Parikkala - Phoenix

Erikoiset elämäntarinat ovat ihan parhaita, mutta vielä parempi on, jos tarinoita pääsee todistamaan omin silmin. Mieleni on tehnyt yhden tämmöisen elämäntarinan raunioille jo pitkään, ja nyt käynti vihdoinkin toteutui. Tällä kertaa heppani suunnisti kohti Kirkkonummea, tarkemmin sanottuna Veklahtea ja Villa Mehua.

Villa Mehu on ITE-taiteilija Elis Sinistön (1912-2004) rakentama elämyspuisto, jonka keskellä mies itsekin asui. Sinistö oli paljon muutakin kuin ITE-taiteilija: alkuperäiseltä ammatiltaan hän oli tanssija, mutta sen lisäksi hän oli myös muun muassa mystikko, joogi, miimikko, lauluntekijä ja taidekoulujen alastonmalli. Sinistö oli myös hyvin erikoinen persoona, joka ei vielä 90-vuotiaanakaan pysynyt paikoillaan vaan tanssi jatkuvasti tai kieppui voimistelurenkaissa. Renkaat koituivat lopulta Sinistön kohtaloksi, sillä hän putosi voimistelurenkailta ja loukkasi selkänsä. Vaikka mies saatiinkin hoitoon, hän ei enää toipunut vaan menehtyi lopulta keuhkosairauteen.

Sinistö rakensi elämyspuistoaan 50 vuoden ajan vuodesta 1954 alkaen, ja materiaalina hän käytti lähes yksinomaan kierrätysromua. (Joku pidemmän aikaa blogiani seurannut saattaa muistella lukeneensa jotain samankaltaista ennenkin. Villa Mehun tarinassa onkin paljon yhtäläisyyksiä Phoenixin Mystery Castleen, joka sekin on rakennettu pelkästään romumateriaalista. Toisaalta Sinistön ITE-taiteilija -historia ja taiteen keskellä eläminen muistuttaa myös Parikkalan Patsaspuiston perustajan Veijo Rönkkösen elämäntarinaa.)

Villa Mehun alue oli omistettu huvittelulle, ja alue oli vuosien saatossa täyttynyt keinuista, kiikuista, majoista, saunoista ja omaperäisistä rakennuksista. Nykyään rakennukset ovat suurelta osin romahtamispisteessä, osin ilkivallan, osin ajan kulumisen takia.

(Pahoittelen, että kuvat ovat niin valjuja ja paikoitellen vähän epätarkkojakin, mutta kuka käski mennä paikalle niin aikaisin aamulla.)

Tien viereltä alkaa Lemmenpolku.

Ensimmäinen silmäys Villa Mehun alueeseen.

Alkoholimyrkyt sekä retkuilu kielletty!

Hätkähdin aina tuota isoa rengasta, kun luulin, että joku seisoi polun varrella...

Sinistö oli yhteiskunnasta irtautunut erakkomystikko, joka eli yksinään metsän ja luonnon keskellä, ympäröivää luontoa kunnioittaen ja kuunnellen. Hän ei kuitenkaan mitenkään varsinaisesti ihannoinut yksinäisyyttä vaan toivotti kaikki vierailijat tervetulleiksi. Villa Mehun alueella olikin runsaasti yösijoja tarjolla. Tulijan silmään osuu ensimmäiseksi Hotel Elite, jossa oli aikoinaan jopa lämmitettävä kylpyamme ja vesivessa.

Sinistö nimesi alueen läpi kulkevan polun Mehutieksi, ikään kuin kuivuuden vastakohdaksi.

 Suuresta osasta rakennelmia en tiennyt, mitä ne olivat olleet.

Tämä seuraava rakennus oli kuitenkin ollut sauna, minkä tiesin katossa lukevasta tekstistä: "mahtuu 6 kylpijää!".

Ei ihan hirveästi tehnyt mieli mönkiä tuosta pienestä oviaukosta sisälle, kun en yhtään tiennyt, mitä sisällä mahtoi olla. Toisaalta uteliaisuus vei kuitenkin voiton, joten laukaisin oviaukosta salaman kanssa pari kuvaa.

Saunan katto.

(Näiden upeiden kuvien perusteella vuoden valokuvaaja -palkinto on minun.)

Myös tämän seuraavan kopperon käyttötarkoitus selvisi helposti - jos ei katossa olevan tekstin perusteella, niin viimeistään sisään kurkkimalla.

