Jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin, olet varmasti unohtanut jotain.


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Ikimuistoinen päivä

Jos tunteet kävivät matkalla välillä kuumina, niin matkalla koettiin myös varsin hienoja hetkiä. Yksi päivä oli jopa niin mahtava, että se oli minusta yksi elämäni parhaista päivistä. Päivä sisälsi runsaasti seikkailullisia aktiviteetteja. 😊

Kuulin yhtenä iltana synttärisankarin siskolta, että synttärisankari oli järjestänyt meille seuraavaksi päiväksi ohjelmaa. Sisko ei oikein tiennyt, mitä päivä tulisi sisältämään, mutta vaijeriliukua ainakin. Bussi lähtisi kymmeneltä, ja mukaan saisivat tulla kaikki, ketkä halusivat. Olin hinkunut vaijeriliukumaan koko loman ajan (olin nähnyt mainoksia kyseisestä aktiviteetista ja ajatellut, että se olisi aivan minun juttuni), enkä halunnut jättää tätä päivää mistään hinnasta väliin. 

Mukaan lähtivät kaikki muut paitsi ukkelin sisko, joka ei voinut hyvin, sekä siskon vanhempi tytär, jolla oli iltapäivällä paluulento New Yorkiin, koska hän ei ollut saanut töistä enempää lomaa. Pakkauduttuamme bussiin opas kertoi meille päivän ohjelman: tiedossa olisi vaijeriliukua, köysilaskeutumista, snorklausta tippukiviluolassa ja lopuksi lounas. Kuulosti todella jännittävältä! Harmitti vain, kun en ollut tiennyt, että menisimme uimaan, eikä mukanani ollut minkäänlaisia uimavehkeitä. Snorklaus piti siis jättää välistä. Mutta oli minulla onneksi taas käsilaukku. Hieno nainen ottaa käsilaukun mukaan vaijeriliukumaankin.

Aloitimme köysilaskeutumisesta. Ennen kuin pääsi tositoimiin, piti pukea asianmukaiset varusteet päälle: kypärä, valjaat ja hanskat.

Yeah, I am a sexy lady.

Sitten matkasimme hieman syvemmälle viidakkoon. (Kaikki aktiviteetit suoritettiin viidakossa, jossa on kuulemma runsaasti jaguaarejakin.)

Synttärisankari panee jalkaa toisen eteen.
Köysilaskeutumispaikan nähtyämme naamat hieman venähtivät (omani mukaan lukien).


Meidän oli tarkoitus laskeutua köyden varassa 20 metrin korkeudesta, mikä on ensikertalaiselle juuri niin paljon kuin miltä se kuulostaakin.

Ensin oli kuitenkin opeteltava hieman tekniikkaa.
 
Korkeus ei minua pelottanut, vaan minua huoletti se, miten osaisin tulla alas teknisesti oikein. Olen äärimmäisen huono omaksumaan käytännön juttuja nopeasti, varsinkin jos ne pitäisi oppia niin, että joku vain selittää ja näyttää. Minun pitäisi ensin ymmärtää taustalla oleva teoria (=miksi), jotta voisin omaksua käytäntöpuolen (=miten). Omituinen hiihtäjä.

Teinkin siis jo alhaalla päätöksen, että laskeutuisin viimeisenä tai lähes viimeisenä, jotta voisin katsella muita ja ottaa heiltä oppia. Silti epäilin, etten ikinä osaisi tulla alas oikein, vaan lätsähtäisin maahan tyylikkäästi kuin märkä rätti.

Viimeistään torniin kiivettyämme tajusimme, kuinka korkealla olimme.

Kaukana näkyy kaksi vaijeriliukutornia, joita oli metsän keskellä useampikin.


Kaikkien olisi pitänyt odottaa vuoroaan keltaisen viivan takana. Sehän onnistui oikein hyvin, kuten kuvasta näkyy.

Lapset laskettiin alas ensimmäisinä.




Aikuisten piti sitten osata se oikea tekniikka. Oikea käsi piti pitää alhaalla, ja vauhtia piti hallita oikean käden muutamaa sormea kevyesti yhteen puristaen, ei koko kämmenellä köyttä rutistaen. Vasemman käden piti olla ylhäällä köydessä, mutta se ei saanut puristaa köyttä ollenkaan, vaan sen piti vain tukea köyttä. Jalkojen piti olla ylhäältä lähtiessä vaakasuorassa, polvia ei saanut taivuttaa, eikä alaskaan kannattanut katsella. Niin paljon muistettavaa ja osattavaa!

Päätin kuitenkin, etten antaisi periksi, ja ihmeiden ihme: pääsin alas. Omasta mielestäni tulin alas vieläpä aika hyvin!

Täältä tullaan!


