaan uudet rajat. Liikkua saa, mutta ei liikaa, koska muuten seuraa liikarasituksesta johtuva viikkojen pakkolepo, ja sitähän minä en halua. Jossakin mielessä on ollut ehkä onnikin, että polveni alkoi reistailla, koska fyysisten rajojen vastaantuleminen on pakottanut minut olemaan lempeämpi itseäni kohtaan. En voi enää rempoa menemään entiseen malliin.

En välttele ravintoloissa käyntiä enkä ravintolassakaan valitse mitään vähäkalorisempia herkkuja, vaan syön siellä vielä mieluusti jälkiruoankin, jos vain jaksan. Ravintolassa rajoitteeton syöminen on siis sallitumpaa kuin kotona, vaikka runsaasta ravintola-ateriasta tuleekin yleensä huono ja raskas olo. Kylässäkään en koskaan kieltäydy herkuista; kylässä syöminen on sekin sallittua, suorastaan asiaankuuluvaa. Silti minulla on jälkeenpäin huono omatunto, ja tunnen tehneeni väärin. En olisi saanut antaa itselleni lupaa syödä. 

Olen yrittänyt pitää kalorikyttäilyni omana tietonani, koska ärsyynnyn itsekin siitä, jos joku hoikka ihminen päivittelee, kuinka ei nyt voi syödä sitä tai tätä, kun on laihdutuskuurilla tai kun siinä syötävässä on niin paljon kaloreita. Sellaisen ihmisen vouhkaaminen kaloreista tuntuu niin turhalta. Ja kuitenkin olen itse ihan samanlainen! Jotkut varmaankin huomaavat käytöksestäni, että herkutteluuni (siis esimerkiksi kakkupalan syömiseen) liittyy aina sisäistä kamppailua: mieli tekisi, mutta se pieni kaloripoliisi kuiskuttelee korvaan, että ei saa. Olisi ihanaa, jos voisin elää rennosti - niin, ettei minun tarvitsisi lähestyä jokaista suupalaa epäluuloisesti ja että voisin nauttia elämästä ilman syyllisyydentunteita. Kontrollista luopumiseen liittyy kai se pelko, että jos en jatkuvasti kontrolloi syömisiäni, minusta tulee ihan hirveän lihava.

Reagoin ongelmiin herkästi syömiselläni, ja kun elämä tuntuu vaikealta, ruoka lakkaa maistumasta. Viimeksi näin kävi vaikeiden tapahtumien jälkeen viime syksynä, ja painoni putosi vajaassa kahdessa kuukaudessa kahdeksan kiloa, joka on minun kropassani paljon. Ukkelin mielestä näytin ihan hirveältä, kun minulta paistoi luut, mutta minä olin pelkästään tyytyväinen: hyvä, sittenpähän en ole ainakaan lihava.

Luulen, että kyse ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan siitä, että ruoka ei maistuisi, vaan syömättömyys on luultavasti jonkinlainen epätoivoinen yritys hallita elämää. Kun muuten tuntuu siltä, että elämä ei ole hallinnassa, syöminen tai syömättömyys antaa edes jonkinlaisen hallinnan tunteen. Nälästä tulee pysyvä olotila, joka antaa itsessään jonkinlaista mielihyvää. Kyse voi olla myös itseäni kohtaan kääntyneestä vihasta: rankaisen itseäni sillä, että kiellän itseltäni ravinnon. Syytinhän syksyllä sattuneesta käsilaukkuvarkaudestakin pitkään itseäni, vaikka järjellä ymmärsinkin, että vika ei ollut minussa.

Joskus kuulee väitettävän, että syömättömyydellä ei laihdu ja että laihtuakseen ihmisen pitää syödä, mutta terveellisesti. Tämä väite on ihan täyttä potaskaa. Syömättömyydellä tai syömällä ihan vähän todellakin laihtuu, mutta itsensä näännyttämisestä terveellisenä tai järkevänä laihdutusmuotona voidaan olla monta mieltä. Sillä tavalla saa itsensä vain sekä fyysisesti että henkisesti todella huonoon kuntoon. Henkinen huonokuntoisuus tulee esiin muun muassa järkyttävinä mielialanvaihteluina, joita ei pysty itse kontrolloimaan lainkaan. Kiukuttaa, itkettää, suututtaa. Fyysisen puolen lopputuloksen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun ei jaksa tehdä enää oikein mitään. Itse tajusin sen silloin, kun yritin aloittaa voimaharjoittelun pitkän tauon jälkeen uudestaan, ja jaksoin tuskin nostaa viiden kilon painoja. Jos niiden kahdeksan kilon mukana oli lähtenyt kaikki ns. läski, niin niiden mukana olivat kyllä kadonneet kaikki lihaksetkin. Peilin edessä oli pakko tunnustaa, että käsivarteni olivat melkoiset riu'ut ja että reisilihakseni, joiden pitäisi olla jo polven terveyden kannaltakin vahvat, eivät sitä todellakaan olleet. Paluu normaalien kirjoihin vaati taas sen, että tunnusti tosiasiat itselleen ja halusi muutosta.

