Vuoden hirvein juhla

Olen aina tykännyt diwalista, mutta nyt taisin muuttaa mieleni. 

Emme olleet ostaneetkaan oikeita raketteja, koska niitä ei saanut ampua tällä asuinalueella, vaan ne olisi pitänyt mennä ampumaan jonnekin kauemmas. Olimme ostaneet vain pienempiä ilotulitteita, ja menimme ampumaan ne illalla seitsemän aikaan ukkelin, anopin ja appiukon kanssa alas pihalle.

Olimme juuri ampuneet ilotulitteet loppuun, kun näimme, kuinka vartija ja joku toinen mies kantoivat kassissa isokokoista koiraa, joka retkotti puoliksi kassin ulkopuolella. Saimme kuulla, että kyseinen kulkukoira oli löytynyt yhdestä kolmannen kerroksen asunnosta olohuoneen sohvan alta. Koira oli ilmeisesti säikähtänyt raketteja ja paukkuja niin, että se oli juossut naapuritalon kolmanteen kerrokseen, mennyt yhden asunnon avoimesta ovesta sisään, piiloutunut sohvan alle ja löytynyt sieltä myöhemmin pelosta tärisevänä. Nyt koiraa oltiin viemässä kassissa asuinalueen ulkopuolelle, mutta vieminen jäi yritykseksi, sillä samassa jysähti taas jokin pommi, ja koira hyppäsi kassista ulos ja säntäsi karkuun.

Järkytyin tapauksesta jostain syystä niin paljon, että kun pääsimme takaisin kotiin, rupesin itkemään. Intialaiset paukut ovat niin kovaäänisiä, että minäkin säpsähdän joka kerta, kun sellainen pommi jysähtää, vaikka tiedän, mistä on kyse. Miten kauhuissaan kaikki kaupungin (kulku)koirat mahtavat olla pommituksen keskellä, kun ne eivät ymmärrä yhtään, mistä on kyse?

Anoppi tuli huoneeseemme ja ihmetteli, miksi itkin. Kun kerroin syyn, anoppi yritti lohduttaa, että kyllä ne koirat selviävät. Sitten anoppi jatkoi, että jotkut ampuvat raketeilla kuulemma koiriakin tai sitovat esimerkiksi niiden häntään palavan ilotulitteen. En tiedä, oliko tämän tarkoitus lohduttaa, mutta en tuntenut oloani ainakaan yhtään paremmaksi tuon kuultuani. Ukkeli "lohdutti" omalla tavallaan ja tokaisi, että täällä kuolee ihmisiä nälkään, ja sinä itket koirien takia. 😒

Minua ahdisti koko loppuillan, enkä pystynyt keskittymään oikein mihinkään, kun odotin vain sitä, että tämä karmea päivä olisi ohi, ja elämä palaisi normaaliksi. Toki tajusin, että mikään ei muuttuisi sillä, että surin koirien kohtaloa, mutta silti rinnassani oli sellainen puristava ahdistus koko illan. Onneksi emme olleet itse ostaneet mitään hirveitä paukkuja tai raketteja, etten ainakaan omalta osaltani aiheuttanut eläimille lisää tuskaa.

En todellakaan mitenkään rakasta Hyderabadin kulkukoiria, vaan usein jopa pelkään niitä, varsinkin tuolla lenkkeilypuistossani. Pelottaa, että jokin vesikauhuinen koira hyökkää kiinni jalkaani. Koirien ohi ei saisi kuulemma juosta, koska silloin koirat saattavat riehaantua, mutta vaikea on tätäkään neuvoa noudattaa. Eläin on silti eläin, vaikka se olisi kulkukoirakin, eikä eläinrääkkäys ole missään muodossa koskaan hyväksyttävää. 

