Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Shoppailijan painajainen

Ilmojen viilennyttyä huomasin, että minulla ei ole kunnon kenkiä. Tajusin tämän kyllä jo aikaisemminkin kesällä - niinä päivinä, kun satoi vettä - mutta koska sateisia päiviä oli niin vähän, minun ei kesän aikana tarvinnut kiinnittää kengättömyyteeni vakavissani huomiota. Olen tähän asti suihkinut menemään intialaisilla lipsuttimilla, ja koska olen viettänyt viime vuosina syksyt ja keväät Intiassa, minun ei ole tarvinnut ostaa (tai edes omistaa) mitään välikausikenkiä. Vanhat kävelykengätkin ovat jääneet Intiaan, kun olen käyttänyt niitä lentomatkoilla, enkä ole viitsinyt tuoda niitä enää takaisin Suomeen, kun ne kumminkin ovat niin vanhat ja rumat.

Tänään oli aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja suunnistaa kohti kenkäkauppaa. Koska olen ostopäätöksissä semmoinen jahkailija, en suuremmin pidä shoppailusta: voin saada itseni kaupoissa aivan näännyksiin, ilman että muka löydän itselleni mitään sopivaa. Tulevaa kenkäkauppakierrosta ajatellessani havahduin siihen, että shoppailu on Suomessa sentään suhteellisen helppoa ja miellyttävää. Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun saa kävellä kauppaan suoraan sisään tai kun saa viedä sovituskoppiin mukanaan vaikka viisitoista tuotetta kerralla!

Intiassa kauppaan ei mennäkään noin vain. Jos kädessä sattuu olemaan muuta kuin käsilaukku - esimerkiksi ostoksia jostakin toisesta kaupasta tai kangaskassi, jossa on vaikkapa vesipullo - nämä muut pussit ja kassit pitää jättää kaupan ovella laukkusäilytykseen. Tavaroita vastaan annetaan omaa kassilokeroa vastaava numeroläpyskä, jonka palauttamalla omat tavaransa saa taas mukaansa kaupasta lähtiessään. Ovella seisoo vartija, joka vahtii jokaista ohikulkijaa haukkana ja joka huutaa heti perään, jos yrittää viedä kauppaan jotakin ylimääräistä. Joskus säilytykseen pitäisi jättää jopa tyhjä kauppakassi, jonka on ottanut mukaansa mahdollisia ostoksia varten. Toisaalta tavarasäilytykset myös helpottavat ostosten tekoa, kun ei tarvitse raahata kaikkea mukanaan, mutta yleensä kassien pakkosäilytys pelkästään ärsyttää minua. Erityisesti monikerroksisissa kaupoissa, joissa tiedän tulevani ulos eri kerroksesta kuin mistä menin kauppaan sisään, kassisäilytys ärsyttää, kun pitää palata tavaroiden takia takaisin sisääntulokerrokseen.

Sitten kun on kassisäilytyksestä selvinnyt, vuorossa on ruumiintarkastus, joka suoritetaan naisille erillisessä, verholla suljetussa kopperossa ulko-oven läheisyydessä. Siellä flegmaattinen naisvartija (naisia tarkastavat vain naisvartijat) käy asiakkaan läpi metallinpaljastimella tai tutkii tämän käsikopelolla, ettei asiakas vain ole piilottanut vaatteiden alle mitään epäilyttävää. Sen jälkeen tutkitaan käsilaukku, ja tarkastus saattaa olla mitä tahansa ylimalkaisen vilkaisun ja perinpohjaisen tonkimisen väliltä. Kauppaan pääsy saattaa tyssätä kameraan, sillä monet kaupat eivät anna laisinkaan viedä kameroita kauppaan. Kamera kuuluu minun käsilaukkuni perusvarusteisiin, joten olen ollut kamerani takia useammin kuin usein lirissä. Olen yrittänytkin painaa mieleeni ne kaupat, joihin ei saa viedä kameraa, ja yrittää muistaa jättää kamera suosiolla autoon, ettei sitä tarvitsisi jättää kaupan tavarasäilytykseen (sieltä se kumminkin häviäisi).

Ongelmia saattaa koitua myös sellaisista tavaroista, joiden ei ikinä osaisi kuvitella tuottavan ongelmia kaupan ovella. Yksi tämmöinen itselleni usein harmia tuottava esine on minttupastillirasia, joka myös kuuluu käsilaukkuni perusvarusteisiin. Joissakin kaupoissa rasiaan laitetaan tarra (ilmeisesti sen merkiksi, että pastillit ovat olleet mukana jo kauppaan tullessa - ihan kuin Intiassa edes myytäisiin mitään Mynthoneita), mutta yhteen tavarataloon pastilleja ei saa viedä ollenkaan. Tämä on varsin outoa, sillä kyseisessä tavaratalossa ei myydä lainkaan elintarvikkeita. 

