torstai 19. toukokuuta 2022

Ajatusten Tonava

Pääsin tutustumaan Helsinki-Vantaan uuden kakkosterminaalin lähtöaulaan pikemmin kuin luulinkaan, sillä käväisimme ukkelin kanssa pienellä matkalla Budapestissä. En yhtään tiedä, miten juuri Budapest valikoitui matkakohteeksemme, mutta näin kuitenkin kävi. Unkarihan on yksi niistä maista, joista on jäänyt lapsuuden asuntovaunumatkoista hieman karvas maku suuhun, enkä olisi siitä syystä kuvitellut ikinä matkustavani Unkariin uudestaan. 

Yhdeksän vuotta sitten kirjoittelin asuntovaunukertomuksessani pätkiä vanhoista matkapäiväkirjoistani ja myös Unkarin-muistoista. Tässä pieni lainaus vanhan postauksen Unkari-osiosta:

"Balatonilta jatkoimme Budapestiin, ja heti alkumatkasta meillä oli epäonnea.

"Ei päästy pitkää matkaa, kun ajettiin kolari. Tien reunalla ajoi polkupyörä, ja pyöräilijältä levisi lompakko tielle. Setelit lentelivät lompakosta edellä ajavan auton tuulilasiin, jolloin tyyppi pelästyi ja iski jarrut pohjaan, ja me pamahdetiin perään. No meidän vikahan se oli, kun liian lähellä ajettiin. Typerin onnettomuuden syy ikinä: setelit tuulilasissa. Kohta tuli poliisit ja sitten tuli englantia osaava eukko, jonka avulla asia selvisikin aika hyvin. Ei siinä mitään: a) kenellekään tyypille ei käynyt mitään, b) autossa ei ole muuta vikaa kuin näkö, eikä sekään kovin pahasti, c) vakuutus korvaa melkein kaiken."

Emme ihastuneet Unkariin.

"Viimeinen ilta Unkarissa, eikä mitenkään itketä, päinvastoin."

Ruokakin oli usein pettymys.

"Alkuruoaksi salaatit+kastikkeet, sitten gulassikeitto+leipä, pääruoaksi täytetyt paprikat perunoilla ja jälkiruoaksi espressokahvia. Hinta vaivaiset reilut 300! Ja paprikat oli gulassikeitossa niin mausteisia, ettö Kekkutia (=kivennäisvesi) meni useita pulloja. Illalla käytiin syömässä huoltoasemalla, hinta oli taas reilun kympin per annos (wienerleike). No, sitä wienerleikkeen makua saikin sitten maistella koko loppuillan."

Kirjoittelin myös syömistäni ruoista nasevia arvioita.

 

"Maistettuja unkarilaisia ruokia:
1. Täytety paprikat (töltött paprika, "kuin kaalikääryleitä")
2. Gulassikeitto ("tosi mausteista")
3. Kalaa ("no meni")
4. Paprikoita ("ihan itketti")
5. Espressokahvi ("väkevää")"

*****

Nämä 16-vuotiaana kirjoitetut muistot takaraivossani oli hyvä lähteä katsastamaan, vieläkö Unkari tökkisi ja vieläkö unkarilainen ruoka olisi yhtä pahaa kuin aiemminkin! 

Ennen Unkaria kuitenkin muutama kuva siitä uudesta lähtöterminaalista.

Istuskelimme odottamassa koneeseen pääsyä Schengen-alueen Finnair Loungessa, joka oli ihan asiallinen.

Tuskin kukaan käytti enää kentällä tai lennoilla maskia, ja menomatkalla vain yhdellä naisella taisi olla minun ja ukkelin lisäksi maski.

Kuvasinpa sitten lentokoneenkin, joka oli tyypiltään Embraer E190LR, eli varsin pieni kone.

Lennolla tarjottu aamiainen.

Unkarissa näyttää vihreältä!

Lukemani mukaan unkarilaiset taksit ovat äärimmäisen epäluotettavia, ja ne yrittävät huijata turisteja mennen tullen, joten otimme Budapestin lentokentältä ns. virallisen taksin kentän ulkopuolella olevasta kopista. 

Systeemi on näppärä, sillä virkailijan tulostamasta kuitista näkyy taksin rekisterinumero sekä matkan hinta.

