Ruskaa pakkasessa

Minulla on ollut viime aikoina sellainen ongelma, että olen häröillyt siellä sun täällä siinä määrin, että blogi ei ole pysynyt ollenkaan mukana matkassa. Kun palasin kotiin viimeisimmältä kierrokseltani, tulin silmäilleeksi auton matkamittaria vähän tarkemmin, ja järkytyin. Olin ajanut reilussa parissa kuukaudessa melkein 10 000 kilometriä. Ei ole todellista. Rauhoitu, hyvä ihminen!

Kerrottavaa olisi paljon, mutta näiden ainaisten matkaraporttien kirjoittaminen on alkanut tökkiä pahan kerran. Olisi kiva kirjoitella joskus jotain muutakin. Mutta minkäs teet, kun elämä on ollut viime aikoina pelkkää matkustamista. Tähän on myötävaikuttanut se, että ukkeli on ollut taas pitkällä työmatkalla. Jos ukkeli ei ole kotona, minäkään en näköjään viitsi kauan kotinurkissa homehtua. Vielä ei ole sitä päivää tullut, että olisin saanut matkustamisesta tarpeekseni. Olen toki joskus kotiin palattuani ajatellut, että onpa kiva olla taas kotona, mutta tuommoiset ajatukset ovat haihtuneet yleensä muutamassa päivässä. Sitten olen alkanut taas miettiä, minne voisin lähteä - lähelle tai kauas, ihan sama. Miksi ihmeessä jäisin kotiin, kun maailmassa on niin paljon jännittävää nähtävää ja koettavaa?

Nyt ajattelin puristaa kasaan kuitenkin vielä tämän yhden matkaraportin viimeisimmältä reissultani. Se Lapin-matkan kakkososa, jonka uhkasin viimeksi kirjoittaa, on edelleen kirjoittamatta, enkä tiedä, saanko juttua koskaan kirjoitettuakaan, kun en jaksaisi kirjoitella ns. vanhoista asioista. Mutta tuskinpa kukaan jää juttua kaipaamaankaan.

Lapin-matkan jälkeen patikkahammastani jäi kolottamaan sen verran pahasti, että sain päähänpiston lähteä Rukalle. Ruka kuulosti hyvältä siksi, että sinne on kohtuullinen matka ja että Rukan ympäristössä tuntui olevan paljon mielenkiintoisia patikkareittejä, joista erityisesti Pieni Karhunkierros veti puoleensa. Mieluiten olisin tietysti lähtenyt Lappiin, mutta kaksi Lapin-matkaa kuukauden sisään kuulosti järjettömältä ajatukselta jopa minun mielestäni. Jotain rajaa sentään.

Jossakin Suomussalmen ja Kuusamon välillä.

Suunnistinkin ensimmäiseksi Oulangan kansallispuistoon Pienelle Karhunkierrokselle, jonka lähtöpaikalle ajaa Rukalta reilussa vartissa.

Pieni Karhunkierros on 12 kilometrin mittainen patikkareitti, jonka varrella luvataan olevan upeita luonnonnähtävyyksiä, kuten kuohuvia koskia, jyrkkiä kallioita ja riippusiltoja. Reitti on keskivaativa, ja sen suositeltu kulkuaika on 4-6 tuntia.

Minua jännittää patikkareiteissä aina vähän se, löydänkö edes reitin lähtöpaikalle, mutta Pienen Karhunkierroksen lähtöpaikkaa ei voi sokeakaan olla näkemättä.

Siinä se nyt totisesti on.

Minulle on jäänyt lapsuudesta paha riippusiltakammo, enkä ole kävellyt aikuisiällä yhdenkään riippusillan yli. Ensimmäinen riippusilta aiheuttikin pientä epäröintiä, mutta päätin sitten kävellä sillan yli sen enempää miettimättä. Jos kerran kaikki muutkin pystyvät ylittämään riippusiltoja, miksi minä en pystyisi?

Niskakosken riippusilta.

Heti Pienelle Karhunkierrokselle päästyäni tuli selväksi, että mitään rauhaisaa luontokokemusta sieltä on turha tulla hakemaan. Polulla oli nimittäin kävelijöitä oikein ärsyttävyyteen asti - eikä ollut edes viikonloppu, vaan ihan tavallinen tiistai! Sisäinen mörököllini heräsi taas nurkumaan ihmispaljoudesta ja rauhan puutteesta. Mieleeni tuli eräs keskustelu, jonka olin kuullut kerran espoolaisen uimahallin pukuhuoneessa. Kaksi naista ihmetteli siellä sitä, miten pääkaupunkiseudun ihmisten on niin vaikea tervehtiä toisiaan täällä kotiseudulla, mutta sitten kun nämä samat ihmiset menevät patikoimaan Lappiin, he tervehtivät siellä kaikkia.

Jäinkin miettimään, onko olemassa jokin sääntö, että kansallispuistossa pitää tervehtiä muita. Mistä johtuu, että kansallispuistossa pitää tervehtiä jokaista vastaantulijaa mutta omalla kotipihalla ei? Ei siinä mitään, ihan kivaahan ystävällisyys on, mutta mieluummin olisin tavannut metsässä vaikka lauman hirviä kuin parisataa reipashenkistä retkeilijää. Kun minä lähden metsään, niin kyllä minun pitää saada olla siellä ihan yksin. Mur mur.

