Muistojen tulva

Teimme äidin kanssa pienen retken Kotkaan. Minun on ollut vähän vaikea käydä Kotkassa sen jälkeen, kun sieltä vähän yli parikymppisenä lähdin. Kaupunkiin liittyy paljon muistoja, ja osa muistoista ei ole hyviä, ja minun on siksi ollut vaikea palata kaupunkiin.

Kyllä niitä muistoja tulikin, sekä minulle että äidille. Muistelu alkoi jo Tavastilasta, jossa on äitini entinen kotitalo. Puut olivat kasvaneet, uusia rakennuksia oli rakennettu, ja kaikki tuntui jotenkin pienemmältä. Tavastilassa näimme kartanon, jossa mamma oli ennen lypsänyt lehmiä, ja siellä oli myös Tapani Kansan entinen kotitalo. Se oli kai jäänyt metsän keskelle, koska emme onnistuneet näkemään talosta vilaustakaan.

Lähellä Tavastilaa oli myös paikka, jossa olin ollut nuorena tekemässä hapankaalia. Olin parikymppisenä sellaisessa nuorten työllistämisjutussa, että ihmiset saivat palkata meitä nuoria auttamaan kaikenlaisissa kotitöissä. Kokemus oli todella hyvä ja opettavainen, ja muistelen olleeni varsin kysytty työntekijä, sillä olen ollut aina kova tekemään töitä. Sain tehdä kaikenlaista, kuten maalata taloja, siivota ihmisten koteja, valmistaa voileipiä Meripäiviä varten, leikata nurmikkoja, pestä ikkunoita, silittää vaatteita (yhdelläkin kerralla piti silittää toistakymmentä miesten kauluspaitaa) ja tyhjentää yhden hamstraaja-mummon asuntoa. Talojen maalaamisesta ja remppahommista tykkäsin aivan erityisesti.

Karhulassa kävimme haudalla, ja haudalla käynnistä tämä reissu oli oikeastaan saanut alkunsakin. Hautausmaakäynnille on aina ennen sattunut hirvittävän kylmä ilma, mutta tällä kertaa ei ollut sitä ongelmaa!

Kotka on minulle yhtä kuin meri, ja merihän se minut Kotkaan alun perin toikin. Tulin kaupunkiin kahdeksantoistavuotiaana, kun minun piti opiskella merenkulkuoppilaitoksessa merikapteeniksi. Pyörähdimme äidin kanssa Pookinmäellä katsomassa vanhaa kouluani ja sen asuntolaa, jonka ovet (ja ikkunat!) olivat tulleet opiskeluaikoina hyvin tutuiksi.

Asuntolassa oli tiukka kuri, eikä asuntolaan päässyt sisälle enää yhdentoista jälkeen. Joskus piti hyödyntää ensimmäisessä kerroksessa asuvia poikia ja kiipeillä sisään heidän ikkunoistaan.

Merenkulkuoppilaitos oli muuttanut näköjään nimensä Etelä-Kymenlaakson ammattiopistoksi, mutta muuten paikka näytti olevan ihan ennallaan. Asuntovaunut olivat tosin vallanneet koulun parkkipaikan, mikä johtui ilmeisesti alkamassa olevista Meripäivistä.
 
On uskomatonta, miten paljon muistoja yksi paikka voi herättää. Ihmisiä, tapahtumia, elettyä elämää. Näin rakennuksen, jossa olimme opetelleet köysien pleissausta, ja muistin, että pleissaus oli tuottanut hieman vaikeuksia. Minulla oli silloin pitkät punaiset kynnet (mikä oli jonkinlaista kapinointia), ja opettaja ehdottikin minulle, että kannattaisikohan minun siirtyä kynsineni laivakeittiöopintojen puolelle. Ensimmäinen liikuntatuntikin koulussa hieman yllätti. Normaalistihan kouluissa pelataan koripalloa, pesäpalloa tai sen sellaista, mutta me soudimme kirkkoveneellä, ja koko luokka mahtui näppärästi samaan veneeseen. Koulutukseen sisältyi myös ahtaamista, jonka muistelin olleen minulle erityisen vaikeaa. Lastin siirtäminen paikasta A paikkaan B nosturilla näytti niin kovin helpolta, mutta miten ihmeessä se oli kumminkin niin vaikeaa?

