Ei elämä ole yhtä juhlaa. Välillä pitää käydä toisissakin kekkereissä.


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Maa jalkojeni alla

Mitä sinulle tulee mieleen termistä tietoinen läsnäolo eli mindfulness? Minulle tuli vielä jokin aika sitten mieleen lähinnä mietiskely ja sisäänpäin kääntynyt hymistely. Koin kaiken tietoinen läsnäolo -löpinän itselleni niin vieraaksi, että halusin pysytellä tästä trendikkäästä ilmiöstä niin kaukana kuin mahdollista.  En minä jaksa mitään paikallaan kykkimistä ja tyhjän ajattelemista; minun pitää saada mennä ja tehdä! Miksi kuluttaisin aikaani siihen, että yritän olla ajattelematta mitään? Miksi ihmiselle on annettu aivot, jos niillä kerran ei saa ajatella?

Jooga oli se, jonka avulla ensimmäisen kerran tajusin, että tietoinen läsnäolo voi tarkoittaa muutakin kuin mietiskelyä. Joogaliikkeet voi tehdä tietoisesti läsnäollen, liikkeeseen ja hengitykseen keskittyen, kehoa kuunnellen. Tällainen liikkeeseen yhdistyvä tietoinen läsnäolo kuulosti minusta paljon helpommin omaksuttavalta kuin perinteinen mietiskely (eli meditointi), joka saa minut jopa vähän ärsyyntymään. Olen muutaman kerran mietiskelyä kokeillut ja todennut, etten halua kokeilujani sen pidemmälle viedä. (En kuitenkaan sano 'en koskaan', koska olen oppinut, että näin jyrkkiä etukäteislausumia ei kannata elämässä tehdä.)

Mietiskely tuntuu minusta turhauttavalta erityisesti sen takia, että en oikein "osaa" mietiskellä. Tiedän toki, että turhautuminen kuuluu mietiskelyharjoituksissa asiaan ja että pitäisi vain olla lempeä itseään kohtaan ja hyväksyä se, että ajatukset vaeltavat. Ajan myötä "mietiskelylihas" kehittyisi, ja mietiskely alkaisi ehkä tuntua helpommalta ja miellyttävämmältä. Turhautumisen tunne ei kuitenkaan ole suurin este mietiskelylleni, vaan suurin este on taustalla kytevä ajatus siitä, että mietiskelyyn käytetty aika on minusta hukkaan heitettyä aikaa. Voisin käyttää senkin ajan, jonka käytän omien ajatusteni torjumiseen, johonkin huomattavasti järkevämpään. Tällainen asenne ei taida olla ihan paras mahdollinen lähtökohta mietiskelylle, ja minun on varmaan ihan turha yrittääkään mietiskelyä niin kauan, kun asenne on tämä.

Tietoinen läsnäolo kokonaisuutena kuitenkin kiinnosti, vaikka mietiskely ei kiinnostanutkaan. Elämäni oli sellaisella mallilla, että läsnäolo ja rauhoittuminen tuntuivat enemmän kuin tervetulleilta ajatuksilta, joten rupesin ottamaan selvää, mitä muuta tietoinen läsnäolo tarkoittaa kuin mietiskelyä. Tietoinen läsnäolo tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että ihminen on läsnä tässä hetkessä, kuuntelee ajatuksiaan, tunteitaan ja tuntemuksiaan, on utelias niiden suhteen, ja ennen kaikkea: hyväksyy ajatuksensa ja tuntemuksensa sellaisenaan eikä yritä muuttaa niitä. Mieli ei vaeltele menneessä eikä tulevassa, vaan mieli on kehon kanssa samassa paikassa ja samassa ajassa. Tässä.


Havaitsin läsnäolon puuttumisen ensimmäisen kerran joogatessani: kehoni kyllä joogasi, mutta mieleni oli jossakin aivan muualla kuin joogamatolla. Saatoin havahtua esimerkiksi siihen, että huomasin ajattelevani jotakin päivän aikana sattunutta, tai listasin mielessäni töitä, jotka joogaamisen jälkeen piti tehdä. En siis ollenkaan keskittynyt siihen, mitä kehoni oli tekemässä tai miltä minusta tuntui, eikä mieleni ollut hetkessä lainkaan läsnä. Pian ymmärsin, että sama pätee muuhunkin elämääni: vietän suurimman osan ajastani jossakin ihan muualla kuin tässä hetkessä, miettien menneitä tai tulevia. Kauhistuneena tajusin, että jos en koskaan elä nykyhetkessä, elämäni valuu minulta oikeastaan kokonaan ohi.

