Moni luulee itseään kärsivälliseksi, vaikka on tosiasiassa vain välinpitämätön.


torstai 2. elokuuta 2018

Postimies soittaa aina kahdesti

Jäin viimeksi odottelemaan paketteja, ja kaikki kolme pakettia tulivat vielä samana iltana, kahden eri kuljetuspalvelun kautta. Ensimmäisen kuljetuspalvelun mies soitti hieman ennen saapumistaan ja kysyi, voisinko tulla alas häntä vastaan, kun paketti oli kuulemma vähän painava. Läksin alakertaan närkästyneenä, sillä sitä vartenhan minä olin kotiinkuljetuksen tilannut, että saisin paketit sisälle asti. Närkästykseni vaihtui kuitenkin noloudeksi, kun näin sen pienen ja hintelän pojan, joka taisteli yli 30-kiloisen pakettini kanssa.

Toinenkin mies rimpautti minulle ennen saapumistaan. Hänkin oli ulkomaalainen ja puhui vähän murtaen suomea. "Moi Satu, jaksaisitko sä tulla vähän treenaamaan?", kuului hänen kysymyksensä. Ei auttanut muu kuin lähteä taas alakertaan. Kun mies näki minut, hän kysyi hämmästyneen näköisenä, että "sinulleko nämä ovat?". En tainnut ihan vastata hänen mielikuvaansa bodarista. 😂

Mietin kyllä, että olisikohan sittenkin ollut järkevämpää käydä vain jossakin kuntosalilla ja alistua siihen, että kaikki harjoitteluvälineet eivät ole välttämättä minun käytössäni juuri sillä punaisella sekunnilla kuin haluan, kuin piilotella levypainoja sängyn alle. Niin. Tätä pitää nyt oikein miettiä. Ensi kerralla täytyy muistaa harkita ainakin puoli tuntia, ennen kuin tilaan netistä pikaistuksissani jotakin.  

Kyllä anoppi tietää, mistä meikäläinen tykkää.

Anoppi oli kysellyt, mitä ruokatarvikkeita halusin Intiasta, mutta minulla ei ollut tällä kertaa muita toiveita kuin toor dal -linssit ja currylehdet, jotka jäivät viimeksi kummatkin Bolivian tullin haaviin. Bonuksena sain mangoja, joiden sesonki alkoi olla Intiassa ihan viimeisillään. Toki tuli paljon muutakin, kuten kuvassa näkyviä sunnundalu-makeisia, ja nyt olen taas vähän ihmeissäni, mitä teen esimerkiksi hirveällä määrällä vihreitä chilejä. No, varmaan tungen osan niistä pakastimeen, kuten ennenkin. Currylehtiäkin tuli niin paljon, että niistä voisi tehdä saunavihdan.

Sain kirjastosta vihdoin luettavakseni Maria Veitolan kirjan Veitola, jonka olin varannut muistaakseni joskus huhtikuussa. Olin sormeillut kirjaa kirjakaupassa ennen Boliviaan lähtöäni ja melkein ostanutkin sen, mutta sitten nuukuus oli kuitenkin iskenyt, ja olin päättänyt varata kirjan kirjastosta. Kirjaa sai odotella melkoisen kauan, sillä varausjono oli mittava: kirjasta näyttää olevan tälläkin hetkellä huimat 1350 varausta!

Rupesin lukemaan kirjaa muutama ilta sitten ennen nukkumaanmenoa, mikä osoittautui virheeksi. Kun Veitola kirjoitti isänsä viimeisistä hetkistä ja tämän kuolemasta, lukeminen meni itkuksi, ja viimeisetkin unet katosivat silmistä. Veitolan koruttomassa ilmaisutavassa on minusta valtavasti voimaa. Hän ei lätise turhia, vaan sanoo niin kuin asiat ovat.


Olen miettinyt viime aikoina paljon omaa suhdettani vanhempiini. Pelkäsin aiemmin hirveästi vanhempieni kuolemaa, sillä en tiennyt, miten tulisin selviämään siitä. Viime vuosina olen kuitenkin oppinut hyväksymään sen, että vanhempani kuolevat jonakin päivänä, vaikka voi tietysti käydä niinkin, että minä lähden täältä ennen heitä. Olen ollut viime aikoina niin paljon läsnä vanhempieni elämässä, ettei ainakaan tarvitse jälkeenpäin harmitella, että kunpa olisin viettänyt enemmän aikaa heidän kanssaan. Näin olen saavuttanut edes jonkinlaisen mielenrauhan ja tehnyt surutyötä tavallaan jo etukäteen. Uskon nimittäin, että silloin on edes vähän helpompi jättää hyvästit (vaikka eihän se koskaan helppoa ole!), jos tuntee tehneensä parhaansa, antaneensa aikaa ja apua.