Paukuttelu ja rakettien ampuminen jatkui vielä eilen illallakin, mutta onneksi huomattavasti vähemmässä määrin kuin sunnuntaina. Sen kuitenkin päätin, etten halua olla enää koskaan Intiassa diwalina, jos vain voin mitenkään välttää sitä. 

Tasan eivät mene nallekarkit tässäkään asiassa. Lehdessä oli ohjeita, kuinka hemmotella lemmikkejä diwalina.

Paukkujen ja rakettien ampuminen ei ole täällä mitenkään säännösteltyä (tuskin kukaan semmoista olettikaan 😆), vaan ilotulitteita ammutaan läpi yön – eikä vain yhden yön vaan monen yön. Toki kiivain ammuskelu lakkaa ehkä joskus puolenyön maissa, mutta aina löytyy vekkuleita, jotka säästävät kovaäänisimmät pommit aamuyön pikkutunneille ja tulevat ampumaan ne talojen keskelle esimerkiksi kolmen aikaan yöllä. Miten mukavaa kaikille niille, jotka yrittävät nukkua! 

Kun kysyin ukkelilta, miksi intialaisten ilotulitteiden pitää olla niin jumalattoman kovaäänisiä, ukkeli vastasi, että ääni on ilotulitteissa se tärkein juttu. Kuka nyt haluaisi ampua sellaisia ilotulitteita, joista ei lähde mitään ääntä! Erityisen kiva pommi on kuulemma Lakshmi Bomb, ja kun sen päälle laittaa vielä jonkin sangon, syntyy erityisen komea ääni, kun sankokin hajoaa tuhannen päreiksi. Intialaiset rakastavat meteliä, eikä sitä pullotettua Suomen hiljaisuutta taitaisi ostaa kukaan. 

Anoppi sytytti sunnuntai-iltana tuikkuja verannalle...

... ja perinteisiä diya-lamppuja mm. pooja-huoneen ovenpieleen. Diya-astia on valmistettu savesta, ja sydänlanka on puuvillalankaa, joka palaa öljyssä.

Lauantaina kävimme parissa paikassa katselemassa ilotulitteita, ja jälkimmäisestä sitten ostimmekin niitä. Ensimmäinen ilotulitemyymälä oli sellainen kuin olin kuvitellut täkäläisen ilotulitemyymälän olevankin. 

Tyhjälle tontille kyhätty ilotulitemyymälä.

Ilotulitteetkin ovat ajan tasalla, kun on Netflixiä ja Twitteriä. 😆

Autonkuljettajan mielestä paikan ilotulitteet olivat kuitenkin ylihinnoiteltuja, joten ajoimme Srinagar Colonyyn, jossa autonkuljettaja tiesi olevan hyvän paikan. Kun ajoimme portista sisään, leukani loksahti auton lattialle. En ollut ikinä nähnyt näin suurta ilotulitemyymälää, joka oli oikeastaan jonkinlainen tori. 

Otin alueesta videon, mutta yksi kerjäläinen tuli tökkimään minua käsivarteen videota kuvatessani, ja hänen äänensä kuuluu myös videolla.

Vielä pari kuvaa alueesta. 

Parkkipaikalla oli tungosta, ja näin, kuinka jotkut lastasivat isoja pahvilaatikollisia ilotulitteita autonsa takakonttiin. Kauppa siis kävi, ja sen kyllä huomasi diwalipäivän iltana taivaalta. 

Tuolla ilotulitetorilla oli todella aggressiivisia kerjäläisiä, jotka eivät olleet pukeutumisesta ja muusta ulkonäöstä päätellen paikallisia. Katselimme ukkelin kanssa autonkuljettajaa odotellessamme, kuinka lauma kerjäläisiä ympäröi yhden Mersun, eikä auto meinannut päästä liikkeelle.

Tuo keltapaitainen mies tuli hätistelemään kerjäläisiä pois.