Äärimmäisen kovasta itsekuristani johtuen olen ollut aika ajattelematon ja ehkä vähän julmakin niitä kohtaan, jotka ovat valittaneet laihduttamisen olevan vaikeaa. En ole voinut ymmärtää, mikä siinä laihduttamisessa muka nyt on niin vaikeaa: sen kun vain lopettaa syömisen! Ei se sen vaikeampaa ole! Nyt keväällä sain kuitenkin tarpeellisen opetuksen, kun olin itse aivan uudenlaisessa tilanteessa: hain vaikeuksiini lohtua ruoasta, eikä normaalista kontrollista ollut tietoakaan. Kaiken lisäksi meillä sattui vielä olemaan kaikenlaisia herkkuja kotona - yleensä meillä ei niitä juurikaan ole, ettei vain tule kiusausta syödä. Saatoin ottaa cookies-paketista ensin neljä isoa cookiesia, syödä ne, hakea muutaman lisää, syödä lopulta koko paketin - ja miettiä sen jälkeen, että mitähän sitä seuraavaksi söisi. Itsekurista ei ollut tietoakaan, enkä tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä syömisistäni. En vain jaksanut välittää, ruoasta tai mistään muustakaan.

Ymmärsin, että kyse oli paljon puhutusta tunnesyömisestä: en syönyt nälkääni, enkä edes siksi, että teki mieli, vaan siksi, että yritin ruoan avulla helpottaa pahaa oloani. Onneksi nuo suuremman luokan herkuttelusessiot loppuivat sitä myöten, kun elämäkin asettui paremmin uomiinsa, mutta jonkinlainen lohtusyömisen malli jäi mieleeni kytemään. Jos olo tuntuu pahalta, nykyäänkin ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on se, että haluan saada jotain makeaa.

Tarpeellinen opetus tässä oli minulle se, että tajusin, että laihduttaminen ei ole aina pelkästään itsekurista tai sen puutteesta kiinni. Syömisen takana voi olla kaikenlaisia ongelmia, ja syömisellä saatetaan hakea lohtua ongelmien aiheuttamiin tunteisiin. Kaikkea ei pelkällä hyvällä itsekurilla ratkaista.

Ihmettelen sitä, miten ja milloin syömisestä on tullut minulle näin vaikeaa. Onko joku joskus kommentoinut ulkonäköäni, olenko omaksunut kummallisen kontrollintarpeeni jostakin vai olenko kehitellyt asennevammaisuuteni ihan itse? Kun ajattelen asiaa omaa napaani (vai pitäisikö sanoa vyötäröäni) pidemmälle, häpeän omaa käytöstäni. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, joille ruoka - tai lähinnä se puute - on ihan oikeasti ongelma. Vain hyvinvointivaltion asukkaalla on varaa pelleillä syömisensä kanssa tällä tavalla.

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä ja auttamaan ihmisiä hyväksymään kehonsa sellaisena kuin se on, edes yhtenä päivänä vuodessa. Päivän idea on hyvä, kaunis ja tarpeellinen, mutta minua ilahduttaisi paljon enemmän se, että joku kertoisi, kuinka tämä ihan käytännössä tehdään. Kuinka muutetaan oma, vuosia, ehkä vuosikymmeniä jatkunut kontrolli sallivuudeksi? Kuinka voi yhtäkkiä oppia hyväksymään oman kehonsa sellaisena kuin se on, edes yhden päivän ajan vuodessa?

25 kommenttia:

  1. Osittain tunnistin itsenikin tekstistäsi...minullakin on aina muka "se 3 kiloa" liikaa vaikka olen normaalipainoinen. Otin itsestäni eilen alusvaatteissa kuviakin nähdäkseni miltä näytän. Yllätyin, että näytinkin aika hoikalta vaikka on vaan muka niin pönäkkä olo...

