Antakaa mun kaikki kestää

Viimeisimmät Intian-matkamme ovat olleet sellaisia, että olemme matkustaneet Hyderabadiin ja olleet anoppilassa koko matkamme ajan, paitsi mitä nyt viime reissulla kävimme Tirupatin kesämökillä. Matkat ovat olleet varsinkin minulle sellaista leppoisaa oleilua - olemme kuluttaneet anopin kanssa aikaa ruokaa laittaen, televisiota katsellen ja jutellen. Pitkästyminenkin on ollut joskus erittäin lähellä, kun ei ole ollut mitään erityistä toimintaa.

Tämä parin päivän päästä alkava matkamme ei tule olemaan ollenkaan samanlainen. Suunnitelma on seuraavanlainen: Lennämme ukkelin kanssa Delhiin, ja tapaamme Delhin lentokentällä ukkelin siskon perheineen sekä appiukon ja anopin, jotka tulevat kaikki Hyderabadista. (Siskon perhe tuli Amerikasta Intiaan viime viikolla erään sukulaisen häihin.) Kun koko porukka on koossa, lähdemme kahdella autolla kohti Agraa, jossa vietämme yhden yön. Agrassa käymme katsomassa ainakin Taj Mahalia ja ehkä myös Fatehpur Sikriä, jos hyvin käy. Kukaan meistä ei ole nähnyt Taj Mahalia aiemmin, joten kerta on kaikille ensimmäinen. Erityisesti iloitsen siitä, että anoppi pääsee näkemään Taj Mahalin! Agrasta palaamme takaisin Delhiin, jossa vietämme kaikki yhdessä pari päivää. Seuraamme liittyy vielä ukkelin Ruotsin-serkku, joten porukkaa on ihan mukavasti koolla.

(Kaivoin tähän kuvitukseksi muutamia vanhoja kuvia menneiltä vuosilta. Voi olla, että olen jonkin näistä jo aiemmin blogiin laittanutkin.)

Joihinkin häihin lähdössä. Vuosi 2012.

Muut lentävät Delhistä takaisin Hyderabadiin, mutta minä, ukkeli ja Ruotsin-serkku lennämme Chennaihin. Ruotsin-serkku tosin on siinä uskossa, että myös me kolme menemme Hyderabadiin ja sieltä edelleen seuraavana aamuna Bangaloreen, mutta varmasti viimeistään lentokentällä hänelle selviää, että olemmekin menossa Chennaihin. Syy paikan salaamiseen on se, että ukkelin New Yorkin -serkku tulee yllätysmatkalle Intiaan, eikä kukaan muu kuin minä, ukkeli ja ukkelin veli tiedä serkun tulosta. Serkku haluaa nimittäin järjestää kavereilleen ja sukulaisilleen jättiyllätyksen ja säikäyttää esimerkiksi Nelloren-kaverin pahanpäiväisesti ilmestymällä vain yhtäkkiä tämän ovelle. New Yorkin -serkun huhutaan olevan pahasti tossun alla, mutta nyt serkku on päättänyt ilmeisesti repäistä ja lähteä matkaan ilman perhettään, sanoi vaimo mitä tahansa. Aika paljon vaimo oli ilmeisesti sanonutkin.

Chennaista jatkamme Tirupatiin, jossa joukkoomme liittyvät vielä ainakin ukkelin veli, joka on saapunut myös New Yorkista, sekä Nelloren- ja Tirupatin -kaverit. Tällä kokoonpanolla on sitten kai tarkoitus rillutella Tirupatissa useampikin päivä. Minä vietän Tirupatissa ilmeisesti kolme yötä, minkä jälkeen palaan Hyderabadiin, ja ukkeli tulee kai seuraavana päivänä perässä. Hyderabadissa on tiedossa ainakin ajanviettoa appivanhempien, siskon perheen ja veljen perheen kanssa. Varmasti muutama muukin sukulainen ilmestyy näköpiiriin, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. (Ja nehän pitävät.) Ukkelin veljen vaimo lapsineen on ollut Intiassa jo kesäkuun lopusta asti, mutta ilmeisesti koko perhe palaa takaisin Amerikkaan ensi viikon lopulla.  