Prkl.
Melkein maassa!

Oli myös tosi kivaa, kun muut huusivat kannustushuutoja alhaalta. Tämmöisiä juttuja on paljon kivempi tehdä isolla porukalla kuin yksin!

Voin kertoa, että oli hieman tutiseva olo, kun pääsin maan pinnalle. Jalat olivat ihan spagettia! En ehkä ottaisi köysilaskeutumista harrastuksekseni, mutta yhden kerran tuo oli kivaa.

Kun kaikki olivat tulleet onnistuneesti alas (synttärisankarin vaimo tosin meinasi jänistää, mutta tuli kuitenkin alas toisella yrittämällä), oli aika siirtyä vaijeriliukutorniin. Sitä olin odottanut kaikkein eniten!

Vaijeriliuku tuntui köysilaskeutumisen jälkeen varsin helpolta, sillä sitä varten ei tarvinnut opetella mitään tekniikkaa; sen kuin vain istui ja antoi mennä!

Liukuja oli kolme: ensin liu'uttiin ensimmäisestä tornista toiseen, sitten toisesta kolmanteen ja lopuksi kolmannesta neljänteen. Liu'ut pitenivät koko ajan niin, että viimeinen liuku oli pisin. Unohdin ottaa kuvan taulusta, jossa kerrottiin liukutornien korkeudet ja liukujen pituudet, joten minulla ei ole antaa tarkkoja tietoja niistä. Korkealla kuitenkin oltiin ja pitkälle liu'uttiin. 😀





Otin videon, kun ukkelin nuorempi siskontytär liukuu. (En muuten ymmärrä sitä, miksi kuvanlaatu on videoissani aina niin huono, kun niitä katsoo Youtuben kautta. Läppäriltä katsottuna videot näyttävät ihan selviltä ja hyviltä. Pitäisiköhän kuvata kännykällä kameran sijaan? Miten te muut kuvaatte videoita? Olenkohan kysynyt tätä joskus aikaisemminkin?)



Toki piti videoida omakin liuku. Videoni on (huonon kuvanlaadun lisäksi) aika surkea siitä syystä, että minulla oli jostain syystä aina tapana ruveta pyörimään kesken matkan. Ehkä asentoni oli jotenkin väärä? Harmitti myös, kun minulla ei ollut sellaista kypärään kiinnitettävää kameraa, sillä oli vähän vaikea pitää kamerasta kiinni, kun vauhti oli aika kova, ja käsissä oli jättisuuret hanskat.  En mielelläni olisi halunnut pudottaa kameraa viidakon keskelle.



Vaijeriliukujen jälkeen oli vuorossa snorklaus, joka suoritettiin varsin eksoottisessa ympäristössä, tippukiviluolassa maan alla. Meksikossa on runsaasti maanalaisia vesiesiintymiä (cenotes), ja sellaisessa "vesiluolassa" tämäkin snorklaus suoritettiin. Koska minulla ei ollut sitä uimapukua, olin valmistautunut jäämään snorklausreissulta pois ja odottelemaan muita ukkelin kanssa. Ukkelikaan ei voinut mennä snorklaamaan, koska tippukiviluola ei sopinut ahtaan paikan kammoisille. Periaatteessa se ei olisi sopinut uimataidottomillekaan (puolet seurueestamme oli uimataidottomia), mutta pelastusliivien kanssa uimataidottomatkin saivat mennä snorklaamaan.

Ukkeli keksi kuitenkin matkamuistomyymälän luona, että voisin ostaa myymälästä itselleni shortsit ja t-paidan ja uida niissä. Päätin siltä seisomalta tehdä niin. Elämäni ensimmäinen snorklausreissu ei saisi kaatua siihen, että minulla ei ollut uimapukua! Väliäkö sillä, että minulla ei edelleenkään ollut pyyhettä tai edes kampaa (kampa ei kuulu hienon naisen käsilaukun varusteisiin). Neonvihreä t-paita ja oranssit shortsit menivät oikein hyvin uima-asusta. Onneksi minulla oli jo kokemusta shortsien käyttämisestä, koska muuten en olisi varmasti kehdannut olla shortseissa, ja snorklausreissu olisi jäänyt tekemättä. (Minulla ei ole tippukiviluolasta tai snorklauksesta valitettavasti yhtään kuvaa, sillä jätin kamerani ukkelin hoitoon.)