    Terveellisestä ruuasta tykkään kovasti, ongelmani (?) on sitten ne herkut...jotka kait turvottavat. Tsemppaillaan me höppänät :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valokuva onkin tosi hyvä keino nähdä itsensä vähän realistisemmassa valossa kuin peilistä. Minä ainakin kun näen peilistä sitä mitä haluan. Eli jos haluan nähdä peilissä vatsamakkaroita, niin kyllähän siellä niitä silloin on. Olen joskus itsekin ottanut valokuvan itsestäni silloin, kun olen ollut “ihan kauhean plösähtänyt” ja sitten ihmetellyt kauheasti, kun en näyttänytkään valokuvassa yhtään sellaiselta. Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että kamera valehtelee. :-D

      Tsemppaillaan! :-)

      Poista
  2. Varmaan aika monta ongelmaa alkaa jo teini-iästä, minulla päinvastainen. Minä olin aina liian laiha ja sain kyllä kuulla siitä, siihen aikaan se tosiaan ei ollut muotia. Söin kuin hevonen enkä silti saanut lihaa kerättyä. Aloin lihoa vasta kun lähdin ulkomaille ja ruokavalio muuttui täysin, sitä onnen päivää kun tuli muutama kilo lisää. Kilpirauhasvaivan takia niitä sitten alkoi tulla myöhemmin liikaakin, mutta laihduttaa en vieläkään osaa, vaikka se kuinka olisi muotia nykyään.
    Aika herkästi nykyään arvostellaan ihmisiä kilojen perusteella, varsinkin liikakilojen. Jonkinlaista pätemisen tarvetta kai sekin. Ihminen nyt vaan ei ole niin täydellisesti valmiiksi ohjelmoitu ei fyysisesti eikä psyykisesti, jokaisella omanlaisensa ongelmat, pääasia, että osaa kantaa ne puutteensakin kunnialla ja jättää muiden mielipiteet omaan arvoonsa. Jep, helpommin sanottu kuin tehty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun tuommoinen aika vielä joskus palaisi, että laihuus ei ole muotia!

      Minullakin nousi aina paino Intiassa, kun siellä ruokavalioni oli niin erilainen. Makeat ja suolaiset houkutuksetkin olivat paljon epäterveellisempiä kuin täällä; lähinnä uppopaistettuja ja sokerilla ja rasvalla ladattuja kaloripommeja. Salaattiaineitakin oli niukemmin saatavilla, joten olin siellä joskus aika hukassa ruokavalioni kanssa. Sitten kun siihen vielä laskee päälle sen, että kaikkialla tuputettiin ruokaa, niin ei hyvä.

      Ihmisiä todellakin arvostellaan herkästi kilojen perusteella, ja lihavia pidetään monesti jotenkin “vajaina”. Ärsyttää sekin, että lääkärit monesti kiinnittävät huomiota potilaan painoon ja käskevät laihduttaa, vaikka ylipainolla ei olisi mitään tekemistä potilaan sairauden kanssa. Ihan kuin hoikkuus olisi jonkinlainen taikasana, jolla ratkeaa kaikki maailman ongelmat.

      Poista
  3. Tosi paljon minäkin tunnistin tuosta tekstistäsi itseäni,eli vuosia olen kontrolloinut syömistäni,ja takanani on myös lievä syömishäiriöhistoria silloin joskus teini-ikäisenä.Mutta viimeiset vuodet olen alkanut kyllä relaamaan tuossa suhteessa. Mä olen huomannut,että mulla toimii kaikista parhaiten säännöllinen syöminen,mutta se on vähän vaikeaa;etenkin jos pitäisi syödä jotain 3 tunnin välein. Lihoin joitakin vuosia sitten aika reilustikin ja edelleenkin yritän päästä eroon edes osasta niitä kiloja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli teininä jonkinlaista syömishäiriötä, ja sieltä ne minunkin ongelmat varmasti juontavat. Tunnistan jo sieltä saman mallin, että syömättömyys on (muka) keino ratkaista sellaisia ongelmia, joille ei itse mitään voi.

      Säännöllinen syöminen on hyvä keino hallita painoa; ei ainakaan tule mitään hirveästi nälästä johtuvia syöpöttelykohtauksia. Makeanhimo onkin sitten asia erikseen, kun sillähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko nälkä vai ei. :-)

      Poista
  4. Olipas taas paljon tuttua juttua, johon olis mukava kirjoittaa oikein piiitkä kommentti, mutta just nyt jaksaminen on vähän kortilla. Johtuen ihan vaan siitä, että viimeaikaiset tapahtumat on aiheuttaneet sen, että olen unohtanut syödä. Tai ainakaan en ole varma, olenko syönyt vai en ja se on jo paljon meikäläiselle, joka muuten syö viisi kertaa päivässä. Aina sitä tylsää ja terveellistä perusruokaa, kun muu ei maistu.

