Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


maanantai 29. heinäkuuta 2013

Menneisyyden peikkoja metsästämässä

Kävin viime viikolla Korialla, pienellä paikkakunnalla Kouvolan kupeessa, jossa olen asunut pisimmän yhtäjaksoisen ajan elämässäni. Muutimme Korialle, kun olin neljän vanha. Sitä ennen olin ehtinyt asua (laskujeni mukaan) jo neljällä eri paikkakunnalla. Lähdin Korialta pois kahdeksantoistavuotiaana, kun muutin omilleni.

Olen pitkään vältellyt Korialla käymistä, koska paikka on synnyttänyt minussa selittämätöntä ahdistusta. Olen käynyt paikkakunnalla vain tapaamassa siellä asuvaa ystävääni, mutta siihen se on sitten jäänytkin. En ole tahtonut kierrellä vanhoissa asuinmaisemissa, enkä varsinkaan mennä lähelle koulua tai muita paikkoja, jotka kuuluivat kiinteästi lapsuuteeni.

Olen yrittänyt miettiä, miksi olen kokenut paikan niin ahdistavana. Ehkä minusta on tullut lapsuudesta tuttujen paikkojen lähellä se sama vanha Satu, joka olin lapsenakin. En ole pystynyt erottamaan aikuista minääni siitä neuvottomasta ja pelokkaasta lapsesta, ja kokemus on tuntunut epämiellyttävältä ja ahdistavalta.On tehnyt mieli kiljua itselleni, että minä en ole enää se sama Satu, vaan tämä nykyinen versio on monella tapaa parempi kuin se entinen! Välttääkseni kohtaamasta kaikkia kielteisiä tuntemuksia minusta on tuntunut parhaimmalta vaihtoehdolta pysytellä paikkakunnalta kokonaan pois. 

Viime kuukausina olen kuitenkin käynyt läpi jonkinlaista muutosprosessia, minkä joku blogini lukijoistakin on saattanut ehkä havaita. Kävin pohjalla ja annoin itselleni - ensimmäisen kerran elämässäni - luvan käydä läpi menneisyydessä tapahtuneita asioita ja niihin liittyvää ahdistusta. Sen jälkeen olen lueskellut vanhoja päiväkirjoja ja yrittänyt muodostaa minäkuvaani uudestaan. Ehkä en olekaan niin paska ja kelvoton tyyppi kuin olin luullut?

On siis todellinen erävoitto, että viime viikolla ystävälläni vieraillessani päätin uskaltaa mennä tutkailemaan Koriaa ja kuulostelemaan, miltä se tuntuisi. Suunnistin siis kohti niitä paikkoja, joita olin aiemmin yrittänyt vältellä viimeiseen asti.

Ja voi ihmettä: paikat eivät enää aiheuttaneetkaan ahdistusta, vaan tunsin oloni melkein hilpeäksi nuuskiessani vanhan kouluni pihaa ja salakuvatessani entistä asuintaloamme. Olin kuin kuka tahansa turisti, paikalle eksynyt sivullinen, jolla ei ollut mitään henkisiä siteitä paikkakuntaan. Enkä enää pelännyt sitäkään, että tapaisin jonkun ihmisen menneisyydestä ja että kutistuisin hänen vaikutuksestaan millimetrin mittaiseksi. Suorastaan toivoin, että olisinkin nähnyt jonkun tutun - olisi ollut kiva vaihtaa kuulumisia!

Koska oli kaunis ja lämmin päivä, suuntasin ensimmäiseksi Kallioniemeen. Kallioniemi on tunnettu lähinnä tanssipaikkana (tanssilava on mäen päällä), mutta minulla on enemmän muistoja Kallioniemen rannasta, jossa virtaa Kymijoki.




Korialla ei ole järviä, ja lapsena aina harmitti, kun lähellä ei ollut hyviä uimapaikkoja. Lähimmät uimapaikat olivat Käyrälampi Kouvolassa sekä Utin hiekkaranta. Vaikka Kymijoki oli vesistönä ällöttävä - joessa oli ihan hirveästi iilimatoja, jotka tarrautuivat jalkoihin - veden näkeminen kuitenkin virkisti aina jollakin tapaa.

Kallioniemen rannassa oli lapsuudessani matonpesupaikka, ja sinne äiti aina meidät kitisevät lapset väkisin raahasi. Vihasin matonpesua yli kaiken, ja se tuli tuotua vissiin äidille julkikin. Smiley Nyt matonpesupaikkaa ei enää ollut, vaan sen tilalle oli tullut jonkinlainen grillauspaikkaviritys.

