Nostalgiapläjäys

Kaikenlaisen eri paikoissa häröilyn jälkeen kotona oleminen on tuntunut ihmeellisen hyvältä. Olen nauttinut niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, että saan lukea aamukahvipöydässä Hesarin. Hassua, miten pienistä asioista ihminen voikaan tulla iloiseksi! Olen nauttinut erityisesti myös omasta sängystä, joka on maailman paras, sekä siitä, että olen saanut kokkailla omia intialaisia sörsseleitä - vaikka joudunkin syömään niitä joskus neljäkin päivää, kun en osaa tehdä pieniä annoksia. Kotona oleminen tuntuu tällä hetkellä niin mukavalta, että taidankin viihtyä tässä kohden planeettaa pidemmän ajan. Ainakin siihen asti, kunnes mieli muuttuu...

Kun nyt kerran rupesin kotoilemaan, uskalsin täyttää vihdoin myös huhtikuussa Intiasta ostamani mausterasian, masala dabban. 

Kaikki tavallisimmin käyttämäni mausteet ovat nyt kätevästi kaikki yhden kannen alla.

Tuo rasia on niin kätevä, että ihmettelen, miksi en ole aiemmin tuollaista hankkinut. Yksi syy on varmasti ollut se, että olen epäillyt, että rasia ei olisi ihan tiivis ja että mausteet menettäisivät siinä makunsa. Toinen syy on ollut se, että minulla on ollut ihan hyvä systeemi aiemminkin (pienet Ikean maustepurkit). Kun anoppi kuitenkin vannoi - ja anoppihan on aina oikeassa - että rasia olisi tiivis, uskalsin vihdoin siirtyä uuteen aikakauteen.

Yksi minun ja ukkeli arkirutiineista on perjantai-illan sauna. Meillä ei ole omassa asunnossa saunaa, joten meillä on saunavuoro talon yhteisessä saunassa, ja vuoro on ollut koko tässä talossa asumisen ajan (yli 16 vuotta) aina kuudesta seitsemään perjantai-iltana. Saunomisesta onkin tullut meille sellainen viikonlopun aloittamisrutiini.

Nyt kun menin perjantaina pitkästä aikaa talomme saunaan, minuun iski yllättäen hirveä ikävä. Olisi ollut niin kiva, jos ukkeli olisi voinut olla kanssani saunassa. Tuntui jotenkin tyhjältä saunoa yksin. Mutta ukkeli oli Etelä-Amerikassa, jonne hän lähti elokuun alussa, ja on siis kulunut puolitoista kuukautta siitä, kun olen nähnyt ukkelin viimeksi livenä. Puolentoista kuukauden erossa olon jälkeen ikävä alkaa näköjään vaivata jo meikäläistäkin!

Ikävää lievittääkseni rupesin katselemaan koneelta vanhoja kuvia, ja niitä meinasin nyt tähänkin ladata, vaikka minun piti kirjoitella ihan muita juttuja.

Legendaarisin juhannuskuva löytyy vuodelta 2005. Vanhempieni grilli oli ensimmäistä kertaa käytössä juhannusaattona, ja kun laitoimme grilliin tulet, sementti jotenkin poksahti, ja yksi palava kekäle lensi ukkelin päähän.

Ja niin intialainen vävy joutui syömään juhannusmakkaransa märkä rätti päässä. 

Vappua 2006 vietettiin varsin koleassa säässä.

Tuon vapun jälkeen taisinkin päättää, etten enää ikinä lähtisi kaupunkiin juhlimaan vappua, ja se päätös on pitänyt.

Tämä muistelopostaus sai oikeastaan alkunsa seuraavasta kuvasta, jonka on otettu vanhemmillani joskus joulun aikaan muutama vuosi sitten. Ukkelilta oli poistettu viisaudenhampaita, ja kun ukkelin korvaa särki, hän pyysi äidiltäni paria valkosipulinkynttä. Eipä tainnut äiti arvata, mitä tarkoitusta varten valkosipulinkynnet tulisivat.

Yhteisiä matkoja on tehty ukkelin kanssa paljon.

Viime vuonna kävimme ajelemassa Panaman kanavalla, ja saimme suorituksestamme muistoksi mukavan diplomin.

Vuonna 2005 vietimme Intian-lennon välilaskulla muutaman päivän Dubaissa.

Ihmettelen kyllä suuresti, miksi olemme ottaneet niin monta kuvaa jollain kämyisellä parkkipaikalla. Ehkä tarkoituksena olikin kuvata noita taustalla näkyviä rakennuksia?

Ukkeli on lännen nopein valokuvaaja, sillä hän kerkiää ottamaan monta kuvaa, ennen kuin minä olen vielä edes kunnolla asettautunut kuvattavaksi.

Minä olen vasta asettelemassa tonttulakkiani kuvausasentoon, kun ukkeli on jo napsinut monta kuvaa. (Viime jouluna Brasiliassa.)

Nalle on seikkaillut mukanamme aina - siis siitä asti, kun hän kotiutui meille Itäkeskuksen Anttilasta vuonna 1999.

