Jos haluaa saada kananmunia, pitää oppia sietämään kotkotusta.


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Ajatusten Tonava

Minulle on kertynyt kansioihin sekalaisia kuvia viime viikoilta, ja koska minulla on pakottava tarve julkaista kuvat, täytyy tehdä tällainen sillisalaatti-postaus.

Ensiksi katsahdus taivaalle. Pari viikkoa sitten pääkaupunkiseudulla, tai ainakin Espoossa, saatiin ihmetellä punaista aurinkoa. Ajattelin auringon punaisuuden johtuneen vain pilvistä, mutta seuraavan päivän lehdestä selvisi, että punainen väri olikin johtunut Portugalin metsäpalojen savujen ja Saharan hiekan kulkeutumisesta Suomen ilmakehään. Harmikseni en ehtinyt ottaa kuvaa punaisesta auringosta, mutta aurinko oli yhä sopivan paksuisten pilvien takana, kun pääsin kuvaamaan, ja sain edes jonkinlaisen kuvan auringosta. (Todella punaista aurinkoa voi ihmetellä esimerkiksi täällä.)


Harvoinpa aurinkoa pääsee kuvaamaankaan näin läheltä tavallisella pokkarikameralla ja ilman aurinkosuotimia.

Tasapuolisuuden nimissä piti kuvata myös kuuta.

Kuva on otettu 23.10., jolloin kuu oli vajaan neljän vuorokauden ikäinen.




Haravoimassakin tuli käytyä vanhempieni luona. Siitä on tosin jo useampi viikko, mutta laitan tästäkin tapahtumasta kuvan, koska näin saadaan blogiin myös näppärä päivän asu -kuva.

Pihatonttu haravan varressa.



Kaikki vaatteet ovat äidiltä lainattuja, ja harava on kuvausrekvisiittaa. Harmi kun yli 20 vuotta vanha toppahaalari ei pääse tässä kuvassa oikeuksiinsa. Ehkä tarkastelemme tätä tyylikästä vaatekappaletta ensi kerralla lähempää.

Aika siistiä jälkeä tuli, vaikka itse sanonkin. Puut ovat hassusti melkein samassa linjassa haravoidun pihan kanssa, joten näyttää siltä kuin olisin haravoinut puutkin!

Testasin yhden päivän haravointisession ajan urheilukellollani, kuinka päivän aktiivisuustavoitteet täyttyisivät haravoinnilla. En normaalisti käytä urheilukelloa muulloin kuin liikuntaa harrastaessani, koska minusta olisi ahdistavaa, jos pitäisi olla koko ajan tietoinen omasta aktiivisuudestaan (lue: aktiivisuuden puutteestaan).

Neljän tunnin ja 17 minuutin haravoinnin jälkeen kello räväytti ruutuun melkoiset lukemat: aktiivisuuteni oli ollut 513 % päivittäisestä tavoitteesta! Sissus. Kalorinkulutus- ja askelmäärälukemat näyttivät nekin aika mielenkiintoisilta, sillä olin kuluttanut kellon mukaan 2685 kaloria ja ottanut 25 158 askelta. Mikä parasta: olin kävellyt huomaamattani 18.5 kilometriä! Tämä todistaa taas sen, että aktiivisuusrannekkeiden ja urheilukellojen antamiin lukemiin kannattaa suhtautua erittäin varauksellisesti. Olenkin miettinyt sitä, että jos kerran on tarkoitus mitata askeleita, niin miksi ei ole keksitty sellaista mittaria, jota pidettäisiin nilkassa. Jaloillahan niitä askeleita kai otetaan.

En ollut haravoinut sitten teinivuosien, ja olin yllättynyt siitä, että haravointi oli itse asiassa tosi kivaa. Minulla oli nimittäin ollut sellainen muistikuva, että haravointi on yksi maailman hirveimmistä hommista heti kitkemisen jälkeen. Tosin otin haravoinnin tällä kertaa hyötyliikunnan kannalta, ja liikuntahan maistuu meikäläiselle aina. Totuuden nimessä on myönnettävä sekin, että jos kyseessä olisi oma piha, joka olisi pakko haravoida joka syksy (ja vieläpä useampaan kertaan, kun lehdet eivät putoa puista kerralla), haravoiminen saattaisi olla juuri niin kauheaa kuin muistinkin.



Yksi öttiäinenkin löytyi vielä.



Löysin myös sisäisen remppamieheni. Kuntopyöräni oli alkanut pitää omituista ääntä, ja päätin ottaa selville, mistä ääni johtui. Olin jo kerran vienyt kuntopyörän alakerran varastoon ja meinannut laittaa siitä ilmoituksen Torin annetaan-palstalle, sillä pyörä oli niin vanha, että halusin päästä siitä eroon. Polviongelmani palasivat keväällä kuitenkin niin pahoina, etten pystynyt harrastamaan mitään muuta aerobista liikuntaa kuin kuntopyöräilyä. En pystynyt edes uimaan, kun uimisestahan ne kaikki ongelmat olivat vissiin saaneet alkunsakin. Oli siis haettava pyörä varastosta takaisin ja iloittava siitä, että pystyin polkemaan edes sitä.

