Tahdon

Aika kuluu hämmästyttävää vauhtia. Tänään tulee kuluneeksi päivälleen kaksikymmentä vuotta siitä, kun tapasimme ukkelin kanssa ensimmäisen kerran. Herään välillä kyselemään, mihin ihmeeseen kaikki nämä vuodet ovat menneet. Toisaalta jos alan miettiä yksittäisiä tapahtumia ja kaikkea sitä, mitä näihin vuosiin on mahtunut, kaksikymmentä vuotta ei tunnukaan enää mahdottoman pitkältä ajalta. Kun katselen kaksikymmentä vuotta sitten minusta ja ukkelista otettuja kuvia, näen kuvissa kaksi nuorta, melkein lasta, jotka etsivät vielä itseään ja suuntaa elämälleen. On suunnaton onni, että näitä vuosia ei ole tarvinnut kulkea yksin, vaan olemme saaneet taivaltaa matkan yhdessä.

Rakkautemme ei syttynyt ensi silmäyksellä, sillä olimme ukkelin kanssa aluksi vain kavereita. Jos totta puhutaan, en voinut kuvitellakaan, että meistä tulisikaan ikinä mitään muuta kuin kavereita. Ukkeli tuntui nimittäin kaikessa suorapuheisuudessaan varsin ärsyttävältä tyypiltä. Hän saattoi töksäytellä milloin mitäkin, ja muistan kerrankin lähteneeni hänen luotaan ovet paukkuen.

Ukkeli laittoi minulle muutaman kerran intialaista ruokaa, mutta en tainnut oikein osata arvostaa hänen elettään. Intialainen ruoka oli minusta vähän outoa, vaikka periaatteessa kyllä ihan hyvää. Ruoassa olleet siemenetkin aiheuttivat pientä hämmennystä. Luulin siemeniä ötököiksi, jotka olivat päätyneet ruokaan vahingossa!

Jollakin ensimmäisistä yhteisistä ulkomaanmatkoistamme.

Pidin vielä tuolloin kaksikymppisenä päiväkirjaa, ja olin kerran niin suivaantunut ukkeliin, että kirjoitin päiväkirjaani 17 asiaa, jotka minua ukkelissa ärsyttivät. Kävin etsimässä tuon vanhan päiväkirjan, ja luin listaa hieman punastellen. Tässä muutama kirjoittamistani asioista:

• se käyttää varvastossujen kanssa sukkia
• sillä on talvellakin ikkuna aina auki
• sillä oli vessanpöntön reunoilla mustia (ja siis todella mustia!) karvoja
• se tykkää hitaista biiseistä
• se korjasi mun teekupin pois, ennen kuin olin edes juonut kaikkea

Voi hyvänen aika sentään. 😳 Nämä asiat kertovat varmasti paljon enemmän minusta kuin ukkelista! Näin jälkeenpäin ajateltuna minusta tuntuu, että kaveruussuhteessa on tainnut kuitenkin olla jonkinlainen viritys, kun on pitänyt oikein etsimällä etsiä ärsytyksen aiheita!

Kommunikointi ukkelin kanssa oli hieman vaikeaa, sillä ukkelin englanti oli minusta tosi outoa. Olin tottunut vain amerikan- ja brittienglantiin, joita olin kuullut televisiosta, mutta intianenglanti kuulosti minusta ihan käsittämättömältä mongerrukselta. En ymmärtänyt yhtään mitään, ja jouduinkin koko ajan kysymään, että mitä. (Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä puhun nykyään itsekin samanlaista mongerrusenglantia!)

