Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Nostalgiapläjäys

Kaikenlaisen eri paikoissa häröilyn jälkeen kotona oleminen on tuntunut ihmeellisen hyvältä. Olen nauttinut niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, että saan lukea aamukahvipöydässä Hesarin. Hassua, miten pienistä asioista ihminen voikaan tulla iloiseksi! Olen nauttinut erityisesti myös omasta sängystä, joka on maailman paras, sekä siitä, että olen saanut kokkailla omia intialaisia sörsseleitä - vaikka joudunkin syömään niitä joskus neljäkin päivää, kun en osaa tehdä pieniä annoksia. Kotona oleminen tuntuu tällä hetkellä niin mukavalta, että taidankin viihtyä tässä kohden planeettaa pidemmän ajan. Ainakin siihen asti, kunnes mieli muuttuu...

Kun nyt kerran rupesin kotoilemaan, uskalsin täyttää vihdoin myös huhtikuussa Intiasta ostamani mausterasian, masala dabban. 

Kaikki tavallisimmin käyttämäni mausteet ovat nyt kätevästi kaikki yhden kannen alla.


Tuo rasia on niin kätevä, että ihmettelen, miksi en ole aiemmin tuollaista hankkinut. Yksi syy on varmasti ollut se, että olen epäillyt, että rasia ei olisi ihan tiivis ja että mausteet menettäisivät siinä makunsa. Toinen syy on ollut se, että minulla on ollut ihan hyvä systeemi aiemminkin (pienet Ikean maustepurkit). Kun anoppi kuitenkin vannoi - ja anoppihan on aina oikeassa - että rasia olisi tiivis, uskalsin vihdoin siirtyä uuteen aikakauteen.

Yksi minun ja ukkeli arkirutiineista on perjantai-illan sauna. Meillä ei ole omassa asunnossa saunaa, joten meillä on saunavuoro talon yhteisessä saunassa, ja vuoro on ollut koko tässä talossa asumisen ajan (yli 16 vuotta) aina kuudesta seitsemään perjantai-iltana. Saunomisesta onkin tullut meille sellainen viikonlopun aloittamisrutiini.

Nyt kun menin perjantaina pitkästä aikaa talomme saunaan, minuun iski yllättäen hirveä ikävä. Olisi ollut niin kiva, jos ukkeli olisi voinut olla kanssani saunassa. Tuntui jotenkin tyhjältä saunoa yksin. Mutta ukkeli oli Etelä-Amerikassa, jonne hän lähti elokuun alussa, ja on siis kulunut puolitoista kuukautta siitä, kun olen nähnyt ukkelin viimeksi livenä. Puolentoista kuukauden erossa olon jälkeen ikävä alkaa näköjään vaivata jo meikäläistäkin!

Ikävää lievittääkseni rupesin katselemaan koneelta vanhoja kuvia, ja niitä meinasin nyt tähänkin ladata, vaikka minun piti kirjoitella ihan muita juttuja.

Legendaarisin juhannuskuva löytyy vuodelta 2005. Vanhempieni grilli oli ensimmäistä kertaa käytössä juhannusaattona, ja kun laitoimme grilliin tulet, sementti jotenkin poksahti, ja yksi palava kekäle lensi ukkelin päähän.

Ja niin intialainen vävy joutui syömään juhannusmakkaransa märkä rätti päässä. 

Vappua 2006 vietettiin varsin koleassa säässä.

Tuon vapun jälkeen taisinkin päättää, etten enää ikinä lähtisi kaupunkiin juhlimaan vappua, ja se päätös on pitänyt.

Tämä muistelopostaus sai oikeastaan alkunsa seuraavasta kuvasta, jonka on otettu vanhemmillani joskus joulun aikaan muutama vuosi sitten. Ukkelilta oli poistettu viisaudenhampaita, ja kun ukkelin korvaa särki, hän pyysi äidiltäni paria valkosipulinkynttä. Eipä tainnut äiti arvata, mitä tarkoitusta varten valkosipulinkynnet tulisivat.


