Katutaidetta ja naudan mahaa

Olen tykännyt aina graffiteista ja kaikenlaisista seinämaalauksista, ja minusta ne piristävät katukuvaa kivasti, jos ne ovat taiten tehtyjä. Kävin kerran Medellinissä tutustumassa opastetulla kierroksella Comuna 13 -alueen graffiteihin (postaus siitä täällä), ja koska kokemus oli niin mahtava, innostuin Barcelonan katutaidekierroksestakin välittömästi, kun semmoinen tuli googletellessani vastaan. Buukkasin siis itseni kierrokselle mukaan.

Kun tulin tiistaiaamuna sovitulle tapaamispaikalle, muita ryhmäläisiä ei näkynyt missään. Mietin, olinko väärässä paikassa tai oliko kierros peruttu, mutta sitten muutaman metrin päässä seisonut mies nosti pienen lapun pystyyn, ja tajusin hänen olevan opas. Kun menin esittelemään itseni, mies sanoi, että voisimmekin sitten aloittaa saman tien, sillä olisin kierroksen ainut osallistuja! 

Matkalla tapaamispaikalle kävin bongaamassa entisen orpokodin seinässä olevan luukun, joka oli toiminnassa vuodesta 1853 vuoteen 1931. Tästä luukusta ihmiset saattoivat jättää epätoivotut vauvat anonyymeina orpokodin huostaan.

Ensimmäinen reaktioni oli ottaa jalat alleni, sillä olen aina vähän kammonnut ajatusta, jos olisinkin jonkin opastetun kierroksen ainut osallistuja. Ainoana osallistujana en pystyisi soluttautumaan väkijoukkoon enkä antaa ajatusteni vaellella, vaan pitäisi olla koko ajan valppaana ja kuunnella. Osaisinko olla tarpeeksi fiksu ja filmaattinen, kysyä tarpeeksi järkeviä kysymyksiä ja pystyisinkö edes keskittymään koko kierroksen ajan niin, ettei ajatusteni harhailu näkyisi naamastani? Minulla kun on välillä suuria vaikeuksia keskittyä kuuntelemaan varsinkin silloin, jos ympärillä on jotain häiriötekijöitä, ja niitähän kaupungin hälinässä riittää.

Päätin kumminkin jäädä kierrokselle – mitä muutakaan olisin voinut tehdä?! – ja yrittää ottaa tästä harvinaisesta mahdollisuudesta kaiken irti. Kuinka usein sitä ihminen saa tilaamatta itselleen yksityiskierroksen? Tämäkin katutaidekierros kuului periaatteessa ilmaisiin kierroksiin, jotka eivät maksa virallisesti mitään, mutta jos kierros miellyttää, oppaalle saa jättää tippiä. Luonnollisesti jokaisen osallistujan oletetaan jättävän jotakin. 

Pian kävi ilmi, että oppaallani oli melkein kymmenen vuoden kokemus Barcelonan katutaiteesta ja että parempaa opasta olisin voinut tuskin saada. Mies tunsi Barcelonan katutaiteen – ja monen taiteilijankin – kuin omat taskunsa. Ensimmäiseksi romuttui käsitykseni siitä, että katutaide olisi pelkästään graffiteja, sillä katutaide voi olla melkein mitä tahansa. Graffitejakin on viittä lajia, mutta mieleeni jäivät vain tagit, throw-upit ja piecet.

Ylempi teos kuuluu taiteilijalle (nimeä en enää muista), joka protestoi teoksillaan roskaamista vastaan. Mies kerää rannalta tupakantumppeja ja koostaa niistä taideteoksia, joita hän sitten kiinnittää rakennusten seinille. "Me lata" -taiteilijanimellä esiintyvä mies puolestaan maalaa juomatölkkejä, kirjoittelee niihin viestejä ja koostaa niistä taideteoksia seinille. Teosten tarkoitus oli aluksi ilahduttaa miehen tyttöystävää, ja ilahduttaminen onnistui ilmeisen hyvin, sillä tyttöystävä on nykyään vaimo, ja lapsiakin parille on siunaantunut. Hupaisinta on, että nyt koko perhe tekee yhdessä näitä tölkkitaideteoksia ja käy jättämässä niitä muiden kaupunkilaisten löydettäväksi. 

