Gubbröraa korkeuksissa

Pyhä-Häkin kansallispuistosta jatkoin matkaani kohti Salamajärven kansallispuistoa, jonne oli reilun tunnin ajomatka. Hieman ennen Salamajärveä riemastuin, kun näin tien vieressä jolkottelevan eläimen: poro! 

Samassa kuitenkin tajusin, että eihän eläin voinut olla poro, koska en ollut lähelläkään poronhoitoaluetta. Ajelin hiljaa eläimen vierellä, mutta kun lähdin kiihdyttämään sen ohi, se lähti hetkeksi kilpajuoksuun, ennen kuin rymisteli pusikkoon. 

Myöhemmin kuvahaku paljasti, että tuo taisi sittenkin olla peura. Salamajärven alueella kun liikkuu muutenkin paljon peuroja.

Olin arponut pitkään, minkä lenkin kiertäisin Salamajärvellä, ja päätynyt lopulta 4,4 kilometrin mittaiseen Pakosuon kierrokseen, koska suo houkutteli jälleen. Toinen vaihtoehto olisi ollut vähän pidempi Pahapuron lenkki.    

Pakosuon kierros on luontopolku, joten polun varrella oli opastauluja, mikä oli erinomainen asia senkin takia, että sain selityksen jo Pyhä-Häkissä näkemilleni mustuneille puille. 

Tällaisia puita näkyi sekä Pyhä-Häkissä että Salamajärvellä.

Opastaulu kertoi mustuneiden kohtien olevan palokoroja eli jäänteitä menneistä metsäpaloista. Taulu ei selittänyt asiaa sen tarkemmin, mutta myöhemmin lueskelin, että alueella on ollut suuria metsäpaloja 150–400 vuotta sitten. En vieläkään ihan ymmärrä, miten jotkin puut ovat jääneet pystyyn metsäpaloista huolimatta ja jopa kasvaneet palon jälkeen, kun muut puut ovat palaneet maan tasalle. 

Nuorempaa metsää Salamajärvellä.

Varsinaista pitkospuilla kävelyä oli reitillä yllättävänkin vähän, mistä olin hieman pettynyt. Toisaalta johan kierroksen nimikin (Pakosuon kierros) kertoo, että suon ympäri kierretään. 

Pirunpelto matkan varrella.  

Olin ihan täpinöissäni, kun bongasin kaukaisuudessa yhden metsäpeuran. Otus oli kumminkin niin vikkeläliikkeinen, että se ehti juosta pois, enkä saanut siitä kuvaa. 

Sitä harmitellessani havahduin: mikä tuolla on?

Peuran takalisto! 

Jäin seisomaan paikoilleni ja tarkkailemaan peuran touhuja. Peura ei tuntunut ensin huomaavan minua, koska se ei ollut moksiskaan. 

Harmittelin, kun minulla ei ollut mukanani kunnon kameraa, vaan jouduin zoomailemaan kännykällä. Toisaalta jos olisin ruvennut kaivamaan repustani kameraa, peura olisi varmasti havahtunut ja ehtinyt juosta karkuun. Ehkä huonokin kuva on parempi kuin ei kuvaa ollenkaan?

Peura tuntui aistineen läsnäoloni, sillä se näytti ruvenneen tarkkailemaan.  

Onko siellä joku?

Paljasta itsesi!

Lopulta peura lähti jolkottelemaan puiden taakse. Olipa kiva kohtaaminen. 😊

Mutta ei siinä vielä kaikki. Näin nimittäin vielä toisenkin peuran. 

Tämäkin näytti kuuntelevan, että kuka siellä. Oletko mun lajitoveri vai joku kaksijalkainen?

Viimeinen silmäys Pakosuon maisemiin.