Yhteisiä matkoja on tehty ukkelin kanssa paljon.

Viime vuonna kävimme ajelemassa Panaman kanavalla, ja saimme suorituksestamme muistoksi mukavan diplomin.

Vuonna 2005 vietimme Intian-lennon välilaskulla muutaman päivän Dubaissa.


Ihmettelen kyllä suuresti, miksi olemme ottaneet niin monta kuvaa jollain kämyisellä parkkipaikalla. Ehkä tarkoituksena olikin kuvata noita taustalla näkyviä rakennuksia?

Ukkeli on lännen nopein valokuvaaja, sillä hän kerkiää ottamaan monta kuvaa, ennen kuin minä olen vielä edes kunnolla asettautunut kuvattavaksi.

Minä olen vasta asettelemassa tonttulakkiani kuvausasentoon, kun ukkeli on jo napsinut monta kuvaa. (Viime jouluna Brasiliassa.)





Nalle on seikkaillut mukanamme aina - siis siitä asti, kun hän kotiutui meille Itäkeskuksen Anttilasta vuonna 1999.

Ukkelille pointsit siitä, että hän on aina valmis toimimaan jalustana. 😘
Miekin haluan oman läppärin!
Juhannusaaton herkkuja Boliviassa.

Ukkeli intialaisine sukulaisineen on tuonut elämääni uskomattoman paljon kaikkea hyvää, vaikka suku on saanut joskus hermotkin kiristymään.

Ukkeli ja veljensä pieninä. (Ukkeli oikealla.)

Appiukko ja anoppi nuorina.
Anopin ja appiukon avioliitto oli rakkausavioliitto, mikä oli uskomattoman edistyksellistä sen ajan Intiassa.

Kun katselin kuvia ajalta, jolloin asuimme Intiassa, tuli hieman haikea olo. Intiassa asuminen oli mukavaa, vaikka Intia ja intialaiset koettelivat hermojakin joskus aika tavalla. Ärsykkeiden tulva on Intiassa loputon, ja pidän intialaisen elämän yllätyksellisyydestä ja hektisyydestä.

Kun Intiassa tapahtuu jotakin, kaikki kynnelle kykenevät saapuvat paikalle pällistelemään.

Tässä on tapahtunut ilmeisesti jokin liikenneonnettomuus, ja ympärille on kerääntynyt muutama tyyppi.
Ensimmäiset häät, joissa vierailin. Näissä oli muistaakseni parituhatta vierasta.
Minua rasitti ensimmäisessä asuinpaikassamme se, että se oli niin kaukana kaikesta. Tykkäsin liikuskella ja katsella paikkoja, mutta liikkuminen ilman autoa oli vaikeaa. Lähimmälle rautatieasemalle oli matkaa yli kolme kilometriä, mutta siitä huolimatta kävelin aika usein tuon matkan kumpaankin suuntaan - vajaan 40 asteen lämpötiloissakin. Anoppilan autonkuljettaja olisi ollut valmis kuskailemaan minuakin, mutta minä en halunnut olla riippuvainen autonkuljettajista, vaan halusin olla vapaa menemään milloin halusin ja minne halusin.

Kun ukkeli oli katsellut seikkailujani aikansa, hän sai tarpeekseen ja osti auton.


Ukkelin serkku kommentoi, että "olet sinä aikamoinen, kun saat autonkin tuosta vain". Minua vähän hävetti, vaikka olinkin tietysti salaa iloinen.

Autolla tuli koettua kaikenlaista, mutta ikimuistoisin kokemus oli ehdottomasti se, kun autoriksa lensi konepellilleni.

Synttärit. Anoppi toimii seremoniamestarina.

Ensimmäisellä Intia-visiitilläni vuonna 2004 anopin vanhemman sisaren mies toimi vielä Nagpurissa teknillisen korkeakoulun rehtorina. Niinpä minä sain yksityiskierroksen kyseisessä koulussa, ja oppaana toimi itse rehtori.