Right WC for all.

Olikohan Sinistö käynyt Intiassa, kun oli tämmöisen tavan omaksunut?

Sinistö pääsi ikuiseen lepoon rakastamaansa paikkaan, sillä hänen tuhkansa siroteltiin Villa Mehun lampeen. Villa Mehun tarina ei jatkunut Sinistön kuoleman jälkeen ihan sellaisena kuin Sinistö oli ajatellut, sillä hän oli testamentannut Villa Mehun Kaustisen Kansanmusiikkisäätiölle. Sinistö oli halunnut testamentata Villa Mehun "kaikille maailman ihmisille kohtauspaikaksi, missä voitaisiin mietiskellä, miten tullaan onnelliseksi ilman rahaa ja huumaavia myrkkyjä".

Kaustisen Kansanmusiikkisäätiö ajautui kuitenkin vuonna 2011 konkurssiin, ja lainojen vakuudeksi pantattu Villa Mehu myytiin velkojen kuittaamiseksi. Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että Villa Mehun uudet omistajat löytyivät ihan naapurista. Rakennuksen naapurissa asuvat kirkkonummelaiset Jens ja Maija Gellin ostivat Villa Mehun sekä tontin 39 000 eurolla. He haluavat kunnioittaa Sinistön tahtoa ja sallia alueella kulkemisen jatkossakin. "Haluamme vaalia Elis Sinistön muistoa siltä osin kuin hän toivoi. Hän oli luonnon ystävä, jollainen itsekin olen", Gellin sanoo.

Rakennusten kunnostamiseen ei kuitenkaan ole resursseja, vaan ne täytyy purkaa. Gellin aikoo järjestää lähivuosina rakennusten purkutalkoot, joihin kyläläiset voivat osallistua, ja ottaa mukaansa muistoksi Villa Mehun irtaimistoa. Gellin myös suunnittelee tontille tulevan lähivuosina rakennuksia luonnonmateriaaleista ja uusiutuvan energian tuotantoa.

Onnellisinta on olla onnellinen.

Kävin Villa Mehun lisäksi myös eräässä toisessa, vähintäänkin yhtä mielenkiintoisessa paikassa, mutta koska sain siellä perääni vartiointiliikkeen pojat, taitaa olla parempi haastelematta paikasta julkisesti ja ainakaan laittamasta kuvia paikasta nettiin. Tulipahan kuitenkin taas todistettua se, että tiukemmastakin tilanteesta selviää ystävällisyydellä, rehellisyydellä ja sillä, että heittäytyy täydellisen tietämättömäksi. "Anteeksi kauheasti; en minä mitään kylttejä nähnyt..."

Loppuun vielä viikon luontoilmiö. Veklahden Vitträskin järvellä oli nimittäin useampi lauma joutsenia, mikä järkytti minua siksi, että ulkona oli kymmenen astetta pakkasta, eikä järven jäässä ollut kuin pieniä sulia kohtia.

Yksi joutsenlauma on nuolen osoittamassa kohdassa.

Teki mieli kiljua linnuille, että lähtekää nyt jo menemään siitä lämpimämmille maille; ei se kesä sieltä enää takaisin tule. Kovaa mekkalaa linnut pitivätkin, ja aina välillä ne heittivät järven yllä pienet lentoharjoitukset, mutta pidemmälle matkalle niillä ei näyttänyt olevan kiirettä.

Lue lisää Elis Sinistöstä ja Villa Mehusta:

ITE-taiteilijoita: Elis Sinistö
HS: Naapuri osti taiteilija Elis Sinistön taideperinnön
Yle Uutiset: ITE-taiteilija Sinistön perintö tuhottu
Erkki pirtola esittää: Elis Sinistö 1/2,  2/2

Kuusenpallona luoksesi pompin

Olemme taas kotiutuneet yhden joulun vietosta, ja täytyy sanoa, että joulu meni oikeastaan kaikin puolin mukavasti. En nääntynyt nälkään, tylsistynyt kuoliaaksi, joutunut istumaan pukin polvella tai kuuntelemaan yhtään joululaulua. Ainoa tapahtunut vahinko oli touhun tuoksinassa kaatunut amaryllis, mutta onneksi kukka oli niin vahvaa tekoa, että sille ei käynyt kuinkaan. Muutama lisäkilokin saattoi joulun aikana kertyä, mutta niin isoksi en sentään paisunut, etten olisi kuusenpalloon mahtunut.