Olisin voinut patikoida Salamajärvellä vielä toisenkin reitin, kun nyt kerran olin tullut tänne asti, mutta seuraava kohde poltteli jo mielessäni. Menninkäinen oli käynyt kesällä Ikaalisten kylpylässä, ja minä olin kehitellyt itselleni pakkomielteen, että minunkin on päästävä sinne. Oikeastaan koko ajoreittini kehittyi tuon ajatuksen ympärille: miten pääsen sekä patikoimaan kansallispuistoihin että Ikaalisten kylpylään. 😅

Olin katsellut jo pitkään Ikaalisten sivuja ja jahkaillut, lähtisinkö vai en, ja jos lähtisin, millaisessa huoneessa yöpyisin. Ikaalisten kylpylä on remontoinut loft-huoneet uusiksi, ja ne näyttivätkin tosi kivoilta verrattuina vanhahtavan oloisiin päärakennuksen huoneisiin. Niiden hintakin oli edullisempi kuin päärakennuksen huoneiden. Loft-huoneen varaamista jarrutti kuitenkin se, että minä tykkäisin, jos kaikki palvelut olisivat saman katon alla, ja pääsisin kylpylään kylpytakki ylläni. Sehän ei onnistu loft-huoneistoista, jotka sijaitsevat 300 metrin päässä päärakennuksesta. 

Sitten huomasin kylpylän etusivulla äkkilähtötarjouksen, jota en voinut mitenkään sivuuttaa, ja tein pikaisen lähtöpäätöksen. Sain 109 eurolla/yö päärakennuksessa sijaitsevan Superior lake -huoneen, jonka normaalihinta olisi ollut 174 euroa. Ei mielestäni huono diili ollenkaan, sillä hintaan kuului myös aamiainen, kylpylän rajaton käyttöoikeus, kuntosali, rajaton pääsy UTU-saunamaailmaan sekä tervetulodrinkki (joka jäi minulta kyllä juomatta, koska unohdin). 

Salamajärven jälkeen suuntanani oli siis Ikaalisten kylpylä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon vielä, että löysin illan mittaan päästäni neljä hirvikärpästä, joita vihaan yli kaiken. Ilmeisesti hirvikärpäset tykkäävät myös peuroista eivätkä vain hirvistä. 

Säästyin Ikaalisten keskustassa kuin ihmeen kaupalla ylinopeussakolta, kun poliisi nappasi sivuun edelläni ajaneen auton.

Ikaalisten kylpylässä on sekä tavallinen kylpylä, Vesitropiikki, että ulkona sijaitseva UTU-saunamaailma, jossa on kolme saunaa ja yksi lämmitetty ulkoallas. Itseäni kiinnostivat erityisesti saunarituaalit, joihin olin tutustunut viime vuonna Tallinnan Elamus Spa:ssa. 

Saunarituaalit (tai Aufguss-saunarituaalit) ovat ohjattuja löylyrituaaleja, joilla tuodaan saunomiseen uudenlaista syvyyttä ja kokonaisvaltaisuutta. Seremoniassa koulutettu löylymestari eli saunamestari heittää kiville eteerisillä öljyillä maustettua vettä ja ohjaa syntyvää höyryä käsiliikkein tai pyyhkeellä. Seremoniassa on tavallisesti myös musiikkia ja ehkä muitakin elementtejä (Elamus Spa:ssa osallistuin esimerkiksi vihtasaunarituaaliin, jossa myös vihdottiin). Saunarituaali ei ole mikään show, vaan se on hyvin rauhoittava ja miellyttävä kokemus. Rituaali tuo saunomiseen mielestäni myös mukavan sosiaalisen ja yhdistävän aspektin, kun lauma toisilleen tuntemattomia ihmisiä istuu saunan lauteilla ja osallistuu samaan rituaaliin. 

Luin Ikaalisten alueen matkailulehdestä, että Ikaalisten kylpylässä kisataan nyt tulevana viikonloppuna ensimmäistä kertaa koko Suomessa saunamestareiden SM-tittelistä. Kilpailussa ratkaisevat paras pyyhetekniikka, lämmön hallinta, eteeriset öljyt ja saunarituaalin kokonaisuus ilman teatteria tai rekvisiittaa. Voittaja lähtee edustamaan Suomea Aufgussin MM-kilpailuihin Norjaan lokakuussa. 

