Kaikissa tuoksuissa ei pitäisi pyöriskellä.


keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Marmatusta

Joskus on aivan hirveän vaikea saada mitään kirjoitetuksi, ja nyt on juurikin sellainen hetki. Olisi paljon kaikenlaista kerrottavaa, mutta kun mikään ei tahdo tulla ulos. Kaiken lisäksi tuntuu, että mikään ei ole oikeastaan edes kertomisen arvoista ja että tämä blogikirjoittelunikin on ajanhukkaa, merkityksetöntä toimintaa, jossa ei ole mitään järkeä. Tyhjänpäiväistä lätinää. Yleensä kirjoittaminen auttaa minua selvittämään ajatuksiani, mutta nyt mieli on (taas) niin mytyssä, että tekisi mieli vain potkia sitä myttyä: hittoon siitä!

En ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla varsin hyvin. Juuri pari päivää sitten ajattelin, kuinka paljon minulla on elämässä asioita, joista saan olla kiitollinen. Mihin olen nyt unohtanut nämä ylevät ajatukseni, kun mikään ei ole parissa päivässä muuttunut?

Ehkä tämä on taas jonkinlaista eroahdistusta, joka näyttää vaivaavan minua nykyään aina ennen Intiaan paluuta. Jos kyse on siitä, tunne ilmenee taas ihan eri tavalla kuin viimeksi, jolloin tunsin suorastaan, että olin elänyt koko elämäni väärin. Nyt minua lähinnä ottaa päähän kaikki - alkaen vyötärölle (ja muihinkin ruumiinosiin) kertyneistä ylikiloista aina surkeaan nettiyhteyteen. Jälkimmäisestä voisinkin valittaa ihan loputtomasti (ensimmäisen yritän vain unohtaa), mutta taidanpa tyytyä vain sanomaan, että yhteys on ihan paska. Hermoni eivät kerta kaikkiaan kestä sellaista, että yhden sivun latautumista saa odotella kymmenen minuuttia - ja sitten sivu ei edes lataudu! Kun mukaan lasketaan vielä kaikki muutkin läppäriongelmat (ylikuumeneminen, surkea akku ja viimeisiään vetelevä hiiri), läppäri on meinannut lentää muutaman kerran suorinta tietä parvekkeelta alas, vaikka tiedän kyllä, että se ei mitenkään ainakaan auttaisi asiaa.

Olen kai taas jonkinlaisessa välitilassa, kun Suomi-ihmiset ovat tavattu ja hyvästelty, ja nyt pitäisi alkaa suunnata ajatuksiaan taas sinne Intiaan. En osaa tehdä oikein mitään, kun "onhan sitä aikaakin vielä" - kunnes sitä ei sitten enää olekaan. Joka ainoa kerta päätän, että nyt en jätä mitään viime tippaan, ja sitten kuitenkin aika paljon jää aina viime tippaan. Nyt pitäisi vielä väkisin pinnistellä itsensä toimeliaaksi, sillä mukaamme Intiaan lähtee vieras, tätini, ja pitäisi suunnitella hänenkin lomaansa. Aiemmin Intiassa jo mietinkin Hyderabadissa paikkoja, joissa voisimme käydä ja asioita, joita voisimme tehdä, mutta vielä on viimeisen lomaviikon suunnittelu työn alla. Aiomme nimittäin mennä Goaan, koska vieraani haluaa nauttia rantaelämästäkin, ja "kunnon" rantalomapaikat ovat Intiassa aika vähissä (viime vuonna kävimme jo Keralassa). Itse olen käynyt Goassa vain kerran, ja silloin ajattelin, että tuo yksi käynti riittäisi loppuelämäkseni, mutta nyt olen näköjään kuitenkin taas menossa Goaan. Toivon, että muistan väärin, eikä Goa olekaan Intian Playa del Inglés, jossa turistille (ainakin minulle) tulee äkkiä ikävä kotiin.

Huonoista muistoistani huolimatta olen matkan suhteen varovaisen toiveikas, sillä matkaseurani on ainakin parasta A-luokkaa. Olemme syntyneet tätini kanssa peräkkäisinä päivinä (eri vuosina tosin!), ja olemme monessa suhteessa hyvin samankaltaisia. Huumorikin osuu hyvin yksiin, enkä tiedä ketään toista, kenen kanssa minulla olisi ollut niin hauskaa viime vuonna Keralassa, kun lähes joka päivä satoi, ja tätini aurinkoloma jäi pelkäksi haaveeksi. Matkaseuralla on muutenkin ihan hirveän suuri merkitys matkan onnistumisen kannalta, ainakin minun mielestäni. Joskus nuorena matkustin yksinkin, mutta nyt minua ei kyllä mikään saisi enää matkustamaan yksin, koska varmasti kuolisin tylsyyteen.