Meidät hotellille kyydinnyt kuski varoitteli hänkin kaupungin takseista ja kehotti käyttämään aina mahdollisuuksien mukaan taksiapplikaatiota eikä ottamaan taksia kadulta. Hän neuvoi myös meille luotettavan firman, jota emme kuitenkaan käyttäneet, sillä käytimme Boltia. Uberia ei ole ollut Unkarissa sitten vuoden 2016. Taksikuski neuvoi välttämään taksin tilaamista jopa hotellin vastaanotosta, sillä "hotellivirkailija soittaisi kumminkin jollekin kaverilleen". Kokemuksemme mukaan Budapestin taksit ovat varsin kalliita, mutta julkiset kulkuneuvot ovat edullisia ja helppoja käyttää. Toki julkisten kulkuvälineiden kanssakin onnistuu mokaamaan, jos on oikein tunari (nimimerkillä kokemusta on, mutta siitä lisää myöhemmin). 😆

Hotellimme (Marriott Budapest) oli kaupunkia halkovan Tonavan rannalla, ja kaikista hotellihuoneista oli näköala joelle.

Ulkoapäin hotelli ei ollut mikään arkkitehtuurin tyylinnäyte, kuten ei ollut moni muukaan kaupungin hotelli, ja vähän ihmettelin, miksi hotelleista oli tehty niin rumia. Muuten Budapest tarjosi arkkitehtuurin ystävälle paljon kaunista katseltavaa.  

Konserttitalo.

Dunacorso-ravintolaa.

Budan linna iltavalaistuksessa.

Hotellin hissit (joista toiminnassa oli vierailumme ajan kaksi kappaletta) tarjosivat jännittäviä hetkiä ja kysyivät hermoja, kun hissejä oli aivan liian vähän suhteessa hotellivieraisiin. Yksi mies, joka oli asunut hotellissa jo kuukauden, kertoi, että hissiongelmat olivat jatkuneet jo pidempään.

Nälkäisinä suuntasimme ensimmäisenä päivänä hotellin vieressä olevaan ravintolaan, jossa pääsinkin heti tilaamaan unkarilaista ruokaa. Kaalikääryleet ovat yksi lempiruoistani, ja kun nyt oli tarjolla unkarilaista kaalikäärylettä, kuola alkoi valua suupielistäni, ja päätin tilata kaalikääryleannoksen.

Alkupalaksi otimme unkarilaisen tapas-lautasen, joka osoittautui hyvin lihaisaksi.

Kaalikääryleiden aiheuttama kuolan tulokin tyrehtyi, kun sain annoksen eteeni. 

Missä se kaalikääryle on?

Annoksessa oli minun makuuni aivan liian paljon lihatuotteita, ja varsinkaan tuo läskinen lihanpala ei houkutellut yhtään (makkara kyllä aina kelpaa!) Kaalikääryle löytyi lopulta tuon rehukasan alta. Syön kyllä lihaa, mutta syön sitä tosi harvoin, ja kotioloissa syömme punaista lihaa ehkä kerran kuukaudessa, jos sitäkään. Näiden kahden annoksen jälkeen minusta tuntuikin, että lihakiintiöni oli tälle kuukaudelle täynnä, eikä unkarilainen ruokakaan oikein enää houkutellut. Lyhyeksi jäi tämä kokeilu! 😆

Ratikka kulki aivan hotellin edestä.

Mehu- ja struudelimyyjiä.

Tonavan toisella puolella kukkulalla sijaitseva Kalastajanlinnake (eli Fisherman's Bastion eli unkariksi Halászbástya) oli nähtävä, koska se oli näyttänyt kuvissa niin kauniilta. Unkarilaisia paikannimiä ja muita unkarinkielisiä sanoja tavatessani ihmettelin suuresti, miten muka suomi ja unkari voivat olla sukulaiskieliä (vaikka ilmeisesti hyvin kaukaisia sellaisia). Unkari ei kuulostanut eikä näyttänyt yhtään suomelta, ja suurin osa kirjoitetuista sanoista oli niin vaikeita, että ei ollut toivoakaan, että niitä olisi pystynyt lausumaan jotenkin. Puhe taas kuulosti minun korvaani joltain venäjän ja kreikan sekoitukselta. 

Lapsuudenaikaiselta asuntovaunumatkalta minulle ei ollut jäänyt Budapestistä mieleen mitään muuta kuin se, että kaupungissa oli tosi paljon siltoja. Niitä kaupungissa tosiaan oli, sillä Tonava halkaisee kaupungin kahtia, ja joen toisella puolella sijaitsee Buda ja toisella Pest. Hahaa, ihan älynystyröitä hyväili tämäkin oivallus.

