Kinkkua ostoskärryissä

Kävimme taannoin äidin kanssa Jätkäsaaressa ihmettelemässä entisiä kotiseutujani. Minua kiinnosti lähinnä tietää, joko se ikuisuusprojekti eli talomme takana sijainnut puisto olisi lopultakin valmistunut. 

Talomme viereen, kauan tyhjänä olleelle tontille, oli alettu vihdoinkin rakentaa toista taloa, ja rakennusprojekti oli edennyt jo varsin pitkälle. 

Entistä kotitaloamme katsellessani mietin, kuka mahtaa asua meidän asunnossa. Kiinnostaisi päästä näkemään, miten asukkaat ovat sisustaneet asunnon ja erityisesti parvekkeen, kun sehän oli vähän haastavan mallinen (15 metriä pitkä ja 1,5–1,7 metriä leveä). 

Puisto oli valmistunut, mutten tiedä, mitä siitä oikein sanoisi.  

Hulevesiuoma ja metsäpuutarha.

Ukkeli ei voinut sietää näitä sinisiä pyöräteitä, enkä minäkään oikein ymmärrä värivalintaa. Eikö sinisen sijasta olisi voinut valita jotain maanläheisempää väriä?

Nurmikko ja kasvit ovat toki mukavampaa katseltavaa kuin se ruma hiekkakenttä, mutta minusta puistosta puuttuu jotain. En vain keksi mitä. Voihan se olla, että vuosien kuluessa, kun kasvit kasvavat, puisto muuttuu viihtyisämmäksi. Nyt se vaikutti ehkä hieman ankealta ja tekemällä tehdyltä, mitä se tietysti onkin. 😆

Puistoon oli haettu ilmettä porrastuksilla ja korkeuseroilla. Taustalla näkyy Länsiterminaali sekä Ahdinrannan aluetta, jolle on tarkoitus tulla joskus tulevaisuudessa uimaranta. 

Laura Könösen taideteos nimeltä Ei taivasta rajana.

Könösen taideteos koostuu kivilohkareista, joiden yksi pinta on hiottu sileäksi ja ruiskumaalattu sinisellä maalilla. Kivet muodostavat taiteilijan mukaan eräänlaisen palapelin – ikään kuin taivaan palasia olisi putoillut sattumanvaraisesti maahan. 

Tämäntyylisiä tuoleja oli jo puiston pohjoisosassakin, ja nämä ovat kyllä paljon mukavampia kuin perinteiset puistonpenkit, joilla pitää könöttää kuin kirkossa.

Tulipahan nyt nähtyä tämäkin puisto ja todettua, että se ei herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Sen kuitenkin sanon, että yksi puisto – olkoon se kuinka iso tahansa – ei pelasta sitä tosiasiaa, että Jätkäsaari on oikea kivikylä, jonne on haluttu tunkea mahdollisimman paljon asukkaita. Varmasti on heitäkin, jotka viihtyvät Jätkäsaaressa ja joille luonto ja vehreys eivät ole yhtä tärkeitä kuin esimerkiksi minulle. Esimerkiksi nuorille Jätkäsaari on varmasti ihanteellinen paikka, kun se on niin lähellä keskustaakin. 

Kävimme tutkimassa myös entistä lähikauppaamme Ruoholahden Citymarketia. En koskaan tykännyt kyseisestä kaupasta, joten kauppaa ei ole ollut ikävä. Suurin ongelma Ruoholahden Cittarissahan on se, että se ei ole Prisma. 😆 

Minulla on pakkomielteenä tutkia aina kauppojen palapelihyllyt, eikä Cittarikaan ollut poikkeus. Mitä näinkään! Myynnissä oli palapelijoulukalentereita, jotka olivat vielä kaiken lisäksi Wasgij-kalentereita! Wasgij-palapelithän ovat mysteeripalapelejä, joiden lopputulosta ei tiedä etukäteen, ja ne ovat ehdottomia suosikkejani. Olen kasannut kaikki mysteeripalapelit, jotka olen löytänyt kaupoista ja netistä. 

Joulukalenteri sisältää 24 kappaletta 54 palan palapeliä, ja kerrankin oikein odotan, että pääsisin availemaan joulukalenterin luukkuja. Tule joulu kultainen. 🤣

Tekisi mieli avata jo nyt ensimmäinen luukku.  🤭

Suomenkielistä sepustusta ei ollut.

Päätin toissa vuonna, etten ostaisi enää yhtään joulukalenteria, koska kaikki olivat osoittautuneet enemmän tai vähemmän pettymyksiksi. (Olen kokeillut normaalien suklaakalenterien lisäksi muistaakseni ainakin tee-, välipala- ja mietelausekalenteria.) Näin se takki taas kääntyi. 

