Rättiesittely

Kurtakuvia toivottiin, joten niitä olisi nyt sitten tulossa. Varautukaa silmiä särkeviin väriyhdistelmiin! Kuvien ottaminen oli hieman hankalaa, kun otin kuvat suljetun oven takana makuuhuoneessa, ja makuuhuoneeseen oli koko ajan tunkua.

Ensimmäisellä kerralla olin laittanut oven salpaan, mutta anoppi meinasi yhtäkkiä tulla oven läpi. Selvisi, että sisään oli pyrkimässä kaksi nahjusta remppamiestä, jotka tulivat korjaamaan kylpyhuoneen vuotavaa bideehanaa. Toisella kerralla kuvaussessio keskeytyi, kun kotiapulainen tuli iltapäiväkäynnillään lakaisemaan ja pesemään huoneen lattiaa. Yleensä kotiapulainen pesee lattiat jo aamulla, mutta me heräämme ukkelin kanssa niin myöhään, että kotiapulainen on jo ehtinyt lähteä. Kuvat ovat siis kiireestä johtuen osittain vähän epätarkkoja, mutta ei voi mitään. (En viitsinyt selitellä anopille, mitä puuhailin, joten kuvaaminen piti hoitaa salassa.)

Ensiksi kaksi kurtaa, jotka ostin lähinnä kotikäyttöön. Käytän kurtia täällä kotiasuinakin, koska kurtat ovat säädyllisiä, ohuita ja ihan siedettävän näköisiäkin verrattuna esimerkiksi Suomessa käyttämiini lökövaatteisiin. Täällähän saattaa tulla vieraita milloin vain, ja siksi olisi hyvä, jos olisi kotioloissakin ihmisen näköinen.

Kotiasu 1. Hihat eivät ole eripituiset, vaan toinen hiha on vähän kurtussa.

Nyt tajusin, että tästä asusta tulee ihan mieleen joku 70-luvun kotirouva!

Tämän seuraavan kuvan otin viimeiseksi, ja siinä vaiheessa päivänvalo oli makuuhuoneessa jo niin vähissä, että oli mentävä katolle kuvaamaan. Kuvaaminen oli nimittäin keskeytynyt pariksi tunniksi, kun kävimme anopin kanssa vihannestorilla ja muilla asioilla.

Kotiasu 2.

Muut kurtat ostin sitten sitä varten, että niissä voisi mennä uloskin. Toki olen haahuillut näissä ns. kotikurtissakin ulkona, ja käynyt ne päällä lähikaupassa, kävelyllä anopin kanssa ja siellä vihannestorilla.

Ostin myös vihreät legginsit, ja ne sopisivat ehkä tämän vaalean kurtan kanssa. Nuo mustat ovat niin tolkuttoman tylsät, vaikka niissä onkin lahkeissa tuommoiset pitsisomisteet.

Tämä punainen kurta olisi saanut olla kokoa pienempi, mutta en jotenkin tajunnut sitä kaupassa. Kokoa pienempi koko tarkoittaa pienintä kokoa, joka tuosta merkistä (Biba) on saatavilla, enkä edelleenkään lakkaan ihmettelemästä sitä, että joudun ostamaan Intiassa niin pieniä vaatteita. Minulla kun on edelleenkin sellainen mielikuva, että olen intialaisiin verrattuna iso ja roteva, vaikka eihän se välttämättä niin ole (massiivisista lihaksistani huolimatta 😆).

Lisäksi oli vielä se sininen kurta, jonka kuvan laitoinkin jo edelliseen postaukseen. Löysitkö joukosta oman suosikkisi tai inhokkisi?

Legginsejä myydään kahta pituutta - toinen on sellainen normaali nilkkapituus, ja toinen on ylipitkä malli, jonka lahkeet jäävät kurtulle (kuten esimerkiksi tuossa edellisessä kuvassa). En ennen tykännyt pitkälahkeisista legginseistä, mutta nyt haluaisin käyttää vain niitä.

Vieraita saattaa tulla täällä tosiaan ihan milloin vain, esimerkiksi jo heti aamusta. Eilen aamullakin, kun heräsin puoli kahdeksalta, kuulin olohuoneesta vieraan miehen äänen. Yritin kuulostella, kuten niin monesti ennenkin, kenelle ääni mahtoi kuulua, jotta osaisin varautua kohtaamiseen etukäteen. Onneksi tehtävä oli tällä kertaa helppo, sillä kyseessä oli ukkelin tuttu, joka oli tuttu minullekin jo vuosien takaa. Joskus vieraita on tullut sillä aikaa, kun olen ollut jossakin ulkona, ja silloin yritän päätellä oven ulkopuolella olevista kengistä, kuka on tullut kylään. Harvoin päättely kuitenkaan onnistuu!

Grillattua maissia katumyyjältä.

Suolaa, chilijauhetta ja sitruunamehua päälle.