Kalastajanlinnakkeella.

Kalastajanlinnake on tyyliltään lähinnä uusgoottinen tai uusromanttinen, ja se rakennettiin vuosina 1895–1902. Nimestään huolimatta Kalastajanlinnaketta ei ole koskaan käytetty puolustustarkoituksiin, vaan se rakennettiin koristeeksi ja näköalapaikaksi. 

Kassi-Alma on lähtenyt taas liikenteeseen.

Linnakkeesta avautuivat hienot näköalat Tonavalle. 

Vastarannalla, kuvan keskellä näkyvä rakennus on muuten Unkarin parlamenttitalo. Rakennus oli huikean kaunis, ja minulla on rakennuksesta jossain parempikin(?) kuva, ja laitan sen myöhemmin, kun löydän sen. Parlamenttitalo oli jostain syystä suljettu, eikä sinne päässyt tavanomaisille turistikierroksille, mikä jäi vähän harmittamaan.

Kalastajanlinnakkeen edessä oleva aukio.

Tuo ruma möhkälemäinen rakennus linnakkeen vasemmalla puolella on Hilton-hotelli.

Näistä kuvista saa Kalastajanlinnakkeesta aivan liian seesteisen kuva, joten laitan tähän videon, josta saa paremman käsityksen siitä, millainen tunnelma paikalla oikeasti oli. Yhdessä linnakkeen osassa oli klubi, jossa bileet olivat jo alkaneet, musiikki raikasi ja jengi bailasi. Onhan se tietysti hienoa päästä bailaamaan sellaiselle paikalle, että sieltä näkee Tonavalle, mutta mielestäni tällainen historiallinen ja kaunis paikka ei oikein sovellu biletoimintaan.


Hotellimme katolla oli terassi, Sky Lounge, joka oli kuitenkin täyteen buukattu. Ukkeli rakastaa kattoterasseja (toki minäkin), joten päätimme käväistä lauantai-iltana kysymässä, josko ihan vain yksien drinkkien ajaksi löytyisi pöytä – ja sehän löytyi! 

Tullessamme oli vielä aika tyhjää.

Kaiken lisäksi satuimme tulemaan paikalle juuri auringonlaskun aikaan, joten näimme, kun aurinko laski Budan linnan taakse.

Se yksi drinkki.

Jokea piti tietysti taas kuvata, kun valaistuskin oli erilainen kuin päivällä. 

Olin ihmetellyt joella kulkevia, yli sata metriä pitkiä mutta hyvin matalia laivoja ja kuvannutkin niitä pariin otteeseen.

Alusten bongaaminen taitaa olla minulla verissä, sillä nyt seuraa taas hieman laivatietoutta. Pahoitteluni!

Kuukkeloituani laivoja kävi ilmi, että nämä alukset tekevät jokiristeilyjä, jotka saattavat kestää jopa 25 päivää! Laivat risteilevät Tonavaa pitkin (tai pidemmällekin), ja tässä on yhden, 16 päivää kestävän risteilyn reitti Budapestista Amsterdamiin, Tonavaa sekä Main- ja Rein-jokia pitkin. 

Jälkimmäisessä laivakuvassani näkyvä SS Maria Theresa oli lähdössä kahdeksan päivää kestävälle risteilylle Budapestista Passauhun, Saksaan. Kävin nyysimässä muutaman kuvan laivan sisätiloista yhtiön nettisivuilta, eikä ulkoapäin laivaa katsellessa voisi kyllä ikinä uskoa, että on samasta aluksesta kyse! 

Perushytti.

Sviitti.

Laivan portaikkoa.

Kahvila.

Loungea.

Uteliaana piti käydä katsomassa hinnatkin, mitä esimerkiksi tuommoinen kahdeksan päivän risteily maksaisi. Kävi ilmi, että mitään ilmaista touhuahan tämä ei ole. Halvimmassa perushytissä matka maksaa 3 799 euroa ja suurimmassa sviitissä 8 499 euroa. Tosin hintoihin kuuluvat kaikki ateriat, juomat (myös hienoimmat viinit), retket, gaalaillalliset ja paljon kaikkea pientä sälää (kuten polkupyörien ja kävelysauvojen käyttöoikeus 😆).