Osallistuin Ikaalisissa kahteen eri saunarituaaliin, tunnelmarituaaliin ja teema-Aufgussiin, jonka aiheena oli metsä. Rituaalit olivat aivan loistavia, ja saunamestari Enni osasi todellakin asiansa. Ainoa ongelma omalla kohdallani oli se, että 13 minuuttia putkeen kuumahkossa saunassa on minulle liikaa. Vaikka tykkään kuumistakin löylyistä, en pysty istumaan saunassa yhtäjaksoisesti muutenkaan noin kauaa, vaan välillä on päästävä vilvoittelemaan. Varsinkin jälkimmäisen päivän rituaalissa oli todella hilkulla, etten paennut saunasta viimeisten minuuttien aikana ulos (mikä olisi sekin ollut täysin sallittua). Epätoivoni tasosta kertoo se, että kun halukkaat saivat rituaalin päätteeksi päälleen kiulullisen kylmää vettä, tartuin tarjoukseen, vaikka kammoan yleensä kylmää vettä. 

Ihmettelen, kun minulla ei ollut Virossa mitään lämmönkestävyysongelmia, mutta ehkä siellä saunat eivät olleet yhtä kuumia kuin täällä.

Nallet nauttimassa järvinäköaloista huoneemme parvekkeelta. 

Seuraavana päivänä kävin tutustumassa heti aamusta Vesitropiikkiin. Tykkään niin tällaisista kylpylöistä, joissa pääsee jo kahdeksan jälkeen aamusaunaan ja poreisiin. 

Ikaalisten kylpylä on kohtalaisen pieni, joten vilkkaimpina päivinä siellä on varmasti tungosta. Myöhemmin illalla kuuntelin korvat höröllään paikallisten jutustelua saunan lauteilla, ja tulin tietämään sellaisenkin asian, että kylpylässä järjestetään tiistaisin kymppitiistai, jolloin kylpylään pääsee kympillä sisään. Ilmankos sinä iltana kylpylässä olikin niin paljon porukkaa (oli siis tiistai). Aamulla kahdeksan jälkeen sain kuitenkin olla kylpylässä lähes yksinäni. Parhautta! 

Oli myös hauska kuunnella kahden rakennus- tai kiinteistöalalla olevan miehen keskustelua, kun he tekivät havaintoja saunasta ja kylpylän uudistuksesta, joka toteutettiin viisi vuotta sitten. Miesten juttelua kuunnellessa tuli varsin kotoisa olo, kun meidän iskähän oli rakennusmies, ja hänellä oli aina tapana katsella paikkoja kirvesmiehen silmin ja kertoa havainnoistaan muillekin. 🤭

Koska olin Ikaalisissa vielä toisenkin yön, kävin päiväretkeilemässä Seitsemisen kansallispuistossa, jonne on Ikaalisista vain noin neljänkymmenen minuutin ajomatka. 

Olin ajatellut kiertää 6,3 kilometrin mittaisen Torpparintaival-reitin, mutta lähtöpaikalla huomasin huomattavasti pidemmän Uittajanpolun, joka alkoi houkutella suuresti. Jahkailin pitkään, lähtisinkö sittenkin 18 kilometrin mittaiselle Uittajanpolulle, mutta torppasin lopulta idean, koska tuommoiselle matkalle olisi tarvinnut mukaan jo jotain syötävääkin, ja juotavaakin olisi pitänyt olla matkassa enemmän. Minullahan on patikoilla aina semmoinen periaate, että eväät kulkevat parhaiten vatsassa, eli lähden matkaan mieluummin täydellä vatsalla kuin kanniskelen mukanani eväitä.  

Nyt on pakko tunnustaa, että Seitseminen ei jostain syystä oikein sykähdyttänyt. Sekä Torpparintaival että Harjupolku (5,2 km), jonka kiersin vielä Torpparintaipaleen päälle hetken mielijohteesta, olivat minusta jotenkin yksitoikkoisia. En tarkoita, että metsässä pitäisi olla sirkus tai muuta vastaavaa, mutta metsässä tuli kai tarvottua sen verran, että kiintiö alkoi täyttyi. 