Kun on vihdoinkin onnistunut pääsemään kauppaan sisälle, alkaa kissa ja hiiri -leikki. Minä tykkäisin katsella vaatteita ja muita tuotteita ihan rauhassa ja omin päin, mutta tällainen ei sovi intialaiseen mentaliteettiin, ei sitten mitenkään. Tuskin ehdin ensimmäiselle vaaterekille, kun myyjä (pahimmassa tapauksessa useampi) on jo vieressäni nostelemassa rättejä minun nähtäväkseni. Kiinnostaisiko tämä? Entä tämä?

Ensimmäisinä vuosina ahdistuin myyjien tyrkyttämisestä niin, että minulta meni shoppailuhalut ihan kokonaan. Nykyään myyjät ovat monessa kaupassa huomattavasti vähemmän aggressiivisia kuin ennen (ehkä he ovat saaneet jonkinlaista asiakaskoulutusta?), joten shoppailu ei ole enää yhtä vastenmielistä kuin ennen. Olen myös vuosien saatossa kehittänyt itselleni toimintamallin, jonka avulla pääsen tyrkyttäjistä eroon: sanon myyjälle kerran ystävällisesti, että en tarvitse apua, ja jos myyjä ei usko vaan jatkaa omaa showtaan, en reagoi myyjän ehdotuksiin enää mitenkään, vaan olen niin kuin en näkisi enkä kuulisi häntä lainkaan. Karua, mutta toimii. Kukaan ei jaksa kovin kauan puhua seinille. Intia on opettanut minua niin, että pystyn tutkimaan vaatteita kaikessa rauhassa, vaikka vieressä sähläisikin myyjä tai pari. Joissakin sellaisissa kaupoissa, joissa käyn usein, minut tunnetaan jo sen verran hyvin, että kukaan ei enää tule häiritsemään minua. Jos sitten joskus harvan kerran tarvitsen myyjiltä apua, saan melkein juosta etsiskelemässä heitä. Smiley

Kun joskus valitin ukkelille, että miksi hemmetissä Intiassa ei saa olla kaupoissa rauhassa, ukkeli totesi sen johtuvan siitä, että intialaiset asiakkaat ovat erilaisia: he nimenomaan vaativat palvelua. Myyjien pitää olla salamana esittelemässä asiakkaille tuotteita ja palvelemassa näitä, koska intialaiset äänestävät hyvin äkkiä jaloillaan, jos he eivät saa kaupassa palvelua. Ukkelin teorian jälkeen tarkkailin kaupoissa intialaisia asiakkaita ja huomasin asian olevan juurikin näin. Intialaiset eivät pidä itsepalvelusta, vaan he tykkäävät jopa hieman juoksuttaa myyjiä. Sitä vartenhan myyjät kaupoissa ovat!

Minulle sopii suomalainen palvelukulttuuri paremmin kuin hyvin. Minusta on kiva, että myyjä huomioi minut kauppaan astuessani, huikkaa minulle tervehdyksen ja kysyy, voiko hän olla avuksi. Kun vastaan vaikkapa vain katselevani, myyjä neuvoo minua kääntymään hänen puoleensa, jos satun tarvitsemaan apua. Pidän siitä, että saan katsella rauhassa, mutta samalla minulla on kuitenkin tieto siitä, että minut on huomioitu ja että myyjä on lähettyvillä valmiina auttamaan.

Eri asia onkin sitten se, kun tarvitsisi myyjältä apua, mutta näköpiirissä ei ole ainoatakaan myyjää. Erityisesti isoissa automarketeissa myyjiä saa etsiskellä kissojen ja koirien kanssa. Toisaalta on myös sellaisia kauppoja, kuten K-Rauta, joissa on palvelutiskejä pilvin pimein, mutta ne ovat erikoistuneet eri osa-alueisiin. Asiakkaan pitää osata kysyä neuvoa oikealta tiskiltä, tai muuten häntä juoksutetaan tiskiltä toiselle. Tämä on erityisen raivostuttavaa silloin, kun tiskeillä on vuoronumerot, ja omaa vuoroaan joutuu odottelemaan kauan. Sitten kun vuoro tulee, saakin kuulla, että kyseistä asiaa pitääkin kysyä toiselta palvelutiskiltä, koska se tiski on erikoistunut juuri niihin nippeleihin, joita tarvitsen.