Tonavalla tehtiin myös lukematon määrä lyhyempiä risteilyjä, kuten sightseeing-risteilyjä, illallis- ja lounasristeilyjä ja hanaoluiden maisteluristeilyjä. Viimeksi mainittu kiinnosti niin paljon, että melkein menimme sellaiselle, mutta lopulta ukkeli totesi, että risteilyllä saattaisi käydä aika pitkäksi (risteilyn kesto oli siis kaksi tuntia!). Kun minäkään en hinkunut hirveästi risteilylle, jätimme sen välistä. Ukkeli ei ole yhtään risteilyihminen, ja muistan vieläkin, miten tuskissaan hän oli Panaman kanavaristeilyllä (juttu siitä täällä), joka kesti seitsemän tuntia, eikä laivalla ollut edes wifiä. 😆

Tässä näkyy käyvän taas perinteiset, eli postaukseni paisuu kuin pullataikina, ja vielä olisi paaaaaaljon kuvia jäljellä. Lopetan siis tähän ja jatkan toisella kertaa.

😘

tiistai 10. toukokuuta 2022

Kukkia "äidille"

Kevät on nyt virallisesti tullut, sillä sain viimein kesärenkaat auton alle. Renkaiden vaihto meni tänä vuonna vähän myöhäiseksi siitä syystä, että meillä on renkaat säilytyksessä yhdessä Euromasterissa, ja siellä ei kerta kaikkiaan ollut vapaita aikoja (silloin pari viikkoa sitten, kun havahduin renkaanvaihtoasiaan) kuin vasta tälle päivälle. Ruuhkaa seliteltiin lähinnä koronalla, mikä hieman ärsytti. Kauankohan koronaa käytetään (teko)syynä kaikenlaisille puutteille yritysten toiminnassa?

Odotellessani renkaiden vaihtoa odotushuoneessa ajanvarauksia hoitava nainen tuli korjaushallista ja huusi, että kenellä on sen ja sen rekisterinumeron omaava auto. Arvasin heti, että nyt on jotain vialla. Kun tunnustin auton omakseni, nainen ilmoitti, että "autosta on takajousi poikki". Kun kysyin, että mitähän se mahtaa tarkoittaa, nainen vastasi, että "sitä, että takajousi on poikki". Tämä selvensikin paljon. 😆

Minä kun en ymmärrä autoista mitään, en tiennyt sitäkään, kuinka akuutti tämmöinen vika on (voisiko autolla enää edes ajaa?), joten pyysin saada mekaanikon paikalle. Pian paikalle saapui mekaanikko, joka kertoi, että kyllä autolla voi vielä ajaa, mutta vika pitäisi saada pikaisesti korjatuksi. Miehellä oli minulle tuliaisiakin.

Tältä siis näyttää auton takajousi tai ainakin sen palanen.

Miten mukavaa, että sain jotain kotiinviemistäkin! Mietin, että mitenköhän kauan jousi oli ollut poikki, ja kuinka en ollut huomannut ajaessani autossa mitään kummallista? Kai tuommoinen jousi on kumminkin ihan oleellinen osa? Elämä on mysteerejä täynnä. Meikäläinen vain ajelee tyytyväisenä niin kauan kuin auto kulkee eteenpäin. 😆

Palataanpa viime sunnuntaihin eli äitienpäivään. Ovisummerimme soi joskus puolenpäivän jälkeen, ja ukkeli avasi alaoven. Kukaan ei ollut tulossa meille, joten joku oli kai valinnut vahingossa meidän huoneistomme numeron. Viime viikollakin kaksi somalia yritti pyrkiä sisään soittamalla meidän ovisummeriamme, mutta en avannut heille ovea. Valitkoot oikean huoneiston, jos heillä kerran on talossa tuttuja. 

Mutta ukkeli avasi kuitenkin siis nyt alaoven, ja minä tietysti rupesin heti mäkättämään asiasta. Ei ole hyvä päästää tuntemattomia taloon, kun ei tiedä, millä asialla he liikkuvat! Ukkeli ei ollut mäkätyksestäni moksiskaan. Hetken päästä soikin meidän ovikellomme, ja minä kummastelin, että kukahan siellä mahtaa olla. Ukkeli meni avaamaan, ja ovella oli Woltin lähetti kukkapaketin kanssa. Ukkeli ojensi kukat minulle, ja minä ihmettelin, mitä varten ukkeli oli tilannut minulle kukkia äitienpäivänä, kun enhän minä ole mikään äiti. 