Minun on joskus hirveän vaikea muistaa intialaisten naamoja, sillä monet intialaiset näyttävät minusta ihan samoilta. Se on noloa, sillä intialaiset tietysti muistavat minut ja olettavat, että minäkin muistan tavanneeni heidät kerran joskus vuonna 2012. Muistamattomuus aiheuttaa noloja tilanteita, kun yritän miettiä pääni puhki, kuka hemmetti tuo ihminen on. Toisen kanssa keskustelukin on hirveän vaikeaa, kun ei muista ihmisestä mitään, ja toinen olettaa, että muistaa. Onko kyseinen ihminen sukua, ystävä vai perhetuttu; onko hänellä perhettä; missä hän asuu; kuinka monta lasta hänellä on? (Minusta alkoi tuntua, että olen kirjoittanut tästä joskus aikaisemminkin, mutta asia todellakin vaivaa minua.) Miksi ihmeessä en muista ihmisten kasvoja? Toisaalta on myönnettävä, että Intiassa tapaa niin paljon ihmisiä, että on ehkä liikaa vaatia itseltään, että muistaisi jokaisen tapaamansa ihmisen vuosien takaa.

Kukkamyyjä temppelin edessä.

Viime viikolla kävi yhtenä päivänä todella nolosti, kun kylään tuli nuorehko pariskunta. Mies sanoi olevansa ukkelin ystävä, mutta luulin hänen olevan lapsuudenystävä tai jotain, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt miestä. Pariskunta istui olohuoneessa aikansa, ja anoppi jututti heitä. Minä olin läppärin kanssa ruokapöydän ääressä. Kun selvisi, että ukkeli ei ollut tulossa vielä vähään aikaan kotiin, pariskunta päätti lähteä. Siinä vaiheessa mies kysyi minulta, muistinko heitä. He olivat kuulemma asuneet aiemmin Leppävaarassa Espoossa, ja me olimme käyneet ukkelin kanssa heillä kylässäkin. Siinä samassa muistin heidän kotinsa ja sen, että nainen oli laittanut ihan äärettömän hyvää kalaruokaa. Olimme vaihtaneet naisen kanssa puhelinnumeroita ja soitelleetkin muutaman kerran. Enkä minä ollut muistanut heitä!

Hoidin tilanteen omasta mielestäni lopulta ihan tyylikkäästi, mutta minusta tuntui siltä, että olisin halunnut vajota maan alle. Kuinka huonomuistinen ihminen voi olla?!  

Katsoin yhtenä päivänä anopin kanssa kadulla kävellessäni, että mikäs roiskeläppä se tuolla puussa roikkuu. Anoppi katsahti ylös ja sanoi sen olevan hunajaa. Kun zoomailin kameralla, tajusin, että sehän oli mehiläispesä!

Anoppi kertoi, että mehiläiset keräävät kukista mettä, jota he vievät tuonne pesään. Keräysprojekti jatkuu päivästä toiseen, kunnes tulee täydenkuun aika, jolloin mehiläiset juovat pesän tyhjäksi! En tiedä, pitääkö anopin kertomus paikkansa, mutta mielenkiintoinen kertomus joka tapauksessa.

Viime päivinä on ollut aivan tukahduttavan kuuma, ja varsinkin ensimmäinen kuuma päivä oli aika vaikea. Olin jotenkin ihan pökerryksissä koko päivän. Keskipäivällä ei tee muutenkaan ihan hirveästi mieli lähteä mihinkään ulos pyörimään. Hyderabad on Santa Cruzin täydellinen vastakohta siinä suhteessa, että täällä ei tuule tipan tippaa, kun taas Santa Cruzissa tuuli niin, että tukka meinasi lähteä päästä. Tosin tuulesta olisi tuskin mitään hyötyä, kun se olisi varmasti sellainen lämmin lehmän henkäys.

Anoppilassa ei ole ilmastointia muuta kuin vierashuoneessa eli meidän makuuhuoneessamme, joten täällä eletään päivät pelkkien tuulettimien varassa. Olen tottunut siihen yllättävän hyvin, vaikka olen kyllä pari kertaa ajatellut, että jos kyseessä ei olisi anoppila, niin kuljeskelisin kaiket päivät bikineissä.

 
Tänään saan KBR-puistoon seuraa, kun ystäväni tulee kylään, ja menemme yhdessä lenkille. Lenkin jälkeen menemme jonnekin syömään, ja tiedossa on varmasti taas vatsan täydeltä ruokaa. Kyllä kohta loppuu ihmisten kysely, olenko jollakin dieetillä, kun olen niin laihtunut!

Anoppi sai eilen hirveän hepulin, kun kylppärin remppamiehet vaativat työstään maksua. Anoppi kun oli luullut, että omistaja maksaisi korjauksen. Kaiken lisäksi työhön ei mennyt korkeintaan kuin ehkä yksi minuutti. Bideehanan korjaaminen onnistui varsin mainiosti, ja hana toimikin hienosti yhden kokonaisen päivän. Nyt hana vuotaa taas. En ole vielä uskaltanut kertoa asiasta anopille, koska anoppi repii takuuvarmasti pelihousunsa - vai pitäisikö sanoa -sarinsa. 

Tähän loppuun pitää vielä laittaa yksi laulu, jonka kuulin telkkarimainoksesta pari päivää sitten ja johon rakastuin ensi kuulemalla. Kyseessä on perjantaina ensi-iltansa saavan teluguelokuvan Bharat Ane Nenu -tunnuskappale Bharat Ane Nenu. Kannattaa kuunnella, sillä kappale on (ainakin minusta) ihan järisyttävän hyvä!