Pesänrakennusta

Iloitsin alkuvuonna siitä, että nyt kun en olisikaan keväällä alkuperäisten suunnitelmien mukaan Kolumbiassa, näkisin parin vuoden tauon jälkeen taas kevään tulon Suomessa. Minullahan on jäänyt kaksi viimeisintä kevättä välistä, sillä viime vuonna olin Kolumbiassa ja sitä edellisenä Boliviassa. Tämä kevät on edennyt varsin poikkeuksellisissa merkeissä, kuten kaikki tiedämme, mutta onneksi on asioita, jotka pysyvät ennallaan, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Linnut muuttavat Suomeen joka kevät viruksista välittämättä. 

Olen käynyt Suomenojan lammella tänä keväänä jo useammankin kerran katselemassa, joko linnut olisivat palanneet, mutta vasta eilen siellä oli oikein kunnon tohinat. Naurulokit kinastelivat keskenään minkä kerkesivät ja jahtasivat yhdessä takaa ärsyttäviä joutsenia, jotka kuvittelevat omistavansa koko lammikon.

Sovun löydyttyä on hyvä alkaa miettiä tulevaa pesäpaikkaa.

Sitten voidaankin purjehtia yhdessä ikuiseen auringonlaskuun.

Harmaasorsia on yleensä vähän vaikea nähdä, sillä ne pysyttelevät aika lailla omissa oloissaan. Nyt kuitenkin bongasin yhden pariskunnan. Niiden synkronoitua sukeltelua oli hauska katsella.

Lintujen määrä on vähentynyt minusta Suomenojalla vuosi vuodelta, mikä ei ole ihmekään, kun ihan lammen viereen on alettu rakentaa Finnoon uutta asuinaluetta.

Lammella näkyi kuitenkin useita tuttuja lintuja.

Ihana (ja erittäin uhanalainen) nokikana.

Punasotka.

Tukkasotkaherroja.

Telkkäherra (osa).

Telkkärouva.

Muutama mustakurkku-uikkukin uiskenteli lammella, mutta linnut olivat niin kaukana, että en saanut niistä oikein kunnon kuvaa.

Lapasorsaa ei ole Suomenojalla viime vuosina näkynyt (tai ainakaan minä en ole sitä nähnyt), mikä on vähän harmi, sillä se on aika vaikuttavan näköinen lintu.

Välimatkasäännöt pätevät lintulammellakin.

Lintubongailun lisäksi olen kunnostautunut tässä kotona kykkimisen aikana neulomisessa. Minulla oli kyynärpään takia pitkä tauko, etten neulonut oikeastaan yhtään, mutta äiti pyysi viimeksi Savonalinnassa käydessämme, josko voisin tehdä hänelle uudet villasukat, kun vanhat alkoivat olla puhki kuluneita.

Kun kyynärpää ei kipeytynytkään sukkia neuloessa samalla lailla kuin aiemmin, tein äidille yksien sukkien lisäksi toiset ja sitten vielä kolmannetkin.

Posti sentään kulkee onneksi vielä Uudenmaan rajojen ulkopuolellekin, joten äiti sai sukkansa, vaikka en päässytkään itse viemään niitä hänelle.

Nuo alimmat sukat olivat hieman ärsyttävät, sillä kokeilin niihin Novitan uutta Louhetar-lankaa. Kyseisessä langassa värit eivät vaihdukaan tavalliseen tapaan vuorottelemalla, mikä tuotti hieman päänvaivaa. En voi sietää sitä, jos sukat näyttävät yhtään erilaisilta, sillä sukkien pitää olla minusta tismalleen samannäköiset. Langan kanssa olikin pieni kikkaileminen, että sain sukat samanlaisiksi, mutta onnistuin kuitenkin ihan hyvin.

Semmoinenkin ihme tapahtui, että ostin elämäni ensimmäisen käsityökirjan! En ole koskaan omistanut yhtään käsityökirjaa, koska en ole käsityöihminen laisinkaan. Sukkien neulomista olen harrastanut kuitenkin jo niin monta vuotta, että rohkenisin väittää, että harrastus on tullut jäädäkseen.

Satumaiset silmukat (jolla on erittäin oivallinen nimikin 😜) vaikutti siinä mielessä kivalta kirjalta, että siinä on paljon muitakin kuin kirjoneuleohjeita. Yleensä kaikissa sukkakirjoissa on enimmäkseen kirjoneuleohjeita, enkä minä tykkää kirjoneuleesta alkuunkaan. En saa kirjoneuleesta tasaista, ja kaiken lisäksi kirjoneuleen neulominen on niin tarkkaa puuhaa, että samalla ei voi tehdä oikein mitään muuta.

Lankalaatikkoa penkoessani löysin muutaman kesken jääneen sukankin. Aivan erityisesti harmittavat nämä polveen asti ulottuvat sukat, joista toinen on jo valmis, eikä toisestakaan puutu enää paljon.

Toinen sukka on jäänyt tekemättä loppuun, kun olen ilmeisesti huomannut, että lanka loppuu kesken. Pitää varmaan purkaa molemmat, kun en tiedä, mitä muutakaan näille voisi tehdä.