Jos vietän suurimman osan ajastani joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa, kuinka todellista elämäni silloin on? Menneisyyden asiat ovat jo tapahtuneet, eikä niitä voi enää mitenkään muuttaa. Silti yritän pitää menneisyyteni hengissä ajattelemalla menneitä tapahtumia. Olen menneisyyteni vanki: en osaa päästää irti vaan mietin ja märehdin, kertaan ja käyn asioita läpi, yhä uudelleen ja uudelleen. Menneisyys on tehnyt minusta sen, mikä tällä hetkellä olen, joten menneisyydessähän minun on elettävä! Tulevaisuus taas on kuvitelmaa, ja kuvitelmissa on niin helppo elää. On mukava suunnitella ja toivoa, sillä tulevaisuus on toivoa täynnä!

Elämäni perustuu siis joko siihen, mitä en voi koskaan enää saada takaisin, tai siihen, mikä ei ole edes vielä täällä. Hyvin menee. Eikä menneisyydessä ja tulevaisuudessa eläminen rajoitu pelkästään vain mieleen, vaan joskus kokemus on niin vahva, että kehokin reagoi: saatan esimerkiksi punastua häpeästä muistellessani jotakin menneisyyden noloa tapahtumaa, tai vatsaani alkaa kiertää, kun alan jännittää jotakin tulevaisuudessa tapahtuvaa juttua. Ajatuksen voima on mahtava.


Läsnäolon puute näkyy elämässäni monin tavoin. Olen aina ollut sellainen, joka kolhii itseään milloin mitenkin. Eräänlaisina huipentumina voisin kertoa, että olen onnistunut juoksemaan päin liikennemerkkiä ja törmäämään polkupyörällä rekkaan, joka oli pysäköity kadun varteen. (Puolustuksena voin sanoa, että kumpaankin tapahtumaan liittyi sateenvarjo.) Ovet tuntuvat minulle aina hieman liian kapeilta ja pöydänkulmat vääriin paikkoihin sijoitetuilta. Olen aiemmin laittanut törmäilyni kömpelyyden piikkiin, mutta se onkin tainnut johtua lähinnä siitä, että olen ollut niin uppoutunut ajatuksiini, etten ole havainnut ympäristöäni.

Kun ajelen autolla jotakin tuttua reittiä, saatan yhtäkkiä havahtua, että oho, olenkin jo tässä! Joko minä ole tullut sen-ja-sen paikan ohi; miten en ollenkaan huomannut? Joskus huomaan lukeneeni aamulehteä pitkät pätkät, ja yhtäkkiä havahdun siihen, ettei minulla ole hajuakaan, mitä olen lukenut. Lukeminen pitää aloittaa alusta - ja pahimmassa tapauksessa sama toistuu. Usein käy myös niin, että katson kelloa, ja heti kelloa katsottuani tajuan, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä kello oli. Katsoin kyllä kelloa, mutta en tullut panneeksi merkille aikaa! Pahimmalta läsnäolon puute tuntuu kuitenkin silloin, kun se kohdistuu toiseen ihmiseen. Saatan joskus kesken keskustelun havahtua siihen, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä toinen on minulle juuri sanonut. Täydellinen läsnäolo on minusta vähintä, mitä toiselle ihmiselle voi antaa, ja siksi yritän laittaa nykyään toisen ihmisen seurassa kaiken muun sivuun - konkreettisesti ja kuvaannollisesti.

Olen päättänyt, etten halua enää elää automaattiohjauksella ja vain seilata rutiinista toiseen. En halua, että elämäni vain lipuu ohitseni. Olen myös äärimmäisen kyllästynyt siihen, että mieleni on oikea ajatusten kaatopaikka ja että minä olen jatkuvasti tonkimassa roskakasaa. Mitä enemmän kasa haisee, sitä enemmän siellä on kaivettavaa!