    Ja koska en ainakaan muista syöneeni mitään järkevää, olen todennäköisesti pistellyt kaapista suuhuni jotain, millä nyt sen verran pysyy hengissä kuin on tarvis. Esim. kylmiä nakkeja tai kinkunsiivuja suoraan paketista.
    Syömättömyydestä johtuen paino on reilun viikon sisään pudonnut huomaamatta muutaman kilon ja olo on todella heikko.

    Justiin aamulla, kun ajattelin, että mikä mua vaivaa, kun en meinaa tolpillani pysyä, kävin vaa'assa ja totesin, että jaahas, nyt on paino niissä lukemissa, joita olen tässä pitkin kevättä tavoitellut, mutta onko olo sen ansiosta hyvä? Ei todellakaan.

    Mutta kun just nyt ei vaan mene ruoka alas, vaikka tiedän, että syöminen olis erityisen tarpeellista, koska tässä vielä tarvitaan voimia monenmoiseen tämän kesän aikana.

    Itselleni ne muka-liikakilot ei oikeastaan ole olleet ulkonäkö-ongelma, vaan se, että on paha olo, kun istuessa housut puristaa tai muuten tuntuu koko ajan, että olo on tukala. (Onneks perheessä ei ole tyttöjä, jotka sais kyllä oikein huonon mallin äidistään, joka istuu sohvalla ja pakkomielteisesti kokeilee vähän väliä, saako kylkimakkaroista kiinni ja kuinka hyvin. Ihan kuin ne vartin välein siitä johonkin katoaisivat tai kasvaisivat). Eikä varsinkaan parane kenellekään ääneen sanoa, että haluaisi pudottaa painoa, kun aina tulee se "No mitä sulla nyt on pudotettavaa, kun oot muutenkin noin pieni?" No eipä muuten olekaan, mutta kun sitä ihan hyvin itse tietää, milloin on hyvä olo ja milloin ei.

    Nyt olisin valmis maksamaan jostain poppakonstista, joka taikoisi mulle ruokahalun ja menetetyt kilot takaisin. Mieluiten vahvojen lihasten muodossa :).
    Olkapään takia meni pari vuotta elämästä pilalle ja kaikki lihaskuntoharjoittelu oli pakko jättää. Nyt on kädet kuin pulkan narut :). (Pojatkin vitsaiili, että mulla on "melko rohkeet nyrkit narujen päissä :)")

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Olipa hyvä, ettei mulla ollu tota virtaa enempää tai kommentista olis saattanu tulla oikeasti pitkä ;)

      Poista
    2. Ensinnäkin: iso rutistus sinulle! Ei ole mikään ihme, jos ruoka ei nyt ole ensimmäisenä mielessäsi. Tiedän omasta kokemuksestanikin sen, että silloin kun elämä on oikein sekavaa, syömisen unohtaa ja näläntunne ajaa syömään suurin piirtein sitä, minkä ensimmäiseksi käsiinsä saa. Toivottavasti elämä alkaa pian näyttää valoisammalta ja voimasi palautuvat. ♥

      On se vaan kummallista, kuinka sitä aina kuvittelee, että sitten kun on jonkin tietyn painoinen, on itseensä tyytyväinen ja onnellinen. Mutta eihän se tyytyväisyys ole painosta kiinni (kokemusta on!), ja monesti ihminen näyttää myös terveemmältä ja kauniimmalta silloin, kun kiloja on hieman enemmän.

      Minulla on myös samanlainen tönkkö ja epämiellyttävä olo (sellainen “lihava olo”) silloin, kun kiloja on omasta mielestäni liikaa. Tuntuu inhottavalta, kun vaatteet kiristävät ja puristavat. En usko, että muutaman kilon ero näkyy minullakaan päällepäin (itse kyllä näen sen ihan selvästi – pystyn ihan vain peiliin katsomalla sanomaan hyvinkin tarkasti, paljonko painan :-D), vaan kysymys on siitä omasta olosta ja siitä, mikä on itselle sellainen paras olo. Sitä olen vain miettinyt, että milloinkohan se ihanneolotila on määräytynyt ja miten paljon se liittyy vaatteisiin. Jos ostaisi isompia ja löysempiä vaatteita, olisiko edelleenkin samanlainen plösähtänyt olo (tuleeko olo sisältäpäin), vai johtuuko olo kuitenkin kiristävistä vaatteista (ulkoisista tekijöistä)?