Olen kuullut jonkun sanovan (tai ehkä olen lukenut sen jostain, en muista), että lapsettomien ihmisten suhde omiin vanhempiin on usein tiiviimpi kuin sellaisten, joilla on omia lapsia. Minulla on sellainen tunne, että monessa tapauksessa saattaa ollakin noin, mikä on oikeastaan aika itsestäänselvää. Lapsettomilla ihmisillä on paljon enemmän "omaa" aikaa kuin niillä, joilla on omaa jälkikasvua, joten lapsettomat ehtivät viettää enemmän aikaa myös vanhempiensa kanssa. Perheellisten aika menee omien lasten kanssa, eikä vanhemmille jää samalla lailla aikaa kuin lapsettomilla, mikä on minusta ihan ymmärrettävää ja normaaliakin.

Suhteeni vanhempiini on muuttunut vuosien mittaan paljonkin, mutta ratkaisevin käänne tapahtui silloin, kun tajusin olevani vanhemmistani erillinen yksilö. Tämä kuulostaa varmaankin aivan naurettavalta, sillä eihän kukaan ole koskaan kasvanut kiinni vanhempiinsa. Minun on kuitenkin pitänyt kulkea pitkä tie, ennen kuin tajusin, että minun ei tarvitse ottaa vanhempieni tunteita, varsinkaan isäni, omiksi tunteikseni. Voin kuunnella ja myötäelää, mutta vain tiettyyn rajaan asti, enkä voi ottaa vanhempieni tunteista enää vastuuta. Epämääräinen paha olo ja ahdistus on johtunut usein siitä, että olen joutunut sellaisten tunteiden valtaan, joita en ole osannut käsitellä - tai, mikä pahempaa, joita en ole edes tunnistanut. Olen elänyt siinä harhaluulossa, että jos toisella on paha mieli, minullakin kuuluu olla. Jos taas toisella ei ole ollut paha mieli, on pitänyt olla koko ajan varpaillaan ja kuulostella, josko sellainen mahtaisi tulla.

Toinen merkittävä käänne oli se, kun tajusin, että elämäni on täysin minun omissa käsissäni. Minä itse päätän siitä, millaisen elämän elän. Vanhempani ovat tehneet varmasti parhaansa ja kasvattaneet minut parhaan kykynsä mukaan niillä eväillä, jotka he omilta vanhemmiltaan saivat, ja joskus se ei ole kovin paljon. Helpotti, kun tajusin, että aikuisen ihmisen tulee ottaa vastuu omasta elämästään ja lakata syyttelemästä vanhempiaan siitä, että he ovat tehneet elämästä sellaista tai tällaista. On osattava laskea irti menneestä, katsottava peiliin ja uskallettava kohdata se ainoa ihminen, joka on vastuussa siitä, mihin suuntaan elämä menee. Vasta kun päästää menemään kaiken sen, mikä on joskus ollut ja millä ei tee enää mitään, voi saada tilalle jotain uutta ja parempaa. Toki elämässä tulee vastaan asioita, joita en ole tilannut ja joihin en voi vaikuttaa, mutta ainakin minulla on täysi valta päättää siitä, miten asioihin suhtaudun. On parempi ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tehdä itse omat päätöksensä. Jos tekemäni päätökset tai valinnat osoittautuvat myöhemmin huonoiksi, ainakin olen tehnyt ne itse. Siitä on syytä olla ylpeä.

Tulipa pohdittua syvällisiä, mutta pieni syväsukellus tekee joskus hyvää. Ainakin näin kuumalla ilmalla. 😘

22 kommenttia:

  1. Oi, nuo sunnundalu-makeiset näyttävät ihanilta.

    Minä kuuntelin alkukesällä Veitolan kirjan. Oli kyllä aika onnistunut veto, että hän luki kirjan itse, omalla äänellään. Montaa juttua jäin minäkin kirjan jälkeen mietiskelemään.