Työharjoittelujaksojen aikana pääsimme rahtialuksille kokeilemaan oikeaa laivatyöskentelyä. Opiskelijoille annetut hommat olivat usein vähän mitä olivat, mutta joskus pääsimme tekemään ihan oikeita töitäkin. Parasta oli tietysti se, kun pääsi laivan ruoriin. Tuntui aika hurjalta olla parisataa metriä pitkän rahtialuksen ruorissa ja ajatella, että tässä minä, pieni Satu, ohjaan tällaista isoa laivaa.

Hatarasti muistelen, että jos linjataulut (kaksi tällaista siis) olivat samassa linjassa, silloin laiva oli väylällä.

 
Opintoni jäivät kesken, sillä väsyin merenkulkumaailman sovinistisuuteen ja siihen, että nuori nainen sai jatkuvasti todistella ukoille, että osaa ja pärjää. Olisin varmasti pärjännyt siinä maailmassa, jos vain olisin halunnut, sillä en säikähdä rasvaisintakaan huumoria, ja olen aina tullut ukkojen kanssa hyvin toimeen.

Joskus rajat kuitenkin ylittyivät. Niin kävi esimerkiksi silloin, kun humalassa ollut koneykkönen tunkeutui eräiden grillijuhlien päätteeksi väkisin hyttiini. Sain miehen onneksi ulos hytistä, eikä hänestä olisi muutenkaan ollut minulle vastukseksi, sillä mies oli niin tolkuttomassa humalassa. Muisti miehellä kuitenkin pelasi, sillä mies oli seuraavana aamuna niin nolo, ettei sietänyt minua silmissään (pahaksi onneksi satuin olemaan silloin juuri konepuolella harjoittelussa). Mies laittoi minut pesemään konehuoneen seiniä, ja voin kertoa, että se oli hikinen pesti. Näin jälkeenpäin ajatellen tietysti tajuan, että minun olisi pitänyt viedä asia eteenpäin ja tehdä miehestä valitus, mutta olin niin nuori ja tyhmä, ettei ajatus tullut mieleenkään. Varmasti mietin myös sitä, että valittaminen saattaisi hankaloittaa omaa elämääni laivalla.

Muistan luultavasti lopun elämääni yhden opettajan kommentin, ja muistan sen sanasta sanaan. Opettaja kertoi luokallemme tarinaa siitä, kuinka eräs nuori naisopiskelija oli raiskattu jossakin satamassa, ja raiskauksen päätteeksi raiskaaja oli varastanut tytön ostamat alkoholit. Opettaja kertoi tarinaa kuin hyvääkin vitsiä ja kertoi lopuksi nauraen oman mielipiteensä tapahtumasta: "Vitut minä siitä, että ne nussi, mutta kun ne vei sen viinat."

Merenkulkuoppilaitoksen ajoista riittäisi tarinaa vaikka kuinka, mutta jospa palaisin kuitenkin nyt nykyaikaan.

Kotka oli toisaalta muuttunut hirveän paljon ja toisaalta kaupunki oli ihan samanlainen kuin ennenkin. Kävimme äidin kanssa Katariinan puistossa, joka oli äidille jo tuttu, sillä hän oli käynyt siellä kaupungissa asuvan ystävänsä kanssa. Minulle puisto oli täysin tuntematon, sillä sitä ei vielä ollut silloin, kun minä asuin Kotkassa. 

Oli kyllä harmi, että puistoa ei ollut jo minun aikanani, sillä puisto oli aivan ihana paikka varsinkin kuumana kesäpäivänä. Meren rannalla kävi reipas tuuli, eikä siellä ollut läheskään yhtä kuuma kuin sisämaassa.

Bongasimme yhdeltä penkiltä pienen nallen, joka oli kai pudonnut joltakin lapselta. Me kaksi nalleystävää murehdimme sitä, että nyt joku lapsi joutuu olemaan ilman rakasta nalleaan. Meidän piti toimittaa nalle läheiseen jäätelökioskiin, jos joku vaikka osaisi kysellä sitä sieltä, mutta lopulta jätimme nallen kuitenkin penkille. Omistajahan saattoi olla vielä jossain lähellä ja tulla etsimään nalleaan.

Puiston eteläkärjessä on pieni niemeke, Ankkuriluoto, joka toimii tuhkiensirottelupaikkana.

Täällä on äidin ystävän mieskin lähtenyt viimeiselle matkalleen, ja lähetimme hänelle terveisiä. 

Pienet itkutkin piti itkeä, kun luimme tauluun kirjoitetun tekstin.

Eläkäähän täydellä sydämellä. ❤