Myyjien määrä ei kyllä kerro Intiassakaan mitään laadusta, sillä usein myyjät näyttävät olevan kaupoissa vain haahuilemassa ja aikaansa kuluttamassa; mitään turhan monimutkaista (kuten pesuohjeita) heiltä ei kannata kysyä. Olen todennut, että osaan itse katsoa vaatteista täysin samat asiat kuin myyjätkin, ja ne pesumerkinnätkin tuntuu olevan minulla paremmin hallussa kuin heillä. Jos etsin jostakin vaatteesta tiettyä kokoa, enkä löydä sitä vaaterekistä, en enää viitsi kysyä myyjää avuksi, koska tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Myyjä tulee ja plaraa läpi saman vaaterekin kuin minäkin (vaikka olen sanonut myyjälle katsoneeni kaikki ne jo läpi) ja käy hakemassa paikalle vielä toisenkin myyjän, joka käy myös läpi saman vaaterekin. Sitten myyjä kertoo minulle, että sitä kokoa ei taida olla enää saatavilla.

Jos käy niin onnellisesti, että kaupasta on löytynyt jotain sovitettavaa, on suunnattava kohti sovituskoppia. Minulla on tapana haalia mukaan sovitukseen kerralla kaikki vaatteet, jotka ovat näyttäneet minusta kiinnostavilta, ja vaatteita saattaa hyvinkin olla viisitoista kappaletta. Intian kaupoissa sovituskoppiin saa kuitenkin viedä samalla kertaa tavallisesti vain kolme, joskus vain kaksi vaatetta, ja loput sovitettavat vaatteet pitää jättää sovituskoppien edessä päivystävälle työntekijälle säilytykseen. Kun on saanut ensimmäiset vaatteet sovitettua, sovitetut vaatteet pitää luovuttaa samaiselle työntekijälle, ja hän antaa taas sallitun määrän uusia vaatekappaleita asiakkaalle koppiin. Jos vaatteita on viisitoista kappaletta, arvaatte varmaan, mikä rumba tästä syntyy, varsinkin kun sovituskopeilla on tavallisesti ruuhkaa, ja vaatteita liikkuu edestakaisin paljon. Usein on käynyt niin, että minun vaatteeni - joko jo sovitetut ja hyväksi havaitut tai vasta sovitukseen tulevat - ovat kadonneet myyjän "säilytyksestä", kun joku toinen myyjä on jo palauttanut ne takaisin paikoilleen kauppaan. Jokaisen kahden tai kolmen vaatteen sovituskerran jälkeen pitää myös vetää omat vaatteet takaisin päälle, koska sovituskoppityöntekijä on tavallisesti juuri palvelemassa muita asiakkaita, jolloin häntä pitää huhuilla, eikä sovituskopin ulkopuolella viitsi oikein puolialastomanakaan pomppia (varsinkaan, kun intialaisten ukkojen pitää aina toimia vaimojensa makutuomarina ja seistä tönöttää sovituskoppien ulkopuolella). Monimutkaisempiin tilanteisiin - kun olisin esimerkiksi halunnut pitää jonkin vaatteen kopissa, kun en ole osannut päättää, otanko sen vai en - en jaksa edes mennä. Sanon vain sen, että jos ei vaatteiden sovittaminen ole muuallakaan kivaa, Intiassa se on erityisen tuskallista. 

Tämänpäiväinen shoppailukokemus oli kuitenkin varsin miellyttävä, ja kengätkin lopulta löytyivät - ystävällisen myyjän avustuksella. Sain kierrellä, katsella ja kokeilla kenkiä ihan rauhassa, ja myyjä pysyi näkymättömissä. Kun olin lopulta päättänyt, että nämä kengät voisin ottaa, ja rupesin etsimään kengälle paria, myyjä ilmestyi välittömästi paikalle. Ja kaupat tuli. Smiley

26 kommenttia:

  1. Siis tuo intialainen shoppailu kuulostaa ihan hirveältä suomalaisen mielestä kaikkine laukun kolppaamisineen ja vartalon kopeloimisineen.

