Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Tuokaa mulle lapio

Olen jotenkin taas humpsahtanut täkäläiseen elämään niin, että minusta tuntuu kuin olisin ollut Medellínissä kauemminkin kuin vasta reilut puolitoista viikkoa. Olenkin taas miettinyt sitä, että minulta on jäänyt syntymässä varmaankin jokin kortti saamatta, kun kotiudun joka paikkaan niin nopeasti. Kamalaa sanoa näin, mutta olen aina viihtynyt maailmalla paremmin kuin kotona. Äiti muisteli taannoin yhtäkin kesää, kun olimme palanneet kuusi viikkoa kestäneeltä ja yli 10 000 kilometriä pitkältä asuntovaunukierrokselta Euroopasta. Muiden perheenjäsenten mielestä oli ollut kiva palata kotiin, mutta minä olin todennut äidille, että voisin lähteä heti seuraavana päivänä uudestaan.

Uuteen maahan kotiutumisessa on aina omat kommervenkkinsä, ja moni asia pitää oppia kantapään kautta. Aika usein kommelluksille saa nauraa, mutta joskus tekisi mieli hakea lapio ja kaivaa itselleen kuoppa. Näin kävi esimerkiksi sunnuntaina kuntosalin parkkipaikalla, kun olimme päättäneet lähteä salille autolla. Tuli heitettyä yksisuuntaisten katujen takia pientä ylimääräistä korttelirallia, yritettyä sisään parkkipaikalle väärältä puomilta ja sitten törttöiltyä ulosmenopuomilla, kun puomi ei auennutkaan, vaikka ilmaista pysäköintiaikaa piti olla kaksi tuntia. Kaiken kruunasi auton varashälytin, joka rupesi ulvomaan niin kovaa ja moniäänisesti, että kenellekään viiden kilometrin säteellä jäi tuskin epäselväksi, että tunarit olivat lähteneet liikenteeseen.

Liikennemerkkejä myynnissä. Minkäköhän ostaisi? Hätäuloskäynnin?

Ruokaa pitää saada kotiutettua kaupasta vieraassa maassakin, ja ensimmäiset kauppareissut voivat olla aika ongelmallisia, kun kaikki näyttää niin erilaiselta. Kyllä voi kuulkaa tavallisen maidon löytäminenkin olla joskus vaikeaa, puhumattakaan haastavammista artikkeleista, kuten kokoontaitettavasta pyykkitelineestä tai veitsenteroittimesta.

Tuossa kohtuullisen kävelymatkan päässä on useampikin hyvä ruokakauppa, mutta ne eivät kuitenkaan ihan tyydyttäneet. Haaveilin sellaisesta isosta Prisma-tyyppisestä marketista, josta saisi kaiken saman katon alta. Sinnikkään googlettelun jälkeen sellainen löytyikin, eikä markettiin ollut matkaakaan kuin 2,5 kilometriä. Matkan pituus ei kuitenkaan kerro näillä kulmilla yhtään mitään, sillä pituuden lisäksi pitää muistaa katsoa myös korkeuserot. Tuolla kauppareissulla korkeuseroa oli 180 metriä: lähtöpiste eli koti oli 1583 metrin korkeudessa ja päätepiste eli kauppa oli 1763 metrissä.

Reissu tuli kumminkin heitettyä, ja paluumatka sujuikin helposti alamäkeen, paitsi että alastulo kävi polviin.

Jee! Isolta näyttää.


Täältä sitä tavaraa varmasti saa!
Se hyvä puoli yläilmoihin suuntautuneessa kauppamatkassa oli, että pääsin ihastelemaan taas maisemia.

Ulkoilmakuntosalikin matkalla oli.

En jäänyt treenaamaan. 

Myöhemmin löytyi tietysti toinenkin saman ketjun kauppa, joka oli paljon helpomman matkan takana ja kaiken lisäksi parempi ja isompi kuin tuo ensimmäinen. Tulipahan kuitenkin nähtyä tuokin paikka. 

