Yksinkertainen elämäni

Äiti kävi pitkästä aikaa kylässä, ja vierailun ensisijainen tarkoitus oli käydä tapaamassa äidin ystäviä ja serkkupoikaani Kotkassa sekä tavata myös täällä pääkaupunkiseudulla asuvaa tätiäni. Kaikki tapaamiset tuli hoidettua, eli ainakin siinä mielessä reissu oli onnistunut. Nyt äitikin on palautettu onnistuneesti Savonlinnaan, ja minä olen palannut omaan arkeeni. 

Olen miettinyt taas näitä arkijuttuja viime aikoina paljonkin. Istanbulin-matkan jälkeen kävi nimittäin niinkin, että tulin tunnustaneeksi ukkelille, että olen onnellisimmillani silloin, kun saan elää ihan normaalia arkea. Minun arkeni toistuu päivästä toiseen samanlaisena (kuten varmasti monen muunkin), ja se on niin yksinkertaista, että joku saattaisi ihmetellä, miten tuollainen elämä voi olla kenenkään mielestä tyydyttävää. Mutta minulle pieni ja yksinkertainen elämäni tuottaa suurta iloa ja levollisuutta.

Tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana olen alkanut huomata, että läsnäolotaidoissa on se huono puoli, että kaikki elämyyshakuisuus katoaa – tai niin on käynyt ainakin minulle. Matkustaminenkaan ei tuota samanlaista tyydytystä kuin joskus ennen, enkä edes kaipaa minnekään. Voin lähteä matkalle muiden seuraksi, mutta sellainen omakohtainen tarve nähdä ja kokea asioita on kadonnut olemattomiin. Kieltämättä hieman kaipaan sitä nälkäistä seikkailijaa, ja siksi yritänkin tavoitella sitä edelleen matkoilla ja tarkastella maailmaa sen silmin. Suurimman osan aikaa matkustelu tuntuu kuitenkin työltä eikä se edes palkitse millään tavalla. Ihan kamalaa sanoa, mutta mieluummin istun kotona meditoimassa kuin olen matkalla. 🙈

Toki kivat kokemukset ilahduttavat mutta eivät enää samalla lailla kuin joskus ennen. Tuntuu kuin päälleni olisi laskeutunut teflon-kuori, johon mikään ei tartu. Uusi kokemus ilahduttaa hetken – hyvin lyhyen sellaisen – mutta sitten sen vaikutus liukuu pois ja katoaa. Miksi yrittäisin tavoitella sellaista, mikä ei ole pysyvää?

Uudet ja jännittävät kokemukset olivat ennen itseisarvo – se, mitä varten elämääni elin – mutta nyt ne ovat vain jonkinlainen mahdollinen lisämauste, jonka tarpeellisuudesta en ole enää varma. Onko tarpeen juosta paikasta toiseen ja kerätä kokemuksia, jos ei koe tarvitsevansa niitä? Tiedän jo vastauksenkin (ei tietenkään ole, vaikka yhteiskunta/some/muiden oletukset sitä tuntuvat edellyttävänkin), mutta muutos entisestä elämäntavastani on niin suuri, etten osaa suhtautua tähän uuteen enkä oikein hyväksyäkään sitä, ainakaan vielä. Ikävöin sitä ihmistä, joka janosi elämää, sillä elämä oli tuolloin hyvin yksinkertaista: odotin aina seuraavaa hetkeä, jotta tapahtuisi jotain kivaa. Elämä kulki niin eteenpäin ja tuntui varsin tyydyttävältä – kunnes tajusin, että elämähän menee kokonaan ohi. Jos en koskaan näe enkä kuule, mitä ympärilläni on juuri sillä hetkellä, en elä todellisuudessa vaan satumaailmassa, jonka olen rakentanut omassa päässäni. 

Muistan hyvin selkeästi sen hetken, kun tajusin, että tämä hetki on kaikki, mitä meillä oikeasti on. Istuin yksinäni olohuoneessa ja sammutin läppärin, jolta olin katsellut jotain videota. Yhtäkkiä olohuoneen todellisuus valkeni minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisesti, ja näin edessäni ison mustan tv-ruudun ja viherkasvit ja kuulin korvissani tv-tasolla olevan kellon raksutuksen. Ymmärsin, että minun elämäni on juuri nyt tätä eikä mitään muuta: minä olen tässä sohvalla ja kaikki nämä tavarat ovat ympärilläni. Mitään muuta minulle ei ole tällä hetkellä olemassa. Menneisyyttä ei ollut, sillä menneisyys oli vain kasa muistoja, jotka sain herätettyä henkiin, jos ajattelin niitä. Muuten menneisyys oli yhtä todellista kuin uni. 