Torpparintaipaleen kiinnostavin osuus olikin mielestäni Koveron perinnetila, jonka pihasta reitti lähti. 

Tila oli auki vain torstaista sunnuntaihin, joten oli tyydyttävä ihailemaan sitä vain ulkopuolelta.

Pihalla oli kanojakin sekä Pietari-niminen kukko.

Harjupolun päätepisteessä oli valtava Seitsemisen luontokeskus, joka on suljettu pysyvästi.

Luontokeskus on ollut suljettuna jo kohta parisen vuotta, kun keskuksesta vastaava yritys lopetti toimintansa lokakuussa 2024. Surullista nähdä näin suuret rakennukset tyhjillään. 

Olin nähnyt Seitsemiselle kääntyvän tien risteyksessä niin kiinnostavan näköisen kahvilan, että siellä oli pakko pysähtyä paluumatkalla. Kahvilan piha oli täynnä vanhoja autoja ja muuta romua, enkä voinut vastustaa kiusausta tehdä pihalla pieni kierros. En kuitenkaan kehdannut pyöriä alueella ostamatta kahvilasta mitään, joten ostin kahvin ja unelmatortun palasen. 

Syön leivonnaisia aika harvoin, ja olisikin ollut kiinnostavaa maistattaa unelmatorttua leivosasiantuntija Rouva Kepposella ja kuulla hänen mielipiteensä siitä. 🤭

Pihalla oleva romu herätti väkisinkin kysymyksiä. Kuka näitä on kerännyt ja miksi? 

Googletin myöhemmin paikasta, ja löysin kymmenen vuotta vanhan vanhan lehtiartikkelin (täältä), josta löytyikin vastaukset kysymyksiini. 

Päivän hyvin myöhäisen lounaan (kello 16) söin Ikaalisen kylpylän lähellä sijaitsevassa Tei-Tuvassa, josta sai buffetlounasta peräti kuuteen asti, eikä hintakaan huimannut päätä (14 e). Ruokalajeja oli tarjolla aivan valtavasti, mutta ihmettelin, söinkö minä eri ruokia kuin muut, kun useampikin ruokailija kuului kiittelevän tarjoilijaa lähtiessään hyvästä ruoasta. Minusta maut eivät olleet lainkaan kohdallaan, ja ne tuoksuivatkin jotenkin omituiselle. Paikassa oli selvästi panostettu määrään, ei laatuun. 

Miljöö oli kyllä kohdallaan.

Ilta meni taas kylpylässä ja muuten vain chillaillessa. Huomasin vasta seuraavana päivänä kotona, että kylpylältä oli tullut minulle sähköposti, jossa oli tarjous: olisin saanut halutessani lisäyön puoleen hintaan. Jos ukkeli ei olisi ollut tulossa kotiin, olisin saattanut tarttuakin tarjoukseen. 🤭

Hotellihuoneiden ovet ovat erikoisten kaarirakennelmien takana.

Viimeinen aamu Ikaalisissa valkenee. 

Olin saanut aamulla idean, että ajaisin kotiin Puurijärven ja Isonsuon kansallispuiston kautta. Hotellin aamiaispöydässä rupesin tutkimaan kännykän kartasta, olisiko matkalla sinne jotakin muutakin nähtävää, ja bongasin Ritajärven luonnonsuojelualueen. Katselin alueen reittejä, lueskelin muutamia arvioita ja muutin suunnitelmani kertaheitolla: jättäisinkin Puurijärven ja Isonsuon väliin ja menisin sen sijaan Ritajärven luonnonsuojelualueelle Sastamalaan.

Ajatuksenani oli lähteä kävelemään sinistä reittiä Valkeajärven rantoja pitkin, siirtyä siitä keltaiselle reitille ja kiertää Alinen Ritajärvi ja palata sen jälkeen joko lähtöpisteeseen tai kiertää vielä punainen reittikin eli Ylinen Ritajärvi, jos siltä tuntuisi.