Matonpesupaikalta oli kuitenkin aina ihan kivat näkymät, sillä sieltä näkyivät Korian rautatie- ja maantiesillat.


Maantiesilta on nykyään kaksikaistainen, mutta joskus kauan sitten silta oli yksikaistainen, ja sillan molemmissa päissä oli liikennevalot. Silta oli aika kapea, ja kerrankin erään ikäiseni pojan isä jäi polkupyörällä sillan reunan ja rekan väliin ja litistyi kuoliaaksi.

Seuraavaksi menin koulun - Korian ala-asteen - pihalle. Koulu oli yhtä ruma kuin ennenkin.


Uutuutena koulun pihassa oli jääkiekkokaukalo, jota ei ennen ollut ollut. Nyt kun tarkemmin muistelen, niin kaukalo taisi olla ennen pihan päässä, jossa oli nykyään leikkipaikkoja. 


Kaukalo oli minusta ruma kuin mikä (sopi siis hyvin yhteen koulun kanssa!), ja sijoituspaikkakin oli vähän typerä keskellä pihaa.

Minulla on koulusta hirveästi muistoja (hyviä ja huonoja), mutta oli kiva huomata, että muistot eivät enää pelottaneet. Muistelin huvittuneena erästä kertaa, kun olin tullut kouluun pyörällä, minkä olin autuaasti unohtanut, sillä olin kävellyt iltapäivällä koulusta kotiin. Illalla kotona olin ruvennut ihmettelemään, missä polkupyöräni on, jolloin olin muistanut menneeni pyörällä kouluun. Nolona palasin hakemaan pyörääni, ja siellähän se nökötti pyörätelineessä ihan ypöyksin.

Kääk, kohta kello soi!

Vieläkin nolompana muistelen yhtä toista tapausta, kun eräällä kaverilla oli jalka paketissa, eikä hän pystynyt syömään ruokalassa. Me kävimme aina toisen kaverin kanssa hakemassa potilaalle ruokalasta tarjottimella ruoan, jonka hän sitten söi luokkahuoneessa. Kerran portaissa kävi kuitenkin köpelösti, sillä tarjotinta kantanut kaverini kompastui, ja ruoat levisivät lautaselta maahan. Me kaavimme ruoat hädissämme hirveän hihityksen saattelemana takaisin lautaselle, ja veimme tarjottimen muina miehinä kaverillemme. Ei mikään menneisyyden huippuhetki. Smiley


Koulun vieressä olevassa vanhassa keltaisessa puurakennuksessa opetettiin käsitöitä, mutta minulla ei ole tuosta paikasta oikein minkäänlaista muistikuvaa. Kai siksi, että en koskaan oikein pitänyt käsitöistä, ja taisin olla niissä aika huonokin.

Sitten piti tietysti ajella katsomaan vanhaa kotitaloa. Siellä se iskän rakentama ruskea tiilitalo edelleen nökötti.



Piha näytti aivan erilaiselta kuin ennen, sillä pihan reunassa oli ennen runsaat ruusupensaat ja autotallien välissä oleva kuusikin oli ihan minimaalisen pieni. Nyt se peitti koko keittiön ikkunan näkymän! Piha näytti nyt paljon alastomammalta kuin silloin joskus - ja postilaatikkokin oli ihan väärässä paikassa. Minun huoneeni ikkuna on muuten vasemmalla seinustalla, ensimmäinen ikkuna etukulmasta lukien.  

Vaikka talossa oli kaksi autotallia, kysessä oli kuitenkin yhden perheen omakotitalo. Autotallit aiheuttivat usein hämmennystä sellaiselle, joka tuli paikalle ensi kertaa, ja usein kaupustelijat ja sen sellaiset koputtelivat oikeanpuolimmaisen autotallin päässä olevaa ovea, joka vei autotalliin ja varastoon. Me penskat istuimme sisällä hihittelemässä ja arvuuttelemassa ikkunassa, milloin tyyppi älyäisi tulla etuovelle.

Kotikatu.


Asuinalueemme aiheutti ihmetystä, sillä muistoissani tiet olivat paljon leveämmät ja kasvillisuus hillitympää. Kasvit ovat tietysti kasvaneet vuosien mittaan - jopa siinä määrin, että niitä voisi sanoa vähän röntsähtäneen näköisiksi - mutta tiet eivät kai sentään ole kaventuneet?