Pakettikortti oli hellyttävä ja aivan minun näköiseni.

Avasin kortin, ja kun tajusin, mitä siinä luki, liikutuin niin, että rupesin itkemään. 

Se olikin Nalle, joka oli tilannut minulle äitienpäiväkukkia. 😊

Mie olen sellainen kukkaispoika.

Vaikka ukkeli osaa olla joskus hyvinkin ärsyttävä, hän osaa kyllä myös yllättää ihan totaalisesti. Miten joku voi edes keksiä jotain tuollaista.  ❤

Olen kirjoitellut aiemmin lapsettomuudestani täällä. Mietin hetken, viitsinkö linkata tuota kolme vuotta vanhaa, Kolumbiassa kirjoittamaani postausta tähän ollenkaan, kun kirjoitus on niin henkilökohtainen ja paljas. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että en kadu postauksen kirjoittamista pätkääkään, päinvastoin: olen iloinen, että sain jäsenneltyä kirjoittaessani siihen asti eletyn elämän sellaiseksi kokonaisuudeksi, että ymmärsin itsekin elämänkulkuani taas vähän paremmin.

Lapsettomuus sinänsä ei ole koskaan ollut minulle ongelma, koska en ole ikinä kokenut minkäänlaista kutsumusta äidiksi. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, voi hyvinkin olla, etten olisi halunnut lapsia, vaikka olisin pystynyt niitä saamaankin. Suurempi ongelma onkin ollut se, miten lapsettomuus on vaikuttanut omakuvaani ja siihen, millaisena ihmisenä itseni näen. Vaikken pidä itseäni enää vajaana tai puutteellisena (ainakaan kovin paljon!), ajattelen edelleen olevani jotenkin huonompi kuin muut. Opin puhumaan itsestäni silloin teininä niin rumasti ja lytistämään omanarvontuntoni niin täydellisesti, että loppuelämä ei taida riittää vahinkojen korjaamiseen ja minäkuvan muuttamiseen.

Mutta jos jotain positiivista pitää asiasta etsiä, niin se on se, että olen oppinut nauttimaan vapaudestani ja siitä, että minulla ei ole niin vahvoja henkisiä siteitä kuin side omaan lapseen on. Lapset tuovat mukanaan paljon rakkautta ja iloa, mutta myös vastuuta ja huolta, joka ei lopu, vaikka lapsi olisi minkä ikäinen. Aidon ja pyyteettömän rakkauden kääntöpuoli on menettämisen pelko – se, että joutuu luopumaan siitä ihmisestä, joka on itselle kaikkein rakkain ja tärkein. 

Joku kommentoi viisaasti tuossa aiemmassa postauksessa, että "onni ei ole sitä, että saa haluamansa, vaan että haluaa saamaansa". Se on justiinsa noin. Tajusin näitä asioita pohdiskellessani myös sen, että ehkä syy siihen, miksi en osaa haaveilla mistään, ei olekaan elämäni näköalattomuus, vaan se, että koen elämäni olevan ihan riittävän hyvää tällaisenakin. Minun ei tarvitse haaveilla paremmasta millään elämän osa-alueella, koska minulla on hyvä juuri näin. Iloiset asiat ja onnelliset hetket ovat toki aina tervetulleita, mutta ne ovat vain eräänlainen bonus. En elä parempia aikoja odotellen.  

Tulipa lähdettyä syville vesille, mutta äitienpäivä sai taas ajattelemaan näitä asioita. Mennään siis kevyempiin asioihin eli meikäläisen lempivalitusaiheeseen – Postin toimintaan. 

On ollut tiedossa jo pidemmän aikaa, että postia ei tarvitse enää jakaa joka päivä, mutta jotta ihmisten päät saataisiin vielä enemmän sekaisin, meillä aloitettiin huhtikuun alussa postin vuoropäiväjakelu. Tässä ote tiedotteesta, jos jotakuta kiinnostaa homman idea ihan kokonaisuudessaan: 

Aurinko paistaa kuitenkin joka päivä. 😆

Lyhyesti sanottuna posti tulee siis yhdellä viikolla kolmena päivänä – maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina – ja seuraavalla viikolla vain kahtena päivänä – tiistaina ja torstaina. Itseäni tämä uusi kokeilu (joka tuskin jää kokeiluksi) ärsyttää ihan suunnattomasti, mutta koska en pysty argumentoimaan ärsytystäni mitenkään järkevästi, annan taannoisen mielipidekirjoituksen (Hesarista) puhua puolestani: 

Täytyy vain sanoa, että onneksi en ole tilannut mitään lehteä kotiin, koska kyllä ärsyttäisi lukea vanhaa lehteä, joka on keikkunut kaupan hyllyillä jo monta päivää! Vähänhän sitä postia nykyään tulee, että siinä mielessä ymmärrän kyllä, että Posti kokee, että postia ei tarvitse jakaa päivittäin, mutta eikö ratkaisuksi olisi voinut kehittää jotain vähän järkempää systeemiä?