En aikonut luopua vanhasta ystävästä vieläkään, vaan päätin vähän tutkia, mitä pyörä oli syönyt.

Roudasin pyörän keskelle olohuonetta, ja sivuläpyskät irti ruuvattuani sain selville, että yksi kohta pyörän sisällä oli ruostunut niin pahasti, että metallin pinta oli hilseillyt liuskoiksi. Irtoliuskat hankasivat pyörää vasten ja aiheuttivat omituisen äänen. Rapsuttelin irtoliuskat pois, ja voilà - pyörä toimi taas äänettömästi! Ai että olin ylpeä itsestäni.

Huvitti ja vähän nolottikin, kun ajattelin, että jos ukkeli olisi tehnyt vastaavanlaisia huoltotoimenpiteitä olohuoneen matolla, asiasta olisi tullut taatusti sanomista: Eikö tuota hommaa voi tehdä missään muualla?! Onko se pyörä pakko tuoda keskelle olohuonetta?! Itse saan kuitenkin näköjään tehdä mitä vain ja missä vain. Tuli vielä vuoleskeltuakin tuossa maton päällä, kun piti kehitellä kiinalaisesta syömäpuikosta työkalu, joka mahtuisi renkaan väliin ja joka ei tarttuisi magneettiin. Ihmettelin, mitä varten meillä ylipäänsä oli kiinalainen syömäpuikko työkalukorissa, mutta hyvä että oli. Nythän sille tuli käyttöä!

Sitten mennäänkin jo jouluisiin tunnelmiin. Olin himoinnut jouluvaloja ikkunoihin monta viikkoa, mutta ukkeli oli kieltänyt minua laittamasta niitä. Oli muka aivan liian aikaista jouluvaloille. Miten niin muka - olihan jo lokakuu! Maltoin mieleni niin kauan, että ukkeli lähti käymään Intiassa. Sitten kaivoin jouluvalot heti esille. Uusia valojakin olisin halunnut ostaa, kun olen kyllästynyt noihin vanhoihin, mutta kaupoista ei löytynyt mitään, mikä olisi miellyttänyt. Sekin LED-valaistu peura, jonka olisin halunnut olohuoneen nurkkaan seisomaan, oli tarkoitettu ainoastaan ulkokäyttöön. Harmillista. Eivätkö ihmiset halua valaistuja peuroja olohuoneisiinsa?

Poron ja karhun kohtaaminen.

Anoppi oli taas motkottanut, miksi minä en ollut mennyt ukkelin mukana Intiaan. Suurin syy on se, etten viitsi lähteä Intiaan asti millekään muutaman päivän pikamatkalle, vaan mieluusti viipyisin siellä ainakin pari viikkoa. Anoppi onkin ehdottanut minulle monesti, enkö voisi tulla Intiaan yksikseni silloin, kun ukkeli on työmatkoillaan. Minusta tuntuisi kuitenkin jotenkin hassulta kyläillä anoppilassa yksinäni, mutta voisihan sitäkin tietysti joskus kokeilla.

Rupesin kertomaan ukkelin Intian-käynnistä siksi, että ukkeli oli saanut Tirupatista mukaansa kuuluisia Tirupatin ladduja, eli pallon muotoisia makeisia. Tirupatissa (tarkemmin sanottuna Tirumalassa) on yksi Intian suosituimmista ja rikkaimmista temppeleistä, ja jokainen Tirumalassa käynyt tuo mukanaan ladduja, koska niitä pidetään jumalan siunaamana ruokana. Tirupatin laddut ovat todella tunnettuja ja suosittuja kautta Intian.

Ukkelilla oli laukussaan kaksi jättikokoista (halkaisijaltaan noin 15 senttiä) laddua, jotka ukkelin oli tarkoitus tuoda Suomeen. Poliisi oli kuitenkin pysäyttänyt ukkelin Hyderabadin lentokentällä ja vaatinut saada nähdä, mitä ukkelilla oli laukussaan. Kun poliisi oli nähnyt laddut, hän oli pyytänyt, voisiko hän saada laddusta pienen palan itselleen. Koska ukkeli on avokätinen ja hyväsydäminen, hän oli antanut poliisille neljäsosan laddusta.

Laddut selvisivät Delhiin asti, mutta Delhin lentokentällä laddut herättivät taas epäilyksiä. Ukkeli joutui jälleen esittelemään turvatarkastuksessa laukkunsa sisällön. Vesi herahti ilmeisesti myös laukkua tarkastaneen miehen kielelle, sillä hänkin kysyi, voisiko saada laddusta "teelusikallisen kokoisen palan" itselleen. Niin jäi taas neljäsosa laddusta matkan varrelle.