Täällähän asia menee niin, että mitä isompi ja hienompi auto, sitä kiinnostavammaksi ihminen muuttuu niin kerjäläisten kuin kauppiaiden silmissäkin. Jos menee ravintolan eteen, huonekalukauppaan tai asuntokaupoille isolla Mersulla, saa takuuvarmasti erilaista palvelua kuin jos alla on jokin Suzuki Swift (t. nimim. kokemusta on – siis siitä Suzuki Swiftistä 😆).

Yksi kerjäläispoika tuli koputtelemaan automme etuikkunaa, jonka takana ukkeli istui, ja poika jatkoi kovaäänistä koputtelua varmaan ainakin kymmenen minuuttia. Tiesin, että nyt pitäisi pitää hermot kurissa ja vain odotella, että jompikumpi poistuu paikalta – joko poika tai me. Kun poika rupesi suorastaan hakkaamaan ukkelin ikkunaa, kuppini kaatui kuitenkin nurin. Avasin takaikkunan ja huusin pojalle teluguksi, että nyt lähdet menemään! Etkö ymmärrä, että meillä ei ole antaa sinulle mitään! Ukkeli äkämystyi minulle, että mitä sinä oikein huudat – tuosta ei ole mitään hyötyä. Tiesin sen toki itsekin, ja häpesin käytöstäni jälkeenpäin, mutta minkäs teet, kun itsehillintä petti.

Poika katsoi minua suu auki, koputti ukkelin ikkunaan vielä muutaman kerran ja lähti sitten menemään. 

Muutama ilotulite naapurin katolla.

Turvallisuusohjeita ilotulitteiden ampumiseen lehdessä. Muistakaamme nyt Suomessakin uutenavuotena kuivatella ilotulitteita auringossa kaksi päivää ennen niiden ampumista. 😆

Miksi diwalia sitten juhlitaan? Diwalia juhlitaan monestakin eri syystä, mutta tärkein syy taitaa tulla hindueepos Ramayanasta ja siitä, kun kruununprinssi Rama voitti demonikuningas Ravanan, ja Rama ja hänen puolisonsa Sita palasivat 14 vuoden maanpaon jälkeen kotimaahansa. Valtava määrä diya-lamppuja sytytettiin Raman paluun kunniaksi, ja diya-perinne jatkuu edelleen. Hyvä oli voittanut pahan, ja valo oli ottanut voiton pimeydestä. 

Kävimme sunnuntaina ukkelin kanssa taas Knowledge Cityn Starbucksissa, koska sieltä saa todistetusti hyvää kahvia. Tykkäämme ottaa ukkelin kanssa French pressin, ja käytän kotonakin kahvin keittämiseen nykyään ainoastaan pressopannua.

Toimistoalueen sisäpihalla oli iso tv-ruutu, josta saattoi katsella krikettiä. Krikettihän on Intiassa elämää suurempi asia, ja sitä tuntuvat katsovan kaikki (jopa anoppi 🫢).

Paraikaa on käynnissä kriketin maailmancup, joka on sujunut Intian osalta erinomaisesti. Finaaliottelu pelataan sunnuntaina, ja saa nähdä, pelaako Intia finaalissa. Se selviää huomisessa ottelussa Uutta-Seelantia vastaan.

Kävimme launtaina myös appivanhempien tontilla ja ajelemassa siellä sun täällä, ja kuvia tuli otettua tosi paljon, mutta ehkä palaan niihin myöhemmin. Eiköhän tässä ollut taas tarpeeksi tällä kertaa.

Varastettu sipuli

Kun se lähi-Ratnadeep lopetettiin eikä Vijetha-kauppakaan oikein vakuuttanut, päätin käydä tutustumassa vajaan kilometrin päässä olevaan vähän isompaan D-Mart -nimiseen markettiin. 