Ensimmäinen snorklaukseni ei ollut mitenkään mieltä ylentävä kokemus, mikä johtui täysin ympäristöstä. Luola oli valaistu, mutta yleisvaikutelma oli silti kostea ja pimeä. Luolassa lenteli lepakoita, joita pelkään yli kaiken. Vesi oli kylmää, ja pinnan alla oli teräviä kiviä, joten piti edetä varoen, jottei olisi iskenyt polveaan kiveen. Pari kertaa kuitenkin iskin. Päätäkin piti muistaa varoa, koska katosta roikkui teräviä tippukiviä. Kaiken lisäksi kukaan ei ollut neuvonut, miten snorklausvarusteiden kanssa piti toimia. Ihmettelin aluksi esimerkiksi sitä, miksi maskini huurustui niin, etten nähnyt sen läpi yhtään mitään. Phoenixin-serkun mies valisti sitten minua, että minun piti hengittää suun kautta snorkkelin läpi eikä nenän kautta maskiin. No niinpä tietysti! Purin myös snorkkelin päätä niin voimallisesti, että sain leukaperäni pian niin kipeiksi, että odotin vain, milloin snorklaus loppuisi. Sitäkään en ymmärtänyt, mitä maskin läpi olisi pitänyt katsella. Ehkä niitä tippukivimuodostelmia, koska ei kai tippukiviluolassa sentään kaloja ole? Jälkeenpäin ajattelin, että olisin nauttinut kierroksesta paljon enemmän ilman snorklausvarusteita, koska nyt kaikki energiani kului niiden kanssa sähläämiseen. En kuitenkaan valita, vaan olen iloinen, että sain kokea tuonkin. Ainakin olen ensi kerralla vähän viisaampi.

Oletko sinä kokeillut köysilaskeutumista, vaijeriliukua tai snorklausta, tai tekisikö mielesi kokeilla jotakin näistä?

On hyvä päättää tämä postaus asiallisesti eli lentokoneen vessaan.

Auringonlaskuselfie.
Tämä matkalainen päättää raporttinsa nyt tähän. Kiitos, että jaksoitte lukea!

P.S. Ukkeli lähti Intiaan, ja minä lähdenkin tästä kohta Itä-Suomeen. Alkoivat kotimaisemat jo kyllästyttää. 😀

19 kommenttia:

  1. Vauhdikas päivä. En ole ikinä tehnyt kumpaakaan ja luulen, että jäisi tekemättä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olihan tuossa vauhtia ja toimintaa. Ja ymmärrän kyllä, että kaikki eivät tuommoisista aktiviteeteista tykkää.

      Poista
  2. Mekin olemme päässeet vaijeriliukuun Turkissa, se oli hieno päivä. Siihen yhdistyi myös kanjonikävely, joka oli kanssa ihan huippukivaa. Jää varmasti muistoihin yhtenä hauskimmista päivistä elämässäni, joten voin hyvin ymmärtää sinun tunnelmasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen saanut kävellä kanjonissa, Kreetalla! Hieno kokemus oli sekin!

      Poista
  3. Minua kyllä himottaisi vaijeriliuku! En ole parhaimmilani korkeuksissa, mutta uskoisin että tuollainen menisi. Se on varmasti huikea kokemus.

    Minä rakastan snorklausta! Jotain katseltavaa pitää olla, mieluiten koralleja ja kaloja. Minä opetin kaverini snorklaamaan 5 minuutissa. Se on oikeasti helppoa. Yksi elämäni parhaimmista päivistä on ollut snorklaus ja saarikävely Galapagoksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaijeriliuku oli juuri niin ihanaa kuin olin ajatellutkin sen olevan! Voisin tehdä sitä vaikka koko päivän. :-D Hetken jo mietin, että pitäisikö ruveta jonkinlaiseksi seikkailuoppaaksi, niin voisi harrastaa sitä ja noita muita aktiviteetteja enemmänkin. :-)

      Jäi kaivelemaan tuo snorklaus, kun se meni vähän pipariksi. Mutta helppoahan se oli, kun vain oppi sen hengittämistekniikan. Meinaan kyllä kokeilla sitä uudestaan heti kun vain on mahdollisuus – ja jossakin muualla kuin tippukiviluolassa. :-)

      Galapagokselle kun pääsisikin...

      Poista
  4. Oikea toimintapäivä, tykkäisin kovasti. En ihan ymmärrä tuota köysijuttua, onko siinä joku jarru ? Tulisin luultavasti kuin kivi alas tuolla systeemillä. Tuota liukumista haluaisin kokeilla, mutta täytyy tehdä vissiin yksin. Mieheni aina sanoo muutamiin ehdotuksiin, että painaa liian paljon ! Tästä tuli nyt inspiraatiota lähteä pois kotisohvalta. Hyvää Itä-Suomen matkailua Satu !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne oikean käden sormet toimivat jarruna. Jos puristi sormet yhteen, vauhti pysähtyi, ja jos irrotti otteen kokonaan, lähti menemään. Ei siinä kuitenkaan mitään mätkähdysvauhtia menty, joten kyllä siinä jokin muukin jarrutuskeino täytyi olla. En oikein ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse tullut köyttä pitkin alas. :-)