Joskus jokin kaupunkiympäristössä inspiroi taiteilijan tekemään teoksensa juuri kyseiseen paikkaan.

Rakennusten maalaaminen ja koristeleminen on periaatteessa kiellettyä, ja kaupunki käy säännöllisesti maalaamassa töhrityt julkisivut piiloon. Joissakin paikoissa kaupunki on kuitenkin antanut periksi, ja taiteilijat saavat maalata ihan luvan kanssa. 

Tämä aukio oli esimerkiksi sellainen paikka.

Monet paikat (esim. liikkeiden nosto-ovet) ovat sellaisia, että ne suorastaan kutsuvat taiteilijoita, ja koska nuo paikat töhritään kumminkin – halusipa omistaja sitä tai ei – omistajat katsovat joskus parhaaksi kutsua paikalle jonkun katutaiteilijan maalaamaan paikalle jotakin. Palkkaa työstä ei makseta, mutta omistaja kustantaa tarvikkeet, ja taiteilija saa maalata ihan luvan kanssa. Win-win!

Tämä on esimerkki liikkeestä, jonka omistaja oli pyytänyt katutaiteilijaa maalaamaan ovensa.

Katutaiteilijoilla on omat sääntönsä, ja yksi niistä on semmoinen, että toisten teoksia ei töhritä. Muiden teoksien päälle toki maalataan, mutta päälle maalattavien teoksien pitäisi olla näyttävämpiä kuin alle jäävien. Sitä jäin vain miettimään, että sekin on aika subjektiivinen käsite, mikä on kenenkin mielestä näyttävämpää kuin jokin muu.

Barcelonalainen katutaide on värikästä ja positiivista, ja sellaiset teokset miellyttävät itseänikin eniten.  

Angstiset ja synkät teokset eivät oikein vetoa minuun, vaikka niillä onkin usein jokin vahva viesti.

Suurimpien taideteosten tekemiseen saattaa kulua kuukauden päivät tai kauemminkin. 

Kun olimme lopettelemassa kierrostamme, oppaani huomasi pariskunnan, joka oli kävelemässä ohitsemme. Opas kehotti katsomaan miehen paitaa, mutta en nähnyt paidassa mitään ihmeellistä. Opas pysäytti pariskunnan ja kysyi, oliko mies aikeissa maalata graffiteja. Mies vastasi, että hän ei oikein välitä maalata nykyään Barcelonassa, kun teosten päälle maalataan niin pian, mutta torstaina hän oli kuitenkin aikeisssa maalata jotakin. Olinkin mielessäni miettinyt, että miten kukaan viitsii käyttää monta päivää jonkin teoksen maalaamiseen, kun joku voi tulla – pahimmassa tapauksessa – jo seuraavana päivänä ja maalata teoksen peittoon.  

Opas vaihtoi pariskunnan kanssa vielä muutaman sanan, ja kun pariskunta oli lähtenyt, sain kuulla, että oppaallani oli käynyt melkoinen tuuri. Tapaamamme kaveri oli Barcelonan katutaiteen suurin nimi, El Pez, jonka hymyilevästä kalan naamasta on tullut koko maailman tuntema hahmo. Nykyään El Pez asuu (muistaakseni) Yhdysvalloissa, mutta hän tulee aina kesällä entiseen kotikaupunkiinsa Barcelonaan, ja opas oli yrittänyt koko kesän bongata miestä siinä kuitenkaan onnistumatta. Oli siis todella huikea sattuma, että opas tapasi miehen juuri minun opaskierrokseni aikana! Miten se voi olla edes mahdollista? Samalla minäkin tuli tavanneeksi opaskierrokseni aikana Barcelonan katutaiteen suurimman nimen. Uskomatonta! 