      Poista
  5. Ehka oli hyva avautua tuostakin niin monelle meista kipeasta aiheesta. Itsellakin on ollut, ja on edelleenkin, kaikenlaista hairiota taman asian tiimoilta.
    Minua muuten arsyttaa hirveesti, kun usein minulle sanotaan, etta sinunhan ei tarvi varoa ja etta voit syoda mita vaan. Eivat millaan voi tajuta etta tilanteeni (painoindeksi 20.9) on tiukan itsekurin tulosta. Jos soisin kaiken mita mieli tekisi, en kohta paasisi edes ovenkarmeista lapi.
    Hyva aihe taas Kukkapilli, jatka nain!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että kaikenlaiset syömiseen liittyvät ongelmat ovat nykyään paljon yleisempiä kuin tiedetäänkään. Monen on varmasti vaikea tunnustaa edes itselleen, kuinka hallitsevassa asemassa ruoka ehkä ajatuksissa on.

      Hoikista ihmisistä tunnutaan monesti ajattelevan, että he voivat syödä mitä vain, vaikka eihän asia niin ole: hoikkuus kuitenkin vaatii ihan tietoisia valintoja ja itsekuria. Olisi kiva tietää, onko ihan oikeasti sellaisia ihmisiä, jotka voivat syödä mitä vain ja kuinka paljon tahansa ilman, että he lihovat.

      Poista
  6. Joo, täällä yksi hengenheimolainen ilmoittautuu... nimittäin ihan samat ajatukset. Ja minä, aikuinen, fiksu, maailmaa nähnyt ja erilaisuutta ymmärtävä ihminen; miksi ihmeessä mietin jotain olemattomia kiloja? Olen myös todennut, että asia pahenee silloin, kun on stressiä, muutoksia tai muita hankaluuksia elämässä. Seuraukset ovat huonot, ja se hävettää. Silti sitä ei pysty lopettamaan. Se on nimenomaan keino kontrolloida elämää, tarttua johonkin, mitä voi itse säädellä ja konkreettisesti olla jonkin asian "päällä" silloinkin, kun kaikki muu tuntuu menevän omia teitään eikä muuta elämää pysty kontrolloimaan.

    Välillä huonommin, välillä paremmin. Tällä hetkellä (kai) vähän paremmin; täällä kaukana kun on välillä pakko syödä sitä mitä eteen tulee, eikä voi päättää elävänsä kaurapuuro-rahka-dieetillä kaiket päivät. Ja minä kyllä rakastan syömistä! Inhoan vain sitä tunnetta sen jälkeen...
    Hulluja ollaan me naiset :) Mutta lohdullista tietää, etten ole ainoa. En edes ainoa aikuinen kaikkien niiden teinien lisäksi :D Tsemppiä sulle; mä luulen että olet jo pitkällä asian kanssa, kun pystyt sitä noin hyvin ja perusteellisesti analysoimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, hengenheimolainen, ilmoittautumisesta. ♥ Ihana tietää, etten ole ongelmani kanssa yksin.

      Minäkin ajattelen usein, että kyllä tässä iässä pitäisi olla jo enemmän järkeä, ettei temppuilisi syömisen kanssa tällä tavalla. Mutta syömisen kontrollointi ei taida kuitenkaan olla ikään sidottu, sillä tiedän yhdenkin päälle kuusikymppisen tyypin, jolla on ihan selkeästi anoreksia, vaikka siitä ei yleisesti puhutakaan. Mikä ihme meitä naisia vaivaa?! (Vaikka kyllä kai miehilläkin on syömishäiriöitä, mutta vähemmässä määrin kuin naisilla kuitenkin.)

      Sinä todellakin vaikutat syövän kaikkea, mitä eteesi tulee, ihan kirjaimellisesti. :-D Itse en ikinä uskaltaisi olla niin ennakkoluuloton – en siis kalorien takia (pelkästään ainakaan), vaan en uskaltaisi maistella kaiken maailman lieroja. :-) Mutta hienoa, että sinä uskallat – jatka samaan malliin!

      Minäkin rakastan syömistä, mutta ihan samalla tavalla inhoan sitä tunnetta (ylen)syömisen jälkeen. Varsinkin sen jälkeen, kun on vetänyt jonkin hillittömän buffetpöydän, on sellainen olo, että huh huh. Tulee kysyttyä itseltään usempaankin kertaan, että kannattiko, ja vannottua, että ei enää ikinä.

      Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinullekin! :-)

      Poista
    2. Vielä piti sanoa noista "voi syödä mitä vaan"-tyypeistä; mä uskon, että kukaan ei voi syödä ihan mitä vaan lihomatta, ei ainakaan enää kolmekymppisenä. Parikymppisenä ne kilot vielä hujahtaa monella (etenkin miehellä) johonkin, mutta vanhempana alkaa pelastusrengasta vääjäämättä kertyä. Enemmänkin uskon "mitä vaan"-tyyppien olevan juurikin niitä, jotka väittävät syövänsä mitä vaan, mutta unohtavat mainita, että syövät a) tosi harvoin, tyyliin 1-2 kertaa päivässä tai b) syövät kyllä mitä vaan, mutta pieninä annoksina. Mutta mistäs minä tiedän, ehkä tää oli vaan kateellisen panettelua (itse en ainakaan kuulu ko. joukkoon...).

      PS. Heitin blogiasi haasteella: http://jalallakoreasti.blogspot.kr/2014/05/viiden-kohdan-haaste.html , käyhän kurkkaamassa!

      Poista
    3. Jotenkin minäkin voisin paremmin uskoa, että helposti lihovilla ja niillä koskaan lihomattomilla, ero on siinä syömisessä. Kaiken lisäksi yhden 'mitä vaan' ei ole sama kuin toisen 'mitä vaan' – mun 'mitä vaan' tarkoittaa esimerkiksi sellaista puolikasta kakkua (muiden herkkujen lisäksi), ja joku toinen ei ehkä voisi ikinä edes kuvitella syövänsä sellaista määrää. :-)

      Ja iällä on todellakin merkitystä, olen huomannut sen omalla kohdallanikin. Nuorempana saattoi juhlia ja mässätä ilman että se näkyi missään, mutta nyt saa olla jo huomattavasti tarkempi. Toisaalta eroa tulee (tai on tullut ainakin mulle) myös siinä, kuinka paljon jaksaa syödä – itse en jaksa syödä esim. buffeteissa enää samanlaisia satseja kuin joskus vuosia sitten. Mikä ei välttämättä ole mikään paha asia. :-D

      Kiitos, tulen kurkkaamaan haastettasi!

      Poista
  7. Olipa hyvä teksti, kiitos siitä. Tuo tunnesyöminen on täälläkin hyvin tuttua, ensimmäinen ajatus ahdistuksen iskiessä on, että nyt ”pää täyteen” eli maha oksetukseen asti täyteen leipää ja herkkuja. Yltäkylläisyys ja ruuan rajaton saatavuus, ja samanaikainen laihuusihanne, on todellakin tehnyt sen, että ruoka vie ajatuksistani aivan kohtuuttoman suuren osan.

    On muuten olemassa niitä, jotka voivat syödä "ihan mitä haluavat" lihomatta. Aineenvaihdunnassa ei ole yksilöiden välillä merkittäviä eroja (on toki joitain eroja), mutta siinä on valtavia eroa, miten paljon himoitsee ruokaa, ja miten paljon tykkää ja jaksaa syödä. Jotkut ovat evolutiivisessa mielessä virhekappaleita, koska he eivät _halua_ syödä mahaansa pinkeäksi, ruoka ei vain tuota sellaista nautintoa heille. Syövät vahingossa kulutuksensa mukaan, jos joskus syövät liikaa, se kompensoituu huomaamatta seuraavien päivien vähempänä syömisenä, ilman sen kummempaa miettimistä. Kadehdittavaa!

    t. JnH

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommentistasi!

      Olen yrittänyt miettiä vaihtoehtoisia keinoja lohtusyömiseen, eli siis sitä, millä muilla keinoin sen himon (ja pahan olon sen takana) voisi taltuttaa kuin syömällä. Vielä en ole keksinyt mitään. :-( Silloin kun mättämisen tarve tulee, purukumit, hedelmät, lenkkeilyt ja sen sellaiset tuntuvat lähinnä huonoilta vitseiltä. Ainoa, joka tuntuu jollain lailla auttavan, on makean syöminen, vaikka eihän se paranna oloa loppujen lopuksi yhtään, päinvastoin.

      Todellakin kadehdittavaa, jos jollekulle ruoka ei kajetu, vaikka söisivät mitä. Ehkä ero onkin juuri tuossa himoitsemispuolessa – yhdelle riittää pienikin määrä ja joku toinen taas ei tunnu saavan kyllikseen millään. Tiedän minäkin pari kuikeloa, jotka ovat aina yhtä laihoja, vaikka söisivät mitä, mutta enhän minä tiedä, mitä he kaikkea ihan oikeasti päivän mittaan syövät ja miten paljon he liikkuvat.