      Kiva jos sait inspiraatiota! Mukavaa sunnuntain jatkoa! <3

      Poista
  5. Mahtavat ohjelmat oli järjestetty !!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli joo. :-D Ei valittamista. :-)

      Poista
  6. Vau,ei ihme että oli ikimuistoinen päivä,tuossahan oli aktiviteetteja melkein kuin Amazing Racessa (muistan että täkäläisessä versiossa oli kerran jotain samantapaista;D) Hienot synttäribileet ,ei voi muuta sanoa.
    Snorklaus on ihan kivaa jos on jotain nähtävää meren alla. Eksäni on kokenut sukeltaja, ja kun olimme mm. Bonairen saarelle niin minä snorklasin ja eksä sukelsi,ja näkymät oli snorklaajallekin ihan kivat. Onneksi löytyi päällepantavaa myös snorklaukseen:)
    Mukavaa reissua Itä-Suomeen Satu:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, olen kerran yhden kaverini kanssa sopinut, että jos Amazing Race tulee Suomeen, niin osallistutaan siihen. Vielä ei ole tullut. :-(

      Kiitos, Jael! Minua on ehkä aina vähän hämännytkin snorklauksessa se, että olen jotenkin sekoittanut sen sukeltamiseen. En voisi ikinä kuvitella olevani veden allan minkään happipullon kanssa, vai miten se nyt meneekään...

      Poista
  7. Itä-Suomi on Suomen Intia :D. Ainakin alkaa samalla kirjaimella..

    Veikkaan, että arvaat mun vastaukset kysymyksiin, koska tiedät jo millainen vellihousu olen. Eli Ei, en ole kokeillut kyseisisiä aktiviteetteja, enkä halua :D: Tai siis haluaisin, jos uskaltaisin.

    Oltiin joskus sata vuotta sitten Maltalla silloisen poikaystäväni kanssa ja samalle reissulle sattui suomalainen sukellusporukka. Yksi porukasta kysyi, haluaisinko kokeilla hänen maskiaan (vai mikä se on se mikä laitetaan päähän) ja snorkkelia. Juu, halusin, mutta seisoin turvallisesti rantakalliolla, kun kumarruin se maski (siis ne lasit) päässä ja laitoin kasvoni veteen, ja samantien tipahdin sieltä kalliolta, kun yhtäkkiä sen tumman vedenpinnan tilalla olikin pohjattoman syvän tuntuinen vesi, jossa jo sillä äkkikatsomalla ehdin nähdä vaikka mitä elävää. Juu ei kiitos ollut mun juttu. Liikaa vettä ja vipinää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itä-Suomi on todellakin Suomen Intia. :-D Kerroin tämän äidille, ja äiti oli ehdottomasti samaa mieltä. :-D

      Ai kaamea, miten pelottavan kuuloinen tuo sinun kokemuksesi! En yhtään ihmettele, jos snorklaus ei innosta. Jotain pelottavaa snorklaamisessa minunkin mielestäni on. Pelottava tunne liittyy varmaankin jotenkin veden pinnan alla olemiseen ja suljetun paikan kammoon.

      Poista
    2. Niin ja mukavaa alkavaa viikkoa! Jokohan se lomasi vihdoinkin alkaisi...

      Poista
    3. Viisi piikkiä enää kammassa ennen lomaa :). Jess ja kiitti!

      Poista
  8. Oletpas päässyt kokemaan jotain hienoa taas, vaijeriliuku olisi varmasti aivan mahtava kokemus! Snorklaamisen jätän mieluusti muille, jo pelkkä uiminen aiheuttaa paniikkia. Huvittavintahan tässä on, että olen lapsena suorittanut lähes kaikki uimamerkit, aikuisiällä sitten tullut jostain kamala fobia, joka on naurettavimmillaan suolla pitkospuita kävellessä, miten voikaan aiheuttaa sydämen tykytystä ja polvien vapinaa pelkkä 15cm syvä, parimetrinen lätäkkö... :D

    Ihanaa, että jatkoit bloggaamista. En muista, että olenko kommentoinut, mutta luin vastikään blogisi alusta loppuun, oli mukavaa iltalukemista pariksi kuukaudeksi. :)

    - Minja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Minja! Ilahdutti kovasti. :-)

      Voi ei, onpa harmillista tuollainen paniikki. Mistä ihmeestä tuommoiset syntyvätkin. Ukkelillakaan ei ollut ahtaan paikan kammoa lapsena, vaan hänellekin se on tullut vasta aikuisena.

      Mukavaa kesän jatkoa!

      Poista