Oonkohan mie saanut jälki-istuntoa?
Silloin sattui olemaan sankranti, intialainen sadonkorjuujuhla, ja pääsin näkemään myös opiskelijoiden biletystä.

Pelottavan näköistä menoa. 😅
Olen saanut Intiasta myös hyvän ystävän, jonka kanssa olemme tehneet monta mielenkiintoista reissua - ja syöneet itsemme lukuisat kerrat buffetpöydissä kipeiksi.

Tässä olemme Hyderabadin kuuluisimmalla nähtävyydellä, Charminarilla.
Hyderabadin Laad Bazaarissa, jossa valmistetaan ja myydään rannerenkaita.
 
Intiassa on tapana lahjoittaa sukuun tulleelle naiselle sari ja esimerkiksi hedelmiä, kun nainen vierailee ensi kertaa jonkun kodissa.

Tässä saan sarin ukkelin Tirupatin-kaverin vaimolta.


Vierailuja on tehty puolin ja toisin. Ukkelin vanhemmat ovat käyneet Suomessa, ja minun vanhempani ovat käyneet ukkelin kotona Intiassa.

Appivanhemmat veivät vanhempani erääseen temppeliin lähellä Nellorea, ja se olikin iskälle ja äiskälle eksoottinen kokemus. 



Harmitti, kun en löytänyt yhtään kuvaa appivanhempien vierailusta Suomessa. Olikohan se ollut ennen digiaikaa?

Myös ukkelin pari parasta kaveria ja veli ovat käyneet vanhemmillani Itä-Suomessa.

Intialaiset Pyhäjärvellä.
Tuon vierailun aikana sattui sellainenkin hassu juttu, että äidiltä katosi tiskirätti. Olin tehnyt pojille muun muassa quesadilloja, ja äiti mietti, olikohan joku syönyt vahingossa tiskirätinkin.

Nyt on aika päättää tämä muistelukierros ja toivotella mukavaa sunnuntaita. Täällä se ainakin valkeni aurinkoisena!

Loppuun vielä kuva viime marraskuulta, jolloin juhlistimme 20-vuotista yhteistä taivaltamme Savoyssa. 

Nyt äkkiä se kuva; tarjoilija tulee!

😘

26 kommenttia:

  1. Oli kiva nähdä sun vanhoja kuvia ! Serkku oli mun luona kesällä ja halus nähdä vanhoja kuvia, hain hänelle 4 kpl albumia :)) valokuvat on muistoja , ulkomaila ollessani en ikinä osta mitään turistimuistoja mun kuvat on mun muistoja :)))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Vanhoja valokuvia on toisaalta kiva ja toisaalta ikävä katsella. Niistä huomaa ajan kulumisen ja ihmisten vanhenemisen, ja se tekee vähän surulliseksi.

      Valokuvat ovat hyviä matkamuistoja. :-) Turhaa roinaa on maailmassa ihan tarpeeksi.

      Poista
    2. Totta, mulla tulee kans tosi ikävä kun katselen vanhoja kuvia :(

      Poista
    3. Mulla on ne vanhat valokuva-albumit ajalta ennen digiaikaa jossakin kaapin peränurkssa juuri tuosta syystä, kun en pysty katselemaan kuvia. Näkee miten itse on vanhettunut - vaikka sitä kuvittelee pysyneensä samannäköisenä kuin parikymppisenä - ja ennen kaikkea, näkee miten läheiset ovat vanhettuneet. Elämäähän se vain on, ja pitäisi oppia hyväksymään vanheneminen, mutta vaikeaa se on.