      Poista
  8. Mietin vähän tuota eilistä päivää, että mitä kaikkea sen 'viettäminen' tuo ihmisille mieleen. vaikeita asioita
    Olen suurimman osan elämääni ollut pitkä ja solakka ja suhteeni ruokaan kohtuullisen normaali. Kunnes sairaus nimeltä masennus tuli elämääni. Sehän ei minua sinänsä laihduttanut tai lihottanut, vaan vasta se olotila, jonka masennuslääkkeet toivat. Ensimmäiset lääkkeet eivät toimineet, niinpä vaihdettiin lääkitystä. Parin kuukauden päästä alkoi kiloja kertyä. kahden vuoden aikana niitä tuli lisää noin 20. Elin silloin lääkityksen kanssa kuin zombi, ei itkettänyt eikä naurattanut, kaikki oli samaa paskaa. Istuin alkuillasta TV:n ääreen ja keräsin herkut viereeni. Ei millään lailla kiinnostanut, että painokin nousee. Ja se todella nousi, jotenkin muka huomaamatta.
    Sitten elämä helpotti tämän työkyvyttömyyseläkkeen ansiosta ja pystyin jättämään masennuslääkkeet pois. Ensin hävisi heti jokunen kilo, kun jaksoin taas liikkua polven sallimissa rajoissa. Viime vuoden aikana tippui yhteensä 10 kiloa. Jotenkin loksahti kohdalleen, että sain herkkujakin vähennettyä. Nyt kun en syö enää masislääkkeitä, huomaan edelleen, että pahan olon aikaan on taipumus taas mennä sinne istumaan ja ottaa jätskiä ja suklaata yms mukaan. Siitä tulee niin lohdullinen olo.
    Onneksi nyt on voimia pitä se edes jonkinlaisessa kurissa ja paino on jo lähes normaali.

    Sitten tuohon lastensaamiseen ja niihin kiloihin. Luin eilen jonkin nettiartikkelin kommentit ja huvitti. Pätevöittääkö synnyttäminen olemaan asiantuntija laihuus/lihavuusasioissa? Minun mielestäni se ei pätevöitä muuhun kuin lastenhoitoon. Kyllä elämässä on niin paljon muita asioita.

    Elämä heittelee, kaikkea hyvää edelleen Satu ja kiitos tästä kirjoituksesta, oli tarpeen sen eilisen hömpän(kin) jälkeen lukea asiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monesti tällaiset päivät jäävät minusta vain kauniin ajatuksen tasolle – ehkä niillä voidaan tuoda asioita ihmisten tietoisuuteen, mutta käyttäytymisen muuttaminen onkin sitten ihan toinen juttu.

      Masennuslääkkeet ovat kuulostaneet minusta aina vähän pelottavilta, ja tuosta sinunkin kuvauksestasi tuli sellainen olo, että eivät ne ainakaan pelkästään parantaneet oloa. Masennus (ja lievemmässä muodossa henkisesti paha olo) vaikuttavat kyllä todella paljon syömiseen. Ruoka tuntuu tuovan sellaista lohtua, jota ei mistään muualta saa.

      En ole perehtynyt mainitsemiisi äitien lihavuus/laihuuskommentteihin, mutta ihmettelen yleensäkin ihmisten jyrkkiä asenteita (syyllistyn niihin toki joskus itsekin). Olen miettinyt äitiyttä ja painonhallintaa hieman toiselta kantilta, kun äidit vetoavat usein lapsiinsa ja äidin rooliin, kun on kyse painonhallinnasta tai liikunnan harrastamisesta. (Ja selvyydeksi vielä sanottakoon, että minun mielestäni jokainen saa olla juuri sen painoinen ja harrastaa juuri sen verran liikuntaa kuin itse haluaa.) Monet äidit kun tuntuvat perustelevan kilojaan sillä, että heillä ei ole aikaa keskittyä itseensä, kun elämän tärkeysjärjestys on lasten myötä muuttunut. Minusta äitiys ei yksistään ole mikään pätevä syy olla piittaamatta itsestään - näen hyvin usein tuolla kaduilla äitejä jopa juoksemassa lastenvaunujen tai -rattaiden kanssa. Että ovatko ajankäyttö ja se, mitä syömme, kuitenkin lopulta valintakysymyksiä, niin äideille kuin meille muillekin?

