Älä syö mitään

Luin eilen Fitness Führerin osuvan ja ajatuksia herättävän kirjoituksen Mitä jos lopettaisit sen laihduttamisen?. Tunsin piston sydämessäni. Taidan olla aika lailla kirjaesimerkki kirjoituksessa kuvatusta ihmistyypistä, joka on normaalipainoinen mutta joka silti aina laihduttaa tai ainakin ajattelee, että hänen pitäisi laihduttaa. 

(Juuri kun olin päättänyt, että en kirjoittele blogiin enää mitään kovin henkilökohtaista, seuraa tämä pahemman luokan avautuminen. )

Suhtautumiseni ruokaan on ollut jo pitkään jollakin tavalla ongelmallinen, mutta olen menestyksekkäästi aina onnistunut välttelemään ajattelemasta asiaa sen syvällisemmin. En varsinaisesti laihduta, eikä minulla ei ole siihen mitään syytäkään, mutta olen kiusallisen tietoinen jokaisesta suupalasta, jonka suustani pistän: oliko syöty ruoka sallittua (lue: vähäkalorista) vai kiellettyä (runsaskalorista). Pidän ruokailussa rutiineista, muun muassa siksi, että rutiinit tuovat turvallisuutta: niiden avulla tiedän, että pysyn sallituissa rajoissa. Sallitun alueen rajat ovat tietenkin vain oman itseni määrittelemät, enkä edes muista, milloin olen tällaiset, suureksi osaksi tiedostamattomat, rajat määritellyt. Jopa ruoan ravintoarvot ovat toissijaiset: pääasia, että ruoka on sellaista, että se ei lihota!

Syön normaalisti hyvin säännöllisesti ja kurinalaisesti, joten herkuttelusta seuraa aina hirveät itsesyytökset. Herkuttelu saa minut tuntemaan itseni jollakin epämääräisellä tavalla huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi. Sääntöjen noudattaminen mittaa siis ilmeisestikin sitä, kuinka hyvin kelpaan itselleni. Aiemmin rankaisin itseäni herkutteluista hirveällä liikuntarumballa, mutta nykyään se ei enää onnistu, koska polvi on asettanut liikuntaan uudet rajat. Liikkua saa, mutta ei liikaa, koska muuten seuraa liikarasituksesta johtuva viikkojen pakkolepo, ja sitähän minä en halua. Jossakin mielessä on ollut ehkä onnikin, että polveni alkoi reistailla, koska fyysisten rajojen vastaantuleminen on pakottanut minut olemaan lempeämpi itseäni kohtaan. En voi enää rempoa menemään entiseen malliin.

En välttele ravintoloissa käyntiä enkä ravintolassakaan valitse mitään vähäkalorisempia herkkuja, vaan syön siellä vielä mieluusti jälkiruoankin, jos vain jaksan. Ravintolassa rajoitteeton syöminen on siis sallitumpaa kuin kotona, vaikka runsaasta ravintola-ateriasta tuleekin yleensä huono ja raskas olo. Kylässäkään en koskaan kieltäydy herkuista; kylässä syöminen on sekin sallittua, suorastaan asiaankuuluvaa. Silti minulla on jälkeenpäin huono omatunto, ja tunnen tehneeni väärin. En olisi saanut antaa itselleni lupaa syödä. 

Olen yrittänyt pitää kalorikyttäilyni omana tietonani, koska ärsyynnyn itsekin siitä, jos joku hoikka ihminen päivittelee, kuinka ei nyt voi syödä sitä tai tätä, kun on laihdutuskuurilla tai kun siinä syötävässä on niin paljon kaloreita. Sellaisen ihmisen vouhkaaminen kaloreista tuntuu niin turhalta. Ja kuitenkin olen itse ihan samanlainen! Jotkut varmaankin huomaavat käytöksestäni, että herkutteluuni (siis esimerkiksi kakkupalan syömiseen) liittyy aina sisäistä kamppailua: mieli tekisi, mutta se pieni kaloripoliisi kuiskuttelee korvaan, että ei saa. Olisi ihanaa, jos voisin elää rennosti - niin, ettei minun tarvitsisi lähestyä jokaista suupalaa epäluuloisesti ja että voisin nauttia elämästä ilman syyllisyydentunteita. Kontrollista luopumiseen liittyy kai se pelko, että jos en jatkuvasti kontrolloi syömisiäni, minusta tulee ihan hirveän lihava.

Reagoin ongelmiin herkästi syömiselläni, ja kun elämä tuntuu vaikealta, ruoka lakkaa maistumasta. Viimeksi näin kävi vaikeiden tapahtumien jälkeen viime syksynä, ja painoni putosi vajaassa kahdessa kuukaudessa kahdeksan kiloa, joka on minun kropassani paljon. Ukkelin mielestä näytin ihan hirveältä, kun minulta paistoi luut, mutta minä olin pelkästään tyytyväinen: hyvä, sittenpähän en ole ainakaan lihava.

Luulen, että kyse ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan siitä, että ruoka ei maistuisi, vaan syömättömyys on luultavasti jonkinlainen epätoivoinen yritys hallita elämää. Kun muuten tuntuu siltä, että elämä ei ole hallinnassa, syöminen tai syömättömyys antaa edes jonkinlaisen hallinnan tunteen. Nälästä tulee pysyvä olotila, joka antaa itsessään jonkinlaista mielihyvää. Kyse voi olla myös itseäni kohtaan kääntyneestä vihasta: rankaisen itseäni sillä, että kiellän itseltäni ravinnon. Syytinhän syksyllä sattuneesta käsilaukkuvarkaudestakin pitkään itseäni, vaikka järjellä ymmärsinkin, että vika ei ollut minussa.

