Käynti ompelijalla

Helmikuun alussa on suvussa yhdet häät, ja anoppini ehdotti, että voisin laittaa hääseremoniaan päälle sarin. Vaikka en ole koskaan käyttänyt saria, innostuin ajatuksesta itsekin. Kertahan se olisi ensimmäinenkin!

Sarin ostaminenhan on vallan helppoa: menee vain yhteen sareja myyvään liikkeeseen, joita on Hyderabadissakin pilvin pimein, ja valitsee sieltä mieleisensä. Ongelmat seuraavatkin vasta sarin ostamisen jälkeen: sarin mukana tulee kangaspala, josta pitäisi jollakin keinolla saada ommeltua pusero, choli, jota käytetään sarin alla. Sitä varten pitäisi löytää ompelija, enkä tunne Hyderabadista ainuttakaan. Ompelijalla käynti tuntuu minusta muutenkin vieraalta, vaivalloiselta ja pelottavalta (!) ajatukselta.

Olin jo puolittain unohtanut koko asian, kunnes eräänä päivänä olimme menossa lounaalle intialaisen ystäväni kanssa. Ompelijaongelmani tuli jotenkin puheeksi, jolloin ystäväni totesi, että tämäpäs sattui! Hänellä oli juuri ollut aikomus poiketa matkalla ompelijansa luona hakemassa valmiita vaatteita, ja hän voisikin esitellä ompelijansa minulle, jotta voisin teettää cholin tämän ompelimossa.

Kyseinen ompelija oli pohjoisintialainen nainen ja oikein liikenaisen oloinen. Ompeluliike ei ollut mikään pieni ja pimeä verstas, kuten olin päässäni kuvitellut, vaan suurehko kerrostaloasunto, joka oli muutettu ompelimoksi. Ovella tulijan eteen avautui suuri aula, jossa oli tuoleja odottavia asiakkaita varten. Aulan vasemmalla puolella roikkui valmiita vaatteita rekeissä, ja huoneen perällä, ikkunan edessä, oli vanha sänky. Sen päällä istui tyttö, joka ompeli käsin jotakin, ja nosti vain silloin tällöin katseensa hymyillen ujosti. Vasemmanpuoleisessa huoneessa oli varsinainen pääkallonpaja, ompeluhuone, jossa miespuoliset ompelijat suristelivat ompelukoneillaan.

Aulan oikeanpuoleisessa huoneessa oli toimisto, jonne ystäväni ompelija meidät johdatti. Toimiston joka nurkka tursusi jotain, ja työpöytäkin oli niin täynnä kankaita ja kansioita, että työpöytää hädin tuskin näkyi niiden alta. Ystäväni kommentoi ompelijalle, että onpas kiva, että kaikki kankaat ovat siinä käden ulottuvilla. Ompelija oli kuitenkin toista mieltä. Hän olisi halunnut, että työpöytä on siisti, mutta aikaa tavaroiden järjestelyyn ei yksinkertaisesti ollut.

Ystäväni sovitti valmiit vaatteensa, maksoi ne ja teki uuden tilauksen. Kuuntelin sivusta tilauksen tekoa, ja vaikka hän ja ompelija puhuivat englantia, en ymmärtänyt puoliakaan. Keskustelu vilisi erilaisia ompelutermejä, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä esimerkiksi slip tarkoitti. Jos minä, asiaan vihkiytymätön, tilaisin ompelijalta omin nokkineni jotakin, tulisi ihan varmasti hirveitä väärinkäsityksiä, ja saisinkin tunikan sijasta jonkun turbaanin.

Lopuksi ystäväni esitteli minut ompelijalleen ja kertoi, että tarvitsisin cholin häissä käytettävää saria varten. Satuin kysäisemään ompelijalta, kuinka kauan semmoisen ompelemiseen menisi ja kuinka kauan aiemmin tilaus pitäisi siis jättää.

Sohaisin kysymykselläni tietämättäni muurhaispesää. Ompelija aloitti pitkän vuodatuksen siitä, kuinka kiire hänellä oli ja kuinka kaikki halusivat, että heidän vaatteensa olisivat valmiina mahdollisimman pian. Naisella oli aiemmin ollut kuusi ompelijaa, mutta nyt heitä oli enää kaksi, kun muut olivat lähteneet kävelemään, syystä tai toisesta. Koska nainen ei itse ommellut, koko työtaakka oli näiden kahden ompelijan hartioilla. Tilauksia tuli enemmän kuin ompelijat pystyivät ompelemaan, mikä johti siihen, että työt kasaantuivat ja viivästyivät. Naisen kännykkä pirisi taukoamatta, kun asiakkaat tiedustelivat, milloin heidät vaatteensa olisivat valmiita, ja tämä stressasi naista aivan kauheasti. Hän kertoi nykyään säikkyvänsä joka kerta, kun puhelin soi, ja jättävänsä nykyään aika usein kokonaan vastaamatta siihen.

Sain mukaani naisen käyntikortin ja ohjeen soittaa ja kysellä työtilanteesta mahdollisimman ajoissa. Kolme viikkoa olisi kuitenkin ehdoton minimiaika tilaukselle. Läksin ompelijalta sekavin mielin miettien, eikö choleja voisi ostaa mistään valmiina.

Lopulta kävi kuitenkin niin, että en olekaan Intiassa vielä kyseisten häiden aikaan, vaan vasta myöhemmin helmikuussa. Ei siis tarvitse ostaa saria, eikä ompeluttaa sitä varten choliakaan.

Ompelijoiden pakoilu jatkuu...