Ukkelille pointsit siitä, että hän on aina valmis toimimaan jalustana. 😘

Miekin haluan oman läppärin!

Juhannusaaton herkkuja Boliviassa.

Ukkeli intialaisine sukulaisineen on tuonut elämääni uskomattoman paljon kaikkea hyvää, vaikka suku on saanut joskus hermotkin kiristymään.

Ukkeli ja veljensä pieninä. (Ukkeli oikealla.)

Appiukko ja anoppi nuorina.

Anopin ja appiukon avioliitto oli rakkausavioliitto, mikä oli uskomattoman edistyksellistä sen ajan Intiassa.

Kun katselin kuvia ajalta, jolloin asuimme Intiassa, tuli hieman haikea olo. Intiassa asuminen oli mukavaa, vaikka Intia ja intialaiset koettelivat hermojakin joskus aika tavalla. Ärsykkeiden tulva on Intiassa loputon, ja pidän intialaisen elämän yllätyksellisyydestä ja hektisyydestä.

Kun Intiassa tapahtuu jotakin, kaikki kynnelle kykenevät saapuvat paikalle pällistelemään.

Tässä on tapahtunut ilmeisesti jokin liikenneonnettomuus, ja ympärille on kerääntynyt muutama tyyppi.

Ensimmäiset häät, joissa vierailin. Näissä oli muistaakseni parituhatta vierasta.

Minua rasitti ensimmäisessä asuinpaikassamme se, että se oli niin kaukana kaikesta. Tykkäsin liikuskella ja katsella paikkoja, mutta liikkuminen ilman autoa oli vaikeaa. Lähimmälle rautatieasemalle oli matkaa yli kolme kilometriä, mutta siitä huolimatta kävelin aika usein tuon matkan kumpaankin suuntaan - vajaan 40 asteen lämpötiloissakin. Anoppilan autonkuljettaja olisi ollut valmis kuskailemaan minuakin, mutta minä en halunnut olla riippuvainen autonkuljettajista, vaan halusin olla vapaa menemään milloin halusin ja minne halusin.

Kun ukkeli oli katsellut seikkailujani aikansa, hän sai tarpeekseen ja osti auton.

Ukkelin serkku kommentoi, että "olet sinä aikamoinen, kun saat autonkin tuosta vain". Minua vähän hävetti, vaikka olinkin tietysti salaa iloinen.

Autolla tuli koettua kaikenlaista, mutta ikimuistoisin kokemus oli ehdottomasti se, kun autoriksa lensi konepellilleni.

Synttärit. Anoppi toimii seremoniamestarina.

Ensimmäisellä Intia-visiitilläni vuonna 2004 anopin vanhemman sisaren mies toimi vielä Nagpurissa teknillisen korkeakoulun rehtorina. Niinpä minä sain yksityiskierroksen kyseisessä koulussa, ja oppaana toimi itse rehtori.

Oonkohan mie saanut jälki-istuntoa?

Silloin sattui olemaan sankranti, intialainen sadonkorjuujuhla, ja pääsin näkemään myös opiskelijoiden biletystä.

Pelottavan näköistä menoa. 😅

Olen saanut Intiasta myös hyvän ystävän, jonka kanssa olemme tehneet monta mielenkiintoista reissua - ja syöneet itsemme lukuisat kerrat buffetpöydissä kipeiksi.

Tässä olemme Hyderabadin kuuluisimmalla nähtävyydellä, Charminarilla.

Hyderabadin Laad Bazaarissa, jossa valmistetaan ja myydään rannerenkaita.

 
Intiassa on tapana lahjoittaa sukuun tulleelle naiselle sari ja esimerkiksi hedelmiä, kun nainen vierailee ensi kertaa jonkun kodissa.

Tässä saan sarin ukkelin Tirupatin-kaverin vaimolta.

Vierailuja on tehty puolin ja toisin. Ukkelin vanhemmat ovat käyneet Suomessa, ja minun vanhempani ovat käyneet ukkelin kotona Intiassa.

Appivanhemmat veivät vanhempani erääseen temppeliin lähellä Nellorea, ja se olikin iskälle ja äiskälle eksoottinen kokemus. 

Harmitti, kun en löytänyt yhtään kuvaa appivanhempien vierailusta Suomessa. Olikohan se ollut ennen digiaikaa?

Myös ukkelin pari parasta kaveria ja veli ovat käyneet vanhemmillani Itä-Suomessa.

Intialaiset Pyhäjärvellä.

Tuon vierailun aikana sattui sellainenkin hassu juttu, että äidiltä katosi tiskirätti. Olin tehnyt pojille muun muassa quesadilloja, ja äiti mietti, olikohan joku syönyt vahingossa tiskirätinkin.

Nyt on aika päättää tämä muistelukierros ja toivotella mukavaa sunnuntaita. Täällä se ainakin valkeni aurinkoisena!

Loppuun vielä kuva viime marraskuulta, jolloin juhlistimme 20-vuotista yhteistä taivaltamme Savoyssa. 

Nyt äkkiä se kuva; tarjoilija tulee!

😘