Kuusenpalloselfie. Tätä ei kukaan muu ole varmaan vielä keksinytkään.

Joulurauhan julistusta katsellessani ajattelin, että siinä on taas yksi kummallinen ja aika masentavakin suomalainen tapa. Siellä ihmiset seisovat mustissaan milloin minkäkinlaisessa tihkusateessa kuuntelemassa litaniaa, jonka teksti sopi ehkä jonnekin 1950-luvulle mutta ei mielestäni enää 2000-luvulle. Tekstistä tulee sellainen olo, että suomalaisten tulee viettämän jouluaan pissi sukassa ja pelko persiissä: joulua ei saa missään nimessä erehtyä juhlimaan liian riemukkaasti. Joulurauhan julistuksen saisi mielestäni päivittää nykyaikaan sopivaksi - vai pitääkö ikivanhoja värssyjä toistaa vuodesta toiseen ihan vain siksi, että niin on aina ennenkin tehty? 

Ensimmäisen kerran elämässäni kuulin, että rakennus, josta joulurauha julistetaan, on nimeltään Brinkkalan talo. Siitä rupesinkin miettimään, liittyykö sanonta "päin prinkkalaa" jotenkin kyseiseen rakennukseen. Wikipedia tietää kertoa asiasta seuraavaa: "Sanonnan taustaksi on esitetty selitystä, jonka mukaan se on liittynyt sotaväkiosaston sulkeisharjoituksiin Brinkkalan talon edustalla. Tarinan mukaan yksi komennuksista kuului: ”Käännös Brinkkalaan päin!” Toisen tarinan mukaan äkseeräuksen johtaja kehotti yhtä miestä kääntymään ”vaikka päin Brinkkalaa”, kun tämä teki käännökset jatkuvasti väärin. Sittemmin sanonta on levinnyt laajalti suomen kieleen myös Turun seudun ulkopuolelle." Toisaalla taas väitetään, että sanonta olisi saanut alkunsa 1820-luvulla siitä, että joku olisi törmännyt Brinkkalan talossa järjestetyistä juhlista lähtiessään hevosvaunuillaan päin talon seinää.

Meillä oli ollut äidin kanssa tarkoitus mennä aattoyön messuun, joka alkoi kello 23.00, mutta olinkin niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksanut. Olen ollut muutenkin iltaisin niin väsynyt, ettei ole ollut mitään toivoa valvoa pitkään. Asiassa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta olen vähän ihmetellyt, mistä moinen mahtaa johtua. Ehkä olen tullut vanhaksi?

Hautausmaalla tuli kuitenkin käytyä viemässä kynttilä. Samalla saimme ihailla harvinaista joulupäivän täysikuuta.

Muualle haudattujen muistoksi.

Vielä enemmän nukkumisvaikeuksia on ollut ukkelilla, jota on vaivannut kai jonkinmoinen jetlag. Yhtenäkin yönä heräsin kolmelta siihen, että ukkeli katsoi netistä jotain elokuvaa.

Arvovaltainen raati on kokoontunut maistelemaan Bolivian tuliaissuklaita.

Oli vähän hevimpää kamaa kuin suomalainen maitosuklaa!

Nallet jouluisina.

Säät vaihtelivat jouluna laidasta laitaan, mutta tulipahan taas nähtyä luonnon moni-ilmeisyys.

Jouluaatosta tuli kuin tulikin valkoinen, vaikka lunta ei paljon ollutkaan.

Joulupäivänä iski jo pieni tylsistyminen, joten piti lähteä katsastamaan Kiteen-tien varressa oleva jouluseimi.  Ukkelia ei tarvinnut kauan mukaan houkutella. Jouluseimellä käynti kuuluu jokavuotisiin perinteisiimme, mutta tänä vuonna seimi näyttäytyi hieman eri valossa, sillä kävimme seimellä vasta pimeällä.

Minulla olisi vielä hetki lomaa, ja olenkin miettinyt, että jotain kivaa pitäisi kyllä keksiä. Toisaalta voisin käyttää ajan hyödyllisestikin ja siivota esimerkiksi kaappeja, mutta onko siivoaminen loppujen lopuksi niin tähdellistä, etteikö se voisi odottaa vielä hieman kauemmin?