Lopuksi kävin vielä kuvaamassa Korian kirkon, joka näytti paljon hienommalta kuin muistinkaan.


Tuli sitä tuollakin pyörittyä, mutta mitään kovin yleviä muistoja minulla ei tuolta ole. Kirkossa (tyyliin joulukirkko) piti aina kyttäillä, keitä tuttuja kirkossa oli. Kaikkein mieluiten istuinkin yläparvella, josta oli paras näkyvyys alas saliin.

24 kommenttia:

  1. Hyvä Satu! Kivan näköistä (ja kuuloista!). Minäkin kävin pohjoisessa tsekkaamassa vanhan ala-asteeni. Hyviä muistoja vain, mutta koulu oli kyllä kutistunut hurjasti ;)

    Aikaisempiin postauksiisi en ole voinut kommentoida jostain kumman syystä, mutta nyt pelittää taas! Tuntuu, että 'kaikki' ulkosuomalaiset on nyt Suomessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se kumma, miten lapsuuden paikat kutistuvatkin ajan myötä. :-)

      Kesä taitaa olla parasta aikaa Suomessa, kun kelpaa niin monen loma-ajankohdaksi. ;-)

      Poista
  2. Jännä tarina menneisyyteen! Minuakin kiinnosti myös juttu sikäli, että se on Korialta -minullakin nimittäin liittyy sinne vähän ahdistavia muistoja. Olin joskus 70 -luvun alussa siellä lastenkodissa. Ainakin muistelisin, että se oli Korialla. Oletko kuullut että siellä olisi ollut lastenkotia jossain? Tuskin sitä enää on olemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi harmi, kun minulla ei ole mitään tietoa eikä muistikuvaa lastenkodista. Muutettiin Korialle vasta ihan 70-luvun lopussa, joten voi myös olla, että sitä ei enää silloin ole ollut siellä. Jos olisi joku Korialla pitkään asunut tuttu, voisin kysäistä asiaa.

      Poista
  3. Hieno retki menneisyyteen! Minua löytävät aina Suomessa vanhat muistot ennen pitkää. Jossain vaiheessa lomaa tunnen vanhoja tunnelmia ja mietin asioita joita en muuten ollenkaan muista. Minä en vanhoja juttuja ole päässyt pakoon koska palaan aina samalla alueelle takaisin: pääkaupunkiseudulle. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli kyllä hyvää ja onnellista aikaa mutta jotenkin ne aiempien aikojen nolot ja huonot hetket olivat kai lapsen ja nuoren silmin niin noloja ja vaikeita ettei niitä osannut silloin kunnolla käsitellä pois mielestä.

    Paljon olen miettinyt sitä että ovatkohan pysyvästi samassa paikassa asuvat jotenkin enemmän sinut menneisyytensä kanssa kun se koko ajan elää ikäänkuin rinnalla - voisi kuvitella että peikkojen päälle olisi jo tässä iässä ehtinyt muutamaan kertaan astella jos aina tallaisi samoja katuja?

    Kohta ollaan tulossa Suomeen mekin. Vietämme aluksi pitemmän jakson ihan uusissa kuvioissa. Onkin mielenkiintoista nähdä miten nuo menneisyyden peikot uusilla kulmilla tulevat esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen miettinyt tuota samaa, että ovatko samalla paikkakunnalla pitkään asuneet enemmän sinut menneisyytensä kanssa. Jotenkin tuntuu siltä, että kyllä he varmaankin ovat. Itse olen halunnut aina mahdollisimman kauas vanhoista asuinpaikoista, enkä ole halunnut edes käydä niissä pitkään aikaan muuton jälkeen. Ihan kuin olisi ollut pakko tehdä totaalinen irtiotto menneisyyteen, vaikka mitään varsinaista syytä ei (ainakaan aina) ole.

      On se ihmeellistä, että usein tulee luoneeksi menneisyyden tapahtumista isoja mörköjä, vaikka ne usein todellisuudessa ovat varmasti mörköjä vain omassa päässä. Monesti muut eivät edes muista sellaisia tapahtumia, jotka ovat jääneet omaan päähän ihan kamalan noloina juttuina.