Sen sijaan haluan:

  • oppia nauttimaan sellaisista asioista, joiden en ole ennen ehkä edes huomannut olevan olemassa
  • kokea elämän voimakkaammin ja oppia ottamaan joka hetkestä kaiken irti
  • oppia näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat enkä sellaisina, jollaisia kuvittelen niiden olevan 
  • päästä eroon impulsiivisesta käyttäytymisestäni ja oppia käyttäytymään harkitummin
  • oppia olemaan lietsomatta itseäni entistä hirveämpään stressitilaan ja sen sijaan:
  • oppia rauhoittamaan mieleni, jotten olisi kuin ajopuu, joka lähtee pienimmänkin aallon matkaan
  • päästä eroon suorituskeskeisestä ajattelutavastani ja oppia ajattelemaan, että tekeminen itsessään voi olla yhtä palkitsevaa kuin valmiiksi saatettu työ - ellei palkitsevampaakin
  • oppia paikallistamaan ja vaimentamaan epämääräinen tyytymättömyyden tunne, joka vaivaa minua silloin tällöin, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa olla hyvin
  • oppia erottamaan oikeasti tärkeä muusta vähemmän tärkeästä
  • olla vakaa: yhtä aikaa pelokas ja peloton, tyhjä ja täysinäinen, heikko ja voimakas

Tämä on manifestini. 😊


Nuo eivät ole mitään pieniä tavoitteita, mutta uskoisin, että niiden saavuttaminen ei ole mitenkään mahdotonta, jos minulla vain on tarpeeksi halua ja voimia antautua asialle. Pitää kuitenkin yrittää muistaa olla myös itselleen lempeä ja hyväksyä keskeneräisyys ja inhimillisyys, jottei läsnäolon harjoittelusta tulisi vain yksi suoritus muiden joukossa.

En ole vielä ihan ratkaissut, miten tavoitteisiini pääsen, mutta olen ainakin hyvin varustautunut. Hankin nimittäin hieman alan kirjallisuutta, jota meinaan tässä pikkuhiljaa lueskella. Kirjat ovat melko käytännönläheisiä, joten opitun soveltamisen käytäntöön ei pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa. Palaan kirjoihin ehkä joskus myöhemmin, ettei joku kohta taas sano minun olevan perusteellinen. 😁 Olihan tätä jo tässäkin.




Mukavaa viikon jatkoa, rakkaat lukijani! Olen niin iloinen, että olette olemassa. 💗

26 kommenttia:

  1. Siinähän sitä on oppimista, itse kullekin. Monesti huomaan ajatusten olevan ihan jossain muualla kuin siinä mitä olen tekemässä.

    Tuohon edellisen postauksen kommenttiini viitaten, kirjan lukeminen on minulle kyllä täyden keskittymisen paikka. Silloin elän vain sitä, eikä mieli harhaile. Toinen on se järvi, jossa juoksen, silloin nautin vain veden liikkeestä ja maisemista rannalla, kaikki muu unohtuu. Taidan osata hiukan mindfullnessiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helpointa kokonaisvaltainen läsnäolo taitaakin olla silloin, kun on uppoutunut johonkin mieluiseen tekemiseen. Onneksi itsellänikin on monta sellaista juttua, joihin uppoudun ihan huomaamattani. Tietoinen läsnäolo onkin jo sitten huomattavasti vaikeampaa. :-)

      Poista
  2. Vaikea laji, myös siksi että tahtoo unohtua ja pudota päästä vielä nopeammin kuin muut opit. Toteaa nimimerkki Menneisyyden vanki ja tulevaisuuden uneksija. :)

    Mutta olen aivan varma, että etsivä löytää. Jos osaa pysähtyä ja antaa löytöjen tulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä, että etsivä löytää. Olen varma, että jos mieli on avoin ja vastaanottavainen uusille kokemuksille, niitä alkaa tulla. Samalla alkaa ymmärtää asioita eri tavalla kuin ennen, ja moni asia saa selityksen. Olen jo itsekin tässä lyhyessä ajassa tajunnut monta asiaa, ja se on käynnistänyt sellaisen lumipalloefektin ja vienyt minua eteenpäin, ainakin vähän. Mutta sitähän tämä elämä on, jatkuvaa oppimista. :-)

      Poista
  3. Ja piti vielä sanoa: Kiitos, että kirjoitat tätä blogia. Luen sitä niin mielelläni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos, Airi. Ihana kuulla. .-)

      Kiitos sinulle kommenteistasi! <3

      Poista
  4. Niin tuttua se, että kun joskus oikein tietoisesti yrittää keskittyä mietiskelemään, niin ainut ajatus, joka tulee mieleen, on se, että "mitähän sitä sit mietiskelis?". Ja sitten taas tosiaan, kun on matkalla jostain jonnekin, tuleekin mietiskeltyä niin, ettei muista, mistä on tulossa ja minne menossa ja joko se risteys meni, mistä piti kääntyä..