D-Martin ovella oli taas ns. ruumiintarkastus metallinpaljastimineen sekä laukkutarkastus, jotka ovat kumpikin hyvin tavallisia täällä. Oletin, että pääsisin näiden jälkeen kävelemään kauppaan, kuten kaikkialla muuallakin, mutta tarkastusta suorittanut nainen sanoikin, että minun pitäisi jättää laukkuni kaupan ulkopuolella olevaan säilöön. Sanoin, että ei onnistu: en varmasti jättäisi käsilaukkuani mihinkään säilöön. Seurasi pieni neuvottelu, johon liittyi toinenkin turvatarkastusnainen. Naiset tinkasivat, että minun pitäisi jättää laukkuni säilöön, mutta minä vänkäsin, että en varmasti jätä. Voisin kuulemma ottaa laukusta lompakon mukaani, mutta en saisi viedä tuollaista "reppua" mukanani kauppaan. Minä närkästyin, että ei minun laukkuni mikään reppu ole. Tämä on käsilaukku! Laukkuni on toki hieman isommanpuoleinen käsilaukku (sellainen shopperi), mutta käsilaukku kumminkin. 🤭

Lopulta sain tarpeekseni ja sanoin, että minä menen nyt kauppaan – laukkuni kanssa – ja jätin naiset ihmettelemään keskenään. Marssin sisään kassi olallani, nappasin oven vierestä ostoskorin ja valmistauduin kauppakierrokselle. En päässyt kuitenkaan sen pidemmälle, kun turvatarkastuksen nainen juoksi perääni huutaen "madam, madam". Ihmettelin, että mitä nyt taas, ja sain kuulla, että naisen pitäisi käydä hakemassa kaupan johtaja paikalle, jotta tämä voisi antaa minulle erikoisluvan asioida kaupassa laukkuni kanssa. Tuumasin, että tämähän nyt naurettavaksi meni. Oikeinko minun piti saada johtajalta siunaus sille, että sain pitää laukkua mukanani? Totesin, että pitäkää kauppanne, ja marssin ulos samaa tietä, jota olin tullutkin. 

Vaihtoehtoja tuumailtuani päätin kävellä yhteen Ratnadeepiin, jonne oli vähän pidempi matka. Pieni kävely ei kuitenkaan haitannut, päinvastoin. Anoppilassa tulee istuttua ihan liikaa! Madhapurin pikkukujat takasivat sen, että kävelymatka ei ollut missään nimessä ainakaan tylsä. 😆

Ken tästä käy... pääsee Ratnadeepiin.

Näissä vihanneskuvissa näkyvätkin oikeastaan kaikki anoppilassa käytettävät vihannekset. Ainoastaan lehtivihannekset ja beerakaya (luffa) puuttuvat.

Yleinen pyykkipäivä?

Intialaiset kadut ovat hämmästyttäviä, sillä koskaan ei tiedä, mitä seuraavan kulman takana on. Yhden portin takana saattaa olla karjasuoja ja seuraavan autokorjaamo. Karjasuojat ovat siis keskellä asutusta, mikä takaa sen, että lähiseudun asukkailla ei ole puutetta ainakaan mielenkiintoisista hajuista. 🤭

Nämä puhvelit tuottavat ns. premium-maitoa eli lähimaitoa.

Puhvelinmaito on Intiassa hyvin suosittua, vaikka lehmänmaitoakin käytetään yhtä lailla. Puhvelinmaito on rasvaisempaa ja proteiinipitoisempaa kuin lehmänmaito, joten se sopii siitä syystä erinomaisesti esimerkiksi paneerin valmistukseen. Maitoa ei Intiassa juoda – kuten ei monessa muussakaan maassa – samalla lailla kuin meillä Suomessa, mutta se on muuten lähes välttämätön osa intialaista ruokavaliota, sillä siitä valmistetaan jogurttia, kermaa, gheetä, jälkiruokia ja makeisia.

Whaaat?

Sanomalehdellä vuorattu auto ihmetytti, mutta sitten tajusin, että auto on ehkä maalattu, ja kaikki ei-maalattavat kohdat on suojattu sanomalehdellä. Sanomalehdestä on monesti, kuten olen aiemminkin kirjoitellut.