Eikä siinä vielä kaikki. Kun palaamme Suomeen, meitä odotteleekin täällä jo samainen New Yorkin -serkku, joka on tällä välin lentänyt takaisin USA:han, napannut mukaan perheensä, tullut Suomeen ja käynyt ainakin Ruotsin-risteilyllä.

Tässä tätä ohjelmaa olisi ainakin näin alkuun. Ei luulisi pitkästymisen ihan heti yllättävän?

Tutustumassa erääseen teknilliseen korkeakouluun, jonka rehtori anopin vanhemman sisaren mies oli. Vuosi 2005. (Kauheat leveälahkeiset housut! Muistan, että nuo olivat tuohon aikaan lempifarkkuni.)

Olemme menossa Intiaan erityisesti siitä syystä, että ukkelin sisko on nyt Intiassa. Minähän en ole tavannut ukkelin siskoa kuin kerran, New Yorkissa vuonna 1999, joten on todellakin korkea aika tavata uudelleen! Ukkeli on saanut kuulla monelta taholta ihmettelyjä, miten voi olla mahdollista, että minä ja hänen siskonsa emme ole tavanneet seitsemääntoista vuoteen. Ihmisten on ollut miltei mahdoton uskoa, ettemme vain kerta kaikkiaan ole koskaan osuneet Intiaan yhtä aikaa. New Yorkissakaan emme ole ukkelin kanssa vuosituhannen vaihteen jälkeen käyneet, vaikka käyntiä on monta kertaa mietittykin. Nyt ukkeli päätti ilmeisesti sulkea sukulaistensa suut ja järjestää meille pienimuotoista yhteistoimintaa. Siskon piti itse asiassa tulla perheineen tänä kesänä Suomeen, mutta sitten heille tuli tämä Intian-matka, ja Suomi-loma siirtyi hamaan tulevaisuuteen. 

Odotan tämänkertaista matkaa varovaisen innostuneesti. Toisaalta minua myös hieman arveluttaa lähteä. Minulla on nimittäin jostain syystä sellainen tunne, että minun ei pitäisi lähteä matkaan ollenkaan, vaan olisi parempi jäädä kotiin. Toivottavasti tämä on vain matkajännitystä eikä mikään ennakkoaavistus!

Eniten minua jännittää se, että ympärillä on koko ajan niin paljon ihmisiä. Ei niissä ihmisissä muuten mitään, mutta mitä jos olen kuolemanväsynyt, vatsani ei ole toiminut kunnolla tai olen nälkäinen, eikä ruokaa ole juuri sillä hetkellä saatavilla? Kuinka hermoni silloin kestävät? Muissa ihmisissähän ärsyttää usein eniten se, että muita ei saa toimimaan ja käyttäytymään sillä tavalla kuin itse haluaisi.:-D Jos omat hermot ovat jostain syystä jo valmiiksi kireällä, joku saattaa tahtomattaan ärsyttää, ja konfliktien vaara on ilmeinen.

Pelkään myös sitä, että tunnen itseni muiden seurassa ulkopuoliseksi. Suuressa joukossa kun voi tuntea olonsa niin paljon yksinäisemmäksi kuin koskaan yksin ollessaan. Pelko on tässä tapauksessa aika järjenvastainen, sillä tiedän, että ukkelin läheiset välittävät minusta kovasti, eikä kukaan ainakaan tahallaan jättäisi minua "ulkopuolelle". Kielenkin hallitsen nykyään sen verran hyvin, että sen takia ainakaan minun ei pitäisi ulkopuolisuutta tuntea. Ulkopuolisuuden pelko myös tavallaan ruokkii itseään: kun pelkään jääväni ulkopuolelle, alan vetäytyä huomaamattani syrjään, mikä puolestaan aiheuttaa sen, että muut luulevat minun haluavan olla rauhassa. Pitää siis vain yrittää olla rohkeasti mukana menossa, elää hetkessä ja unohtaa kaikki analysoinnit. Tietenkin jos minusta tuntuu siltä, että haluan olla hetken aikaa rauhassa, niin silloinkin on hyvä olla rehellinen itselleni eikä pakottaa itseäni muiden joukkoon.