Déjà vu

En ole vielä tähän päivään mennessä päässyt selville siitä, olenko joulurutiinien ystävä vai vihollinen. Periaatteessa joulurutiinit (lahjanostosta jouluruokiin) ärsyttävät, mutta kyllä niissä rutiineissa jotain viehätystäkin on. Tulee jollakin tavalla turvallinen olo, kun pohditaan joulun ruokia tai joulusaunan ajankohtaa. Tänä vuonna rutiinit tuntuvat taas erityisen tervetulleilta, sillä viime joulunahan olimme pois Suomesta, road tripillä Amerikassa, ja jouluaattoaamuna ihmettelin öistä San Franciscoa.

Hassua, että rutiinit tuntuvat jollakin tavalla luovan joulun, kun totuus on kuitenkin se, että nyt aikuisiällä ei ole ollut kahta samanlaista joulua (lapsena joulut taisivat olla keskenään enemmän tai vähemmän samanlaisia?). Jouluja on vietetty erilaisilla kokoonpanoilla ja eri paikoissa, joinakin jouluina on käynyt joulupukki mutta useimpina ei, joskus on käyty joulukirkossa/ haudoilla ja joskus ei, jouluruokalajeja on vaihdeltu ihan kiitettävissä määrin, ja joskus joulua ei ole edes vietetty jouluna vaan esimerkiksi tammikuussa - tai kuten viime vuonna, joulua edeltävänä viikonloppuna.

Vaikka viime vuonna emme varsinaisena jouluna Suomessa olleetkaan, halusin kuitenkin juhlia joulua täälläkin jollain tavoin. Kävimme Amerikan-matkan alla vanhemmillani Itä-Suomessa, ja keksimme viettää valejoulua: juhlimme joulua kalenterijoulua edeltävänä viikonloppuna - jouluaatto oli muistaakseni 20. päivä. Panostin valejouluun enemmän kuin oikeaan jouluun konsanaan: kävin itse jopa hakemassa metsästä kuusenkin. Koska omalta tontilta ei ollut löytynyt sopivaa kuusta, piti laajentaa hakualuetta, ja metsään oli (sattuneista syistä) mentävä pimeällä. Pian löysinkin aivan täydellisen kuusen, ja sain sen sahattua taskulampun valossa poikki. (Harvoin pääsee kaupunkilainen sahaustaitojaan esittelemään.) En jaksanut enää rämpiä kuusen kanssa metsän poikki, vaan päätin kävellä tietä pitkin, kun eihän tiellä enää kukaan siihen aikaan ajaisi. Siinä tietä pitkin kuusi toisessa kädessä ja saha toisessa kädessä lontustaessani tajusin, että tielle oli kääntynyt auto ja että minun piti ehtiä kotipihaan, ennen kuin joutuisin auton valokeilaan. Tuskin olen koskaan ennen juossut kuusen ja sahan kanssa niin nopeasti kuin tuolloin.

Hyvällä tavalla yksi ikimuistoisimmista jouluista (huonolla tavalla ikimuistoisimpia jouluja ei viitsi muistella) on ehdottomasti se, kun ukkeli lähti joulupäivänä Intiaan. Jouluaaton vietimme Itä-Suomessa, mutta heti seuraavana päivänä - aikaisin joulupäivän aamuna - lähdimme vanhempieni kanssa viemään ukkelia lentokentälle. Ajoimme nelisensataa kilometriä aivan kaameassa kelissä (pyrytti sakeasti koko päivän), eikä yhdeltäkään radiokanavalta tullut mitään muuta kuin joulumusiikkia. Iskä oli suurimman osan aikaa auton ratissa, joten radion nappulatkin olivat hänen hyppysissään, ja kuuntelimme yhden päivän aikana niin paljon joulumusiikkia, että se riittää todennäköisesti koko loppuelämän tarpeiksi. Kävimme meillä kotona Espoossa, etsimme jostain syystä päivystävää apteekkia Mannerheimintiellä, veimme ukkelin lentokentälle, ja ajoimme taas ne samat kilometrit takaisin Itä-Suomeen. Matkalla pysähdyimme syömään ABC:llä ja tilasimme pizzaa. Myyjä naureskeli, että joko kyllästyitte jouluruokiin, kun tulitte pizzalle.

Eivät ole joulut enää säiden puolesta entisenlaisia. Kuva on vuodelta 2005; nyt lunta ei ole maassa juuri nimeksikään.