      Tervetuloa Suomeen. :-)

      Poista
  4. Voi että, minä tunnistan tuon ahdistuksen aina kun olen menossa bussilla Forssaan, se iskee jostain syystä heti kun kaupunki alkaa häämöttää. Kumma kun ei todellakaan ole mitään syytä, ihan hyvän nuoruuden siellä vietin, onneksi tunne heti häviää kun pääsen bussista ulos. Aika merkillistä, jonkinlaista 'ahtaan paikan kammmoa'.
    Hyvä sinä,otit härkää sarvista ja selätit vanhan peikon! Heh, vaikka tuo koulurakennus todellakin näyttää enemmän vankilalta kuin koululta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, mullekin tuli tuosta koulurakennuksesta mieleen ensimmäisenä vankila, vaikka lapsena en koskaan nähnyt sitä vankilan näköisenä (tosin en silloin varmaan edes tiennyt, miltä vankila näyttää). Kalterit vain puuttuvat ikkunoista. :-D

      Kyseessä voi hyvinkin olla jonkinlainen ahtaan paikan kammon alalaji. Kun elinpiirit ovat kuitenkin niin paljon laajentuneet lapsuudesta, paluu lapsuuden maisemiin tuntuu siltä kuin joutuisi tungetuksi pulloon.

      Poista
  5. Hienosti olet päässyt eroon menneisyyden aaveista.Koria näyttää ainakin kuvissa kauniilta ja vihreältä paikalta.Helsingistä minulla ei koskaan ollut tuollaista ahdistusta,lähinnä päinvastoin,sillä menin aikuisena asumaan ihan lähelle lapsuuteni asuinaluetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen aina toivonut, että olisin semmoinen yhdellä paikkakunnalla viihtyvä ihminen. Olisi kiva kun olisi selvät juuret jossakin. :-)

      Poista
  6. Hienot nuo portaat jotka johtavat veden äärelle.

    Itsetunto on outo asia. Katselin pari päivää sitten youtubesta Stephen Fryn juontamaa omaelämänkerrallista sarjaa jossa Stephen kertoi että totuus on että hän ajattelee itsestään joka hetki että on täysin p*ska. Niin täysin p*ska että miten kukaan häntä kestää.

    Muistan ajatelleeni miten merkillistä on että selväsi niin valovoimainen, empaattinen ja ihana ihminen voi mitenkään ajatella päänsä sisällä olevansa aivan kelvoton ja huono.

    Tuntuu että usein olemme itse itsemme pahimpia vihollisia kun meidän pitäisi päinvastoin kohdella itseämme kaikkein parhaiten. Ainakin itse huomaan välillä puhuvani itselleni niin järkyttävän rumasti etten tosielämässä puhuisi kenellekään ikinä niin töykeästi. Huonoon itsetuntoon ja muuhun auttaa hyvin se että pyrkii näkemään itsensä ulkopuolisen silmin ihan hyvänä ihmisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se vain taitaa olla, että me näemme usein itsemme niin kovin eri silmin kuin muut. Tiedän ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa hyvinkin upeita persoonia mutta joista monella on pelkästään kielteistä sanottavaa, ja sitten taas on noita sinun kuvaamiasi tapauksia, jotka kuvittelevat olevansa itse ihan paskoja mutta jotka ovat muiden silmissä jotain ihan muuta.

      Huonoon itsetuntoon auttaa minusta jo sekin, että näkee itsensä samanarvoisena ja loppujen lopuksi aika samanlaisena ihmisenä kuin kaikki muutkin. Onneksi ihminen pystyy kuitenkin aina kasvamaan ja kehittymään, jos itsellä vain on halua.

      Poista
  7. Jopas sattui. Luen mielenkiinnolla blogiasi täällä Kouvolassa, olen muualta muuttanut, joten Koria ei sinänsä ole tuttu, mutta tuon sillan ylitän taas huomenna.Jos sinulla on lapsena koettua ahdistusta Korialta, niin minua ahdistaa nyt aikuisena Kouvolassa. Muuttaisin jos voisin. Liikkuvaista sorttia olen minäkin mieleltäni. Hyvää kesän jatkoa. :)

    Anastasia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jopas tosiaan sattui. :-) En ole minäkään koskaan erityisemmin pitänyt Kouvolastakaan, vaikka se taitaa olla muuttunut aika paljon niistä ajoista, kun minä olen viimeksi ihan siellä kaupungilla käynyt. Kävin muuten tällä Koria-reissulla ensimmäisen kerran Veturi-ostoskeskuksessa, ja on kyllä tosi kiva, että Kouvolaankin on saatu kunnon ostoskeskus.