Kotiin saapui siis enää puolikas laddu ja iso kasa epämääräisiä muruja. 😀


Olihan se kiva, että laddusta oli riittänyt iloa niin monelle ihmiselle. Jaettu ilo on moninkertainen ilo!

18 kommenttia:

  1. Oli kiva sillisalaattipostaus !!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos sillisalaatti maistui. :-)

      Poista
  2. Voi miten hauska sillisalaatti tulikin:) Ihania kuvia♥ Hämmästyttävän hyvää hyötyliikuntaa nuo piha askareet ja kylläpäs oletkin melkoinen emäntä kun tuon kuntopyöränkin korjasit tuosta vaan:)♥ Hienoa että sait ne valot viritettyä...miehet ei vaan aina ymmärrä näitä "naisten" juttuja:)) Mukavaa alkanutta marraskuuta♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, miehet ei tosiaan aina ymmärrä naisten juttuja. :-D Tosin olisin itsekin saattanut joskus ennen muinoin ajatella, että lokakuussa on liian aikaista jouluvaloille, mutta nykyään en enää välitä. Jos haluan ne valot laittaa, niin laitan ne vaikka jo heinäkuussa. :-)

      Tosiaan, nyt on jo marraskuu. Mukavaa alkanutta marraskuuta sinullekin! <3 Eikös marraskuun sanota olevan se kaikkein vaikein kuukausi vuodesta? No, yritetään selvitä. <3

      Poista
  3. Olipas se laddu suosittua, kun joka tulli himoitsi siitä palaa. Voisit järjestää blogissasi arvonnan ja voittaja saisi palan kuuluisaa laddua :D :D

    Hienoja kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä idea. :-D Paitsi että arvaan, että laddu ei voittajalle maistuisi, kun se on suomalaiseen makuun aika erikoinen makeinen. Vaati minultakin aika paljon totuttelua, että pystyin ladduja syömään. Ja nyt toivon, etten olisi koskaan oppinutkaan laddujen syöjäksi. ;-D

      Poista
    2. Mä olisin heti ilmoittautunut mukaan ladduarvontaan! Seuraavaksi blogiin kaupallinen yhteistyö ladduvalmistajien kanssa :D. Mottoni: ei ole huonoja jälkiruokia.

      -Outi

      Poista
    3. Hyvä motto! :-D Taidan alkaa käyttää tuota samaa. ;-)

      Poista
  4. Hauska sillisalaattipostaus:) Hienot aurinkokuvat ja muutkin makrokuvat. Mä en ole haravoinut tosi pitkään,koskahan viimeksi, enpä tiennytkään että on niin hyvä kuntoilujuttu;D
    Olet kyllä taitava kun osaat korjata kuntopyörän, minä en takuulla osaisi.
    Ystäväpariskuntani oli juuri 3 viikon matkalla Intiassa, ottivat autonkuljettajan joka haki lentokentältä ja oli heidän kanssaaan koko 3 viikkoa, ja suorastaan rakastuivat Intiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jael. :-) Juu, en minäkään tiennyt, että haravointi on noin hyvä kuntoilujuttu. ;-D Turha tässä on enää mitään muuta liikuntaa kuin haravointia harrastaakaan.

      Eipä tuossa pyörässä ihmeempiä korjattavia ollut, ja siksi se varmaan onnistui minultakin. Jos siinä olisi ollut jokin ihan oikea vika, niin olisi saattanut mennä sormi suuhun.

      Intia on vähän sellainen paikka, että sitä joko rakastaa tai vihaa. Kylmäksi se ei jätä ketään. Kiva, että ystäväpariskuntasi tykkäsi. :-)

      Poista
  5. Eikös se ole vähän sama asia liikuttaako kättä vai jalkaa :) Itsekin tänään harrastin haravaliikuntaa, kivaa se on kun ei liikaa kerralla rehki. Anopilla oli tapana ropsia kuolleet lehdet puistakin, itsekin olen ruvennut sitä harrastaan. Onneksi on puut matalia :)
    Kerro nyt vielä, mikä se sinun pokkarisi on, kun sillä saa noin hyviä kuvia läheltä ja kaukaa, kuustakin kuin kaukoputken läpi otettu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No se riippuu tietysti miltä kannalta asiaa tarkastelee. Mun mielestä jalka ja käsi on eri, mutta voihan ne tietysti olla samakin. :-)

      Loistava idea ropsia kuolleet lehdet puistakin! Tuleepahan työ sitten kerralla tehtyä. Isojen koivujen kanssa on vaan vähän vaikeampi homma. :-D

      Nuo kuu- ja aurinkokuvat on otettu mun vanhalla pokkarilla, joka on Sonyn DSC-HX50V. Siinä on 30-kertainen zoomi, ja siksi kuvaan tuommoisia kaukana olevia kohteita edelleen sillä, kun uudemmassa kamerassa ei ole yhtä hyvä zoomi. Muut kuvat on otettu uudemmalla kameralla, joka on Panasonicin DMC-TZ100. Pokkareita kummatkin.