Joskus kuulee väitettävän, että syömättömyydellä ei laihdu ja että laihtuakseen ihmisen pitää syödä, mutta terveellisesti. Tämä väite on ihan täyttä potaskaa. Syömättömyydellä tai syömällä ihan vähän todellakin laihtuu, mutta itsensä näännyttämisestä terveellisenä tai järkevänä laihdutusmuotona voidaan olla monta mieltä. Sillä tavalla saa itsensä vain sekä fyysisesti että henkisesti todella huonoon kuntoon. Henkinen huonokuntoisuus tulee esiin muun muassa järkyttävinä mielialanvaihteluina, joita ei pysty itse kontrolloimaan lainkaan. Kiukuttaa, itkettää, suututtaa. Fyysisen puolen lopputuloksen huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun ei jaksa tehdä enää oikein mitään. Itse tajusin sen silloin, kun yritin aloittaa voimaharjoittelun pitkän tauon jälkeen uudestaan, ja jaksoin tuskin nostaa viiden kilon painoja. Jos niiden kahdeksan kilon mukana oli lähtenyt kaikki ns. läski, niin niiden mukana olivat kyllä kadonneet kaikki lihaksetkin. Peilin edessä oli pakko tunnustaa, että käsivarteni olivat melkoiset riu'ut ja että reisilihakseni, joiden pitäisi olla jo polven terveyden kannaltakin vahvat, eivät sitä todellakaan olleet. Paluu normaalien kirjoihin vaati taas sen, että tunnusti tosiasiat itselleen ja halusi muutosta.

Äärimmäisen kovasta itsekuristani johtuen olen ollut aika ajattelematon ja ehkä vähän julmakin niitä kohtaan, jotka ovat valittaneet laihduttamisen olevan vaikeaa. En ole voinut ymmärtää, mikä siinä laihduttamisessa muka nyt on niin vaikeaa: sen kun vain lopettaa syömisen! Ei se sen vaikeampaa ole! Nyt keväällä sain kuitenkin tarpeellisen opetuksen, kun olin itse aivan uudenlaisessa tilanteessa: hain vaikeuksiini lohtua ruoasta, eikä normaalista kontrollista ollut tietoakaan. Kaiken lisäksi meillä sattui vielä olemaan kaikenlaisia herkkuja kotona - yleensä meillä ei niitä juurikaan ole, ettei vain tule kiusausta syödä. Saatoin ottaa cookies-paketista ensin neljä isoa cookiesia, syödä ne, hakea muutaman lisää, syödä lopulta koko paketin - ja miettiä sen jälkeen, että mitähän sitä seuraavaksi söisi. Itsekurista ei ollut tietoakaan, enkä tuntenut minkäänlaista syyllisyyttä syömisistäni. En vain jaksanut välittää, ruoasta tai mistään muustakaan.

Ymmärsin, että kyse oli paljon puhutusta tunnesyömisestä: en syönyt nälkääni, enkä edes siksi, että teki mieli, vaan siksi, että yritin ruoan avulla helpottaa pahaa oloani. Onneksi nuo suuremman luokan herkuttelusessiot loppuivat sitä myöten, kun elämäkin asettui paremmin uomiinsa, mutta jonkinlainen lohtusyömisen malli jäi mieleeni kytemään. Jos olo tuntuu pahalta, nykyäänkin ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on se, että haluan saada jotain makeaa.

Tarpeellinen opetus tässä oli minulle se, että tajusin, että laihduttaminen ei ole aina pelkästään itsekurista tai sen puutteesta kiinni. Syömisen takana voi olla kaikenlaisia ongelmia, ja syömisellä saatetaan hakea lohtua ongelmien aiheuttamiin tunteisiin. Kaikkea ei pelkällä hyvällä itsekurilla ratkaista.

Ihmettelen sitä, miten ja milloin syömisestä on tullut minulle näin vaikeaa. Onko joku joskus kommentoinut ulkonäköäni, olenko omaksunut kummallisen kontrollintarpeeni jostakin vai olenko kehitellyt asennevammaisuuteni ihan itse? Kun ajattelen asiaa omaa napaani (vai pitäisikö sanoa vyötäröäni) pidemmälle, häpeän omaa käytöstäni. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, joille ruoka - tai lähinnä se puute - on ihan oikeasti ongelma. Vain hyvinvointivaltion asukkaalla on varaa pelleillä syömisensä kanssa tällä tavalla.

Tänään vietetään Älä laihduta -päivää, jonka tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä ja auttamaan ihmisiä hyväksymään kehonsa sellaisena kuin se on, edes yhtenä päivänä vuodessa. Päivän idea on hyvä, kaunis ja tarpeellinen, mutta minua ilahduttaisi paljon enemmän se, että joku kertoisi, kuinka tämä ihan käytännössä tehdään. Kuinka muutetaan oma, vuosia, ehkä vuosikymmeniä jatkunut kontrolli sallivuudeksi? Kuinka voi yhtäkkiä oppia hyväksymään oman kehonsa sellaisena kuin se on, edes yhden päivän ajan vuodessa?