    Suhde omiin vanhempiin voi kyllä olla aika kimurantti. Minulla on pohdinnat ja asian käsittely vielä todella kesken, mutta eniten itseäni ihmetyttää se, että aina heidän seurassaan taannun helposti murrosikäisen tasolle, jos en pidä varaani. Voit varmaan kuvitella, että aika noloa huomata itsessään tuollainen piirre. Varsinkin, kun olen jo siinä iässä, että tässä omassa perheessäkin lapset ovat ylittäneet murrosiän ainakin viitisentoista vuotta sitten. Eli ehkä asioiden työstämistä pitäisi vielä jatkaa ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihania sunnundalut ovatkin! Minä onnistun aina vakuuttelemaan itselleni, että ne ovat myös terveellisiä, kun ne on valmistettu lisseistä, mutta sopivasti unohdan, että niissä on myös sokeria ja rasvaa. ;-)

      Minä en ole monta äänikirjaa kuunnellut, kun en jaksa keskittyä kuuntelemiseen. Lukiessa on helppo palata taaksepäin, jos huomaa ajatusten lähteneen omille teilleen. Uskon kuitenkin, että kirjoittajan oma ääni tuo kokemukseen ihan oman lisäsäväyksen.

      Tuosta taantumisesta oli muuten jokin aika sitten juttua jossain naistenlehdessäkin, ja se taitaa olla yleisempää kuin tiedämmekään. Tunnistan itsessänikin taantumista, vaikka se tuleekin enempi sillä lailla "kohtauksittain". Joskus käyttäydyn vanhempien seurassa ihan normaalin aikuisen tapaan, ja sitten joskus taas kuin pahainen viisivuotias kakara. On se kyllä aika noloa, enkä ymmärrä, mistä se mahtaisi johtua. Mutta onneksi emme ole ongelman kanssa yksin. :-)

      Poista
    2. Olisipa ollut kiinnostavaa saada käsiin tuo lehti... No, minullakin on yleensä kyse onneksi enemmänkin vain kohtauksista. Ja muutenkin luulen että pystyn nuo kohtaukset aika hyvin kätkemään, vaikka itseäni ne kyllä nolottavat. Olipa silti helpottavaa kuulla, että muillakin on kokemusta vastaavasta ;-)

      Poista
    3. Hei, löysin jutun täältä. :-)

      Poista
  2. Tietyss iässä sitä varmaan alkaa pohtimaan omia vanhempia ihan eri näkökulmasta kun ennen, sitäkin että heidän aikansa tulee joskus ja kuinka sitten siitä selvitään. Mun vanhemmat on juuri meillä, ollaan oltu yhdessä jo 4 vkoa ja toiset mokomat melkein jäljellä. Näin on kuljettu jo monia kesiä ja vaikka toisia kummastuttaa miten jaksamme toisiamme niin pitkiä aikoja yhdessä niin ehkä se yhdessäolo on hionut meidät nauttimaan niistä kireistäkin hetkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ihan totta, että mielipiteet ja ajatukset vanhemmista muuttuvat paljon elämän aikana. Muistissa on vielä sekin, miten lapsena oli maailman nolointa, jos joku näki minut vanhempieni seurassa! Ikä ja sairaudet tuovat tietysti lisää mietittävää, eikä asioiden prosessointi lopu koskaan.

      Mukavaa yhdessäoloa teille!

      Poista
  3. Kiva oli lukea ajatuksiasi, Tämähän pisti ihan miettimään! Joskus tekeekin oikein hyvää hetkeksi pysähtyä ja miettiä syntyjä syviä. Kiitollinen saa olla hyvistä perhesuhteista, niin monta kertaa se on huomattu♥ Mukavaa alkanutta elokuuta♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että jaksoit lukea ja jäit miettimäänkin. :-) Olen ihan samaa mieltä, että joskus on hyvä pohtia asioita oikein kunnolla, eikä aina vain porhaltaa menemään.

      Mukavaa elokuun alkua sinulle sekä perheellesi! <3 Pus!

      Poista
  4. Mielenkiintoinen postaus.

    Minun elämäni muuttui yksinkertaisemmaksi siinä vaiheessa, kun lopetin kaiken vastuunoton äitini tunteista ja kokemuksista kohdistuivat ne sitten minuun, muihin läheisiin tai ihan mihin vaan. Samalla lopetin myös sen arvausleikin, jossa muun perheen tehtävänä oli arvata, mikä äidillä on huonosti ja millä hänen mielensä saisi paremmaksi. Yllättävää kyllä vanha koira oppi uusia temppuja ja suhteemme parantui. Olisi varmaan jatkanut paranemista, mutta sitten äitini sairastui.