Myllykoski ja myllyrakennus.

Suomaisemaa.

Pyöreälampi.

Kallioportti.

Olin ostanut ennen matkaa ensimmäiset vedenpitävät retkeilykenkäni ikinä, ja ne osoittautuivatkin kullanarvoiseksi hankinnaksi (tähän asti olen kuljeskellut lenkkareissa). Polun varrella oli nimittäin niin paljon kosteita kohtia ja lammikoita, että lenkkareilla jalat olisivat olleet märät heti ensimmäisessa kaarteessa.

Haastetta peliin!
(Edelläni kulkenut retkeilijä ehti juuri puun taakse piiloon. Reppua näkyy vielä vähän.)

Harrisuvannon riippusilta ja Kitkajoki.

Ja taas mennään.

Paskahuusseja vaeltavalle kansalle.

Jyrävä, joka yhdeksänmetrisenä könkäänä on yksi Suomen suurimmista vesiputouksista.

Portaiden suuri määrä yllätti Pienellä Karhunkierroksella. Portaita oli matkan varrella minusta todella paljon, sekä nousua että laskua. Onkohan kukaan koskaan laskenut, kuinka monta porrasta kierroksella on? Epäilen, että tuhat porrasta tuskin riittää.

Minulla oli mukanani paljon evästä, ja olin ajatellut, että söisin sitten, kun tulisi nälkä. Nälkää ei kuitenkaan kuulunut, ja väenpaljouskin ärsytti siinä määrin, että päätin rykäistä kierroksen loppuun ja syödä eväät vasta majapaikassa. Kierros taittui näin ajassa kaksi tuntia ja 40 minuuttia. 

Paluumatkalla majapaikalle eteeni tuli elämäni ensimmäinen läheltä piti -tilanne porojen kanssa, vaikka ei tämäkään tosin vielä niin läheltä pitänyt.

Töllistelin näitä kahta, tien vasemmalla puolella ollutta poroa, kun tien oikealta puolelta syöksyi auton eteen kolmas poro. Onneksi jarrupoljin löytyi nopeasti.

Poroja oli muuten Kuusamon ja Rukan tienoilla yllättävän paljon. Aiemmalla Lapin-reissulla poroja oli saanut oikeasti bongata, mutta täällä niitä näkyi laumoittain, jopa ihan talojen pihoilla.

Olisiko pohjoisin Lappi sitten poroille jotenkin epäedullisempi elinympäristö? Ehkä pohjoisessa ei ole tarjolla niin hyvin ruokaa kuin etelämpänä tai jotain?

Seuraavaksi halusin kiivetä jonnekin ylös. Valtavaaran huiputus Rukalla kuulosti sen verran mukavalta, että päätin kokeilla sitä. Pituutta Valtavaaran huiputuksella on kuusi kilometriä, ja reitti johtaa Valtavaaran laelle.

Valtavaaran huiputuksen lähtöpiste olikin hieman astetta kinkkisempi löytää. En ollut ihan varma edes siitä, oliko parkkipaikkakaan oikea. Tien sivuun oli pysäköity yksi matkailuauto ja yksi henkilöauto, joten tökäisin auton niiden viereen. Itse polku otti heti luulot pois, sillä nousu oli aika jyrkkä. Kiipesin mäkeä peräsuoli pitkällään ja pysähdyin aina välillä ottamaan valokuvia (lue: vetämään henkeä).

Ihmettelin, kun ihmisiä tuli minua vastaan, mutta kukaan ei tuntunut kulkevan samaan suuntaan kuin minä. Olin ollut lukevinani jostain, että Valtavaaran huiputus kannattaisi kulkea myötäpäivään, mutta ilmeisesti ei sitten kuitenkaan? Minulle tuntuu tapahtuvan aina niin, että kuljen patikkareiteillä päinvastaiseen suuntaan kuin muut. Kaikki tulevat minua vastaan, mutta kukaan ei kulje samaan suuntaan kuin minä. Toki aina välillä osuu joku ohitettavakin eteen. 😆

Maisemissa ei ollut valittamista. Toki aurinkoisella ilmalla... jne. Tiedätte kyllä.

Palovartijan tupa näkyy jo, eli huippu häämöttää!

Valtavaaran huipulla oleva palovartijan tupa on nykyään päivätupana eli nimensä mukaisesti vain päiväkäytössä. Yöpyäkin tuvassa voi hätätapauksessa, mutta muuten tupa on tarkoitettu pääasiallisesti eväiden syömiseen ja lämmittelyyn. Lämpöä olisikin minäkin kaivannut, sillä huipulla tuuli todella navakasti, mutta koska en viitsinyt tehdä tulia, oli parempi jatkaa hetken maisemien ihastelun jälkeen matkaa.

Kierroksen lähtöpaikka herätti palatessanikin hämmennystä. Tien viereen oli nimittäin ilmestynyt poissaollessani pari-kolmekymmentä autoa, enkä meinannut tunnistaa paikkaa samaksi, jolta olin lähtenyt. Onneksi löysin tutun auton.