Huonon nettiyhteyden takia Goan hotellien etsiminen on ollut yhtä tuskaa, mutta onneksi löysin edes lennot aika nopeasti vanhan tutun luottoportaalin kautta. En luota pätkääkään hotellien omiin nettisivuihin, ja kuluu hirveästi aikaa, kun yritää lukea hotellissa käyneiden asiakkaiden arvosteluja mahdollisimman objektiivisesti. Matkustajien kokemuksiin kun vaikuttavat niin monet tekijät lähtien vaikkapa siitä, kuinka paljon he ovat aiemmin matkustaneet, ja millaisissa hotelleissa he ovat aiemmin asuneet. Sitten pitää miettiä sitäkin, missä asiassa itse on valmis joustamaan ja tekemään kompromisseja, koska joka suhteessa täydellistä on turha olettaa löytävänsä. Minua pelottaa, että tulen valinneeksi jonkin ihan kamalan hotellin, jossa lutikat järsivät meidät verille, uima-allas on saastainen, meidät ryöstetään ja saamme hotellin ruoasta ruokamyrkytyksen. Tietysti lomasta tulisi tuolla tavalla ainakin ikimuistoinen, mutta minä kyllä ottaisin mieluummin ihan tavallisen loman, jolla ei tapahdu mitään kovin järisyttävää.

Viimeksi sain Trivandrum-Delhi -lennolla viereeni kamalimman vierustoverin ikinä! Vieressäni istui vanhahko intialainen nainen, joka oli todennäköisesti ensimmäistä kertaa lentokoneessa, koska hän pudotteli kaikki roskansa lattialle, yritti nousta nousun ja laskun aikana käytävälle hortoilemaan, ja perillä hän meinasi ottaa mukaansa kaiken irti lähtevän, muun muassa pelastautumisohjeet. Nainen tuntui aluksi ihan mukavalta, kun hän osti peltirasiallisen mausteisia cashewpähkinöitä ja tarjosi niitä meillekin. Jutellakin hän yritti, mutta yhteistä kieltä ei oikein tuntunut löytyvän, sillä en saanut hänen englannistaan mitään selvää.

Kun rupesin lukemaan sanomalehteä, nainen päätti näyttää, että kyllä häneltäkin kielitaitoa löytyy. Hän rupesi lukemaan sanomalehteäni - ääneen. Nainen luki kovaäänisesti ja erittäin vahvalla intialaisella aksentilla artikkelista aina muutaman lauseen kerrallaan, minkä jälkeen hän pysäytti ja katsoi minua kysyvästi ikään kuin varmistaakseen, menikö oikein. Correct, correct, minä toistelin ja toivoin, että myönteinen palaute kannustaisi naista lopettamaan. Mutta nainen vain jatkoi lukuharjoituksiaan painottaen äänteitä niin voimallisesti, että hänen suustaan lensi sylkeä käsivarrelleni. Minä olin aluksi tirskunut erikoiselle vierustoverilleni, mutta kun ympärillä olevat matkustajat alkoivat mulkoilla meitä paheksuvasti, hymyni alkoi hyytyä. Correct, correct, minä toistelin kuin paikalleen jumittunut äänilevy. Artikkeli oli pitkä kuin mummon hamonen, ja kun nainen vihdoinkin pääsi artikkelin loppuun, minä taittelin sanomalehden kiireesti kasaan ja ojensin sen naiselle: tässä sinulle luettavaa; saat sen ihan omaksi!