      Poista
  2. Meillä on intialainen naapuriperhe, molemmat vanhemmat tulleet aikanaan Saksaan opiskelemaan ja jääneet tänne, tytär (ehkä 32v) syntynyt täällä. Meistä on niin hassua miten äiti toimii edelleen intialaiseen tyyliin. Tyttären poikakaveri sai lähteä viime vuonna mukaan sukuloimaan Intiaan sillä edellytyksellä, että lupasi mennä tyttären kanssa naimisiin. Nyt menivät naimisiin ja äiti kertoi mulle, että lapsen saaminen heti ei käy, mutta "ME päätimme, että kahden vuoden päästä", siis hän on mukana päättämässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Intialaiset tavat ovat kyllä yllättävän tiukassa, vaikka olisi asuttu Intian ulkopuolella jo kuinka kauan. Ukkelin sisko olisi halunnut, että hänen tyttärensä menee perinteisellä tavalla (=järjestetty avioliitto) naimisiin, mutta tyttöpä löysi poikaystävän, joka on nyt viimein esitelty melkein koko suvulle. Häitä odotellessa. :-)

      Poista
  3. Olipa ihana postaus!❤️ Nyt kiinnostaa kysyä että missä te miehesi kanssa ensimmäistä kertaa tapasitte?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mukava jos tykkäsit. :-) Minä ja ukkeli tavattiin yhteisten tuttujen kautta, ja oltiin ensiksi vaan kavereita.

      Poista
  4. Mielenkiintoisia kuvia ja asioita - pääsee vähän "sisäpiiristä" kurkistelemaan intialaista elämäntapaa (muun muassa). Vaan tiedäthän, ketä katselin eniten... <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, tiedänhän minä. :-) Nallukka lähettää taas kovasti terveisiä ja karhumaisen rutistuksen. <3

      Poista
  5. Nämä on hienoja kuvia. Olin (olen) sen verran nörtti että nuo intialaiset opiskelija bileet olisivat olleet ihan sopivat. Nalle se säilyy niin freesinä vuodesta toiseen (kaikki muutkin tietysti).
    Tuo makkaranpaisto onnettomuus oli varmasti testi ? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Leena. <3 Nuo bileet olivat sen verran hurjat (tuntui, että pojat tulevat ihan päälle, vaikka anopin sisar eli siis rehtorin vaimo oli mukana), etten hirveän kauan siellä viihtynyt.

      Kyllä se ikä alkaa painaa nalleakin, ja oikein hämmästyin, kun katsoin jotain tosi vanhoja kuvia, kun nalle oli niissä vielä niin pörröinen.

      Juu, makkaranpaisto-onnettomuus oli tietenkin testi, kuinka hyvin ukkeli pärjää yllättävissä olosuhteissa Suomen suvessa. ;-)

      Poista
  6. Kiva muistelupostaus! Pitkä yhteinen taival on teilläkin!

    VastaaPoista
  7. Hienoja kuvia, kiitos! Oletko joutunut Intiassa tai tuolla E-Amerikassa ilman kanssa ongelmiin, ts. onko ilma ollut hyvää hengittää? Olin äsken Kiinassa työmatkalla ja onneksi melkein joka päivä oli suht hyvä ilma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Helena. <3 En tiedä, onko Intian ilma laadultaan kovin kummoista, ainakaan kaupungeissa, mutta ei minulla ole ainakaan ollut koskaan mitään vaikeuksia ilman kanssa, enkä ole nähnyt sellaista selvää savusumua Intiassa enkä muuallakaan. Boliviassa arvelisin ilmanlaadun olevan peräti hyvän.