Kävin myös Riisitunturin kansallispuistossa, joka sijaitsee reilun kolmenkymmenen kilometrin päässä Rukalta.

Tuli sitten kumminkin käytyä Lapissakin.

Tie Riisitunturille oli varsin huono ja kapea, mutta sepä ei tuntunut ihmisiä haittaavan. Jos kaipaa kansallispuistokäynniltään rauhaa ja yksinäisyyttä, Riisitunturi ei ole ehkä ihan oikea paikka.

Paikalle on saavuttu oikein bussilasteittain.

Mikä ihme meitä nykyajan ihmisiä vaivaa, kun meidän pitää väen vängällä tunkea itsemme kaiken maailman korpiin ja autiotupiin? Milloin metsästä tuli muoti-ilmiö? Mitä me oikein teimme, ennen kuin keksimme retkeilyn? 

Riisin rääpäsy on mukava ja helppokulkuinen reilun neljän kilometrin pituinen lenkki, jonka varrella on kuitenkin aika paljon ihasteltavaa. En ole ensinnäkään ikinä nähnyt niin paljon kelopuita kuin Riisitunturilla, ja rinnesoitakin taisin nähdä ensimmäisen kerran. Muutenkin Riisitunturi vaikutti hyvin omaleimaiselta paikalta.

Tapion pöytä eli latvaton kuusi, joka kasvaa leveyttä pituuden sijaan.

Ikkunalampi.

Kunpa vain ei olisi ollut niin julmetun kylmä!

Minulla oli ollut tarkoitus käydä myös Hossassa kiertämässä Ölökyn ähkäsy, mutta ongelmaksi muodostui se, että jos olisin lähtenyt käymään Hossassa päiväseltään, käyntiin olisi mennyt koko päivä, kun olisin joutunut ensinnäkin ajamaan yli 100 kilometriä suuntaansa. Kymmenen kilometrin mittaisen Ölökyn ähkäsyn sanotaan myös olevan vaativa reitti, jonka kiertämiseen kannattaa varata aikaa viitisen tuntia. (En tosin luota näihin ennalta määriteltyihin kulkuaikoihin, kun ne eivät ainakaan minun kohdallani tuntuneet pitävän ollenkaan paikkaansa.) Hossan yhdistäminen paluumatkaan oli sekin poissuljettu vaihtoehto. Polvikin oli alkanut taas hieman vihoitella, mikä ei ollut ihmekään noiden aiempien patikkaretkien jälkeen. Kävelynihän oli ollut kevään jälkeen hyvin vähäistä, ja kyllä se käy koipeen, kun kävelee äkkiseltään useamman lenkin ja kiipeilee vielä tuntureillakin. Päätin, että oli parempi olla rehkimättä liikaa, jottei tulisi taas monen viikon pakkolepoa. Olin kuitenkin saanut patikoida jo useamman reitin ja nähdä aika paljon kaikenlaista! Tekisin sitten joskus ihan erillisen matkan Hossaan, kun Hossakin on kohtuullisen ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulta...

Olen tehnyt näiden viimeisimpien matkojeni aikana majoituksen suhteen sellaisen huomion, että viihdyn paljon paremmin mökeissä tai loma-asunnoissa kuin hotelleissa. Kaiken lisäksi nämä ns. omatoimimajoitukset tulevat usein paljon halvemmiksi kuin hotellit.

Rukalla majailimme esimerkiksi aivan ihanassa loma-asunnossa, jonka hinta oli 75 euroa vuorokaudelta. Se on minusta todella vähän, kun ottaa huomioon, että tilaa oli 95 neliötä ja että asunto oli aivan viimeisen päälle varustettu.

Yksi makuuhuoneista.

Porojakin pyöriskeli ihan pihapiirissä, ja yhtenä aamuna heräsimme siihen, kun ikkunan takaa katseli karvainen kaveri.

Lisää tietoa kyseisestä majapaikasta löytyy täältä. 

Loma-asunnoissa on toki se huono puoli, että liinavaatteet joutuu tuomaan usein mukanaan,  ruoat joutuu valmistamaan itse (tai sitten voi vain lämmitellä valmisruokia 😆), ja ennen lähtöä joutuu hieman siivomaan, jos ei halua maksaa erillisestä loppusiivouksesta. Minusta nämä ovat kuitenkin varsin pieni hinta kodikkaasta ja tilavasta asumismuodosta. Miksi ihmeessä maksaisin hotellihuoneesta, joka on usein minimaalisen pieni ja ahdistava, kun paljon halvemmalla saa loma-asunnon, jossa on ihanan paljon tilaa ja oma vapaus? Jos minä saisin päättää, majoittautuisin aina jonkinlaiseen huoneistoon, mutta ukkeli on varmasti asiasta eri mieltä (hänelle pitää olla palveluja). Täytyypä kuitenkin ehdotella ensi kerralla tällaistakin vaihtoehtoa. 

Nyt voin melkein luvata, etten tule tekemään enää yhtään reissua pohjoiseen tänä vuonna!