Ukkeli-parka sai jostakin hirveän flunssapöpön, ja nyt odottelen jännityksellä, tuleeko flunssa minullekin. Epäilen kyllä suuresti, sillä olen tainnut saada flunssa-immuniteetin - viimeisimmästä flunssastani on nimittäin kohta kaksi ja puoli vuotta. Polvenikin, joka veti minut pariksi kuukaudeksi sohvan pohjalle, on jo sen verran hyvässä kunnossa, että se kestää edes jonkinlaista liikuntaa. Kävin lääkärillä täällä Suomessakin, ja lääkäri kallistui samalle linjalle kuin intialainenkin, että polvea tosiaankin vaivaa kondromalasia eli polviruston pehmentymä. Jos saisin elää uudestaan tuon lokakuun lopun, jolloin panin polveni lyhyen ajan sisällä ihan äärimmäiselle koetukselle (kaksi yhdeksän tunnin ajosessiota Intian arvaamattomilla teillä sekä pari lyhyempää automatkaa, kahden makuuhuoneen maalausoperaatio pohjatöineen (kiipeilyä tikkailla ylös ja alas!), ja näiden päälle vielä normaalit juoksulenkit, aerobicit ja muut hullutukset), niin ilomielin kääntäisin kelloa taaksepäin ja eläisin vähän säädyllisemmin. Kenties tätä polvivammaa ei olisi koskaan edes tullut, jos en olisi rasittanut polveani niin paljon. 

En tiedä, tuleeko polveni koskaan täysin paranemaan, vai pitääkö minun tasapainoilla tämän ongelman kanssa koko loppuelämäni. Elämänmuutos harmittaa, sillä olin aiemmin aktiivinen liikkuja, ja vieläpä hyvin suorituskeskeinen sellainen. Vaikka tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, että pystyn taas istumaan, kävelemään, elämään suhteellisen normaalia arkielämää ja harrastamaan kevyehköä liikuntaakin, siltikin pieni ääni kuiskuttelee korvaani, että olet ihan surkimus, kun et pysty tekemään mitään rankempaa. Olen yrittänyt etsiä tästä elämänmuutoksesta - joka jää toivottavasti tilapäiseksi! - myönteisiä puoliakin, mutta en ole oikein onnistunut. Mitä myönteistä on siinä, ettei pysty tekemään sitä, mitä haluaisi? Tiedän kyllä, että on aivan idioottimaista valittaa näin mitättömästä asiasta, kun maailmassa on ihmisiä, jotka istuvat esimerkiksi pyörätuolissa eivätkä pääse koskaan omille jaloilleen. Kunpa olisin vähän viisaampi ja tyytyväisempi, enkä tällainen tyhjästä valittava paukapää.

43 kommenttia:

  1. Hei Hippu!
    Olen lukenut blogiasi jo tovin, mutta en ole koskaan kommentoinut mitään. Nyt on pakko avata sanainen arkkuni ja kehaista vähän. Ihailen taitoasi kirjoittaa täysin mitättömästä asiasta niin hersyvän hauskasti ja mielenkiintoisesti. Saat pitkän ja kiinnostavan tarinan aikaiseksi asioista, joista minä en kykynisi sanomaan mitään lausetta enempää!
    Usein luettuani postauksesi olen miettinyt juuri tätä miten seikkaperäisesti esität asioita ja oikein elän tarinoiden tapahtumat mielessäni.
    Kiitos siis todella mielenkiintoisesta blogista ja jatka samaa rataa! Toivottavasti olosi muuttuu paremmaksi ja polvikin paranisi taianomaisesti!

    Tuija

    http://muotoseuraafunktiota.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä aloitti kyllä päivän aika mukavasti. :-) Huonoimpina hetkinä omat lätinät tuntuvat ihan uskomattomalta sonnalta, mutta tuommoinen ihana palaute antaa taas vähän uskoa ja intoa kirjoitella. :-) Kiva, kun jätit kommentin!

      Poista
  2. Tuo kotiinpaluustressi on varmaan tuttua monille ulkosuomalaisille ja muillekin maastaan muuttaneille. Jotkun sanovat etta me tallaiset ihmiset olemme taysin onnellisia vian matkalla taalta sinne tai sielta tanne.
    Osasiko suomalainen laakari neuvoa mitaan HOITOA talle kenkkuilevalle polvelle?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on niin totta! Ajattelinkin tässä vastikään, että olen alkanut tykätä entistä enemmän siitä, kun saa olla liikkeessä, menossa johonkin. On mukava olla lentokentällä ja odottaa, ja itse matkustaminenkin on ihan kivaa – tiettyyn rajaan (pariin tuntiin) asti. Sitten alkaa puuduttaa.

      Lääkäri lähetti minut fysioterapiaan, joka antoi mulle pari jumppaohjetta, mutta mitään varsinaisia hoito-ohjeita en saanut (ei kai niitä tähän vaivaan olekaan). Lääkäri sanoi vain, että jos kivut eivät ala helpottaa, niin sitten täytyy tulla lääkäriin uudestaan, jolloin katsotaan, ”annetaanko polveen piikkiä vai puukkoa”.