    Kaupassa ei varmaan juuri tekisi mieli käydä kun joka kerta joutuisi moiseen pyöritykseen :/

    Ja inhoan ylikaiken jo suomessa sitä jos myyjä tuppautuu viereen kyselemään mitä saisi olla ja miten voisi auttaa vaikka se on tuohon intian menoon verrattavissa aivan todella pientä. Hui kamalaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikamoisen vaikeaksi ostosten teko on kyllä Intiassa tehty. Erityisesti silloin, jos olen jo muutenkin huonolla tuulella, tuo kaikki säätäminen saa minut ihan raivoihini. Muuten olen tavallaan jo tottunut noihin tarkastuksiin, mikä johtuu varmaan siitä, että on ollut pakko. Jos haluaa käydä kaupassa, ei auta muu kuin käydä nuo toimenpiteet läpi. Eron huomaa vasta sitten, kun tulee Suomeen, eikä kukaan kysykään kaupan ovella mitään, vaan voi saapastella sisään vaikka miljoonan pussin kanssa. Oi sitä vapauden tunnetta!

      Poista
  2. Kiherryksiä täältä :) Pitkästä aikaa taas pääsin reissusta netin ääreen ja hekottamaan jutuillesi. Vähän samoista asioista olen täällä nauttinut, jopa vaatekaupassa käynnistä samasta syytä. Intiassa en varmaan ikinä viitsisi mennä edes kaupan ovesta sisään, Algeriassakaan ei sentään niin tarkkoja olla. Sinne tässä kohta jo lähdenkin.. Terveisin neliöstä kuutiopääksi muutettu (tukka kuulemma kutistuu kuivuessaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katos, olet vaihtunut kuutioksi. Pitäisköhän munkin harkita vaikka kolmiota. :-D

      On se vaan niin ihana, kun kukaan ei kysele Suomen kaupoissa mitään. Ilmeisesti Suomi on niin turvallinen maa ja suomalaiset niin rehellisiä, ettei tarvitse. Tai sitten täällä luotetaan niin vankasti hälytysjärjestelemiin ja valvontakameroihin.

      Mukavaa loppulomaa!

      Poista
  3. Mä käytännössä inhoan (useimmiten) shoppailua, tai siis voin kierrellä kaupoissa ilman mitään asiaa, mutta jos jotain pitäis oikeasti löytää...ou nou. Mä oon kanssa älytön jahkailija, pitäis eka nähdä koko kaupunkin valikoima (ja mielellään naapurikaupunginkin), ennen kuin voi aloittaa uuden kierroksen miettimällä, että mikä nyt sitten olisi kiva. Sen vuoksi shoppaan yleensä yksin.
    Täällä on tuo laukkujuttu vähän lievemmässä mittakaavassa: kaupan sisäänkäynnillä (yleensä vain suuremmissa tavarataloissa jne) on erikseen "kumartaja", joka kumartaen toivottaa sinut tervetulleeksi ja sitten mielellään teippaa pienen teipin kassiisi/laukkuusi, merkiksi siitä että se oli jo tullessa. Mutta koska itse olen pelottava länsimaalainen, jonka kassa saattaisi joutua puhumaan omituisia kieliä, niin mua tuo sääntö ei yleensä koske (eli siis kävelen "tietämättömänä" kumartajan ohi, eikä hän juuri koskaan uskalla alkaa perään huutelemaan). Mutta myyjät ovat kyllä haukkana kintereillä täälläkin; sen vuoksi en koskaan halua mennä tyhjään kauppaan, se on liian ahdistavaa kun kaikki katseet (myyjiä on yleensä ainakin 2-3) ovat kohdistuneet itseesi. Aargh.

    Ihanaa, että löysit kuitenkin kengät ja shoppailu oli mieluisaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei herranjestas, kylläpä kuulosti tutulta! Minun pitää myös nähdä mieluusti ensin koko kaupungin valikoima, jotta voin sitten lähteä oikeasti ostamaan jotain. Eihän sitä nyt ensimmäisestä kaupasta voi mitään ostaa, kun seuraavassa saattaa olla kivempi/parempi/halvempi/jne. Ja minäkin shoppailen ihan samasta syystä yksin! Ukkeli taas on ihan päinvastainen tapaus – hän tekee ostoksensa viidessä minuuutissa. Voit kuvitella, millaista on ollut, kun ollaan joskus yritetty olla yhdessä ostoksilla. :-D

      Hih, joskus on hyvä olla "tietämätön" ulkomaalainen. Minäkin käytän tuota keinoa aina tarpeen vaatiessa. ;-)

      Tyhjät kaupat ahdistavat minuakin, ja siksi en mieluusti käy Intiassa ostoksilla aamupäivisin, koska silloin kaupassa ei ole ketään muita, ja myyjät ovat heti kintereillä. Parasta olisi shoppailla viikonloppuisin, koska silloin kaupat ovat täynnä intialaisia, jotka juoksuttavat myyjiä minkä ehtivät. Toisaalta taas myös sovituskopit ovat silloin täynnä, ja intialaiset vielä usein etuilevat jonossa ihan surutta, ja sitten minulta palaa hihat... Molempi pahempi.