Kenenköhän se tämäkin pää on?

Tässä saattaisi olla jonkinlainen huonekalukorjaamo. Tai sitten ei. 😆

Sai Baba -temppeli.

Huomenna on yksi vuoden tärkeimmistä – ellei tärkein – juhlista eli valon juhla diwali, ja diwali-koristeita ja ilotulitusraketteja myytiin monessa paikassa. 

Yhdellä kadulla kohtasin todella absurdin näyn. Traktorit ja muut työkoneet olivat kaikki käynnissä, mutta yhtään työmiestä ei näkynyt missään. Koneet kävivät siis yksinään. 😆

Kotiuduttuani anoppilaan löysin käsilaukkuni pohjalta yhden sipulin. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten sipuli oli joutunut kassiini. Paras arvaus oli, että se oli pudonnut aiemmalla kauppareissulla vihanneslaarista laukkuuni (minähän en jaksa koskaan sulkea laukkuni vetoketjua, vaan laukku leuhottaa aina auki). Olin siis ilmeisesti varastanut tietämättäni kyseisellä kauppareissulla sipulin. 🤭

Illalla lähdimme ukkelin ja autonkuljettajan kanssa ostamaan mirchi bajjeja eli täytettyjä vihreitä chilejä sekä tuoreita perunalastuja. Emme päässeet kuitenkaan edes anoppilan asuinalueelta ulos, kun matkamme jo tyssäsi. Jonkun auto tukki tien, ja kun autonkuljettaja kävi kysymässä, mikä oli meininki, kävi ilmi, että auto oli sammunut siihen, keskelle tietä. Niinpä autonkuljettaja joutui työntöhommiin. 

Näin raivaamme esteet tieltä pois.

Makeiskauppa, josta saa myös niitä mirchi bajjeja.

Liikenne takkusi Ayappa Societyssa (= alue Madhapurissa), joten minulla oli hyvää aikaa räpsiä kuvia auton ikkunasta.

Soodamyymälä, josta autonkuljettaja oli käynyt edellispäivänä hakemassa anopille sitruunasoodaa (anopilla on ollut närästys- ym. vaivoja viime päivinä).

Vanha tuttu perunalastumyymälä.

Mirchi bajjeja ei sopinut syödä heti autossa, sillä autonkuljettajan bravuuri on täyttää chilit sipulilla ja maustaa ne sitruunamehulla. Oli siis odotettava kotiin asti, että saimme tätä herkkua. 

Mirchi bajjit valmiina syötäväksi.

Jos joku ihmettelee sitä, miten autonkuljettaja on koko ajan menossa mukana, vaikka hän on "vain" autonkuljettaja, niin selvennykseksi kerrottakoon, että tämä sama autonkuljettaja on ollut ukkelin perheessä jo yli kymmenen vuoden ajan, ja hänestä on tullut – jos ei nyt osa perhettä, koska eihän työntekijöistä voi tulla perheenjäseniä – todella oleellinen osa anoppilan arkea ja läheinen erityisesti ukkelille. Jos ukkeli haluaisi kuun taivaalta, autonkuljettaja yrittäisi varmasti käydä hakemassa sen. 🤭 Muistutettakoon vielä siitäkin, että autonkuljettaja nimesi tyttärensä anopin mukaan. ❤

Sää on ollut reilun viikon ajan tosi omituinen – utuinen ja kostea. Aurinkoa ei ole hirveästi näkynyt, ja vettäkin on tullut muutamana iltana. Sade- eli monsuunikauden pitäisi olla jo kutakuinkin ohi, ja sateet ovat siksi outoja tähän aikaan vuodesta. Samana iltana, kun olimme käyneet hakemassa mirchi bajjeja, rupesin ihmettelemään joskus seitsemän jälkeen avoimelta parvekkeelta kuuluvaa outoa ääntä. Satoiko siellä? Vilkaisu parvekkeelle paljasti, että ulkona tosiaan satoi, ja vaikka sade ei ollut jatkunut kauankaan (ehkä jotain puoli tuntia), kadut jo tulvivat, ja liikenne takkusi.