Kolmen, neljän kuukauden kuluttua ukkeli lähti pariksi kuukaudeksi Amerikkaan. Kun ukkeli ei ollut enää ärsyttämässä minua, minulla olikin äkkiä kovin tyhjä olo. Jotakin tuntui puuttuvan. Järkytyksekseni tajusin, että minullahan oli ikävä sitä hemmetin ärsyttävää tyyppiä! Onneksi ukkelilla oli samansuuntaisia ajatuksia. Kun ukkeli palasi Suomeen, emme olleetkaan enää vain kavereita. 😊

Ensimmäinen pidempi eromme tuli jo seuraavana vuonna, kun lähdin suorittamaan maisteriopintoihin liittyvää kieliharjoittelua Espanjaan. Pyysin ennen lähtöäni ukkelia ostamaan minulle nallen, jotta minulla olisi mukanani jonkinlainen "ukkelin korvike". Ukkeli meni kaverinsa ja tämän vaimon kanssa Itäkeskuksen Anttilaan ja melkein osti minulle vaaleanpunaisen pantterin (miehet!). Onneksi ukkelin kaverin vaimo oli kieltänyt ukkelia ostamasta vaaleanpunaista pantteria ja käskenyt sen sijaan ostamaan vähän perinteisemmän nallen. Niin nalleni sitten kotiutui Itäkeskuksen Anttilasta. Nallellakin on ikää jo melkein 18 vuotta!

Onpas nalle ollut joskus pörheä ja siisti!

Yhteiselomme vaikeimmat ajat koettiin heti seurustelumme alkuvaiheessa, kun ukkelille kävi paha onnettomuus. Olin ollut koko viikon todella kiireinen ja stressaantunut, mutta sitten perjantaina (silloinkin oli muuten marraskuu) olin siivonnut ja laittanut ukkelin herkkuruokia. Olin päättänyt hemmotella ukkelia ja antaa hänelle kaiken huomioni. Läksin hakemaan ukkelia töistä kotiin, mutta tuota kotimatkaa ei sitten koskaan tullutkaan. Kodin sijaan ukkeli lähti ambulanssilla sairaalaan, ja minä ajelin ambulanssin perässä epätoivoisena ja epäuskoisena. Koin ensimmäisen kerran elämässäni todella raastavaa huolta ja pelkoa. Tunsin itseni todella avuttomaksi, kun jouduin vain katsomaan toisen kärsimystä, enkä pystynyt auttamaan ukkelia mitenkään. Jos olisin voinut, olisin ottanut kaikki kivut ja tuskan itselleni, jottei ukkelin olisi tarvinnut kärsiä.

Seurasi useamman kuukauden mittainen sairasloma ja pitkä kuntoutuminen. Se oli kyllä todella vaikeaa aikaa. Oli vain yritettävä jaksaa eteenpäin, vaikka paremmasta huomisesta ei ollut takeita. Uskon kuitenkin, että tuollakin kokemuksella oli jokin tarkoitus. Ainakin se kasvatti minua ihmisenä, sillä olin varsinkin nuorempana todella huono pitämään puoliani, ja karttelin konflikteja viimeiseen asti. Löysin itsestäni tapahtuman seurauksena uuden ja vähän pelottavankin puolen: ukkelin puolia pitääkseni voisin tehdä varmasti vaikka murhan.

Ensimmäinen automme oli vaaleanpunainen Toyota Yaris.

Autolla oli nimikin, Candy.

Ostimme auton uutena, ja kun ostaa uuden auton, saa itse valita auton värin. Ukkeli halusi autosta vaaleanpunaisen, eikä minullakaan ollut mitään vaaleanpunaista autoa vastaan. Vaaleanpunaisia autoja näki tuohon aikaan äärimmäisen harvoin, ja automme keräsikin usein ihmettelijöitä ympärilleen. Meillä oli tapana tehdä sellaisia ennalta suunnittelemattomia huviajeluita, että lähdimme vain ajelemaan jonnekin ilman mitään etukäteissuunnitelmaa. Nuo autoajelut olivat minusta ihan parhaita, ja varmasti harrastaisimme niitä vieläkin, jos ukkelilla olisi aikaa sellaisiin.