      Poista
  3. Joskus vain on sellaisia päiviä, jopa useamman viikon pätkiä kun ei vain voi olla iloinen. Tuntuu että kaikki suuret ja pienet suuntaviivat elämässä ovat aivan sekaisin ja että oma elämänhallinta on ihan hunningolla ja että on vaan kerta kaikkiaan huono.

    En siis oikein osaa auttaa kun itsellä on ajoittain kovin samaa vikaa!

    En kyllä jaksa huolestua koska aina se elämä jossain vaiheessa voittaa ja ennen pitkää tulee se päivä kun ajattelee että elämässä on lopulta kaikki ihan ookoo ja ankeus haihtuu ja hälvenee ainakin suurimmissä määrin.

    Silloin huonoina kyllästys-aikoinakin sen kyllä tietää mutta sitä ei vaan kunnolla tunnetasolla tunne. Ei siitä kannata stressata. Itse tiedän että ainakaan mikään positiivinen pakkoajattelu "ole onnellinen kun voisi olla huonomminkin" noihin aikoihin ei auta

    Sellaista ylös-alas mäkeä elämä kai aina on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaapa tutulta! Ihan kuin minun suustani. Onneksi (?) minullakin on näitä tuntemuksia ollut niin usein, että tosiaan tiedän, että tämä ei ole mitään pysyvää vaan että tämä menee ohi, ja jonakin päiväni (usein aika pian) elämä alkaa taas näyttää valoisalta. Pakkopositiivinen ajattelu ei auta minuakaan tällaisessa olotilassa, vaan tuntuu, että se alkaa ärsyttää vain enemmän.

      Minuun nämä Suomesta lähtemiset ovat alkaneet vaikuttaa jotenkin enemmän kuin ennen. Kai se on jonkinlainen ikäkysymys, että kun tarpeeksi vanhaksi tulee, alkaa tajuta, että ei me täällä ikuisesti olla...

      Poista
  4. Täällä oonkin käyny jo moneen kertaan taas katsomassa missä luuraat :D

    Ompa sulla käyny tuuri tädin kanssa,taatusti tulee kiva loma siis ..Onneks polevesi on vähän parempi,uiminenhan olisi loistava laji polvelle?pilates? Itsellä kans kummia nivel ja polvi ongelmia vaihtelevasti fibromyalgiasta johtuen,mutta en ole yhtään yoga-pilates tyyppinen urheilija kun tykkän aika rankastakin reenistä..Joten ymmärrän jos ahdistaa..
    Kaikkea hyvää kotiin paluuseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, seura on ainakin taatusti hyvää, ja varmaankin lennetään taas tukka putkella, kun ollaan kumpikin sellaisia, ettei kauan jakseta yhdessä paikassa olla. :-D

      Kokeilin uimistakin täällä Suomessa, ja se oli polvelle ihan ok, mutta kun mä inhoan uimista... Jooga ja pilateskaan ei ole mun juttu ollenkaan, ja ihan samasta syystä kuin sullakin, eli että liikunnan pitää olla rankkaa. :-D Arvaa, oliko nöyryyttävää, kun ensimmäinen liikunta, jota uskalsin kokeilla, oli tuolijumppa. :-D Oon kuitenkin nyt kokeillut pilatestakin, ja sekin on polvelle ihan turvallista, jos ei laita liikaa painoa polvelle.

      Fibromyalgia ei kuulosta yhtään kivalta; jaksamista sinullekin. <3

      Poista
  5. polevesi? mun täytyy mennä suomen kielen peruskurssille kun palaan suomeen:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös ne jossain murteessa (karjalan?) sano juurikin noin? Muhun olisi mennyt ainakin ihan täydestä. :-)

      Poista
  6. Taianomaisen koukuttavan blogin kirjoittaminen ei ole turhaa!