    Mulla on niin iäkkäät vanhemmat, että luopumista on tullut mietittyä usein. Alzheimer on muuttanut äitini aivan toiseksi ihmiseksi ja hän on aika lailla ulottumattomissani. Koska aika ja voimat ovat rajallinen luonnonvara joudun miettimään mihin aikani käytän. Kannattaisiko se käyttää isääni, joka on vielä elämänsyrjässä kiinni vai masentumiseen hoivakodissa. Yllätävän usein sitä tulee nykyisin vellottua näissäkin ajatuksissa ja tunteissa :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo arvausleikki kuulostaa valitettavan tutulta, mutta minun tapauksessani oli kyse isästäni. Sellainen on hirveän rasittavaa henkisesti, ja kaikein pahinta on se, jos ei edes tiedosta omaa ja muiden käyttäytymistä, vaan kaikki vain toimivat vuodesta toiseen samalla lailla. Ja sitten ihmettelee, kun itsellä on aina niin paha olla.

      Minäkin tein samanlaisen, tietoisen päätöksen olla ottamatta vastuuta kenenkään tunteista. Aluksi tuli hirveä syyllisyys siitäkin, että en toiminutkaan enää samalla tavalla kuin ennen ja että jätin muka toisen ihmisen huomiotta, mutta ajan myötä helpotti.

      Olen todella pahoillani äitisi Alzheimerista. On kauheaa seurata vierestä, kun läheinen ihminen kipuu pois. Voimia sinulle ja perheellesi. <3

      Poista
  5. Luulisin, että riippuu paljon vanhemmista ja lapsista tuo aikajuttu. Monia vanhempia heidän omiin aikuisiin lapsiinsa saattaa yhdistää nimenomaan ne (lapsen)lapset. Jos joku sisaruksista on lapseton, hän saattaa jäädä syrjempään, kun ei välttis ole “luonnollista” syytä tavata vanhempia. En siis usko, että lapsettomuus automaagisesti tarkoittaa syvempää suhdetta omiin vanhempiin, koska niin moni muukin tekijä vaikuttaa.

    Itse olen tavallaan menettänyt jo vanhempani, vaikka ovat elossa (ja rakastan heitä ja välitän ja arvostan ja toivon kaikkea hyvää ja pelkään samalla). Monimutkainen asia, joka pätee kaikkiin sisaruksiini. Minä täällä kauimpana taidan olla läheisin vanhempieni kanssa ja näen heitä useammin (kerran vuodessa yleensä!) kuin Suomessa asuvat sisarukseni.

    Tuon Veitolan kirjan voisi lukaista jahka pääsen Suomeen ja sen saa kirjastosta. Minulla on kirjastokortti salapaikassani ja koska se on korvessa, niin varausjonot eivät varmaan ole noin jäätävät :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään tietenkään tarkoittanut, että lapsettomat viettäisivät aina ja automaattisesti enemmän aikaa vanhempiensa kanssa kuin ne, joilla on lapsia. Perheet ja ihmiset ovat tosiaan niin kovin erilaisia.

      Mutta tuota en tullut ajatelleeksi ollenkaan, että lapseton saattaisi jäädä syrjempään vain siksi, kun ei ole niitä omia lapsia. Tosin nyt kun rupesin ajattelemaan, tunnen on minulle valitettavan tuttu intialaisista sukutapaamisista. Tunnen itseni niissä joskus valtavan ulkopuoliseksi, kun ei ole niitä omia lapsia, jotka voisivat mennä leikkimään toisten lapsien kanssa. Ja yhdistäväthän lapset usein vanhempiakin, vaikka vanhemmilla ei juuri paljon muuta yhteistä olisikaan.

      Perhesuhteet voivat olla joskus tosi monimutkaisia, ja tärkeintä on kai se, että tapaamisten ja yhdessäolon kanssa löytyy sellainen ratkaisu, joka miellyttää itseä (ja toivottavasti muitakin osapuolia).