Menimme naimisiin reilun seitsemän vuoden seurustelun jälkeen, eikä kosintaan liittynyt mitään romanttista. Itse asiassa mitään kosintaa ei edes ollut, vaan muistaakseni minä ehdotin ukkelille, että mentäisiinkö naimisiin, ja ukkeli sanoi, että joo. Meillä oli hyvin pienimuotoiset mutta lämminhenkiset maistraattihäät, joissa olivat läsnä vain ihan lähimmät ihmiset. Koko päivän satoi kaatamalla, ja vasta illalla, kun lähdimme illallisristeilylle, sää kirkastui. Hääpäiväänkin sisältyi monenlaisia tunteita, sillä päivä oli alkanut hyvin surullisesti. Äitini oli saanut aamulla tietää, että hänelle todella läheinen sisar, joka oli kamppaillut vakavan sairauden kourissa pitkään, oli kuollut. Järkytys oli valtaisa, eikä häiden viettäminen samana päivänä tuntunut todellakaan sopivalta. Ehdotinkin äidille, että peruisimme häät, mutta äiti kielsi: elämä jatkuu.

Emme ole menneet Intiassa koskaan virallisesti naimisiin, vaikka yritys olikin kerran kova. On otettu intialaiset hääkuvat ja käyty Tirupatissa hakemassa papin aamen intialaisen ja ulkomaalaisen avioliittoon. Homma kaatui kuitenkin lopulta intialaisen byrokratian rattaisiin. En siis ole ollut morsiamena intialaisissa häissä, mistä olin aikoinani pelkästään tyytyväinen. Minusta olisi ollut äärimmäisen kiusallista olla valtaisan huomion keskipisteenä ja ihmettelyn kohteena. Nyt en panisi huomion keskellä paistattelua yhtään pahakseni, vaan saattaisin jopa nauttia siitä, että saisin olla morsiamena viidensadan tai tuhannen vieraan häissä. Nyt taitaa tosin olla pikkuisen myöhäistä juhlia intialaisia häitä!

Ei omat häät vaan jonkun toisen. (Voi kaamea tuota ilmettä.)

Vietämme nykyään aika paljon aikaa erillämme, sillä ukkeli joutuu matkustamaan töidensä puolesta paljon. Olen sen verran itsellinen ihminen, että erossa oleminen ei tuota suurempia vaikeuksia, mutta huolta se tietysti aiheuttaa, että toinen on toisella puolella maapalloa eikä voi olla itse varmistamassa, että kaikki on hyvin. Minusta onkin tullut melkoinen WhatsApp-stalkkeri, joka käy välillä kurkkimassa, milloin ukkeli on nähty viimeksi WhatsAppissa. Jos ukkelin viimeisimmästä WhatsApp-käynnistä ei ole kovin kauan, kuten ei yleensä olekaan, kaikki on todennäköisesti hyvin.

Kerran kävi niin, että ukkelia ei ollut nähty WhatsAppissa kahdeksaan tuntiin, vaikka Etelä-Amerikassa (jossa ukkeli siis oli) oli päivä. Huolestuin suunnattomasti, ja näin jo silmissäni, kuinka ukkeli oli ryöstetty, mukiloitu ja jätetty jonnekin katuojaan virumaan. Yritin saada ukkelia kiinni WhatsAppilla, sähköpostilla ja soittamalla, mutta mikään ei onnistunut. Piinaavan pitkän ajan kuluttua ukkeli soitti minulle ja kysyi, olinko yrittänyt tavoitella häntä. Ukkelilla oli vain ollut niin kova kiire, että hän ei ollut ehtinyt käymään WhatsAppissa! Joskus toivon, että mitään whatsappeja ei olisi keksittykään.

Tätä postausta oli vähän vaikea kirjoittaa, sillä minun piti pyyhkiä kyyneliä koko ajan. Mutta ehkä joskus on hyväkin pysähtyä miettimään, mitä on elämältä saanut. Aivan liian usein tulee pidettyä ihmisiä ja asioita itsestäänselvyyksinä.

Juhlistimme kahtakymmentä yhteistä vuottamme eilen ravintola Savoyssa.

Ilta kului perinteiseen tyyliin, eli siihen kuului ylensyöntiä, sopivasti viiniä, kännykän räpläystä (ukkeli), salakielellämme eli telugulla puhumista sekä pientä nahistelua (muun muassa Finlaysonin tyynyliinoista). Kotimatkalla totesimme kuitenkin olevamme toisillemme rakkaita. Olen iloinen, että kaksikymmentä vuotta ei ole muuttanut sitä asiaa miksikään.

Kaksikymmentä vuotta sitten kukaan ei ollut kuullutkaan selfieistä!