Meidän sähkösopimuksemmekin piti uusia, koska olin ottanut muuttaessamme kahden vuoden määräaikaisen sopimuksen, ja kaksi vuotta Jätkäsaaressa tuli täyteen viime viikolla. Määräaikainen sopimus oli edullisin, ja sillä sai kätevästi kaikki puhelinsähkömyyjät vaimennettua, kun sähköyhtiötä ei voinut vaihtaa kesken kauden. Puhelinmyyjistä tuli mieleeni, että laitoin jokin aika sitten telemarkkinointikiellon, ja kaikenlaiset puhelinmyyjien soitot ovat vähentyneet sen jälkeen todella ilahduttavasti. Ainoastaan 923- ja 924- alkuisista numeroista soitellaan edelleen, mutta niistäkin harvemmin kuin aiemmin. 

Tutkiskelin meidän viimeisintä sähkölaskua ja olin pyörtyä. Maksoimme sähköstä todella vähän! Kolmen kuukauden sähkölaskumme (ajalta marraskuu–tammikuu) oli vain 80,77 euroa. Toki olimme tuona ajanjaksona kuukauden Intiassa, mutta tuskin lasku olisi ollut hirvittävän paljon suurempi, vaikka olisimme olleet kotonakin. (Edellisvuonna laskumme oli ollut vastaavana ajankohtana 105 euroa.) Koska sopimus oli määräaikainen, sähköenergian hinta oli säilynyt koko kahden vuoden ajan ennallaan ollen vielä tänä keväänäkin 3,99 senttiä per kilowattitunti.

Minun oli tarkoitus valita tällä kertaa jokin ympäristöystävällisempi sähköyhtiö kuin Helen, sillä Helenhän käyttää edelleen paljon kivihiiltä kaukolämmän tuotannossa (kivihiilen osuus kaukolämmöstä oli 45,6 % vuonna 2021; tieto täältä). Tämä kivihiiliasia on konkretisoitunut minulle vasta Jätkäsaaressa asuessamme, kun läheisessä Salmisaaren laiturissa näkee jatkuvasti laivoja, jotka tuovat kivihiiltä jostakin, tyypillisimmin Venäjältä. Ukrainan sodan alettua laivoja näki enää harvoin, ja silloinkin ne toivat kivihiiltä muualta kuin Venäjältä. Kuitenkin vielä viime kuun alussa kivihiiltä tuli Venäjältäkin, vaikka Greenpeace yrittikin estää lastin saapumisen satamaan.

Nämä laivakuvat ovat molemmat viime syyskuulta.

Sähköyhtiön valinta jäi kuitenkin viime tippaan (ylläri 😆), ja tuntui helpoimmalta vain uusia Helenin määräaikainen sopimus. Nyt sähköenergia maksaa määräaikaisella sopimuksella 10,56 c/kWh, eli hinta on noussut reilulla kuudella ja puolella sentillä. Toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella hinta olisi ollut 13,99 senttiä per kilowattitunti. 

Tulin katselleeksi myös sähkönkäyttöämme Helenin sivuilta, ja sieltä löytyikin mielenkiintoisia tietoja.

On helppo ymmärtää, että meillä kuluu sähköä eniten sunnuntaisin, kun olemme normaalisti molemmat kotona, mutta sitä ihmettelen, mikä tekee juuri maanantaista sellaisen päivän, että sähköä menee vähiten. Tuo ennätyskulutuskin ihmetytti, mutta asia selvisi päiväkirjaa tutkimalla: kävimme kyseisenä päivänä saunassa! Muuten saunominen on jäänyt kyllä tosi vähiin, vaikka oma sauna oli olevinaan niin tärkeä silloin kaksi vuotta sitten. Huhtikuun 15:nnen pienin päiväkulutus on helposti selitettävissä: emme olleet kumpikaan kotona, sillä minä olin Savonlinnassa ja ukkeli Intiassa. 