      Poista
  4. Olihan mielenkiintoinen postaus. Kiva kun löysit hyvät ja ieleiset kengät.

    Minä tunnusta pitäväni shoppailusta, mutta luulempa, että Intiassa en siitä pitäisi. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta haaveena on kyllä päästä käymään. kertomasi perusteella taidan keskittyä silloin vain nähtävyyksiin ja jättää ostosten, varsinkin vaatteiden ostamisen pois matkaohjelmasta.

    Minusta matkoilla yksi mielenkiintoinen "tutkimuskohde" on juuri ostosten teko ja kuinka paikalliset ja myyjät toimivat liikeissä. Paras kokemukseni vaatteiden ostamisesta taitaa olla Bloomingdalesista NY:sta. Menin naisten vaateosastolle ja yksi myyjä kysyi, että voiko auttaa ja sanoin, että katselen ensin. Kun minulla oli muistaakseni yhdet farkut ja yksi pusero käsissäni, niin sama myyjä tuli luokseni ja sanoi, että hän vie ne sovituskoppiin odottamaan minua. No vielä muutaman vaatten valitsin ja myyjä otti ne minulta ja samalla ohjasi sovituskoppiin, jossa oli rekki, jossa vaatteet roikkuivat ja kokoa kopilla oli reilusti. Siinä sitten sovittelin vaatteita ja myyjä oli lähistöllä, valmiina vaihtamaan vaatteet joko isompaan tai pienenpään kokoon. Kun oli päätänyt mitkä vaatteet otan, niin myyjä otti ne minulta ja ohjasi kassalle, loput vaatteet jätin roikkumaan sinne koppin siihen rekkiin. Todella mielyttävä kokemus.

    Toinen ääripää on Pietari, siellä ei myyjää näkynyt kuin kassalla eikä juuri kukaan katsonut silmiin. Ja kun kiitin venäjäksi palvelusta, niin monta kertaa myyjä ihan hätkähti, ihan kuin olisi säikähtänyt, että pitääkö keskustella;).

    Siispä voi todeta, että ostaminen ja myyminen on kulttuurisidonnaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tosi kivalta shoppailukokemukselta! Kiva kun myyjä oli valmiina auttamaan, mutta ei kuitenkaan ollut mikään tyrkyttäjä.

      Minä muistan ahdistuneeni New Yorkin kaupoissakin, kun heti kun astui sisään kauppaan, alkoi kuulumisten kysely ja muu smalltalk. Minusta kauppaan pitäisi päästä ilman, että pitää selostaa myyjälle, kuinka tänään voi ja mitä kuuluu. Taidan olla aikamoinen juntti. :-D

      Ostaminen ja myyminen on tosiaan kulttuurisidonnaista, ja siinä on kyllä mielenkiintoinen tutkimusaihe. Harmi vaan, kun sitä ei pysty tutkimaan sillä lailla objektiivisesti (tai minä en ainakaan pysty), että pystyisi unohtamaan oman kulttuuritaustansa ja sen, minkä kokee itse miellyttävänä tai epämiellyttävänä.

      Toivottavasti kuitenkin rohkaistut kauppaan Intiassakin, kun siellä on niin paljon kaikkea kivaa ja edullista ostettavaa. Pienemmissä kaupoissa ei mitään turvatarkastuksia edes ole, mutta niissäkin saa myyjät kyllä melko varmasti peräänsä. :-)

      Poista
  5. Kaikki elämäni miehet ovat olleet sitä mieltä että jos minä saan palvelua, pidän sitä velvoitteena ostaa jotakin. Tästäkin syystä henkilökohtainen palvelu kaupoissa aivan pelottaa minua ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo saattaa pitää paikkansa minunkin kohdallani! Se siinä palvelussa varmasti minuakin ahdistaa, kun ajattelen kai ostamisen olevan jollakin tavalla "vastapalvelus" saamalleni palvelulle. Kun itse palvelee itseään, ei ole mitään velkaa kenellekään. :-)

      Poista
  6. He,he! Käyn harvoin Suomessa ja tuntui vallan hassulta lukea, että jopa jossakin rautakaupassa on jonotusnumerot palvelutiskille. Suomalaiset näköjään rakastavat jonotusta yli kaiken ja mieluiten numerolappu kourassa. Vainajat kuulemma jo jonottavat hautaankinpääsyä. Ei sentään siinä ole itsepalvelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, suomalaiset taitavat tosiaan olla aikamoisia jonottajia. :-) En uskalla edes ajatella, mitä sitten tapahtuisi, jos joku vielä yrittäisi etuilla jonossa. Ehkä suomalaisella luonteella ei kuitenkaan käsirysyyn asti päästäisi, vaan homma jäisi mulkoilun asteelle. :-)