    Iän karttuminen ja elämän rajallisuuden tajuaminen on hyväkin asia, ennen pitkää sitä tajuaa että kallisarvoinen aika pitää käyttää hyvin eikä ainakaan marisemiseen. Guruni sanoisi kaikille joita vaivaa ajoittainen selittämätön ilottomuus, että fokus itsestä ja omista tunteista pois, luppoajan valtaosa toisten ilahduttamiseen ja hengelliseen kirjallisuuteen vaikka alkajaisiksi. Vaikkei hotsittaisikaan, niin kun potkii itsensä puuhaan ja keskittyy, alkaa lähes satavarmasti hotsittaa. Ja silloin pikku hiljaa ne syvemmät syyt jotka mieltä vetävät alaspäin paljastuvat ihan itsestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Tuo on ihan totta, että kun vain pakottaa itsensä tekemään, ennen pitkää tekeminen alkaa taas maistua! Jos sitä vain on ja valittaa, kuinka ei saa mitään aikaiseksi, niin ei siitä kyllä ainakaan yhtään sen parempi olo tule - ottaen huomioon, että on kyse vain tällaisista tilapäisistä mielenailahteluista eikä mistään pitkäkestoisemmasta, kuten masennuksesta. Ja katseen kääntäminen omasta navasta muihin auttaa aina, se on koettu juttu. :-)

      Poista
  7. Minä myös suuresti ihailen taitoasi kirjoittaa näinkin pitkä 'lätinä' luontevasti, vaikka ei olevinaan pysty mitään kirjoittamaan. Itselläni sama vika tällä hetkellä, mutta ei synny 'pientäkään lätinää' vaikka kuinka yrittäisi.
    Sama vika myös polvissa, pehmeät rustot on meidän suvun perintövika. Ymmärrän ongelmasi,kun on liikkuvaista suorittajasorttia se todella rajoittaa, mutta no, kuten sanoit, oppii sen kanssa elämään niin kuin kaiken muunkin vaivan, vaikka kriisihetkinä tuntuukin että rullatuoli on seuraava vaihtoehto. Kyllä ihminen saa sallia itselleen huonojakin hetkiä, jolloin rypeä itsesäälissä ja kiroilla antaumuksella, ei se tee kenestäkään sen huonompaa ihmisenä,purkauksen jälkeen jaksaa taas tsempata kahta paremmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huvittavaa on, että minua ei todellakaan huvittanut yhtään kirjoittaa mitään, eikä mieleen tullut edes mitään kirjoitettavaa, mutta sitten kun vain annoin mennä, niin tulihan sitä taas lätistyä. :-) Sen olen omalla kohdallani huomannut, että jos on huono fiilis, niin silloin on parempi vain antaa fiiliksen johdatella eikä yrittää suoltaa mitään ”elämä on ihanaa” -vuodatuksia.

      Meillä taitaa kanssa olla nuo pehmeät rustot jonkinlainen sukuvika, kun äidillekin sanottiin jo kauan, kauan sitten, että sillä on rustot rispaantuneet...

      Minulle itsesääli on ollut aina vähän kirosana, mutta ihan totta – miksi ei joskus antaisi itselleen lupaa kieriskellä siinä. Ainakaan ei tule padottua mitään. :-)

      Poista
  8. Luen aina ahmien sun juttujasi joten turhia latinöita eivat ole. Paukapaa paivia on valilla ja kai sita valilla saa kenkuttaa ihan mitattömatkin asiat vaikka onkin katto paan paalla ja ruokaa, eikö sita sanota etta niin kauan kun on elamaa niin kauan on valitusta? :) Niin ja ne lahdön hetket on usein sellasia hermostuttavia kun on taas tulossa jostain ja menossa johonkin eika oiken tieda missa sita pitaisi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aina sanonut, että valituksen määrä on vakio, eli aina löytyy jotain valitettavaa, vaikka periaatteessa sitä ei pitäisi ollakaan. :-) Ja kiitos. :-)

      Poista
  9. Minustakin tuntuu, että minulle on kehkeytynyt joku kokonaisvaltainen muutosvastarinta tai lähtötuloahdistus. Joskus oli helppoa vaihtaa pää turkkilaisesta suomalaiseen ja päinvastoin, mutta ei enää. Ja hyvänen aika, saahan sitä kiukutella, olla masentunut, väsynyt ja hankala, vaikka ilman syytä, saati sitten syystä. Kyllä se elämä siitä taas jossakin vaiheessa palautuu normaaleille uomilleen....

    Ja me pääsemme taas aitiopaikalle seuraamaan intialaista elämänmenoa. Kyllä meidän kelpaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei ole mitään ongelmaa silloin, kun tulen Intiasta Suomeen päin, mutta tämä toinen suunta tuottaa näköjään aina vain enemmän vaikeuksia.