Minulta meinasi mennä eilen aamukahvit väärään kurkkuun, kun näin Hesarin Menoja tänään -palstalla seuraavan ilmoituksen: 

Siis oikeinko todella porukka kiertää Seurasaarta kutimiaan heiluttaen? Mahtaa olla kivaa, varsinkin jos työn alla on esimerkiksi peitto. Jään odottelemaan, milloin Seurasaaressa ruvetaan järjestämään palapelikävelyjä.

Äidin yhdellä ystävällä on kilpikonna, jolla on ikää kuulemma jo 40 vuotta. Oikeastaan konna on ilmeisesti hänen tyttärensä, mutta tyttären ollessa matkalla konna tulee äidille hoitoon.

Olen nähnyt kilpikonnia vain eläintarhoissa ja sen sellaisissa, mutta en ole koskaan tavannut lemmikkikilpikonnaa. Konna oli minusta luotaantyöntävä, hieman pelottava ja – anteeksi nyt vain – ruma kuin mikä. Kyllä lemmikkieläimellä pitää olla edes karvoja! Sen verran konna kuitenkin kiinnosti minua, että kun äidin ystävä piti konnaa sylissään, menin lähemmäs katsomaan otusta. Silloin äidin ystävä ojensi konnaa minua kohti ja pyysi ottamaan sen syliinsä. Parahdin, että en uskalla, mutta ojensin kuitenkin kädet eläintä kohti, kun en kehdannut juosta karkuunkaan.

Äidin ystävä oli silitellyt konnan kilpeä, ja konna oli selvästikin tykännyt siitä, mutta kun minä silittelin konnaa sylissäni, se oli selvästi jännittynyt ja suurelta osin kilven suojassa. Kilpikonna saa siis vedettyä raajansa ja päänsä kilven alle piiloon, jos vastaan tulee kuumottava tilanne. Tämmöinen tietoisku tähän väliin. Silittelin konnaa aikani, mutta laskin konnan sitten maahan, ja konna lähti menemään yllättävän nopeaa vauhtia sohvan alle ja patterin viereen, jossa se kuulemma tykkää lämmitellä. 

Jonkin ajan kuluttua konna ilmestyi taas sohvan alta ja lähti tulemaan suoraan minua kohti. Jännityksellä seurasin konnan menoa (tuleeko se pentele tänne vai meneekö se ohi), eikä aikaakaan, kun konna oli edessäni ja tökki sormillaan varpaitani. Äidin ystävä totesi, että sehän haluaa takaisin syliisi, eikä minun auttanut muu kuin nostaa konna lattialta ja alkaa taas silitellä sitä. Voi hyvänen aika sentään, mihin sitä ihminen joutuukaan. Konna oli tällä kerralla jo selvästi rennompi ja saattoi jopa nauttia sylissäni olosta.

Minusta oli hämmästyttävää, miten nopeasti konna oli hyväksynyt minut ja lakannut pelkäämästä minua. Ehkä kaikki kilpikonnat ovat sellaisia, että ne "ystävystyvät" nopeasti ihmisten kanssa, ainakin jos ihminen on niille ystävällinen. Toki asiaan saattoi myötävaikuttaa myös juttelu, sillä juttelen aina kaikille eläimille kuin ne olisivat ihmisiä, koska minusta on outoa olla hiljaa elävän olennon edessä. Ehkä konna kuuli äänensävystäni, etten tahtonut sille pahaa?

Googletin, että tämä taitaa olla nelivarvaskilpikonna. Varpaiden määrä ainakin täsmää! Miten nuo varpaatkin ovat niin pelottavan näköiset...

Mutta eipä tulisi edelleenkään itselleni mieleen hankkia kilpikonnaa lemmikiksi, eikä vähiten siitä syystä, että kilpikonnat saattavat elää jopa satavuotiaiksi. Keskimäärin konnat elävät lukemani mukaan 50–80 vuotta. Toisaalta olisihan se aika huikeaa, jos saisi pitää saman lemmikin koko elämänsä! Utopistinen ajatus oikeastaan.

Loppukevennyksenä kävelykuulumisia. Kävimme ukkelin kanssa kävelyllä, ja bongasin tien vieressä ostoskärryt. Kuinka ollakaan: oli taas pakko päästä istumaan kärryihin. Minulla näyttää olevan pakkomielle tunkea itseni ostoskärryihin, jos näen irtokärryt jossakin. Ilmeisesti en ole saanut lapsena istua tarpeeksi ostoskärryissä. 😆

Jos ukkeli olisi vielä suostunut työntämään minua, kokemus olisi ollut täydellinen.

Olen päättänyt olla pyytelemättä enää anteeksi, vaikka laittaisinkin omia kuviani blogiin. Ei minun egoni siitä ratkea, vaikka julkaisisinkin kuvia itsestäni, ja jos ratkeaa, se on sitten lähtö Maata kiertävälle radalle. Elämä on jatkuvaa riskinottoa. 🤣

Värikästä syksyn jatkoa! 🍁