      Poista
  6. Minua rupesi naurattamaan tuo laddun jakaminen. Jos olisi Suomessakin joku ruoka tai makeinen, jota vaikka lentokentällä haluttaisiin maistaa. Vaikea kuvitella, mikä se olisi ?
    Ehkä se on kuin Fazerin sinisen tuominen ulkosuomalaiskokoontumisiin - ei siitäkään varmasti olisi mitään jäljellä.
    Ajelin Raumalta lentokentälle tuona tiistai aamuna. Yritin ottaa kännykällä kuvia punaisesta auringosta, ei ne ihan hyvin onnistuneet mutta olihan merkillinen ilmiö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin tuo laddun jakaminen huvitti suuresti. En tiedä, voiko tuollaista tapahtua missään muualla kuin Intiassa. En voisi kuvitellakaan, että esim. Suomen lehtokenttäviranomaiset pyrkisivät osille matkustajien herkuista. :-D

      Voin hyvin uskoa, että Fazerin sininen olisi ulkosuomalaisten keskuudessa äkkiä tuhottu. :-) Itse fanitan kyllä enemmän Maraboun suklaita, koska ne ovat makeampia kuin Fazerin levyt.

      Harmi ettet saanut hyvää kuvaa punaisesta auringosta. Se näkyi siis muuallakin kuin vain täällä pääkaupunkiseudulla! Todella erikoinen ilmiö.

      Poista
  7. Syömapuikko on kylla niin loistava työkalu etta se pitaisi olla vakiovaruste työkalupakissa, musta tuntuu etta kaytan sita enemmin kaikkeen muuhun kuin syömiseen :D Meilla on postipaketti hukkunut matkalle ja kavin miettimaan etta olikohan siella jotain syötavaa, joka on maistunut matkalla niin ettei pakettia ole enaa kannattanutkaan laittaa eteenpain...kiva etta tullimiehille maistui laddu :D Poen toisinaan huonoa omatuntoa siita etta motkotan tytölle ja miehelle asioista, jotka kylla sallin (salaa) itselleni, juuri tanaan sain itseni kiinni valistamasta sokerin vaaroista ja sitten popsin tuosta vaan kaksi tahinipullaa tytön nenan edessa....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvoin minäkään puikoilla syön. Kerran yhdessä japanilaisessa ravintolassa oli pakko syödä puikoilla, kun eteen ei muuta tuotu, ja se oli kyllä melkoista tuskaa ja ruoan kanssa pelleilyä. Haarukkaakaan ei voinut pyytää, kun ylpeys ei antanut periksi.

      Taitavat turkkilaiset olla yhtä kovasti hyvän ruoan perään kuin intialaisetkin. ;-)

      Toisaalta kaikkihan lähtee aina siitä, että tiedostaa itse "ongelman". Itse olen esimerkiksi yrittänyt muuttaa käyttäytymistäni sen jälkeen, kun tiedostin puhuvani yhtä ja tekeväni toista. Tahinipulla kuulostaa kyllä mielenkiintoiselta!

      Poista
  8. Intiaan voisin kyllä matkustaa, kuullostaa hyvälle ja tietenkin onhan siitä tullut luettua paljonkin mutta se näkeminen! Hienoa että sinulla on siellä perhettä ja siten matkailu helpompaa. me ennen reissattiin paljon, nykyään poika ei halua enää mukaan enkä halua jättää kotiin pidemmaksi aikaa yksin :) Kiva postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Intia on tosiaan näkemisen arvoinen paikka. Pienoinen järkytyskin se voi joillekin olla - itseni mukaan lukien. ;-)

      Nuorisoa ei tosiaan kannata jättää yksin kotiin pidemmäksi aikaa. Tai enhän minä nykyajan nuorisosta tiedä, kun ainakin heidän sanotaan olevan kovin fiksua porukkaa. Itsekin keksin nuorena kaikenlaisia aktiviteetteja, kun omat vanhempani olivat Euroopassa vaunuilemassa. Yhtenä kesänä olin juuri saanut ajokortin, ja ajeltiin parhaan kaverin kanssa vanhempieni autolla vähän siellä sun täällä. Vanhemmillani oli tili Shellillä, ja kun minullakin oli lupa tankata tilille, me tietysti tankkasimme. Vanhempia odottikin sitten mukava bensalasku.:-D

      Kiitos sinulle. <3

      Poista