      Tuo aitiopaikka sai äsken ihan uuden merkityksen, kun luin, että Hyderabadissa tehtiin tänään (monen vuoden tauon jälkeen) terroristi-isku, jossa kuoli yli 20 henkilöä. Olinkin jo ehtinyt tuudittautua siihen uskoon, että Hyderabadista on tullut suhteellisen turvallinen paikka...

      Poista
  10. Kiitos blogikirjoituksistasi! Olen seurannut blogiasi jo pitkään - löysin tänne ruokablogisi kautta, ja nyt luettuani kirjoituksesi alun päätin kommentoida. Blogisi ei ole turha, sillä se korvaa minulle välillä naistenlehden: osa jutuistasi on asiaa, joita jään miettimään (esim. ne ruokaväärennökset), osa hauskoja tarinoita elämästäsi. Kun kirjoitat vielä sujuvasti, niin ilohan tätä on lukea. Olen myös sivujesi kautta bongannut muitakin mielenkiintoisia blogeja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos ihanasta kommentistasi. <3 Juuri tuota olen miettinyt aika usein - kun minulla ei ole blogissani oikein mitään selvää linjaa, vaan tämä on sekoitus vähän kaikkea - että miltä se lukijasta mahtaa tuntua, kun mennään laidasta laitaan. Rohkaisevaa kuulla, että sillisalaatti ei välttämättä ole huono asia. :-) Ja tosi kiva, että olet löytänyt tätä kautta lukijaksi muihinkin blogeihin!

      Poista
    2. Laidasta laitaan kirjoitteluhan tekeekin sinun blogistasi mielenkiintoisen, aluksi kiinnostuin, koska olen pari kertaa käynyt työasioissa Hyderabadissa, ja nykyisin olen koukussa ihan juttujesi takia. (Työyhteyksien takia nuo eiliset pommiuutiset kiinnostivat myös miuna).

      Ja muistutuksena vielä, ettei jää viime tippaan: osta niitä Cales Ohlsonin muovipusseja jotka jossain kirjoituksessai listasi "Suomi-tavaroiksi".

      Poista
    3. Pussit on ostettu jo! :-D Kiitos muistutuksesta kuitenkin. :-)

      Ajattelin, että jos kerkeän, niin kirjoitan muutaman sanasen tuosta pommijutusta vielä ennen lähtöä.

      Poista
  11. Näitä sun marmatuksia ja lätinöitä on ihan hauska lukea;D
    Onneksi sulla on tällä kertaa tosi hyvää matkaseuraa.Intialla ja Suomessa on niin suuret eroavaisuudet,että varmaan tulee jonkinlaisia ahdistuksia aina kun pitää mennä toiseen kotimaahan ja jättää se toinen taakseen.Tuttua....Harmi tuota polveasi,mutta toivottavasti pystyt kuitenkin jotenkuten sillä liikkumaan hyvin.Mullakin on polvivaiva ;tullut aikoinaan lätkää pelatessa mutta vasta viime vuosina alkanut vaivata enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä ihmettä, Yaelian, oletko pelannut lätkää! Tämä oli mulle ihan uutta tietoa ja aikamoinen yllätys. :-D Siinä kyllä varmasti polvet joutuvatkin tosi koville.

      Minua eivät ehkä niinkään enää häiritse maiden väliset eroavaisuudet vaan tämä tällainen juurettomuuden tunne ja se, että joutuu jättämään rakkaita ihmisiä taakseen. Vaikka niinhän se on kaikilla, jotka asuvat ulkomailla.

      Poista
  12. Kiva kuulla taas sinusta! Vaikka onkin vähän ahdistanut, siirtymä täältä Intiaan ei varmasti ole helppoa (mutta ne "muutama" lämpöaste enemmän eivät varmaan ole yhtään haitaksi ;). Onhan se tuollaista välitilassa oloa ja se on kyllä ärsyttävää! Toivottavasti mieli piristyy kun välitila muuttuu taas kotitilaksi. Ja mukavaa reissua sinulle tätisi kanssa! Muakin kiinnostaa voiko Goalta löytyä jotain kivaa paikkaa... Tähän asti mekin ollaan aktiivisesti sitä vältetlty.