Aamu oli niin upea, ettei alkusyksyn aamu voisi enää upeampi olla. Aurinko paistoi täydeltä terältä, oli täysin tyyntä, eikä ketään näkynyt missään. Parkkipaikallakaan ei ollut tullessani (hieman ennen yhdeksää) yhtään autoa. Edes linnut eivät laulaneet, vaan oli aivan hiirenhiljaista. Hiljaisuus oikein korosti Ritajärven erämaisuutta.

Heti saavuttuani Valkeajärven rantaan tiesin, että tämä kierros pitäisi kulkea hitaasti nautiskellen. Tarjolla oli kerrassaan upeita järvimaisemia.

Sinisestä reitistä oli tehty kävelysiltojen avulla varsin helppokulkuinen.

Paavinhatun kota.

Paavinhatun kohdalla erosin sinisestä reitistä ja jatkoin keltaiselle, ja maasto muuttui haastavammaksi. Oli juurakkoa, kivikkoa, polulle kaatuneita puita sekä pari aika ikävää pusikkoa, joiden läpi oli vain pakko mennä, ellei halunnut kääntyä takaisin. Kameraan on kuitenkin tarttunut jostain syystä lähinnä järvimaisemia. 

Joku oli pudottanut polun viereen ostoslistansa. 

Ihmisten ostoslistat ovat minusta jostain syystä hyvin kiinnostavia, ja tämä oli erityisen mielenkiintoinen, koska ostokset olivat niin sekalaisia. Käsiala näyttää minusta sellaiselta, että se saattaisi kuulua ikäihmiselle. 

Toinen pusikoista. 

Pusikot ovat minulle hieman haastavia, sillä pelkään, mitä kaikkia ötököitä niistä voi tarttua mukaan. Ensimmäisessä pusikossa heinät ulottuivat vain vyötäröön, ja koska kasvit olivat täynnä aamukastetta, housuni olivat sukelluksen jälkeen aivan märät. Jälkimmäisessä pusikossa oksat ulottuivat pahimmillaan kaulaan asti. 🙈

Yksi tulipaikoista. Ritajärvien ja Valkeajärven rannoilla on yhteensä kahdeksan tulipaikkaa.

Alisen Ritajärven eli keltaisen reitin ja Ylisen Ritajärven eli punaisen reitin risteämiskohdassa päätin jatkaa vielä viimeisenkin järven ympäri, jotta alue tulisi varmasti kunnolla nähtyä. Punainen reitti oli taas vähän mukavampaa käveltävää kuin keltainen, ja polku liikkui enemmän rannan tuntumassa.

Ensimmäisen ihmisen koko matkalla tapasin ihan viimeisillä metreillä, kun olin päässyt jo takaisin siniselle, Valkeajärveä kiertävälle reitille. Kaiken lisäksi sattui niin, että tämä ihminen oli juuri huussissa, jonne minäkin olin pyrkimässä. Huussiin oli siis tunkua. 🤣 Tällä välin ihmismäärä Valkeajärvellä oli muutenkin lisääntynyt, ja polulle oli ilmestynyt monenlaista kulkijaa. 

Tälläkin puolella oli kävelysiltoja. 

Olin takaisin parkkipaikalla hieman ennen kahtatoista. Aikaa koko kierrokseen oli kulunut kaksi tuntia ja 57 minuuttia, ja matkaa oli kertynyt kelloni mukaan 9,47 kilometriä. 

Kulkemani reitti.

Jälkiviisaana mietin, että jos lähtisin Ritajärvelle uudestaan ja haluaisin maksimoida nautinnon ja minimoida kärsimyksen (eli ne pusikot ja vaikeakulkuisimman maaston), kiertäisin vain Valkeajärven ja Ylisen Ritajärven. Mutta kierros oli hieno näinkin!