Paikallisen rahan ymmärtäminen on tuntunut poikkeuksellisen vaikealta, sillä rahasummissa on niin monta nollaa, että kaikki tuntuu hirveän kalliilta. Yksi euro vastaa 3 620 Kolumbian pesoa, ja 10 000 pesoa vastaa 2,7 euroa. Kyllä on leivälläkin hintaa, kun se maksaa 6 000 pesoa!

50 000 peson setelissä on Gabriel García Márquezin kuva. En muistanutkaan, että hän oli kolumbialainen.
Toisaalta kalleuden tunne on hyväkin, sillä silloin ei tule tehtyä niin paljon heräteostoksia. Suurin seteli, jota automaateista tavallisesti saa, on tuo 50 000 peson (= 13.7 euron) seteli. 100 000 peson seteleitä on olemassa, mutta niitä saa hyvin harvasta automaatista. Jos siis haluaa maksaa isompia ostoksia käteisellä, pitää olla melkoinen tukku rahaa. Olenkin miettinyt, eikö rahasummista voisi vain pudottaa pari nollaa perästä pois, niin homma selkiytyisi huomattavasti. Ei mahdu meikäläisen kupoliin, mutta toisaalta eipä sinne mahdu moni muukaan asia.

Tuossa ihan kivenheiton päässä on jättimäinen kirja-, paperi- ja lahjakauppa, ja olen visiteerannut siellä jo pari kertaa, ja tulen käymään siellä varmasti vielä monesti.

Tarvitsisin uuden käsilaukun, ja kaupassa oli myynnissä niitäkin. Näin yhden aivan ihanan laukun ja harkitsin vakavasti sen ostamista, mutta sitten mietin, että tämä menisi ehkä jo liiallisuuksiin.

 
En pidä täkäläisissä kirjakaupoissa siitä, että kaikki kirjat on pakattu tiukasti muoviin. Kirjoja ei siis pääse selailemaan kaupassa, vaan on ostettava sika säkissä. Minä ainakin tykkäisin katsella ennen ostopäätöstä, mitä kirja pitää sisällään.

Ostin kuitenkin pari kirjaa, joiden tiesin kiinnostavan minua varmasti. Toinen oli Pablo Escobarin vaimon, Victoria Eugenia Henaon, omaelämäkerrallinen teos, jossa Victoria kertoo elämästään Pablo Escobarin rinnalla. Kirja ilmestyi viime kuussa, joten se on vielä varsin tuore.


Escobarin kuolemasta tuli kuluneeksi tämän kuun alussa 25 vuotta, ja Victoria sekä hänen ja Pablon lapset ovat eläneet maanpaossa siitä lähtien. Victoria on pysynyt vaiti kaikki nämä vuodet, mutta nyt hän päätti kirjoittaa kirjan, koska kertoi kyllästyneensä siihen, miten elokuvat ja televisiosarjat ihannoivat Pabloa ja pitävät häntä jonkinlaisena sankarina. Victoria halusi kertoa totuuden, millaista elämä Pablon rinnalla todella oli, jottei maailmassa enää koskaan koettaisi sellaisia kauheuksia kuin Escobarin aikakaudella koettiin.

Kirjoittelen Escobar-aiheesta myöhemmin lisää, sillä täällä jos missä, Pablon entisessä kotikaupungissa, aihe tulee kovin lähelle.

Kun saimme perjantaina vuokra-auton, ajoimme ensimmäiseksi ylös vuorille. Minnepä muuallekaan. 😊

Olin saanut etukäteen varsin huonon käsityksen Kolumbian ja Medellínin turvallisuudesta, ja olinkin ensimmäiset päivät varsin varuillani, vaikka yleensä liikuskelen aika huolettomasti kaikkialla maailmassa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin huomannut, että Medellín on paljon turvallisempi paikka kuin olin antanut itseni ymmärtää. Toki täällä on alueita, joille ei kannata mennä, mutta olen ollut ilahtunut siitä, miten turvalliselta kaupunki kumminkin kokonaisuudessaan vaikuttaa.