    Ja ymmärrän tuon polviahdistuksenkin, kyllä harmittaa kun ei voi tehdä mitä tahtoo kun kroppa sanoo jotain muuta :( Ite olen juuri nyt ekaa kertaa saman asian edessä ja joutunut mahdollisuuksia miettimään. Multa puutui viikonloppuna kropan vasen puoli. Oon juossut päivystyksessä ja neurologilla, huomenna edessä magneettikuvaus ja liuta muita kokeita. Edelleen olen puutunut ja jalka ihan heikon tuntuinen, pelottaa ihan vietävästi et mitä tää voi olla. Mut ei se auta kun odottaa ja toivoa että syy ei olis mikään kovin vakava - tai jos on niin edes hoidettavissa tai sellainen jonka kanssa pystyy elämään kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kauhistus tuota sun vaivaasi. Kuulostaa tosi pelottavalta, mutta täytyy vain toivoa ja uskoa, että kyse ei ole mistään vakavammasta. Paljon voimaa, rohkeutta ja haleja sinulle. <3 Toivottavasti saat selvyyden asiaan pian, koska epätietoisuus on usein kaikista kamalinta.

      Intiassa alkaa kohta kesä, ja ne ”muutama” lämpöaste tuovat nyt jo hien pintaan. Mutta ainakin varmasti kilot tippuvat, kun luuttuan lattioita omalla hielläni... :-/

      Poista
    2. Kiitos!! <3 Sitä just eniten tarvin. Se juuri eniten ahdistaa kun ei tiedä, kysehän voi olla niin monesta eri asiasta! Oon vaan miettinyt kuinka kovasti vielä haluan olla osa mun poikien elämää ja pystyä toimimaan niiden kanssa, ne on niin pieniä! Mut jos nyt selviän tästä säikähdyksellä ni lupaan kyllä niin nauttia jokaisesta hetkestä niiden kanssa, vaikkei aina naurata :)

      Tsemppiä sinne kuumuuteen myös, toivottavasti ilmastointi pelaa!

      Poista
    3. Toivon sulle kaikkea parasta! Toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin ja selviät pelkällä säikähdyksellä. <3

      Poista
    4. Kiitos Hippu! Tulin kertomaan ettei tänään magneettikuvista löytynyt oikeastaan mitään. Tai löytyi, poski- ja otsaontelontulehdus! :D mutta ne eivät selitä oireita. Pahimmat vaihtoehdot on nyt ehkä kuitenkin rajattu pois ja jatketaan ihmettelyä. Helpotti ainakin toistaiseksi! :)

      Poista
    5. Tosi hyvä kuulla! Mietin tätä juttua vielä illalla sängyssäkin. :-)

      Enpä ole tiennyt, että poskiontelotulehduskin näkyy magneettikuvassa! :-D

      Poista
  13. Ihana marmatus oli. Kuten moni on yllä todennut, tästä blogista on iloa ja hyötyä niin monille (kuten esim. minulle! ;D), että älä harkitsekaan lopettamista! Nih!

    Hauska tuo tarina ärsyttävästä lentonaapurista, hihitytti! :) Ihan noin kammoa ei minun naapurikseni ole osunut, vaikka aina ne rasittavat tyypit tuntuvatkin muka osuvan juuri minun viereeni. Itsehän toki olen aina se koneen ihanin vieruskaveri. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tulee sellaisia turhautumisen hetkiä, että rupean miettimään koko bloggaamisen järjellisyyttä, mutta kyllä tämä on tullut niin isoksi osaksi mun elämää, että tuskin osaisin olla lätisemättä. :-D

      Kas, minä olen kanssa se koneen ihanin vierustoveri. ;-D En edes kallista penkkiä turhaan, niin kuin jotkut tekevät. Enkä myöskään haise tai melua... tai no, joskus olen jonkun tyhjän mehupurkin räjäyttänyt kanssamatkustajien iloksi ja yllätykseksi. :-D

      Poista
  14. Ihme täti tuo lentonaapurisi. Minulla olisi varmaan mennyt hermot alta aika yksikön ja olisin ruvennut tiuskimaan jotain päätöntä.

    Tsemppiä viimeisiin Suomen päiviin. Asioiden jättäminen viime tinkaan kuulostaa niin kovin tutulta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä yritin vain sinnitellä, kun ajattelin, että sen eukon vieressä pitää kuitenkin istua koko matka. Se istui vielä siinä käytävän puolella, ja se olisi voinut tehdä minulle esimerkiksi kiusaa ja olla päästämättä mua vessaan. ;-D Oli sillä tädillä ukkokin siinä käytävän toisella puolella, mutta se ukko oli ihan yhtä outo. Selvästi siis samaa perhettä. :-)

      Poista
  15. Olen aina silloin tällöin käynyt lukemassa kirjoituksiasi, ja nyt olen jäänyt aivan koukkuun blogiisi! On aivan superkiinnostavaa lukea arjestasi Intiassa. Vietin yhden talven kiertelemässä Intiaa pitkin poikin ja lähdin sieltä suurena kysymysmerkkinä. Blogisi kautta voin jatkaa ihmettelyä, ihanaa!
    Tsemppiä polven kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaunis. :-) Mukava myös, että kommentoit, koska kommenttien avulla tämä blogi elää.