      Mutta äitien kuntoiluakaan ei ilmeisesti aina katsota hyvällä, vaan kuntoileva äiti voi jopa joutua lastensuojeluviranomaisten kynsiin.

      Poista
    2. Jopas oli tarina tuo äidin kuntoilujuttu.

      Poista
    3. Ei voi uskoa todeksi.

      Poista
  9. Joopa joo, tuossapa meille hyvinvointivaltion asukeille pohdittavaa. Ja naurahdin ihan ääneen tuota "potaska" kommenttiasi. Samaa mieltä! Ilahduin myös suunnattomasti tuosta Älä laihduta -päivästä. Itse olen laihduttanut viimeiset 8 vuotta sairauden ja pitkän lääkityksen myötä tulleita yli kymmentä kiloa. Kaksi on lähtenyt. Niinhän sitä sanotaan, ettei liian nopeasti saisi laihtua :) Mutta millaisen viestin minäkin lapsilleni annan tässä ikuisessa tuskailussani syömisieni ja juomisieni kanssa. Pyrin välttämään laihduttamispuheita lasten kuullen, mutta eiväthän he tyhmiä ole vaan taatusti tietävät tyytymättömyyteni kehoani kohtaan.

    Hienosti Satu olet ymmärtänyt syömisen lopettamisen vaikeuden. Omalla kohdallani luulen asian toimivan vasta sitten kun jokin terveyssyy ihan oikeasti laittaa puputtamiselleni stopin. Lohtusyöminen, yksinäisyyssyöminen, sairaussyöminen, tylsyyssyöminen, iltasyöminen, kotisyöminen, tässä haastetta voitettavaksi. Toivon kuitenkin sinun hoikkana alkavan nauttia syömisestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten niin yksinkertaisesta asiasta kuin syömisestä on voinutkin tulla näin vaikeaa. Ja samalla tosiaan muualla kärsitään nälästä. Kai se on niin, että ongelmien määrä on vakio: jos perusasiat ovat kunnossa, niin ongelmia pitää oikein luomalla luoda.

      Painontarkkailu vanhempana on varmasti hirveän vaikeaa. Kun ei haluaisi antaa lapsilleen sellaista mallia, että oman itsensä hyväksyminen on painosta kiinni. Mutta toisaalta samanlaisia mielikuvia tulvii joka tuutista – lehdistä, mainoksista, televisio-ohjelmista, netistä, kavereilta jne. - että kyllähän lapset joka tapauksessa samantyyppisen viestin jotakin kautta saavat.

      Siinä tulivatkin kaikki syömisen muodot oikein kompaktissa paketissa! Syömiseen löytyy tosiaan jos jonkinlaista syytä, ja syy tuntuu olevan aina yhtä hyvä. :-/

      Poista
  10. Olen aina iloinen kun jonkun painontarkkailuhysteria lauhtuu :-) Se kun syö niin valtavasti ihan turhaan naisten voimia ja itsetuntoa. Minulla oli tässä ihan äskettäin työn alla artikkeli siitä, onko ylipaino todellakin vaarallista. Tämä lähti siitä kun itsekin olen virallisesti ylipainoinen, vaikka peiliin katsoessani olen ihan tyytyväinen. Itse asiassa olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin kertaakaan sitten teini-iän, mutta paino ei ole kunnon kasvaessa tippunut. Niinpä vaan sitten olikin että artikkelia varten löytämäni vastaus oli että ei, niin kutsuttu lievä lihavuus ei ole vaarallista vaan jopa päinvastoin - painoindeksillä 25-30 varustetut näyttäisivät elävän pitempään kuin laihemmat, toisin sanoen nykykäsityksen mukaan normaalipainoiset, ja se käsitys normaalipainostakin on aikojen saatossa vaihdellut. Enää en todellakaan viitsi huolestua siitä että olen 168 cm ja painoa 75 kg (ja juuri nyt paino on kovassa nousukiidossa mutta siihen on hyvä ja ohimenevä syy).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen aina jotenkin ymmärtänyt, että lievä ylipaino ei ole vaarallista, vaikka mulla ei siitä mitään mutu-tietoa kummempaa tietoa olekaan. Luulen kuitenkin, että suurimmalla osalla laihduttamisen taustalla ei ole ajatus ylipainon mahdollisesta vaarallisuudesta vaan ulkonäköseikat ja se, millaiseksi oman olonsa tuntee. Aika subjektiivisia ja siinä mielessä vaarallisiakin mittareita molemmat, että omakuva saattaa olla hyvinkin vääristynyt.

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3