Joillakin alueilla (kuten Pobladossa, jossa asumme) on varsin turvallista; joillakin taas joutuu olemaan enemmän varuillaan.
Medellínin menneisyyden yllä leijuu kumminkin musta pilvi, sillä 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa Medellín oli maailman vaarallisin kaupunki, sillä kaupungissa tapahtui 380 murhaa 100 000 ihmistä kohti vuodessa. Nykyään Medellín ei mahdu edes maailman viidenkymmenen vaarallisimman kaupungin listalle. (Huomasin muuten järkytyksekseni, että Natal on vaarallisimpien kaupunkien listalla sijalla neljä. Ei ole ihmekään, että koin oloni viime vuodenvaihteessa turvattomaksi, kun erehdyin tallustelemaan yksinäni Natalin pimeitä katuja.)

Medellínissä on Kolumbian ainoa metro, joka on suuri ylpeydenaihe kaupunkilaisille. Kokeilin metroa viime viikolla, ja sen jälkeen olenkin ajellut keskustaan suuntautuvat matkat metrolla, sillä metro on todella siisti ja mukava tapa matkustaa. Kaupungissa on niin paljon autoja, että ruuhkat ovat välillä melkoiset, ja ilmansaasteet ovat ongelma. Ensimmäisen kerran ikinä minulle on tullut täällä Medellínissä sellainen tunne, että suu ja nenä pitäisi peittää jollakin, kun pakokaasut kävivät niin pahasti henkeen.

Metron liityntäbusseja Aguacatalan metroasemalla.




Liikenteen vähentämiseksi - ja sitä kautta ilmanlaadun parantamiseksi - täällä on käytössä systeemi nimeltä 'pico y placa'. Se tarkoittaa sitä, että jokaisella autolla ja moottoripyörällä - niin yksityisillä ajoneuvoilla kuin takseillakin - on olemassa tietyt päivät ja ajat viikosta, jolloin ne eivät saa ajaa Aburrán laaksossa (Suur-Medellínin alueella). Rajoitukset määräytyvät rekisterikilven viimeisen numeron mukaan, ja esimerkiksi vuokra-autollamme, jonka rekisterinumero päättyi kolmoseen, ajaminen on kiellettyä maanantaisin ja torstaisin kello 7.00-8.30 ja 17.30-19.00.

Päivän lehdessä on aina muistutus päivän picosta ja placasta.

Pico y placa eilisen lehdestä.



Meiltä on matkaa lähimmälle metroasemalla noin kaksi kilometriä, mikä on vähän harmillinen juttu, koska asema saisi olla lähempänäkin. Mutta toisaalta matka saattaisi olla pidempikin, joten en valita!

Lähin metroasemamme eli Aguacatala.

Ensimmäisellä metromatkallani (jolloin siis otin tuon sisäkuvankin), metrossa oli jostain syystä poikkeuksellisen väljää. Yleensä metrossa on niin täyttä, että istumapaikkaa on mahdoton saada, ja joskus seisomapaikan kanssakin on vähän niin ja näin.

Muutama kuva metromatkan varrelta:


Kotimme sijaitsee varsin rauhallisella alueella, ja viime viikolla minua alkoi jo hieman ahdistaa näissä samoissa nurkissa pyöriminen. Vaikka viihdyn hyvin yksiksenikin, rakastan myös ihmisvilinää ja sitä äänten, tuoksujen ja värien kakofoniaa, joka suurkaupungeissa on. Kun pääsin täältä korvesta ensimmäisen kerran keskustaan ja sain pyöriä useamman tunnin ihmisvilinässä, tuntui kuin olisin saanut lisähappea (vaikka oikeasti taisin saada vain lisää saasteita 😆).

Tähän loppuun vielä muutama sekalainen kuva kaupungilta.