Mitään kovin kummoista tuona joulupäivänä ei tapahtunut, mutta silti se on jäänyt mieleen yhtenä parhaimmista joulumuistoista. Ehkä syynä on se, että olimme koko päivän tiiviisti yhdessä, ja hauskaakin meillä oli. Päivä oli muutenkin niin erilainen normaaliin joulupäivään verrattuna, että eihän tuo nyt voi oikein olla jäämättä mieleenkään. Erityisesti arvostan vanhempieni viitseliäisyyttä: että he viitsivätkin lähteä kanssani kyytimään ukkelia lentokentälle - joulupäivänä, siinä kaameassa kelissä. ♥

Ukkelista puheen ollen, hän saapui vihdoinkin toissapäivänä matkaltaan, jonka määränpäänä oli ollut Bolivia. (Hienosti arvattu, että Etelä-Amerikassahan ukkeli oli.) Alun perin hänen oli pitänyt tulla sunnuntai-iltana, mutta lento Santa Cruzista Madridiin oli ollut myöhässä, ja ukkeli oli myöhästynyt jatkolennoltaan. Niinpän hän joutui viettämään Madridissa ylimääräisen yön, ja matkallekin tuli pituutta kokonaisuudessaan 36 tuntia.

The eagle has landed.

Joulunviettoon ukkeli ei kuitenkaan vielä ehtinyt kanssani tulla, joten ajelin eilen yksikseni tänne Itä-Suomeen. Ukkeli tulee sitten illalla junalla perästä (jos muistaa).

Hyvin on jouluiset olosuhteet motarilla.

Koska ajelin yksikseni, käytin tilaisuuden hyväkseni ja pysähdyin taas Luumäellä Salpa-asemalla, joka pitää sisällään sodanaikaisia korsuja ja linnoituksia. Eihän siellä talvella ole mitään nähtävää, kun ei sisätiloihin pääse, mutta piti kuitenkin käydä tämä itse toteamassa. Samalla oli hyvä käydä vessa-asioilla luonnon helmassa - harvemmin sitä tuleekaan juoksuhaudassa kykittyä.

Olin käynyt Salpa-asemalla aikaisemmin kesällä, ja paikka oli ollut kertakaikkisen vaikuttava kokemus, mutta en tullut silloin jostain syystä laittaneeksi kuvia paikasta. Älkää pelätkö, en meinaa pilata kenenkään joulutunnelmaa ja laittaa nytkään kuvia sodanaikaisista korsuista, mutta joskus vielä sen teen.

Tässä kuitenkin muutama kuva yhden korsun ulkopuolelta:

Vielä on matkaa jäljellä.

Olen ollut hereillä puoli kuudesta asti (lomallakin on näköjään vaikea nukkua pitkään), ja odottelen tässä, että äitikin heräisi, niin pääsisimme työn touhuun. Tiedossa on laatikoiden tekoa, kinkun paistoa ja sen sellaista. Nuo tosin ovat äidin vastuulla, mutta on minun vastuullani sentään bataattilaatikon teko, kun olen sen alun perin jouluperinteisiimme tuonutkin. Lisäksi mietiskelin, että tekisi mieli leipoa jotain jouluista pullaa - ikään kuin meillä ei olisi muuten tarpeeksi syömistä.

Bataattilaatikosta tuli mieleeni, että voisin antaa tässä (omasta mielestäni) maailman parhaan bataattilaatikon ohjeen, jonka olen saanut joskus kokkikoulusta. Minusta tämä ohje on yksinkertaisuudessaan niin hyvä.

****

BATAATTILAATIKKO

1 kg bataatteja
100 g voita
50 - 100 g tummaa siirappia (alkuperäisessä ohjeessa vaahterasiirappia)
2 dl kermaa
suolaa, pippuria

Valmista kuten lanttulaatikko.

****

Olen valmistanut laatikkoa viimeksi kaksi vuotta sitten, ja hatarasti muistelen, että olen laittanut voita (ja ehkä kermaakin?) hieman vähemmän kuin ohjeessa käsketään.

Mutta nyt toivottelen kaikille oikein rauhallista, tunnelmallista ja herkullista joulua!

Nauttikaa täysin sydämin, älkääkä kuolko joulunpyhinä tylsyyteen!  
 

 t. Pukki