Menipäs tämä syvälliseksi pohdinnaksi. Jatkuukin vielä. 

Vuoden 2011 talvi oli niin kylmä, että jouduimme riipimään päälle kaikki vaatteet, mitä vain löysimme. Päihin ei ollut laittaa muuta kuin tonttulakit. :-)

Tirupatin-päivätkin askarruttavat, sillä olen ainoa nainen siinä ukkelin kaveri- ja sukulaisporukassa, joka Tirupatissa on koolla. Vaimoja kun ei tällaisiin ukkojen kekkereihin oteta mukaan, eikä intialaisia vaimoja varmasti kiinnostaisikaan mikään ukkojen illanvietto. Minä taas istun mieluummin ukkojen kanssa juomassa kaljaa kuin katsomassa naisten kanssa televisiota. :-) Aika monet kerrat on ukkelin kaverien ja sukulaisten seurassa tullut istuttuakin, eikä kukaan ole koskaan mitenkään osoittanut, etten olisi tervetullut joukkoon, päinvastoin.

Nyt olen kuitenkin ajatellut, että ukot saavat minun puolestani juhlia keskenään, ja minä yritän keksiä siksi aikaa jotakin muuta tekemistä. Olen kai tullut vanhaksi, kun juhlista sivuun jättäytyminen ei tunnu ollenkaan kamalalta ajatukselta. Luulen myös, että juhlat eivät yhtä naista kaipaa: ukoilla on varmasti paljon hauskempaa keskenään. Alkoholikin saattaisi alkaa houkutella, kun kaikki muut sitä kuitenkin nauttivat. Tuskin yksi olut maata kaataisi, mutta en tiedä, uskallanko ottaa sitä riskiä, että menetän taas yöuneni.

Nelloren-kaveri uittaa viskilasissaan banaania, koska hän oli kuullut, että banaani imee itseensä alkoholia.                       Vuosi 2004.

Sadekausikin arveluttaa. Muuten ei ole hirveästi väliä, vaikka sataisikin koko ajan (vaikka eihän se mitään kivaa olisi), mutta olisi kiva, jos edes Taj Mahalille sattuisi sateeton hetki. Olisi aika kurjaa, jos kaatosade pilaisi meidän kaikkien ensimmäisen (ja todennäköisesti myös viimeisen) Taj Mahal -käynnin. Mutta eipä sillekään oikein mitään voi, jos retki menee vituroilleen. Ainakin matka jää kaikkien mieliin - jos ei ihan parhaalla tavalla, niin jollakin tavalla kuitenkin.

Taj Mahalissa on muuten geokätkökin, minkä panin ällistyneenä merkille geokätkösivustoa tutkiessani. Kätkö ei tosin ole perinteinen purkkikätkö, vaan kyseessä on ns. virtuaalikätkö: Taj Mahalilta pitäisi lähettää sähköpostia kätkön piilottajalle ja vastata tämän antamiin kysymyksiin. Toisella puolella Yamuna-jokea olisi ihan oikea kätkökin, mutta sekin taitaa jäädä minulta etsimättä, kun en viitsi odotuttaa muita sen takia, että etsiskelen jotain pakastusrasiaa.

Kukkapillistä tuntuu tulleen viime aikoina melkoinen matkailublogi. Se ei ole ollut mitenkään tarkoitus, mutta viime aikoina on vain tullut liikuskeltua siellä sun täällä sen verran, että matkajuttuja on ollut paljonlaisesti. Mutta eiköhän tilanne syksymmällä taas normalisoidu!