      Minäkin olen Intiassa yhä aika usein kysymysmerkkinä. Siellä löytyy kyllä aina jotain uutta ihmeteltävää. :-)

      Poista
  16. Voi, minäkin olen koukussa blogiisi:). Jatka ihmeessä! Minäkin luin tänään lehdestä Hyderabadin pommi-iskusta. Kamalaa! Äitikin soitti ja sanoi, että onpa hyvä, ettei me olla enää siellä. Seuraavaksi kysyi, että ootko sinä nyt Hyderabadissa.. Toivottavasti oli vain kertaluontoinen isku. Minä lähtisin kyllä nyt mielelläni jonnekin lämpimään. Tämä talvi ei lopu ikinä (huomasitko, marmatusta;))/Marja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kiva että sinäkin intouduit marmattamaan. :-) Minua ei Suomen talvessa haittaisi niinkään kylmyys, mutta nämä pimeät ja harmaat päivät ovat kyllä jotain ihan kamalaa. On ikävä aurinkoa!

      Mä ihmettelen, kun meidän äiskä ei ole vielä soitellut tuosta pommi-iskusta ja sanonut, että sinne et kyllä lähde. Mutta ehkä äiti ajattelee, että menen sinne kuitenkin, vaikka hän sanoisi mitä. :-) Ja todella minäkin toivon, että kyseessä oli vain kertaluontoinen isku.

      Poista
  17. täällä tapahtui kranaatti iskuja joskus 2010 muistaakseni ravintoloissa,jonka jälkeen ihmiset vältteli yökerhoissa juhlimista..Nyt ei sitä tunnu enään kukaan muistavan,aika saman kaltaista varmaan täällä kuin sielläkin,että on niin paljon väkeä ,että kaikkea sattuu kokoajan,toinen juttu jättää alleen huomenna toisen..Tälläiset iskut on aina niitä pelottavimpia,niist kun ei koskaan tiedä ennalta mitenkään..
    Itse välttelen mexicaani uutisia,sillä ne saa mut vaan pelkäämään ihan turhia..Sellainen yleinen turvattomuuden tunne joka syntyy terrori-iskuista on ikävä ja sellainen pelon ilmapiiri jonka aistii ,täälläkin monissa huuumetaistelu valtioissa..

    VastaaPoista
  18. juu luulin kommentoivani uusinta juttuasi no mutta <3 sinne kuitenkin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Löytyihän se kommentti täältäkin. :-)

      Intiassa paikalliset uutiset ovat myös ihan hirveitä. Niissä näytetään kaikki karmivimmatkin yksityiskohdat viimeistä piirtoa myöten, ettei kenellekään jää epäselväksi, että veri on lentänyt, ruumiinosat ovat levinneet pitkin katua ja että omaistensa menettäneiden suru on pohjaton. Uutiset todellakin luovat pelon ilmapiiriä ja lisäävät hysteriaa.

      Väenpaljous on muuten tosiaankin varmaan yksi syy, miksi tällaisia juttuja ylipäänsä tapahtuu. Mitä enemmän korissa on hedelmiä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä joukkoon mahtuu myös muutama mätä.

      Poista
  19. Juu täällä on sama tossa uutisoinnissa etusivulla voi olla kasa ruumiita ilman päitä..ja kaikki rikoksista epäillyt näytetään telkkarissa ,lehdissä jo ennen kuin oikeudenkäyntiä on käyty..Ja rikkollisryhmäthän nimenomaan haluaa tälläistä pelon ja terrorin julkisuutta,mutta ne pahimmat on tietty poliitikkojen,median jne suojeluksessa jne..:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutulta kuulostaa. Monesti ajattelen, että kummat ovat pahempia: media, joka näyttää tuollaisia uutisia ja kuvia, vai ihmiset, jotka niitä katsovat. Ainakin täällä tuntuu, että mitä karmeampi uutinen, sitä enemmän se ihmisiä kiinnostaa.

      Poista