      Poista
  7. Apua. Kuulostaa ihan suomalaisen helvetiltä.. no, ehkä vähän liioiteltua. En kestä kun myyjät seuraavat perässä ja tyrkyttävät palveluaan. Argentiinassa pienissä kaupungeissa pitää jo kauppaan sisään kävellessä kertoa mitä etsii (esim. t-paitaa tai farkkuja) ja myyjä sitten kaivaa hyllystä ja esittelee. Turha kattelu ja ajanvietto ei siis sovi ollenkaan. Se on aika karmaisevaa.
    En varmaan uskaltaisi ikinä kauppoihin asti Intiassa. Tuo turvatarkastus menisi jo ihan överiksi.
    Voisko ne pastillit muuten olla kiellettyjä, ettei ne sitten päädy tahmaisina vaatteisiin tms.?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, helvetti ei ole yhtään liioittelua, vaan juuri sopiva sana kuvaamaan shoppailua Intiassa. :-D

      Intiassa pitää myös pienemmissä erikoisliikkeissä kertoa myyjälle, mitä etsii. Kovin monta askelta kaupassa ei tarvitse ottaa, kun on jo joku myyjä kimpussa. Jos sanoo vain katselevansa, myyjä tulee ihan viereen seisomaan - varmaankin hän on omasta mielestään palvelualtis, mutta mun tekee siinä vaiheessa mieli ottaa jalat alle.

      Minä en edes ymmärrä, kuinka joku vieras ihminen voi esitellä kenellekään mitään, kun hän ei tunne toisen makua ollenkaan. Minä tiedän muutenkin minua miellyttävän vaatteen vasta sitten, kun näen sen. On melkoista hakuammuntaa ja ajanhukkaa joutua katselemaan myyjän summamutikassa esittelemiä vaatteita. Mutta kai niillä myyjilläkin pitää jotain hommaa olla. :-D

      Ei tullut mielenkään, että pastillit voisivat olla tuosta syystä kiellettyjä! Paljon mahdollista, varsinkin kun ne menevät aika tahmaisiksi Intian lämpötiloissa.

      Poista
    2. Nimenomaan. Yleensä mm. väriehdotukset ovatkin ihan hakoteillä!
      Voimia shoppailuun jatkossa! :)

      Poista


  8. Voi, niin tuttua! :-D Mina olen edelleenkin aika ahdistunut noista niskaan hengittavista myyjista, vaikka olen kuinka koittanut kylmanviileaa en nae enka kuule sua-tekniikkaa. Lapsen ollessa pienempi oli vielakin hirveampaa kun myyjat tulivat nipistelemaan taaperoa poskista ja viemaan leluja pois kadesta - tama tuntuu olevan yleisin ja ehka yksi piinallisimmista "leikeista", jota tuikituntemattomien lasten kanssa harrastetaan myyjien ja esimerkiksi tarjoilijoiden toimesta. En kasita tata laisinkaan! Koitetaan siis vieda tuntemattomalta lapselta lelu ja antaa se takaisin vasta kun lapsi lahes parkuu. Parhaimmassa tapauksessa vieras aikuinen tarttuu leluun nopeasti ja ehtii kiskaista sen itselleen. Ainakin meidan kersalle tuli usein itku! Ja entas se aikakausi kun lapsi vierasti yllattavia uusia tuttavuuksia! Ja se, kun lapsi alkoi huutaa liian lahelle tunkeville myyjille ja muille mene pois niiden omalla kielella! Siina on ostosreissuilla koettelemuksia kerrakseen, kun koittaa pitaa rauhan maassa lapsen ja myyjien valilla ja viela onnistua ostamaankin sen mita piti.

    Kevennyksena kerrottakoon kuitenkin, etta olen joskus ihan piruuttani leikkinyt myyjien kanssa hippaa. Se menee nain: kavele pitkin poikin kauppaa nopein askelin. Tarvittaessa voit vaikeuttaa tasoa kaartelemalla salamannopeasti rekkien valissa. Katso, pysyyko myyja kannoilla! Joskus myyjaparat ovat lahes joutuneet laukkaamaan perassani puuskuttaen!