      Hyvää kesän jatkoa sinullekin! :-)

      Poista
  8. Henkivätköhän tämä ja edellinen kirjoitus Intiassa asuvan kroonista veden kaipuuta? :-)

    Hyy, iljettävää ajatellakin että Korialla on noin koriat vedet, joihin pulahtava uimaripoloinen saakin sitten iilimatoja riesakseen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla. Hyderabadissahan ei paljon muuta ole kuin se haiseva Hussain Sagar-järvi. :-D

      Poista
  9. Hieno reissu sinulla ja mahtavaa että olet päässyt ahdistuksen toisen puolen! Voin todella hyvin kuvitella tuon ahdistuksen tunteen joka liittyy nuoruuden paikkoihin. Tunne on tuttu! Kai se liittyy itsellä juuri siihen etten ole osannut käsitellä niitä ahdistavia ja noloja tunteita vaan on paennut niitä pakenemalla myös paikkaa... Uskon ihan täysin tuohon, että samassa paikassa asuneet ovat päässeet näistä omista peikoistaan paremmin irti :D kun on ollut pakko, ja paikkaan on sitten kerrostunut jo niin paljon uusiakin muistoja.

    Nyt vaan uusia tuulia purjeisiin :)

    Ps. Mun on ollut pakko kysyä sulta... Jos tää olisi joku intialainenkin juttu. Kun Katmandussa nähtiin durbar squarella "blood and eye donation". Ja siellä oli kyllä porukkaa luovuttamassa verta. Mutta EYE?!?! Onko sillä joku tarkoitus mitä en vaan älynnyt? Vai onko tää joku hullu nepalilaisjuttu vaan...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelen, että vastaus on viipynyt (nettipimento).

      Hienosti sanottu tuo, että paikkaan on kerrostunut jo uusiakin muistoja – niin se varmaan on. Minulla on ollut sama tapa paeta vanhoja paikkoja (mahdollisimman kauas mieluusti vielä, hih), mutta tänä kesänä olen käynyt päättämässä vanhoja lukuja elämästäni. On tehnyt ihan hyvää. :-)

      En ole koskaan aiemmin kuullut tuollaisesta silmien lahjoittamisesta; blood bankit ovat kyllä tuttuja. Googlettelin asiasta, ja ilmeisesti kyse on kuitenkin kuolemanjälkeisestä lahjoittamisesta – samaan tapaan kuin Suomessa voi testamentata elimensä. Lisää tietoa löytyy mm. täältä ja täältä.

      Poista
    2. Vanhojen lukujen päättäminen on varmasti oman mielenrauhan kannalta todella vapauttavaa. ihana kuulla että olet onnistunut siinä!

      Aika jännä tuo silmien luovutus, itsekin olen kyllä elimeni lupautunut tarvittaessa antamaan eteenpäin mutten tiennyt että silmiäkin siis siinä vaiheessa voidaan vielä hyödyntää :) siihen ilmoittautumisesta oli siis Kathmandussa kyse. Kukaan ei siis joutunut silmiään heti paikalla luovuttamaan ;) kiitos selvitystyöstä!

      Poista
    3. En olisi minäkään osannut kuvitella, että silmätkin kelpaavat kuoleman jälkeen. Aina oppii uutta. :-)

      Poista
  10. En osaa nyt oikein muuta sanoa kuin että kiitos aiheen nostamisesta esille.. paljon pohdittavaa minullakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, etten ole ainoa, joka tämmöisiä pohtii. :-)

      Poista
  11. Hassua, eksyin blogiisi ja ensimmaisena vastaan tulee entinen kotipaikkakuntani, Koria!

    Ja sama juttu, itsekin koen ahdistusta Korialla, kun siella kerran vuodessa vierailen. Kouluajoista ei ole montaa hyvaa muistoa, huonoja sitakin enemman. Onnekseni olen paassyt sielta kauaksi pois :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jopas on hassu sattuma. Joko maailma on pieni, tai sitten Koria on iso. :-D

      Ikävä kuulla, että sinullakin on ikäviä muistoja Korialta ja kouluajoilta. Onneksi olet kuitenkin päässyt sieltä kauas pois – etkä joudu käymään siellä kovin usein.

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3