Tällaisia koronaharrastuksia täällä. Mukavaa pääsiäisen aikaa!

Suo siellä, vetelä täällä

Kaipailin uusia patikkamaastoja ja muistin Meikon. Kun kolmisen vuotta sitten kirjoittelin Torronsuosta (postaus löytyy täältä), lukija vinkkasi minulle Meikon luonnonsuojelualueesta, joka sijaitsee Kirkkonummella. Jostain syystä en ole tullut kuitenkaan vielä koskaan käyneeksi Meikossa. Oli siis korkea aika lähteä tutustumismatkalle! Kaiken lisäksi Meikossa oli lukemani mukaan muutakin kiinnostavaa kuin erämaiseksi mainittu luonto, nimittäin bunkkereita ja juoksuhautoja.

Kuutisen kilometriä Kirkkonummen keskustasta pohjoiseen ajettuani tulin Meikon parkkipaikalle.

Parkkialue on iso, mutta viikonloppuina tämäkin on varmaan ääriään myöten täynnä. Arkipäivänä tilaa oli ihan mukavasti.

Korona ei jätä rauhaan täälläkään.

Meikolla on kolme erilaista rengasreittiä: 3,2 kilometrin pituinen Kuikankierros, 4,4 kilometrin pituinen Kotokierros 4,4 km sekä 8,3 kilometrin mittainen Meikonkierros. Valitsin Meikonkierroksen, koska se kiertää Meiko-järven, joten tarjolla olisi varmasti mukavia järvimaisemia. Myös bunkkerit sijaitsevat Meikonkierroksen varrella. 

En tiedä, miten päin reitti olisi tarkoitus kulkea, mutta vastaantulijoista päätellen ilmeisesti myötäpäivään. Parkkipaikalta lähti juuri ennen minua kaksi naista kiertämään polkua kyseiseen suuntaan, joten minulle jäi tasan yksi vaihtoehto: lähteä päinvastaiseen suuntaan. Metsässä kun pitää saada olla mahdollisimman rauhassa ja juosta kilpaa korkeintaan hirvien kanssa. En tykkää kulkea jonkun kannoilla, ja vielä vähemmän tykkään, jos joku huohottaa niskaan.  👻

Tästä se lähtee! Meikonkierros on merkitty keltaisin vinoneliöin, eikä reitiltä voi mitenkään eksyä.

Saavuin aika pian tulipaikalle, joka tosin oli hieman sivussa reitiltä. Tulipaikalle oli kumminkin selkeä opastus polulta.

Puitakin löytyy.

Ja huussi. Vessapaperia ei ollut.

Näkymät tulipaikan rannasta.

Polku seuraili tiiviisti järven rantoja pääasiassa mänty- ja kuusimetsikössä. Pitkospuitakin oli siellä täällä.

Luoteispohjukassa polku rupesi kuitenkin kääntymään sisämaahan, mikä tuotti pientä hämmennystä. Bunkkerit ja juoksuhaudat kun näyttivät sijaitsevan järven rannalla. Kuinkas minä nyt bunkkereille pääsisin?

Kun näytti siltä, että polku ei menisi läheltäkään bunkkereita, ei auttanut muu kuin poiketa polulta ja lähteä rymistelemään metsän läpi kohti rantaa. Myöhemmin kävi ilmi, että rannassakin kulkee polku, minkä olisin kyllä huomannut, jos olisin tutkinut alueen karttaa ennen kierroksen tekemistä enkä vasta sen jälkeen. Niin tyypillistä meikäläiselle, että karttaa katsellaan vasta sitten, kun reissu on jo heitetty.

Pienen rymyämisen jälkeen saavuin bunkkerin koordinaateille, mutta jouduin tekemään paikalla pienen kierroksen, ennen kuin saatoin olla varma, että bunkkeri tosiaan oli siinä.

Kivikasa vai bunkkeri?

Olin kuvitellut, että bunkkeriin pääsisi sisälle, ja pettymys oli suuri, kun tajusin, että bunkkeri oli täytetty kivillä. En tiedä, miksi näin oli tehty, mutta olettaisin, että bunkkeri on ollut sen verran huonossa kunnossa, että se on ollut turvallisuusriski, ja bunkkeri on poistettu tällä tavalla käytöstä. 

Kurkistelin oviaukosta, mutta en viitsinyt yrittää sisälle, kun tie näytti päättyvän alkuunsa. Jospa seuraavaa bunkkeria pääsisi tutkiskelemaan sisältäkin?

Meikon bunkkerit, juoksuhaudat ja muut rakennelmat kuuluvat Porkkalan parenteesiin eli Porkkalan vuokra-alueeseen. Kun jatkosota päättyi vuonna 1944, yhtenä rauhanehtona Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli Porkkalan alueen vuokraaminen sotilastukikohdaksi Neuvostoliitolle. Vuokra-alue käsitti noin 380 neliökilometrin suuruisen maa-alueen ja siihen liittyvän merialueen, ja alueeseen kuuluivat mm. Kirkkonummi ja Porkkala. Vuokra-ajaksi sovittiin 50 vuotta ja vuokran määräksi viisi miljoonaa markkaa vuodessa.