Plaza Botero on kaupungin sydän. Aukiolla on useita kolumbialaisen taiteilijan Fernando Boteron pronssiveistoksia.


Tuntuu jotenkin hullulta toivotella täältä varsin kesäisistä olosuhteista mukavaa joulunodotusta, mutta toivottelenpa nyt kumminkin! 

12 kommenttia:

  1. Kiitos jälleen kivasta reissusta :) Ei meilläkään mitään joulun fiilistä ole,myrskyä luvassa ja sateet jatkuu,lämpöasteita, eli tasaisen harmaata on. ELi mukavaa joulunodotusta sinulle myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Esther Helmiä! Odotelkaamme siis joulua, vaikkei niin jouluiselta tuntuisikaan. Me emme kyllä taida viettää joulua tänä vuonna mitenkään. En viitsi edes yrittää laittaa joulua, kun tiedän, että se ei tunnu joululta kumminkaan. Onneksi en hirveästi välitä joulusta muutenkaan, niin jouluton joulu ei ole mikään maailmanloppu. :-)

      Poista
  2. Botero on hyvä, oltiin pari vuotta sitten isossa Botero-näyttelyssä Rotterdamissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelenkohan oikein, että olisit kirjoittanutkin siitä näyttelystä? Mun täytyy sanoa, että en itse tykännyt ainakaan noista patsaista. Mun silmiini ne olivat vain massiivia ja muodottomia könttejä. Mutta täytyy perehtyä Boteron muuhun tuotantoon!

      Poista
  3. Kiitos kirjavihjeestä , Googlasin kirjan heti ! vaikuttaa hyvältä , pitää lukea ! ajatella että hän oli 15v kun meni naimisiin Pablon kanssa :-0

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin sen perusteella, mitä olen ehtinyt kirjaa lukea, voin suositella lämpimästi! Yritin ennen Kolumbiaan lähtöni lukea Thierry Noelin kirjoittamaa Escobarin elämäkertaa, mutta se vaikutti niin kuolettavan tylsältä, että kirja jäi kesken. Muutenkin on ihan eri asia jos joku täysin ulkopuolinen ihminen kertoo jonkun toisen elämästä kuin jos siitä kertoo joku sellainen, joka on ollut elämässä läsnä.

      Poista
  4. Säkin varmaan sopeudut helposti uusiin maihin koska olet asunut monessa.Minäkin samoin, ja aina pari päivää on mennyt ihmettelemiseen mutta sen jälkeen on NIIN mielenkiintoista tutustua kaikkeen.
    En tiennytkään että Kolumbian valuuttassakin on nykyään noin monta nollaa; niin oli Venezuelassakin jossa euroja vaihtaessa tunsi itsensä melken miljonääriksi (sen jälkeen valuutan nimeä on kaikkien nollien jälkeen vaihdettu parikin kertaa siellä)
    Escabarin elämänkerta on kyllä mielenkiintoinen, y supongo que el libro de su mujer es muy fascinante! Mikäköhän siinä on että tuollaisenkin massamurhaajan ja hirviön elämä on niin mielenkiintoista... Minähän Venezuelassa tapasin perifericohississä miehen ,joka juuri silloin oli Kolumbian Santanderin osavaltion kuvernööri, joka henkivartijoineen kertoi olevanse se joka tappoi Escobarin,mutta niitä hänen tappamisestaan kunnian ottaneita taisi olla montakin...
    Ihanat BOteron työt! Muistakaa sitten mennä Boteron museoon jos käytte BOgotassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano. Olen ihan täpinöissäni siitä, kun olisi niin paljon uutta näettävää ja koettavaa. :-D Mutta tiedän, että tämäkin vaihe menee ohi, ja jossakin vaiheessa tulee sellainen kyllästyminen ja pieni inhokin tätä maata kohtaan. Mutta se kuuluu kuvioon uudessa maassa, ja sekin tunne menee ohi. :-)