      En ole vielä päässyt Veitolan kirjassa kovinkaan pitkälle, mutta ainakin toistaiseksi se on vaikuttanut ihan hyvältä. Tosin aluksi ihmettelin kirjan rakennetta, kun se ei ole sellainen yhtenäinen kokonaisuus, vaan kirja koostuu irrallisemmista tarinoista. Sellainen ei ole ihan minun makuuni, mutta toisaalta: eipähän tarvitse keskittyäkään niin kovin. :-)

      Poista
  6. Mun äiti kuoli nuorena 66v, vieläki vuosien jälkeen harmittaa että asuin eri maassa enkä sen vuoksi voinu viedä häntä ulos syömään . Harmittaa vaikka asialle ei voinut tehdä mitään ,ja en ois edes Ruotsiin ikinä muuttanu jos mun vanhemmat ois ollu "normaaleja" . Äidillä paha psyykkinen sairaus ja isä ei välittäny. .....mutta silti ..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullinen juttu, että asiat menivät niin kuin menivät. Olisi hienoa, jos kaikilla olisi onnellinen lapsuus, mutta kun ei se aina mene niin. :-(

      Poista
  7. Olin jostain iltapäivälehtien otsikoista päättänyt, että en pidä Veitolasta. Virhe ! Kuuntelin kirjan alkukesällä ja pidin siitä. Ne lyhyet tarinat sopivat hyvin myös kuunteluun. Ehkä pitäisi kuunnella toisenkin kerran.
    Minulla on vanhemmista murhetta, mutta tämä välimatka se vasta on hankalaa. Toisaalta ulkosuomalaisten puolella joskus myös kuulee sitä, että ’täytyy mennä sinne Suomeen’ ja lähinnä siinä tarkoitetaan ikääntyviä vanhempia. Tätä on vähän vaikea ymmärtää, mutta näitä vanhempia ja lapsia on moneksi. Toisaalta huomaan itsessäni monia äitini piirteitä ja minä kun aina halusin olla kuin isäni, kaikille näille geeneille ei vissiin voi mitään. Treenaus fiiliksiä sinne !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veitola on kyllä sellainen ihminen, joka helposti jakaa mielipiteet. Itse olen aina tykännyt ihmisistä, jotka uskaltavat olla reilusti sitä mitä ovat.

      Tiedän niin hyvin, miltä tuntuu, kun vanhempien terveys reistailee ja itse on jossakin kaukana. Aikaero tekee asioista vielä entistä vaikeampia. Olen itse menettänyt monet yöunet Boliviassa sen takia, kun olen pelännyt sitä, millainen viesti aamuvarhaisella kännykässä taas odottaa.

      Lapsia ja vanhempia on tosiaan moneksi, ja monet tuntuvat pitävän ikääntyviä vanhempiaan taakkana. Itse ajattelen niin, että vanhempani ovat antaneet minulle elämässä kuitenkin niin paljon, että on minun vuoroni antaa heille jotakin, edes aikaa.

      Geenejään ei tosiaan voi valita, mutta miksi joskus tuntuu siltä, että on perinyt vanhemmiltaan vain kaikki huonot geenit. :-D

      Poista
  8. Minä olen menettänyt molemmat vanhempani jo kovin nuorena. Uskon päässeeni siitä näin hyvin yli juuri tämän oman perheen vuoksi. Mutta ennen kaikkea sen vuoksi, että tein surutyön pitkälti etukäteen vielä heidän eläessään. Molempien kohdalla kun jo tiesin vuosia ennen kuolemaa, että sitä kohden ollaan nyt nopeutetusti menossa. Kun kuolivat, oli se jollakin lailla helpotus. Irti päästö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen pahoillani, että sait viettää vanhempiesi kanssa aivan liian lyhyen ajan. :-( Oma perhe auttaa varmasti jaksamaan suuren surun keskellä. Meidän äidin äiti kuoli juuri joulun alla, mutta koska meille lapsille piti joulu kumminkin järjestää, hän ei voinut jäädä liiemmin suremaan.

      Poista
  9. Onnea punttien kanssa! Meillä olisi jonkinlaiset varusteet kolmannessa kerroksessa, mutta mä en saa lähdettyä sinne itsekseni rehkimään. Ja itseasiassa tarvitsisin vähän siromman tangon.

    Isäni poismeno oli niin perustavaalaatua oleva suru, että toipuminen kesti monta vuotta. Heti isäni jälkeen menetimme appeni. Tuntui, että suru ei lopu koskaan. Äidin poismeno oli odotettavissa, hän itse tiesi jo kuukautta aikaisemmin että aikaa ei ole paljon ja hyvästeli. Minä yritin tietysti, että kyllä se siitä taas kirkastuu. Kuten niin monet kerrat ennen.