    Eilen kun kävin uinnin jälkeen höyrysaunassa, jossa ei ollut ketään muuta samaan aikaan, testasin pitkästä aikaa, miltä tuntuu keskittyä ihan vaan hengittämään. Se kostea lämmin ilma kun on jotenkin niin otollista siihen. Mutta yllättävän vaikeaa sekin on. Ja huomaa, kuinka pienesti ja pinnallisesti sitä oikeasti niitä keuhkojaan käyttää. Ei raukat pääse tositoimiin oikein koskaan.

    Täältä tulee rispektiä sun manifestille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helpointa on tosiaan, kun ajatukset saavat mennä ja tulla ihan vapaasti. Yritin tänään automatkalla keskittyä hetkessä läsnäoloon ja havaita kaikkea ympärilläni, ja se oli ihan pirun työlästä ja vaikeaa. Paljon helpompaa ja vaivattomampaa on olla siellä menneisyydessä tai tulevaisuudessa! Saa nähdä, kuinka kauan tässä joutuu harjoittelemaan, että läsnäolon taidon oppisi. Ei taida tämä yksi elämä riittää. :-D

      Minäkin olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten pinnallista hengittämiseni tavallisesti on. Sellaista kevyttä pintahengitystä. Anteeksi, keuhkot. :-( Muistan kun silloin viisi vuotta sitten Intiassa yritin joogata, niin syvempään hengittäminen alkoi pyöryttää. Mistähän sekin mahtoi johtua...

      Kiitos rispektistä. Yrittänyttä ei laiteta. :-)

      Poista
  5. Täytyy sanoa, että perusteellisesti pohdit tätäkin asiaa. Läsnäolo on varmaan vaikeaa monelle nykyään, mahtavatko ihmiset edes huomata sitä. Itse joudun usein oikein ravistelemaan itseäni irti pilvistä ja komentamaan nyt tässä ja nyt, aisti! Mieli on kovasti karkaavainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, mulla taitaa olla tapana olla aika perusteellinen. Mutta jos jostain innostun, niin innostun siitä sitten koko sydämelläni. Yritän kirjoitella jatkossa lyhyemmin. :-)

      Poista
    2. Älä missään nimessä! Anna nautintomme kestää edelleenkin :)

      Poista
  6. Hieno manifesti,ja toivottavasti saavutat ainakin suurimman osan siitä. Minä olen oppinut aika hyvin olemaan läsnä,luulen että kamera on auttanut siinä,katsomaan sen kautta kaikenlaista kauneutta ja muuta juuri sillä hetkellä. Minäkin olen aika hyvä kolhimaan itseäni ,tai olen ollut,muistissa on vielä miten törmäsin liian puhtaaseen lasiseinään ,rikkoen etuhampaani....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika näyttää, miten käy. :-)

      Kamera onkin hyvä apukeino läsnäoloon! Itsekin saatan uppoutua kuvaamiseen niin, että kaikki ympäriltä häviää. Tosin nyt talvella kuvausintoa ei ole oikein ollut, kun luonnossa ei ole ötököitä ja sen sellaisia, ja sormetkin jäätyvät, kun on kylmä.

      Minä olen myös törmännyt lasiseinään. Se tapahtui ihan ensimmäisellä Intian-matkallani jossakin ostoskeskuksessa Chennaissa. Kuului vain hirveä kumahdus, kun pääni osui lasiseinään. Onneksi seinä ei hajonnut! :-D Mutta hammas minulta ei sentään mennyt.

      Poista
  7. Mä olen niin laiska, etten yleensä viitsi edes ajatella, ja siksi olen tietoisen läsnäolon tilassa aika luonnostani aina, jos ei tarvitse tehdä mitään erityistä. Siksi kai nautinkin niin valtavasti vain olemisesta. Nautin ihan pelkästä olemassa olemisen, elossa olemisen tunteestakin.

    Mulla kyllä tämä ei mitenkään vaikuta siihen, että heti kun täytyy tehdä jotain mitä en itse valitse, siis vaikka töitä, niin stressiä pukkaa niin että kädet tärisee enkä pysty keskittymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollainen laiskuuden tila, ettei viitsi edes ajatella, kuulostaa hyvin houkuttelevalta. Mitenköhän sellaisen oppisi? Minulla kun pää tuntuu surraavan aina kuin ampiaispesä.