      Minäkin uskon, että Escobarin vaimon kirja on todella mielenkiintoista luettavaa. Ainakin hän tuntuu kertovan asioista hyvin suoraan ja kaunistelematta, mistä tulee aina plussaa. En osaa sanoa muista, mutta minua kiinnostaa ihminen kokonaisuutena, joten myös ihmismielen synkkä puoli kiehtoo. En millään lailla ihannoi pahuutta, päinvastoin, mutta on kiinnostavaa pohtia, mikä ajaa ihmisen tekemään pahuuksia, ja onko siihen edes olemassa mitään erityistä syytä.

      Huh, oletpa ollut hississä melkoisessa seurassa! Mutta varmasti moni haluaa tosiaan ottaa kunnian Escobarin tappamisesta.

      En oikein ihastunut noihin Boteron patsaisiin, mutta täytyy laittaa Boteron museo korvan taakse. Juuri eilen katseltiin, että eihän Bogotaan olisi kuin kahdeksan ja puolen tunnin ajomatka... ;-)

      Poista
  5. Hieno kierros taas. Ihan hengästyttää. Me blogisi seuraajat olemme kyllä aika etuoikeutettuja, kun pääsemme mukanasi kurkistelemaan kaiken maailman paikkoihin. Ymmärrän muuten nopeata kotiutumistasi uusiin paikkoihin, sen verran reissunaista minussakin piilee.
    Boteron tuotannosta muistan vain maalaukset ja erityisesti tukevat tanssiparit. Ehkä pitäisi lisäsivistää itseään ja perehtyä muuhunkin tuotantoon. Ainakin vähän.
    Kivoja päiviä sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kivasti sanottu, Leena. Minä välillä ajattelen, että lukijat ovat varmaan jo kurkkua myöten täynnä näitä mun matkajuttuja, joten ihana kuulla, että ajattelet noin. <3

      Mun täytyy nyt häpeäkseni tunnustaa, että en ollut tainnut edes kuulla aiemmin Boterosta (ellen sitten ole lukenut Allun blogista). Minun pitää siis sivistää itseäni ja etsiä tietoa Boteron muusta tuotannosta kuin noista patsaista.

      Tunnelmallista joulunodotusta Kanavalle! <3

      Poista
  6. Niin ihanaa olla sun matkassa mukana! Botero on aina ollut musta aivan ihana pyöreine naisineen. Nuo maisemat ovat niin kauniit, vihreän ja vehreän seassa korkeita taloja ja suurkaupungin hulinaa, aivan kuin kaupunki olisi laitettu väärään paikkaan keskelle sademetsää. Escobar kiinnostaa, joten mieluusti luen lisää aiheesta. Olen myös aika nopeasti sopeutuva, enkä ole niitä, joiden mielestä maailman paras paikka on oma sänky. Musta on vaan kivaa kun pääsee nukkumaan, oli se sänky missä tahansa. Mukavaa joulunodotusta! Millainen on muuten Kolumbian hintataso?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, Petra! <3

      Kyllä minua nyt hävettää, kun kaikki muut tuntuvat tuntevan Boteron, paitsi minä. Mutta puolustaudun sillä, etten tunne taidetta muutenkaan. Mutta oppia ikä kaikki. :-)

      Mullekin on tullut täällä monesti sellainen sademetsäfiilis. Täällähän sataa aika usein, joten kasvillisuus rehottaa.

      Minusta Kolumbian hintataso tuntuu aika korkealta, vaikka se saattaa johtua tuosta rahastakin. Vaatteet ovat kyllä varsin halpoja, mutta ruoka tuntuu minusta aika tyyriiltä. Tai sitten olen ostanut sitä vääristä paikoista. Perinteinen supermarkettipostaus on muuten tulossa joskus tulevaisuudessa, kunhan kerkeän ottamaan pikkuhiljaa kuvia.

      Mukavaa joulunodotusta sinnekin!

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3