Here we go again

Kirjoitusongelmani ratkesikin itsestään, sillä päätin lähteä pienelle road tripille, enkä malta olla kirjoittamatta kokemuksistani heti tuoreeltaan. Yksi syy äkkilähtööni oli se, etten enää kestänyt olla kotona, kun siellä oli niin sietämättömän kuuma. Autossa on ainakin viileää - ellei sitten ilmastointilaite hajoa (ja nyt se taatusti hajoaa, kun tulin maininneeksi asiasta!).

Blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietävätkin, että tykkään harrastaa urbaania löytöretkeilyä ja nuuskia kaikenlaisia hylättyjä paikkoja. Joku saattaa ehkä jopa muistaa, että olen haaveillut Viron hylättyjen paikkojen kierroksesta jo useamman vuoden ajan. Nyt se haave on sitten toteutumaisillaan! Tosin kierros muutti muotoaan aika radikaalisti, sillä kun rupesin tutkimaan tarkemmin ykköskohdettani ympäröivää aluetta, totesin, että onhan Virossahan muutakin nähtävää kuin hylätyt paikat. Päätinkin lopulta keskittyä pienemmälle alueelle ja katsella hylättyjen kohteiden lisäksi kaikkea muutakin. En siis tule näkemään tällä reissulla kaikkia haaveilemiani paikkoja, mutta se on vain hyvä asia. Näin Viroon pitää tehdä useampi reissu!

Kamerani hajosi pari viikkoa sitten, ja se harmittaa aika tavalla. Pitää tulla toimeen vanhalla kameralla, mutta onneksi on edes jonkinlainen kamera.

Katsoin Tallinnan-laivalla, että mikä tornitalo tuolla keskellä merta on, mutta zoomauskaan ei auttanut tunnistamaan rakennelmaa. Osaako joku sanoa?

Tie on auki!

Kirjoitin taas listan asioista, jotka haluaisin matkallani nähdä/kokea. Listalta löytyy seuraavanlaisia asioita:

• hylätty kaupunki
• hiekkaranta
• suo
• perinteinen virolainen kievari
• kalastajakylä
• luontopolku
• kylpylä
• tammimetsä
• virolainen supermarketti
• luostari
• kaivosmuseo
• näköalapaikka
• dyynit
• kansallispuisto
• kalaravintola
• kuntosali
• hautausmaa 
• linna
• neuvostoaikojen arkkitehtuuri
• hylätty sukellusvenetukikohta
• treenivaatekauppa (mikä tahansa muukin vaatekauppa käy)

Unohtuikohan jotain? 😀

Muutama toive toteutuikin jo heti tänään. Läksin ajelemaan Tallinnasta itään ja tämän päivän reitti näytti seuraavanlaiselta:

Tarkoituksenani ei ole ajaa pitkiä matkoja päivässä, vaan haluaisin kierrellä ihan rauhassa ja pysähtyä aina silloin, kun miellyttää. Saa nähdä, miten tämä meikäläiseltä onnistuu! Yleensä kun pääsen vauhtiin, en millään malttaisi pysähtyä, ja monta mielenkiintoista paikkaa jää näkemättä ja ikuistamatta.

Halusin käydä Harassa tutkimassa hylättyä sukellusvenetukikohtaa, jos alueelle vain pääsisi. Ajoin tien päähän, mutta vastassa oli puomi - ja valkoinen koppi. Kopissa oli selvästi joku, mutta käytin vanhaa taktiikkaani ja kävelin muina miehinä kopin ohi. Kopissa ollut nainen huuteli perääni haloota ja tuli osoittamaan kopin seinällä olevaa lappua. Lappua lähemmin tarkasteltuani kävi ilmi, että alueelle piti maksaa viiden euron pääsymaksu. Jopas jotakin. Ainakin alueelle saisi mennä luvallisesti, kun kerran sinne piti oikein maksaa pääsymaksukin! 