Mihinkään aiheeseen millään lailla liittymättä pitää ihmetellä sykettäni, joka on ollut viime aikoina tosi alhainen. Minulla on yleensäkin matala syke, mutta nämä viimeaikaiset lukemat ovat olleet sellaisia, että olen miettinyt jo, pitäisikö olla huolissaan. 

Päivän alin syke on ollut 34 ja yön alin 33. Korkeimmasta sykkeestä ei tarvitse olla huolissaan, sillä se on ihan itse aiheutettu (salilla).

Sydän kumminkin lyö vielä, ja se on kai pääasia. Sitä paitsi jos olisin oikeasti huolissani sykkeestäni, menisin kai lääkäriin, enkä päivittelisi asiaa blogissani. 😆

Loppupostaus onkin sitten enemmän tai vähemmän täynnä ruokaa. Jos joku vielä ihmettelee, miten Intiassa saa sisuskalunsa tuhottua, niin tässäpä hyvää oppimateriaalia siihen. 😆

Toissa iltana päätimme käväistä yhdessä chaat-paikassa (chaat = intialainen suolainen välipala), jossa olimme käyneet keväälläkin ja josta olimme tykänneet kovasti. Kyseinen paikka on sekä drive-in-paikka (tilauksen voi tehdä autosta käsin) että tavallinen ruokapaikka, jossa voi syödä myös paikan päällä (pystypöydiltä tosin).

Teimme tilauksen autoon, kuten viimeksikin, ja tilasimme Maharaja Specialin ja Papdi Ragdan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että se edellispäiväinen karjasuoja oli jossakin (aivan liian) lähellä, ja lannan tuoksu tulvi kivasti autoon tilausta tehdessämme.

Ruokalistaa.

Molemmat olivat tosi hyviä, mutta Maharaha Special oli ihan täydellistä: tulikuumaa; rapeaa ja pehmeää; tulista ja hapanta; makeaa ja suolaista. Melkein kuolin, kun oli niin hyvää. 😆

Papdi Ragda.

Maharaja Special.

Eilen illalla kävimme ukkelin kanssa Red Rhino -panimoravintolassa, jossa ukkeli oli käynyt pari kertaa aiemminkin. 

Paikka oli tosi viihtyisä, ja oluetkin olivat ihan jees, vaikka ukkeli hieman valittelikin oluiden laadusta. Minun makuaistini eivät ole niin kehittyneet, että olisin huomannut mitään valitettavaa. 😆

Yksi olut kummallekin jalalle!

Maistelimme tummaa ja vaaleaa olutta, ja sen jälkeen tutustuimme ruokalistan antimiin. Alkuruoaksi otimme RR Chilli Chickenin ja Avocado-crostinit ja pääruoaksi kanabiryania.

RR Chilli Chicken, joka oli niin tulista, että annos saattoi jopa hätyytellä tähänastisen elämäni tulisimman ruoan (joka oli yksi Tom yam -keitto Thaimaassa) paikkaa. Jäin kuitenkin henkiin. 😆

Ikinä ei ole avokadoleipä maistunut niin hyvältä kuin tuon chilikanan jälkeen!

Kanabiryania, jonka kanssa tuli jogurttia (sitä olikin jo kaivattu!).

 Loppuun vielä tällä viikolla sanomalehdestä bongattu uutinen. Hyvä Suomi! 

Me lähdemme kohtapuoliin ukkelin ja autonkuljettajan kanssa käymään appivanhempien tontilla ja ostamaan ilotulitusraketteja. Kivaa viikonloppua!

😘