      Poista
  8. Iso sydän näistä muisteloista, tuli jotenkin hyvä mieli. Elämä on anoppeja, äitejä ja kaikenlaista tavallista meidän kahdenkulttuurin välillä olevillekin. Toivottavasti ukkeli pääsee pian kotiin ettei ikävä vallan ylly.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso sydän sinulle kommentistasi! Sellaistahan se elämä on joka maassa - perhettä, ystäviä, ruokaa ja arkea, eli niitä elämän tärkeimpiä ja parhaita asioita. :-)

      Poista
  9. Kiva nostalgiapläjäys, olikin kiva katsella kuviasi Intiasta ja oppia vähän lisää.
    Varmaankin nauttii kotona olemisesta kaikkien reissujen jälkeen, Olen joskus miettinyt että ostaisin tuollaisen intialaisen mausterasian, täällä olen nähnyt intialaisessa kaupassa, mutta enpä ole ostanut. Se vaikuttaa niin kätevältä..
    Toivottavasti pian taas näette ukkelin kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osta ihmeessä tuollainen mausterasia, se on yllättävän kätevä! Aiemmin piti miettiä ennen ruoanlaittoa, mitä kaikkia purnukoita tarvitsen, mutta nyt kaikki tärkeimmät mausteet ovat näppärästi tuossa yhden kannen alla.

      Mukavaa sunnuntai-iltaa, Jael! <3

      Poista
  10. Onko tuossa rasiassa sitten vain yksi iso kansi joka peittaa nuo kaikki pikkurasiat vai onko niissa omatkin?
    Hauskoja nostalgisia kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa on yksi iso kansi, joka peittää koko rasian. Tai tarkemmin sanottuna siinä on ensin välikansi (jota näkyy vähän tuossa kuvassa), jonka päällä voi säilyttää esim. kuivattuja chilejä, ja sitten on se varsinainen kansi. Näppärä keksintö! Nyt kun ne Ikean purkit tyhjenivät, sain laittaa niihin muita mausteita, ja nyt on maustekaappi järjestetty uuteen uskoon. :-)

      Poista
  11. Aivan ihana postaus. Multa ei mitenkään löytyisi noin paljon kuviva, mikä nyt vähän harmittaa, kun näen, kuinka kiva tätä muisteloa vuosien varrelta oli katsella. Mutta toisaalta, eipä olis kyllä ollut noin värikästä (kirjaimellisesti ja kuvaannollisestu) kuvattavaakaan, joten koitan olla harmittelematta.

    Tää oli tosi kiva. Ja näytät kaikissa kuvissa kauniilta ja onnelliselta. Hiusten väri vaan on matkalla muuttunut, mutta muuten olet ihan se sama Satu, vaikka vuodet vierii.

    Ja juu, ymmärrän oikein hyvin äkillisen ikävän <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Annukka. <3 Kirjoitit taas niin kauniisti, että hymy ulottui varmasti korvasta korvaan. :-) Tämä oli samalla vähän sellainen "terapiapostaus", sillä näytän mielestäni varsinkin kuvissa aina ihan hirveältä, milloin mistäkin syystä. Nyt päätin, että laitan nämä kuvat tähän, vaikka näyttäisin miten hirveältä. Tällainen minä olen, enkä muuksi muutu. Ja nyt tuntuu, että pystyn hyväksymään itseni taas vähän paremmin.

      Harmillista, jos sinulta ei oikein löydy kuvia. Monesti ainakin minä otan helposti kuvia muista ja unohdan, että voisihan sitä joskus itsekin asettua kuvattavaksi. Tosin se on ollut ehkä osin tietoinenkin päätös edellä mainitusta syystä.

      Mukavaa päivää sinulle! <3

      Poista
  12. Hei kuule, luulin jo kommentoineeni tätä postausta ja oikeastaan olen ihan varma että jotain kirjoitinkin, mutta se on näemmä lentänyt taivaan tuuliin. No, lyhyesti uusiksi: Kiva postaus, ihanat kuvat ja sama huomio kuin joillakin muillakin eli että kaikkialla on ne äidit, anopit ja puolison muukin suku. Niin ihania ja samalla joskus aika... No juu, tiedät kyllä ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi rähmä! Blogger syö joskus kommentteja, mikä on hirveän harmillista, varsinkin jos on kirjoittanut jonkin pitkän kommentin. :-(

      Ja tiedän todellakin. Rakkaat ihmiset ovat ihania mutta samalla joskus myös hirveän ärsyttäviä. ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3