Ken tästä käy... on viisi euroa köyhempi. (Olen ottanut kuvan poislähtiessäni, eli sukellusvenetukikohta on takanani.)

Kun puut satamaan johtavan tien varrella loppuivat ja maisema avautui silmieni eteen, näky oli aika häkellyttävä.

Venäläiset rakensivat sukellusvenetukikohdan vuosina 1956-58 ja käyttivät sitä aina Viron itsenäistymiseen asti. Tukikohta on ollut vuodesta 1991 lähtien tyhjillään ja saanut rapistua rauhassa.

Laiturilla varoitettiinkin, että alueella saa kulkea vain omalla vastuulla, sillä rakennelmat ovat vaarassa romahtaa.

Rakennusten alla oli veden täyttämiä onkaloita, ja veden pulputus kuulosti minusta vähän pahaenteiseltä.

Tukikohta oli minusta niin hieno kokemus, että ajattelin, että jo pelkästään tämä riittäisi minulle koko matkan anniksi. Kaikki myöhemmin mahdollisesti tuleva on pelkkää bonusta. Kaikenlaista hulluutta sitä onkin! 
 
Pärispean niemimaa oli maisemallisesti kauniimpi kuin Jumindan niemimaa, sillä tie seuraili aika paljon merta. Jumindassa sai ajella enimmäkseen tiheiden mäntymetsien keskellä.

Leikkimökki virolaiseen tyyliin.

Ravintola Viinistun kylän satamassa.

Olisin viihtynyt Viinistun satamassa pidempäänkin, sillä siellä tuuli oikein reippaasti! Tuuli vilvoitti ihanasti, ja kaiken lisäksi se tuntui kasvoilla sellaisena tahmeana kosteutena niin kuin meren kuuluukin tuntua. Miksi Suomen rannoilla ei tunnu samanlaiselta, vaikka kyse on ihan samasta merestä?

Idyllistä Viinistun kylää.

My way or highway. (Sori töhryt tuulilasissa. Yritän huomenna pestä ne.)

Nälkä kurni jo vatsassa, joten päätin poiketa syömään Viitnan kievarissa, kun olin katsonut, että kievari olisi auki iltamyöhään.

Viitnan kievari kuuluu Viron vanhimpiin kievareihin, ja se on myös Viron suurin puinen kievari. Alkuperäinen kievari rakennettiin vuosina 1798-1802, mutta tulipalo tuhosi sen vuonna 1989. Rakennus kuitenkin rakennettiin myöhemmin uudelleen.

Mikä tunnelma!

Meinasin ottaa listalta oikein perivirolaiselta kuulostavan annoksen, mutta sain harmikseni kuulla, että annokseen kuuluva "mulgipuder" (jonkinlainen perunapuuro) oli loppu. Pyysin tarjoilijaa suosittelemaan jotakin muuta hyvää virolaista annosta, ja tarjoilija suositteli hunajapaahdettua porsasta ja oluessa haudutettua kaalia. Otin kyseisen annoksen, mutta harmittelin vähän lohkoperunoita, jotka eivät ole minusta mitenkään erityisen virolaisia.

Possukin oli kuivaa. Vali vali.

Kun olin lähtenyt ajelemaan kievarista kohti Rakvereä, jossa vietän ensimmäiset pari yötä, sain hotellista tekstiviestin. Viestissä kysyttiin, olinko tulossa hotellille, koska "kello on jo 8 ja olemme huolissamme missä olet". Vastasin tulevani puolen tunnin kuluttua, eikä auttanut hirveästi pysähdellä, jotten myöhästyisi ja huolestuttaisi lisää. 😅

Ohittaminenkin on vähän vaikeaa, kun on tämä pujottelurata.

Ukkelikin viestitteli Boliviasta, kun olin päässyt hotellille. Hän kysyi, olinko kotona ja mitä puuhailin. Vastasin, että enpä minä tässä mitään ihmeempiä puuhaile... paitsi että olen kiertelemässä Viron hylättyjä paikkoja. 😁

Huomenna seikkailut jatkuvat!