Syömäkelvottomia munkkeja

Keväällä tulevaa kesää miettiessäni haaveilin käynnistä Valamon luostarissa, ja elokuun alussa vierailu tuli vihdoinkin todeksi.

Ensin piti kuitenkin käydä vähän sivuraiteilla, sillä matkalla Valamoon näimme opaskyltin Raikuun kanavalle. Paikka piti tietysti käydä katsastamassa, vaikka meillä ei ollut hajuakaan, mitä mahtaisimme sieltä löytää.

Raikuun opaskartta kertoi, että kannasta halkova kanava rakennettiin 1700-luvulla ja että paikka oli sotien aikana strategisesti tärkeä. Välirauhan aikaan 1940-41 ja kesällä 1944 Raikuu ja läheinen Villala linnoitettiin erittäin vahvasti. Kartasta kävi ilmi myös se, että kanavan lähellä olisi kolme bunkkeria ja korsua, joista kaksi oli kahdenkymmenen ja yksi kolmenkymmenen miehen korsuja. En ole koskaan ennen bunkkereita tai korsuja nähnyt, joten läksin tutkimaan niitä miltei riemusta kiljuen.

Periltä löytyi maanalainen rakennelma, josta tuli ensimmäiseksi ja viimeiseksi mieleen Lost-sarjan maanalainen "luukku". Paikka oli synkkä ja pelottava, ja bunkkerin seinät tihkuivat kosteutta ja historiaa. Pelkäsin, että bunkkerin ovet menisivät takanamme kiinni, ja jäisimme bunkkeriin loukkuun ikuisiksi ajoiksi.

Tänne ei kannata jäädä maleksimaan liian pitkäksi aikaa!

Ihanteellinen paikka ahtaan paikan kammoiselle!

Tirkistely- ja pommitusaukko.

Valoa näkyvissä!

Bunkkereita käytettiin sodan aikana joukkojen suojaamiseen ja vihollisen vaanimiseen. Bunkkerit sijoitettiin tavallisesti lähes kokonaan maan alle, ja ainoa maanpäällinen rakennelma bunkkereissa oli kupolikatto, joka sekin peitettiin usein sammalilla tai puilla. Tästäkään bunkkerista ei näkynyt maan päälle muuta kuin kupolikatto.

Bunkkerit rakennettiin raudasta ja betonista, ja katto oli kupolinmuotoinen siksi, että lentopommit ja muut räjähteet kimpoaisivat siitä, eivätkä räjähtäisi katon päällä. Bunkkerin aseistuksena saattoi olla konekiväärejä, tykkejä tai muuta raskasta aseistusta. Näissä Raikuun kanavan bunkkereissa oli sekä kiväärejä että tykkejä. Vihollinen pyrki valtaamaan bunkkerit räjäyttämällä tai liekinheittimellä, jolloin sisällä olijoilta loppui happi.

Sodan muistojen keskeltä olikin sitten hyvä siirtyä luostarin rauhaan - rauha tosin on hyvin tulkinnanvarainen käsite, sillä luostarissa oli todella paljon ihmisiä. Aloitimme kierroksemme lounaalta luostarin ravintolasta, ja siellä varsinkin oli melkoinen tungos. Luostarin väki ja vieraat olivat ravintolasalissa sekaisin, ja hieman hämmästelin joitakin nuoria munkkeja, joilla oli selvästikin pöytäseurana omat lapset ja vaimo. Eikö nykyajan munkkien tarvitsekaan elää selibaatissa?

Muutenkin ihmettelin munkkeja katsellessani, kuinka nuoria moni heistä oli. Mikä saa nuoren ihmisen hylkäämään muun elämän ja muuttamaan luostariin? Usko tietenkin, mutta mikä muu?

Pohdiskelin muitakin syvällisiä asioita, kuten munkkien pukeutumista. Munkit käyttivät asunaan pitkää mustaa kaapua, joka oli helteisenä kesäpäivänä varmastikin äärettömän kuuma. Ymmärrän kyllä, että pukeutuminen kuuluu luostarielämään vihkiytymiseen, mutta eikö munkeillakin voisi olla jonkinlainen kevyempi kesäasu?