      Tiedän mitä tarkoitat sillä, että nauttii pelkästään olemassa olemisen tunteesta. Koen tuota aika usein itsekin, viimeksi eilen autolla ajaessani. Ei ole mitään erityistä “syytä”, miksi tunnen olevani onnellinen, vaan jotenkin vain tunnen olevani yhtä maailman kanssa, ja onnellisuus kumpuaa sitä kautta. Kuulostaa vähän utopistiselta, mutta en oikein osaa selittää kokemusta. Sopiva musiikki vielä korostaa tunnetta.

      Olisi hienoa, jos tuollaisen olotilan saisi palautettua mieleensä silloinkin, kun on stressiä. Sen taidon haluaisin todellakin oppia. Olisi mahtavaa, jos stressi ei saisi itsestä minkäänlaista otetta, vaan pysyisi tilanteen herrana vaikeissakin tilanteissa.

      Poista
  8. Hyva manifesti ja tiedan itse ettei tietoisen lasnaolon löytaminen tosiaan ole mikaan pikku temppu. Minussa on sahlaajan ja teen-montaa-asiaa-samaan-aikaan vikaa ja tiedan oikeastaan kaksi asiaa, joissa löydan sen tietoisuuden tasta hetkesta parhaiten: liikunta ja lukeminen. Kun opin liikkumaan jotenkin niin etta keskityn 100% siihen, löysin idean. Aika helposti ote herpaantuu ja alan taas poukkoilla ajatuksissani kaikkeen turhaan kuten suunnittelen loppupaivan tekemisia, teen kauppalistaa jne. turhaa. Toisaalta Turkissa on se puoli etta olen oppinut pakolla olemaan suunnittelematta, ei niista ole hyötya joten sellainen tassa ollaan eika muuta voida tila on pakkoratkaisu useimmiten. Tsemppia tiellasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä, Petra. Kertomasi kuulosti kovin tutulta. Minä en tosin osaa liikkua sillä lailla, että keskittyisin liikuntaan sataprosenttisesti, sillä minulla tuppaa tulemaan parhaat ideat liikkuessa, varsinkin lenkkeillessä. Liikunta on erinomaista ongelmanratkaisuaikaa: jos on jokin ongelma, jota haluan miettiä, lähden lenkille, ja yleensä löydän lenkin aikana jonkinlaisen ratkaisun ongelmaan. Viime aikoina ei tosin ole tullut hirveästi lenkkeiltyä...

      Lukeminen olisi erinomaista läsnäoloharjoitusta, mutta kuten jossakin kommentissa aiemmin mainitsin, en oikein osaa nykyään lukea mitään tarinallisia juttuja. Ei tunnu löytyvän tarpeeksi hyviä kirjoja, että jaksaisin keskittyä. Mutta asiatekstejä tykkään lukea.

      Poista
  9. Ihan mahtava manifesti! Niin viisas, kertakaikkiaan!

    Luin tän jo aikaisemmin, mutta en kyennyt sanomaan mitään, kun käyn vähän hitaalla ;D Ei niinku muotoudu sanoiksi, plääh. Mutta siis. Läsnäolo on mullekin sellainen, jota olen opetellut kauan. Omilla konsteillani, tietty, itepäinen kun oon ;) Luonnistuukin jo kohtuullisen hyvin. Ainoa vaan, että olen onnistunut vetämään senkin överiksi. Että hetki täysillä tota, ja seuraava hetki tätä. Vähän niinku pomppulinna, tjsp.

    Ikuista oppimista tää elo, ei voi muuta sanoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Taru. :-) Kiva jos tässä vuodatuksessa tuntui olevan edes jotain järkeä.

      En tiennyt, että läsnäolonkin voi vetää överiksi, mutta jos se on mahdollista, niin uskon, että minultakin onnistuisi. :-D Olen nimittäin sellainen ääripäästä toiseen ihminen. Mutta kertakaikkisen ihana kuulla, että olet onnistunut saavuttamaan läsnäolon omilla konsteillasi. Se antaa mullekin uskoa siihen, että onnistun ilman meditaatiota jne. En halua näköjään tässäkään asiassa kulkea valmiita polkuja, vaan pitää tehdä omat. :-)

      <3

      Poista
    2. Juu, kyllä :D Vissiinkin aivan kaiken voi vetää yli, mä oon kans tosi hyvä siinä... Menneitä tai tulevia tai muita hoitamattomia asioita pystyn olla miettimättä täysin, ja keskittymään vain ja ainoastaan käsillä olevaan (tai vaikka maiseman tuijottamiseen), mutta kas kun sekin ottaa välillä voimille. Se intensiivinen keskittyminen, joka sujuu aika automaattisestikin jo. Tulee myös sellasia "vaihto-ponnistuksia", kun vaihtaa kaiken keskittymisen toisesta toiseen.