Porkkalan vuokra-alue. Kartta täältä. (Olen merkinnyt Meiko-järven karttaan nuolella.)

Tämä tarkoitti siis sitä, että suomalaisten piti muuttaa alueelta pois. Evakuoinnin piti tapahtua nopeasti, ja täydet kuorma-autot ja hevoskärryt kuljettivat kotinsa menettäneiden omaisuutta yötä päivää. Karjaa kuljetettiin öisin, jottei kapeille teille olisi syntynyt ruuhkaa. Vain kymmenessä päivässä 7300 asukasta ja 8000-päinen karja oli siirretty muualle, ja syksyn satokin oli korjattu neuvostoliittolaisten alta parempaan talteen.

Vuokra-alueelle johtavat tiet ja sillat suljettiin 29.9.1944, ja Porkkalasta tuli kuin pieni Neuvostoliitto Suomen sisällä. Alueelle siirrettiin neuvostosotilaita ja siviilejä lähinnä Leningradin lähialueilta, ja sinne ruvettiin rakentamaan kasarmeja ja bunkkereita. Porkkalasta tuli sotilaskaupunki, jolla asui ainakin 10 000 siviiliä ja 20 000 sotilasta ja jossa oli myös sotasatama, lentokenttä, sairaala, kouluja ja päiväkoteja.

Alkuperäisen sopimuksen mukaan Suomi olisi saanut Porkkalan takaisin Neuvostoliitolta 50 vuoden päästä eli vasta vuonna 1994. 1950-luvun puolivälissä maailmanpoliittinen tilanne oli kuitenkin muuttumassa, ja Neuvostoliitto ilmoitti yllättäen luopuvansa Porkkalan vuokra-alueesta. Porkkala oli menettänyt strategisen asemansa, ja Neuvostoliitto halusi purkaa ulkomaisia tukikohtiaan.

Neuvostoliiton vuokra-aika päättyi siis jo vuonna 1956, ja rajat avattiin tammikuun 26. päivänä. Suomalaisten paluu alueelle ja jälleenrakennus saattoivat alkaa.

Meikon bunkkerit ja muut rakennelmat ovat siis jäänne tuolta neuvostoliittolaisten yksitoista vuotta kestäneeltä vuokra-ajalta. Maailma bunkkereiden ympärillä on muuttunut (ja kuinka paljon!), mutta bunkkerit ovat ja pysyvät, vaikkakin sitten kivillä täytettyinä.

Toinen bunkkeri löytyi helposti rannassa kulkevaa polkua seurailemalla. Tämä bunkkeri oli yhtä piilossa kuin edellinenkin – ja tämäkin oli tukittu kivillä. 

Katselin bunkkerin oviaukkoa ja päätin mennä sisälle. Tutkiskelisin bunkkeria sen verran, minkä pystyisin.

Oviaukolta pääsi kulkemaan esteittä ehkä reilun metrin, ja sitten vastassa olikin jo kivivuori. Kiipesin kivikasan päälle vain todetakseni, että myös käytävän päässä olevat tilat olivat täynnä kiviä. 

Ei siis auttanut muu kuin palata takaisin.

Kohti valoa.

Jäin kahvittelemaan bunkkerin vieressä olevalle kalliolle, eikä kahvimaisemissa ollut valittamista.

Bongasin maastosta myös lempijäkäläni "pusujäkälän" eli punatorvijäkälän.

Löysin myös ison koveran puunkuoren, johon jotkin ötökät olivat kaivaneet käytäviään.

Minusta kuorenpalanen oli hieno; ihan kuin taiteilijan tarkoituksella kaivertama!

Juoksuhautojakin löytyi, mutta en saanut niistä kummoisiakaan kuvia. Myös muutama geokätkö tarttui pitkästä aikaa haaviin.

Maisemakallioilla.

Loppupätkä oli mutapeltoa, joten vedenpitävät retkeilykengät olivat tarpeen.

Loppumatkasta matkanteko alkoi jo hieman puuduttaa, ja kierros oli kokonaisuudessaankin ehkä hienoinen pettymys. Minulla saattoi olla liian korkeat odotukset Meikoa kohtaan, tai sitten vertasin Meikoa alitajuisesti Torronsuohon. Torronsuota hienompaa paikkaa kun on vaikea Etelä-Suomesta löytää. Ehkä pitäisi käydä kiertämässä kaksi muutakin Meikon reittiä ja muodostaa lopullinen mielipide vasta sen jälkeen?

Lähteitä sekä lisää tietoa Porkkalan parenteesista:

Suosittelen katsomaan tämän seitsemän minuutin pätkän Porkkalan evakuoinnista. Vetää kyllä hiljaiseksi.
Porkkalan evakuointi (Yle Areenan filmi)

Muita lähteitä:
Porkkalan vuokrakausi 1944–1956
Puna-armeija miehitti Porkkalan 70 vuotta sitten
Rautaesirippu naapurissa