Kävimme ensimmäiseksi luostarin pääkirkossa, joka olikin varsin komea. Kirkossa ei sentään ollut ruuhkaa (itse asiassa siellä ei ollut meidän lisäksemme ketään muita kuin ilmeisesti luostarin henkilökuntaan kuulunut nainen), ja saimme katsella ihan rauhassa ja vähän hiljentyäkin. Tosin minulle tulee aina tällaisissa ihmisen rakentamissa hiljentymiseen tarkoitetuissa paikoissa kapinamieli, ja olo muuttuu levottomaksi. Ehkä se johtuu siitä, että en pidä kirkkojen ja muiden sellaisten vastaavien tarkoituksenmukaisuudesta ja osoittelevaisuudesta: täällä sinä olet oleva tyyni ja autuas. Sen sijaan esimerkiksi luonnossa pystyn hiljentymään ja tuntemaan oloni täydellisen levolliseksi  - ja jopa tuntemaan olevani yhtä universumin kanssa.

Valamon opistossa järjestetään erilaisia kursseja, ja meidän käyntimme aikaan siellä oli meneillään reilun viikon mittainen kultakirjonta-kurssi. Kurssin osallistujat istuivat kulttuurikeskuksen salissa kirjomassa, ja vierailijat saattoivat kurkkia heidän upeita töitään.

Samassa salissa oli esillä taidetta, joka oli taas niin synkää ja mustanpuhuvaa, että ei mitään rajaa.

 Surevia naisia ristillä, hinta 590 euroa kappale.

Neitsyt Marian kuolonuneen nukkuminen, hinta 7000 euroa.

Luostarin vanha kirkko oli herttainen puurakennus.

Vanhan kirkon vieressä oli Valamon (ja samalla myös Papinniemen kartanon) vanha päärakennus, joka oli todella surkeassa jamassa.

Rakennus tuhoutui tulipalossa reilu vuosi sitten, eikä sen korjaamista ole vieläkään aloitettu, koska korjaamisesta kiistellään. Luostari haluaisi nimittäin rakentaa paikalle kokonaan uuden rakennuksen, mutta Museovirasto ja ELY- (elinkeino-, liikenne- ja ympäristö)keskus haluaisivat, että jäljelle jääneet rakennusosat säilytettäisiin uuden rakennuksen osana samalla paikalla. Jos minulta kysytään (ja vaikka ei kysyttäisikään ), niin minusta on ihan järjetön ajatus, että taloraasun jäänteitä pitäisi enää säilytellä.

Huvittavaa sinänsä, mutta muutaman metrin päässä palaneesta päärakennuksesta oli luostarin paloasema.

En tiedä, oliko paloasema olemassa jo tulipalon aikana, vai onko se tehty siihen palon jälkeen.

Luostarialueen rantaan johti kaunis kuja.

Rannasta pääsee Sergei-aluksen kyydissä risteilylle muun muassa Täyssinän rauhan rajakivelle ja Lintulan luostariin. Paatti oli juuri lähdössä, mutta meillä ei oikein ollut aikaa (eikä oikein halujakaan) lähteä risteilylle.

Munkkien asuintaloille ei saanut mennä, mutta satuin kuitenkin näkemään ne, kun kävin hyppimässä luostarin kukkapellolla.

Luostarin viinitupa ei ollut harmittavasti vielä auki, ja kun emme jaksaneet jäädä odottelemaan sen avautumista, luostarin viinit jäivät maistelematta. Viinit olivat luostarin myymälässäkin niin kalliita, että niitä ei viitsinyt ostaa kotiin, kun laadustakaan ei ollut takeita.

Luostarialueelta poistuttuamme kävimme vielä luostarin hautausmaalla, joka oli melkeinpä itse luostaria kiehtovampi paikka. Haudat ja ristit olivat hyvin erimallisia, joihin olen tottunut, ja joillekin vainajille oli tehty jopa oma "maja", jonka eteen oli usein tuotu kukkia ja pieniä lahjoja.

Haudattujen nimien eteen oli aina lisätty jonkinlainen määrite, tavallisimmin jumalan palvelija tai munkki, mutta erikoisempia määritteitäkin löytyi.

Viitankantajien lisäksi hautausmaalla oli muun muassa munkkidiakoneja, arkkimandriittoja, skeemanunnia, kuuliaisuusveljiä, piispoja ja arkkipiispoja. Vainajat eivät olleet pelkästään Valamon luostarista, vaan heitä oli myös muun muassa Konevitsan, Petsamon ja Lintulan luostareista.

Kaikkein pysäyttävin asia koko hautausmaalla oli yksinäinen tuoli, joka oli tuotu metsän siimekseen, muutaman metrin päästä eräästä haudasta.