    Veitola ei tainnut olla telkkarissa vielä silloin, kun Suomesta läksin. Joitakin haastatteluja olen nähnyt netistä, mutta hän on jäänyt etäiseksi. Lehdistä sitten tutumpi. Varmasti mielenkiintoinen kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Punttien kanssa rehkiminen ei ole tosiaan kaikkien juttu, ja tärkeintä onkin se, että liikkuu tavalla, josta itse tykkää.

      Minusta tuntuu, että surullisilla tapahtumilla on tapana tulla jollakin tavalla ryppäinä, eli kun jotain surullista tapahtuu, niin sitten sitä surua rupeaa tulemaan enemmänkin. Mutta ei auta jäädä pelkäämään ja odottamaan, että jotain kamalaa tapahtuu, koska kamaluuksia tulee tapahtumaan joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin. Siihen asti on hyvä elää silmänsä tosiasioilta sulkien ja elämästä iloiten.

      Veitola on ollut telkkarissa tosiaan vasta viime vuosina, mutta nykyään hän on varsin näkyvä hahmo. Kirja päästää lukijan minusta todella lähelle Veitolaaa, ja lukija voi samastua häneen niin monessa asiassa - tai ainakin minä voin.
      Poista

      Poista
  10. HIh, onko sulla nyt kunnon kuntosali kotona? Mulla oli SUomessa vatsapenkki, stepperi ja painot, ja hieman huonossa kunnossa oleva kuntopyörä partsilla;D Nyt on vain TRX-nauhat (just ostettu Decathlonista) , iso jumppapallo ja 3 kilon painot. Olisi kiva lukea tuo Veitolan kirja, toivottavasti joku tuo sen tänne Suomesta meidän SUomi-kirjastoon. Tykkäsin paljon hänen yövierailuohjelmastaan.
    Hyvä kirjoitus Satu, kun vanhemmat ikääntyvät niin siitä syntyy huoli, ja juuri tuon tapaisia ajatuksia mitä sinulla on . Omat vanhempani kuolivat (syöpä) kun olin vähän päälle 30, joten minulla ei koskaan ole kokemusta ikääntyvistä vanhemmista, mutta olen seurannut serkkuni vanhempia, ja setäni viime Suomen vierailulla huhtikuussa kuoli 94-vuotiaana.Joskus olen miettinyt että miten olisi jos vanhempani olisivat vielä elossa,missä kunnossa he olisivat nyt. Jännän näköiset nuo intialaiset makeiset, ovatko ne niitä supermakeita sellaisia. Kerran ostin täällä laatikollisen intialaisia makeisia intialaisesta kaupasta, enkä oikeastaan niistä tykännyt. Currylehtiä saa täällä koska monet intialaisperäiset ovat tietenkin istuttaneet pihalleen currypuun;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole ihan kuntosalia, mutta ei paljon puutukaan. :-D Kuntoiluhärpäkettä on kertynyt jos jonkinmoista. Kohta pitää varmaan etsiä isompi asunto, jotta ne kaikki saisi tungettua jonnekin. Sinullakin on aika hyvä valikoima kuntoiluvälineitä. ;-D

      Kiva, että löysit vihdoinkin TRX:n! Muistelen sinun haaveilleen siitä. Minäkin ostin omani, mutta Boliviasta. Sain sen puolet halvemmalta kuin Suomesta, vaikka etsimisessä olikin oma hommansa.

      Olisivatpa vanhempasi saaneet olla luonasi kauemmin. Elämä on joskus kamalan epäoikeudenmukaista. :-( Vanheneminen herättää kyllä kaikenlaisia ajatuksia, ja varmasti oma ikääntyminenkin tuo ihan uutta perspektiiviä asiaan, kun tajuaa, että eipä tässä itsekään nuorru.

      Nuo sunnundulut eivät ole sieltä kaikkein makeimmasta päästä, vaikka aika makeita nekin ovat. Minusta saisivat olla makeampiakin. ;-D

      Onpas hienoa, että sieltä saa currylehtiä! Minäkin yritin kerran kasvattaa currylehtiä, kun salakuljetin Intiasta puun taimen Suomeen. Mutta oli kylmä ja pimeä tammikuu, eikä kasvi oikein ruvennut kasvamaan, ja kun puuhun tuli jotain ötököitäkin, sille tuli äkkilähtö.

      Poista