    Itse ihmettelen kylla sita, etteiko kehon kieli kerro myyjille mitaan. Jos ei edes katso pain eika vastaa mitaan, eiko se ole jo aika selkea merkki siita, ettei kannata ihan siina iholla olla kuin paraskin shoppailukaveri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh huh, melkoisia kokemuksia! Ihmettelen suuresti erityisesti tuota lelun vientiä – ihan kuin tarkoituksena olisi nähdä, miten lapsi reagoi.

      Minäkin olen joskus leikkinyt hippaa myyjien kanssa. :-D Siinä voi samalla testata näppärästi myös sen, miten hyvin itsellä pitää pokka. :-D

      Minä olen tullut siihen tulokseen, että intialaiset myyjät eivät ymmärrä kehon kielestä yhtään mitään, tai sitten he eivät vain välitä siitä. Kaikkia asiakkaita kohdellaan samalla tavalla, ihan kuin asiakkaat tulisivat liukuhihnalta. Tilannetaju puuttuu ihan kokonaan.

      Poista


    2. Hei taas!

      Mina olen intialaisten mielesta takuulla hirvean jayha ja kylma, mita tulee vieraisiin lapsiin suhtautumisessa, kun en ankea heti nipistelemaan poskia tai varastamaan leluja kasista! :-) Itse asiassa inhoan sita, etta vauvojen/taaperoiden poskia nipistellaan ja viela jotenkin tosi kipean nakoisesti. Enka ole ihan hirvean mielissani kun kuka lie vieras ihminen mahdollisesti likaisilla kasillaan koskee lapsen kasvoihin!

      Tuota ihmeellista lelun viemis-(eli itketys)leikkia tunnutaan harrastavan ihan kaikkialla! Olipa posti, pankki, kauppa, virasto... Kaikissa naissa on koitettu vieda tenavalta lelu kadesta ja sitten kiusoitellen annettu takaisin. Tatahan pystyy tietenkin leikkimaan katevasti ilman sanoja pelkkien ilmeiden avulla, mutta hei, onko IHAN PAKKO? Kun se mukaan otettu lelu saattaa olla ihan hirvean tarkea lapselle ja sen poisvieminen saattaa laukaista aikamoisen huudon, jota sen lelun mukaan ottamisella just koitettiin valttaa.

      Totta puhut, etta intialaisilla myyjilla ja itse asiassa aika monen muunkin ammatin edustajilla ei tunnu olevan kehonkieli yhtaan hallinnassa ja joskus myos tietynlainen tahdikkuus tuntuu puuttuvan taysin. Omien kokemusten opettamana voisin sanoa etta ainakin monet minun kohtaamani intialaiset eivat halua myontaa etteivat tieda jotain - saatetaan sanoa joo vaikka oikea vastaus olisi ei. :-) Tai neuvoa esimerkiksi ihan vaaraan suuntaan reittia kysyessa, vaikkei tietaisikaan mitaan paikasta. Sitten taas ollaan kauhean suorasukaisia ja esitetaan aika kaunistelemattomia mielipiteita pain plasia, jopa niita tosi negatiivisia. Pankkitati oli muun muassa sanoa plajayttanyt miehelleni, etta kyllapa sun vaimo on laiha ja niin kuihtuneen kurpan nakoinen! Ennen oli paljon parempi (silloin olinkin raskaana, etta ihan kohtalaisen paljon pyoreampi:-D). Tuoreena aitina ei myoskaan olleet kyyneleet kaukana kun laakari kauhisteli vatsan raskausarpia ja oikein voivotteli, kuinka paljon niita on.


      Poista
    3. Luulen, että jos minulla olisi lapsia, niin minua kyllä ahdistaisi Intiassa melkoisesti. Olen minäkin sen verran intialaista lapsirakkautta saanut seurata, että mulla olisi varmaan hermot aika pian riekaleina, kun vieraat häsläisivät koko ajan lapseni kimpussa.

      Kovin mielellään intialaiset eivät tosiaan myönnä tietämättömyyttään, sen olen minäkin havainnut. Kai se liittyy jollakin tavalla kasvojen menetykseen – tietämättömyys tulkitaan kasvojen menettämisenä, ja mieluummin tosiaan neuvotaan esim. tietä kysyvä ihan väärään suuntaan kuin myönnetään, ettei itsellä ole hajuakaan siitä, missä paikka on. Ein sanomisen välttäminen saattaa liittyä myös hierarkiaan – alemmassa asemassahan eivät voi sanoa itseään ylemmille ei, vaikka kuinka olisivat eri mieltä asiasta.