Tulevaisuuttakaan ei ollut olemassa, sillä en voinut mitenkään tietää, miten elämä tästä jatkuisi. Seuraavana hetkenä saattaisi tapahtua mitä tahansa, eikä minulla olisi tapahtumiin välttämättä mitään valtaa. Joku läheiseni saattoi kuolla vaikka juuri tällä hetkellä, ja elämäni muuttuisi siinä silmänräpäyksessä. Miksi ihmeessä siis pyörittelin tulevaisuutta päässäni koko ajan niin kiivaasti – suunnittelin, toivoin ja pelkäsin? Jos menneisyys oli yhtä epätodellista kuin uni, tulevaisuus oli vieläkin epätodellisempaa, kuin kuumeisen houretta. Yhtäkkiä tajusin sen: jos en ajattele menneisyyttä enkä tulevaisuutta, ne lakkaavat olemasta. On vain tämä huone, musta tv-ruutu ja tikittävä kello. 

Kokemus oli samaan aikaan sekä kauhistuttava että lohduttava. Tunsin oloni pohjattoman yksinäiseksi, epävarmaksi ja hämmentyneeksi: Kuka oli se henkilö, joka oli elänyt elämääni? Eikö sitä ollutkaan olemassa? Oliko kaikki vain kuvitelmaa? Eikö millään ollutkaan mitään väliä? Alitajuisesti kuitenkin tajusin, että olin oivaltanut elämästä jotain hyvin olennaista ja että mikään ei olisi tästä lähtien niin kuin ennen. Minulla olisi aina tämä hetki, eikä kukaan voisi viedä sitä minulta pois. Voisin milloin tahansa sulkea pois mielestäni menneisyyden ja tulevaisuuden ja vain olla. Tämä hetki olisi turvasatamani, mielenrauhani ja onneni, ja ympärilläni saisi tapahtua mitä tahansa, eikä sen tarvitsisi horjuttaa minua. Tulkoon tuuli, kaatosade tai ukkonen, mutta minun juureni ovat niin syvällä, että saattaisin huojua mutta en kaatuisi. 

Oloni tuntui jollain lailla puhtaalta, ikään kuin olisi käynyt suihkussa ensimmäistä kertaa elämässäni. Tämän kokemuksen valossa en enää kaipaa sitä entistä minääni, joka kuvitteli tulevansa onnelliseksi, jos saisi sitä tai tätä, jos pääsisi sinne tai tänne tai jos saavuttaisi jotain tärkeältä tuntuvaa. Ennemminkin minua harmittaa, että olen tuhlannut elämäni siihen, että olen etsinyt onnea itseni ulkopuolelta ja antanut tapahtumien ja ihmisten kontrolloida sitä, millaiseksi olen oloni milloinkin tuntenut. On hirvittävää tajuta, miten tuuliajolla olen ollut ja miten voimaton olen ollut oman henkisen hyvinvointini suhteen.

Mutta koska 50 vuotta elettyä elämää on pitkä aika, ei ole helppoa päästää irti entisestä elämäntyylistä. Yritän – hieman epätoivoisestikin – tehdä asioita, joita tein ennen, ja takertua siihen, mitä joskus oli – siitäkin huolimatta, että sisimmissäni jo tiedän, että todellinen onni ei tule ulkopuoleltani. Elämäni on kai jonkinlaisessa välivaiheessa, kun mieleni on alkanut jo löytää uusia uria mutta ei ole ihan vielä päässyt perille.

Erityisesti matkustamisen tuottaman ilon katoaminen harmittaa, vaikka voi tietysti myös olla, että matkustamisinto palaa joskus. Pahoin kuitenkin pelkään, että paluuta vanhaan ei ole, ja on joko lopetettava matkailu tai löydettävä uusia tapoja matkustaa. Ehkä voisin yrittää opetella, kuinka löytää mielenrauha ja läsnäolo matkoilta, vaikka ympärillä olisikin nähtävää ja koettavaa ja vaikka se entinen minäni nauttikin kokemuksien keräämisestä. Ikuinen teema elämässäni on myös se, miten voisin tuottaa iloa muille, ja tämähän ei ole millään lailla sidottu paikkaan eikä aikaan. Voisin matkoillakin yrittää kääntää katseeni itsestäni muihin ja siirtyä itsekeskeisestä nautinnon hakemisesta muiden ihmisten ilahduttamiseen.

Minun piti kirjoitella aivan muista asioista, mutta kirjoitus lähti viemään mukanaan. Kuviakaan en jaksa etsiä "viihdykkeeksi".

😘