Sähkömme lähde oli todellinen yllätys, ehkä jopa järkytyskin. 


Enpä olisi ikinä arvannut, että tässä lataillaan paraikaa läppäriä ydinvoimalla! Mitä sille kivihiilelle kävi? Nämä sähköasiat ovat kyllä ihan liian vaikeita tällaisen yksinkertaisen ihmisen ymmärrettäväksi.  

Kesän risteilykausi on taas alkanut, ja vaikka moni loistoristeilijä on ilmeisesti perunut tulonsa Suomeen Ukrainan sodan takia, laivoja on näkynyt Hernesaaren laiturissa jo yllättävänkin paljon. 

Torstaiaamuna bongasin parvekkeelta kevään ensimmäisen aluksen!

Kevään ensimmäinen risteilijä oli Spirit of Discovery, joka seilaa Ison-Britannian lipun alla. Olin sen verran valveutunut, että lähdin kuvaamaan laivaa lähempää. 

Näiden loistoristeilijöiden hyteissä on yleensä omat parvekkeet.

Hop-On Hop-Off -bussit kaarsivat laivan eteen ja kuljettivat ihmisiä kaupungille. Kansainväliset risteilyaluksethan saapuvat Helsinkiin yleensä aamulla, viettävät päivän Helsingissä ja jatkavat matkaansa taas illalla, tyypillisimmin siinä kuuden aikoihin. Spirit of Discovery oli tullut Kotkasta(!) ja oli menossa Gdanskiin. Ihmettelin, kuuluuko Hernesaaren laituri nykyään hoho-bussien vakipysäkkeihin, ja näköjään kuuluu (tosin tuo osa reitistä on merkitty katkoviivalla, eli ilmeisesti ihan jokainen bussi ei aja satamaan?).

Perjantaiaamuna satamaan oli ilmestynyt toinen laiva, joka näytti minusta ihan samalta kuin edellispäiväinenkin. Sitä en viitsinyt lähteä enää kuvaamaan, vaan kuvasin laivan vain parvekkeelta. 

Kyseessä oli kuitenkin eri alus, Voyager of the Seas.

Lauantaina Hernesaareen oli ilmestynyt MSC Preziosa, mutta en viitsinyt ottaa laivasta kuvaa edes parvekkeelta. Äkkiäpä se laivabongausinto taas lopahti. 😆

Ukkelilla meni perjantaina töissä tosi myöhään, joten minä rentouduin parhaaksi katsomallani tavalla eli tekemällä palapeliä ja juomalla kaljaa. 

Multitaskausta eli kaljanjuontia, palapeliä ja Iholla-sarjaa.
Tulipa sitten taas woltattuakin, vaikka jääkaapissa olisi ollut edellispäiväistä munabiryania. Tällä kertaa kehtasin ottaa eväistä kuvankin, kun ei ollut Herlevin burgeriateria kyseessä. Teki nimittäin ihan hirveästi mieli poke bowlia, joita tuli syötyä Kolumbiassa tosi usein. 

En ollut aiemmin syönytkään Suomessa poke bowlia, mutta kerta ei jäänyt varmasti viimeiseksi, sillä ruoka oli ihan äärettömän hyvää. Ainoastaan riisi oli vähän liisteriä, mutta annettakoon se anteeksi.

Sunnuntaina palapeli jo valmistuikin, vaikka kyseessä oli ehkä haasteellisin tekemäni mysteeripalapeli ikinä ja vaikka en ollut edes palapelin kimpussa koko ajan. 

Mysteeripalapelien ratkaisuja ei kai olisi hyvä laittaa someen, jottei jonkun kasaamisen ilo menisi pilalle (palapelistähän ei tiedä etukäteen, millainen siitä tulee), mutta tein nyt tämmöisen rikoksen, kun tuo palapeli oli minusta niin huikea. Nyt lupaan, etten mainitse sanaa palapeli ainakaan lähimpään... ööh, viikkoon?

Vielä yksi auringonlaskukuva:

sekä Jarlan pilapiirros Hesarista:

Nyt kun olen saanut tungettua menestyksekkäästi samaan postaukseen auton takajousen ja renkaanvaihdon, lapsettomuuden, Postin, puhelinmyyjät, ydinvoiman ja kivihiilen, loistoristeilijät, poke bowlit ja palapelit, on varmaankin hyvä lopettaa. 

Kivaa viikon jatkoa! 😘