      (Melko himmeitä nää mun selitysyritykset, eikö :D)

      Esmes just nyt päätin äsken vetää hanskat tiskiin 10 minuutiksi, kävin pitkäkseen ja päätin keskittyä kokonaan johonkin muuhun. Ja päädyin läsnäolemaan tänne sun kommenttilaatikkoon tuoksi hetkeksi :) Ja kohta taas ihan muita juttuja työpöydän ääressä, eikä mitään muuta, naps vaan. Esimerkiksi näin oon ratkaissut yhdessä fokuksessa kerrallaan pysymisen :)

      Raportoithan sitten, miten manifestin toteutus etenee? Jos siis haluat, tietty. Nää on tosi mielenkiintoisia juttuja :)

      Poista
    3. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitit. :-)

      Intensiivinen keskittyminen tuntuu vaativan ainakin minulta todella paljon - niin paljon, että se tuntuu käyvän melkein työstä! Tai sekin riippuu asiasta: jos on kyseessä mieluisa puuha, keskittyminen ei vaadi voimia ollenkaan vaan tulee jotenkin luonnostaan, mutta jos yrittää oikein tietoisesti keskittyä vaikka ympäristöön, hengitykseen tai muuhun sellaiseen ja yrittää sulkea kaiken ulkopuolisen "hälyn" mielestään, niin se on kyllä helkutin vaikeaa.

      Mulla on tapana innostua uusista asioista joskus niin tulenpalavasti, että ne menevät sen innostuksen takia överiksi. En ilmeisesti osaa tehdä juttuja kohtuudella, vaan yhtäkkiä huomaan, että olen taas mennyt yli laidan. Jotenkin kai pitäisi rajoittaa intoaan, mutta en oikein tiedä, miten. Tai miksi. :-D

      En ajatellut, että manifestini ja sen tulevaisuus kiinnostaisi ketään, mutta totta kai raportoin toteutuksesta. :-)

      Kiva, että kävit läsnäolemassa täällä. >3

      Poista
  10. Just de. Itsensä voi hyvinkin piiputtaa vaikka miten :) Ei aina tartte olla kyse jostain ikävistä asioista, hommista tai töistä, vaan just "liialla" innolla ja inspiksellä myös. Vaikka niistä myös saa sitä energiaa, niin rajansa ihan kaikella, kuten me överiksi vetäjät hyvin tiedämme ;)

    (Ja taas mää muuten oon täällä, oon kyllä varsinainen riesa :D )

    Tsemppiä ja iloa päiviin! Mä uskon vahvasti, että sun manifestista tulee menestys <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäin miettimään, että harvemmin olen tainnut piiputtaa itseni ikävillä asioilla, vaan kyse on tainnut olla useammin kivoista asioista, jotka ovat lopulta ikään kuin kääntyneet itseään vastaan. Mä olen niin taitava ikävien asioiden välttelijä ja lykkääjä, että niiden kanssa ei piiputtamisen vaaraa ole. :-D Mutta toisaalta monista asioista, jotka tuntuvat alkuun ikäviltä, voi tulla kivoja ja mielenkiintoisia, jos niihin vain paneutuu tarpeeksi. Hmmm. Onpas monimutkaista.

      Kiitos luottamuksesta. :-) Nyt mun on ihan oikesti harjoiteltava noita asioita, kun menin tuollaista julistamaan. :-D Toisaalta mitta on niin täynnä tätä omaa pääkoppaa ja ajatusmaailmaa, että olen valmis menemään vaikka harmaan kiven, tai mun tapauksessani ehkä kallion. Nyt tai ei koskaan. Ja mieluiten tietysti nyt!

      Ihanaa, että jaksat kommentoida. :-)

      Poista
  11. <3 <3 <3 tulipas hyvä mieli tätä lukiessa. Minä rakastan joogaa juuri tuosta syystä: saa mielen ja ruumiin synkronisoitua. Olo on aivan eri sen jälkeen.
    Hieno manifesti myös :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla. <3 On aivan käsittämätöntä, että vielä puoli vuotta sitten pidin joogaa suurin piirtein vastenmielisimpänä asiana maailmassa. Niin se elämä opettaa. :-D t.nimim. takinkääntäjä

      Pian on tulossa manifestin päivitystä. :-)

      Poista