Katselin kännykästä, mitä kautta minun kannattaisi lähteä ajamaan kohti Espoota, ja kappas vain: nopein reitti kulkisi Tampereen kautta. Jos minun kerran pitäisi ajaa Tampereen kautta, niin voisin käydä taas katsomassa siellä jotain. 

Tälläkään kertaa kohdetta ei tarvinnut kauan miettiä, sillä halusin yläilmoihin: Näsinneulaan siis!

Tuonne pitäisi päästä.

Hissi vei ylös näköalatasanteelle yhdessä hujauksessa, ja pian eteeni avautuivatkin upeat näköalat Näsijärvelle ja Tampereelle. 

Särkänniemi näytti ihan joltain miniatyyrimaailmalta. 

Näköalatasanteen yläpuolella näytti olevan ravintola, ja koska nälkä kurni vatsassani, pinkaisin portaat ylös kyselemään vapaata pöytää. Sellainen järjestyi helposti.

Harvoin on lounaalla näin upeat näköalat.

Toivoin mielessäni, että päälläni olisi ollut jotain muuta kuin patikkavaatteet, mutta niillä nyt mentiin. En ole edes mikään katu-uskottava retkeilijä, sillä en jaksa panostaa patikointivaatteisiin yhtään. Kuljeskelen patikoilla tyypillisimmin vanhoissa treenitrikoissa, ja takkikin on niin vanha, etten edes muista, milloin olen sen ostanut. Kengät ovat sentään kunnolliset retkeilykengät. Ainoastaan kylmällä ilmalla on pakko vetää jalkaan vanhat vaellushousut ja pitävämpi takki.

Pian ravintolaan saavuttuani tein hämmentävän havainnon: tämähän pyörii. Näsinneula onkin pyörivä ravintola! Maisemat vaihtuivat hitaasti mutta varmasti, ja sain katsella omalta paikaltani sekä järvinäkymiä että kaupunkimaisemia. 

Pyörivät ravintolat ovat minusta hauskoja, ja viimeksi olin semmoisessa helmikuussa, kun kävimme Abu Dhabin Le Méridien-hotellin Stratos-ravintolassa. Näsinneulassa pyöri tuo koko reunaosa (vaaleanruskean lattian päällä oleva osuus), kun taas Abu Dhabissa ikkunan vierellä oleva taso (ns. ikkunalauta) pysyi paikoillaan. Se saattoi aiheuttaa varomattomalle hupaisia tilanteita: jos asetti drinkkinsä ikkunalaudalle ja unohti sen siihen, drinkki kulkeutui naapuripöytään. Sitten vain sinne kyselemään, että oletteko nähneet mun gin tonicia. 🤣

Tiedustelin Näsinneulan tarjoilijalta, kauanko yksi kierros kestää, ja sain kuulla, että 45 minuuttia. Ehdin tekemään ruokailuni aikana siis yhden kokonaisen kierroksen ja hyvän matkaa toistakin. 

Tarjolla oli kolmen ruokalajin lounasmenu, ja alku- ja pääruoissa oli kaksi vaihtoehtoa. 

Alkuun otin siika-gubbröran ja kirjolohenmätiä. 

Pääruoaksi valitsin luomukaritsaa kahdella tavalla ja timjamikastiketta.

Makeaksi lopuksi oli suklaata ja vadelmaa.

Ruoka oli taivaallista ja palvelu 10/10, joten tornista alas lähti erittäin tyytyväinen ruokailija.

Näköaloista innostuneena keksin, että käynpä vielä ennen kotiin palaamista toisessakin näkötornissa, nimittäin Aulangolla Hämeenlinnassa. En ollut käynyt koskaan aiemmin sielläkään. 

Aulangon näkötorni on siitä kiva kohde, että sinne saa kiivetä ihan ilmaiseksi. 

Komeat on näköalat täältäkin. 

Tutkin kännykästä Aulangon aluetta ja havaitsin kartasta, että alhaalla on jokin Karhuluolakin. Pakkohan se oli käydä karhutkin katsomassa. 

Näin tämäkin reissu oli tullut päätökseensä.