Kun kaksi tuntia oli kulunut, kierrokseni oli tullut päätökseen. Vaikka aihe oli ollut valtavan kiinnostava ja opas mahtava, niin on pakko myöntää, että viimeinen puoli tuntia oli ollut minulle vähän haasteellinen juuri keskittymisen hajoamisen takia. Opas oli kuitenkin niin loistava, että oli pakko yrittää sinnitellä. Sitten tulikin maksun aika. Olin ajatellut antaa kierroksesta 20 euroa, mutta koska olin kierroksen ainoa osallistuja, asia monimutkaistui. Pohdin, mikä olisi sopiva summa kahden tunnin yksityiskierroksesta, ja päätin antaa oppaalle 40 euroa, vaikka se olikin minusta hieman liikaa. Olen kumminkin oppinut ukkelilta, että on parempi antaa yläkanttiin kuin alakanttiin, jotta kummallekin jäisi hyvä mieli, ja sovelsin ajatusta tähänkin. Opas oli summasta ilmeisen hyvillään, sillä hän tokaisi minulle, että "you're fucking awesome!". Tuommoista palautetta en ole vielä saanutkaan. 😎

Kierros oli siis hieno kokemus, mutta enpäs lopetakaan postausta vielä tähän, kun pitää saada laitettua vielä muutama sekalainen kuva tähän loppuun.

Vanhassakaupungissa on tullut pari kertaa tallusteltua, vaikka se vähän kuollut on ollutkin. Onneksi on paikkoja, jotka ovat olleet aukikin! 

Mercat de Santa Catarina.

Juusto-lihamyymälä. Ehkä noin reilu puolet tai kaksi kolmasosaa myymälöistä oli auki.

Söimme vuonna 2016 Barcelonassa jotain ruokaa, joka sisälsi "tripaa", ja ruoka jäi aika lailla syömättä, kun saimme kuukkeloinnin jälkeen selville, että ruoka sisälsi naudan mahaa. 

Taas olisi ollut naudan mahaa tarjolla.

Laitoin ukkelille viestiä, että miten olisi vähän naudan mahaa illalliseksi, mutta ukkeli ei oikein innostunut.

Millainen tukkamalli tänään laitettaisiin?

Nauhat kiertoon.

Kuka on sanonut, että verhot pitää ripustaa asunnon sisäpuolelle?

Sateenvarjotalo eli Casa Bruno Cuadros.

Tulipahan taas todettua, että Barcelona on vastakohtaisuuksien luvattu kaupunki. Keskeltä varsin ankeaa kerrostaloaluetta vanhassakaupungissa kun löytyi vanha roomalainen hautausmaa. 

Chennai Masala Dosassakin on toki tullut taas syötyä. Paikka alkaa olla niin suosittu, että melkein pitäisi tehdä pöytävaraus, että pääsee varmasti haluamaansa aikaan syömään. Toistaikseksi olemme kuitenkin onnistuneet saamaan pöydän ilman varaustakin.

Ravintolalla on (mielestäni) hieman erikoiset aukioloajat: 13–16 ja 20–23. Kerran olimme paikalla kello 19.56, ja siellähän oli jo jonoa!

Chennai masala uttapam. Ihan heittämällä elämäni paras uttapam ikinä!

Podi dosa. Podi dosa on hyvä vaihtoehto silloin, kun on pienempi dosa-nälkä, eikä halua dosaansa mitään täytettä. Dosan sisällä on vain maustejauhetta, joka sisältää mm. linssejä ja chiliä.

Medhu vadaja. Sori anoppi, mutta sun vadat taitaa jäädä kakkoseksi. 😆

Pooreja ja Chicken Chettinad gravya. Ihan superhyvää!

Olemme toki syöneet muuallakin, mutta nyt minusta alkaa tuntua, että en enää laita muita kuvia tähän postaukseen, vaan tämä riittää tällä erää. Ainakin minun turnauskestävyyteni on nyt loppu!

Mukavaa syyskuun jatkoa, ihanat. 😘