      Mutta noita totuuksia sanotaan tosiaankin aika suoraan! Minäkin saan joka kerran Intiaan mennessäni kuulla, olenko laihtunut vai lihonut. Viimeksi anoppi sai sentään kommenttinsa aika ystävälliseen muotoon, kun hän sanoi minun näyttävän paremmalta, kun olen vähän paremmassa lihassa – laihana minulla on kuulemma posketkin ihan lommollaan. :-D Kyllä on ollut mullakin, ennen niin kovin herkkähipiäisellä tyypillä, aika kova koulu, kun olen joutunut totuttelemaan kaikenlaiseen kommentointiin. :-D

      Poista
  9. Kiva että löytyi kengät! ja tuo intialainen shoppauskokemus kuulostaa kyllä sen verran ahdistavalta,etten mielelläni sellaista kokisi.Ollaan täälläkin välillä aika tyrkyttäviä ja kauppakeskuksissa tarkistetaan portilla laukut,mutta ei sentään tuollaista meininkiä.Mulle sopii parhaiten tuo suomalainen käytäntö,vaikka joskus pitääkin sitä myyjää ihan etsiäkin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakaan ei haittaa pieni myyjien haeskelu yhtään. Mieluummin niin päin, kuin että joku hengittää koko ajan niskaan. :-)

      Poista
  10. Olipa kiva lukea shoppailusta. Minä kävin Intiassa yleensä kaupassa kahden "aktiivisen" lapsen kanssa. Sain katella vaatteita suhteellisen rauhassa, kun myyjät kiinnittivät kaiken huomionsa outoihin valkoisiin lapsiin ja yrittivät kommunikoida heidän kanssaan. Turvatarkastukset olivat ärsyttäviä, mutta halpojen vaatteiden perässä kestin kyllä nekin. En koko elämäni aikana ole ostanut niin paljon vaatteita itselleni ja lapsilleni kuin sen puolen vuoden aikana Intiassa. Vaatteet vaan olivat niin halpoja ja osa jopa ihan hyvä laatuisia. Nyt kaksi vuotta Intiasta paluumme jälkeen, voisin taas lähteä uusimaan vaatevarastoa sinne. Lasten vaatteista enää vain muutama sopii heille. Ne moonsuunikauden alennusmyynnit olivat minusta aivan huiput. Ostin törkeen halpoja merkkifarkkuja merkkiliikkeistä. Voisin lähteä shoppailemaan sinne vaikka heti:). Tosin välillä oli vaikea löytää tarpeeksi isoa kokoa tällaiselle normaalikokoiselle suomalaiselle. Intialaiset naiset kun ovat yleensä niin pieniä tai ainakin lyhyitä./Marja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, kätevää, kun sinulla on myyjien harhauttajat mukana. :-D

      Ïntiassa on kyllä tosiaan niin paljon kaikkea kivaa (ja halpaa!) ostettavaa, että kyllä sen takia kannattaa hieman kärsiäkin. Ja eihän pienemmissä kaupoissa tosiaan niitä turvatarkastuksia edes ole.

      Vaatteiden laatu riippuu kyllä tosi paljon siitä, mistä ne ostaa. Esim. niissä kadun varren cotton bazaareissa laatu ei kyllä päätä huimaa, mutta toisaalta, ei huimaa hintakaan. :-) Shoppers Stopissa ja muissa tavarataloissa vaatteet saattavat olla aika kalliitakin, mutta laatukin on niissä toisaalta parempi.

      Nyt tuli muuten taas mieleen Intian halvat lääkkeet. Ukkeli toi taas yhdelle tutulle 100 maitohappotablettia ja 100 Buranaa vastaavaa särkylääkettä, ja ne maksoivat yhteensä kokonaiset 4 euroa. :-)

      Poista
  11. Asiasta toiseen, olen lukemassa Aravind Adigan kirjaa "Valkoinen tiikeri". Kirja kuvaa intialaista elämää niin köyhien kun rikkaiden keskuudessa sekä maan politiikkaa, tapoja ja kulttuuria. Oletko lukenut kirjan? Jos olet, mitä pidit? Minusta se on hyvin kirjoitettu ja avaa silmät Intian kulissien taakse melko realistisesti (melkein inhorealisisesti). Olen siis ajatuksissani nykyään aika paljon Intiassa kun luen kirjan ohella sun ihania postauksia :) Kiitos niistä!
    T:Sole

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut Valkoista tiikeriä, vaikka kirja on meillä kotona, kun ukkeli on sen joskus ostanut (en tosin muista, onko kirja täällä Suomessa vai Intiassa). Ukkeli on sen lukenut, ja muistelen hänen kehuneen sitä kovasti. Täytyykin lukea se heti seuraavaksi.

      Kiitos. ♥

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3