Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


perjantai 10. kesäkuuta 2016

Tunnetko olosi nyt huijatuksi?

Tällä viikolla sattui pari tapausta, jotka saivat minut toteamaan, että eipä ole koira karvoistaan päässyt, vaikka niin luulikin. 

Ensinnäkin entisestä koulustani (siis siitä, josta juuri valmistuin), tuli minulle postista noudettava kirje. Ihmettelin, että mitä sieltä minulle nyt enää lähetellään, kun tutkintotodistuskin oli tullut jo aikoja sitten. En kiirehtinyt kirjeen noutamisen kanssa, vaan noutolappu kuljeskeli lompakossani usemman päivän.

Kun vihdoin hain ja avasin kirjeen, en meinannut uskoa silmiäni. Stipendi! Opettajakunta oli myöntänyt minulle stipendin, koska olin "menestynyt opinnoissani, osoittanut ammatillista kasvua ja toteuttanut oppilaitoksen arvoja työssäoppimisessani".

Miten iloiseksi tulinkaan! Ihan mahtavat juttu! Voiko tämä olla tottakaan?

Pian epäilykset kuitenkin valtasivat mieleni. "Tämä on varmaankin jotain pilaa." "Kirje oli oikeasti tarkoitettu jollekin muulle, ja se tuli minulle vahingossa. Eivätpä ole tuon tarkempia nimien ja osoitteiden kanssa!" "Varmasti ovat antaneet stipendin monelle muullekin, joten turha tässä on iloita ja kuvitella olevansa millään lailla erityinen." "Säälistä ovat tämän varmaan minulle antaneet."

Ilo kaikkosi, ja vanha tuttu epävarmuus astui tilalle. Olenkohan minä edes ansainnut tätä? Todistuksessani oli toki pelkkiä kiitettäviä, mutta arvosanani olivat tulleet ahkeroimalla ja tekemällä kovasti töitä, ja ahkeruudesta palkitseminen on jotenkin noloa. Enhän minä ole edes erityisen hyvä missään; olen vain sellainen puurtaja, jolla sattuu olemaan hyvät istumalihakset. Uskon muutenkin, että kuka tahansa voi saavuttaa lähes mitä tahansa, jos vain tarpeeksi halua löytyy ja jos on valmis tekemään riittävästi töitä. Onneksi kukaan ei sentään koskaan saanut selville, kuinka tyhmä oikeasti olen!

Näyttää oikealta mutta ei ole.

Minulla oli (vieläpä samana päivänä) treenit salilla PT:n kanssa, ja minun piti treenin lopuksi suorittaa yksi kolmen liikkeen ja kolmen kierroksen sarja niin nopeasti kuin pystyin. Kävikin sitten niin, että suoriuduin sarjasta nopeammin kuin kukaan PT:n asiakkaista aiemmin, ajassa kahdeksan minuuttia ja viisikymmentä sekuntia. Samalla tavalla oli käynyt itse asiassa toisessa treenissä pari viikkoa aiemmin, jolloin olin kuulemma lyönyt jopa PT:n itsensä ajan. Olin tuolloin ensin epäillyt, että PT jostain syystä valehteli minulle, koska en kai minä nyt oikeasti voinut suoriutua kierroksesta nopeammin kuin hän itse. Pian olin keksinyt asialle kuitenkin loogisen selityksen: PT ja muut olivat varmasti käyttäneet painavampia painoja kuin minä, ja siksi heillä oli mennyt enemmän aikaa kuin minulla. Kun olin tarpeeksi kauan jankannut PT:lle painavammista painoista, hän myönsi, että kyllähän hänen kahvakuulansa olivat saattaneet painavammat olla. No niin, siinä se nyt nähtiin: tulokset eivät olleet vertailukelpoiset ollenkaan! Tällä toisella kerralla, jolloin sarjassa ei käytetty mitään painoja, selitin hyvän tulokseni sillä, että PT:n muut asiakkaat taisivat olla kaikki jotain eläkeläisiä, kun eivät olleet parempaan aikaan pystyneet. Mitenkään muutenhan hyvää tulostani ei pystynyt selittämään.

Kyllä minä jollakin tasolla ymmärrän, että saatan olla ihan hyvässä kunnossa, mutta sitä en allekirjoita, että olisin itse omalla treenaamisellani mitään saavuttanut, vaan kunto on tullut minullekin jotenkin vahingossa, samoin kuin ne kiitettävät arvosanatkin. Onhan se tietysti jännittävää ihmetellä sitten jälkeenpäin, että kuinkas tässä nyt näin kävi - sain yhtäkkiä stipendin tai suoriuduin treenistä loistokkaasti, vaikka en ollut itse tehnyt asian eteen mitään. Ihan vain taivaasta tipahti tuommoinenkin yllätys. Haittapuoli on sitten se, että joudun elämään jatkuvasti pelko persiissä: milloin joku saa selville, että olen oikeasti tyhmä kuin saapas ja lötkö kuin makkara, joka ei jaksa tehdä edes yhtä vatsalihasrutistusta.

Luin taannoin huijarisyndroomasta, ja tunnistin heti itseni. Huijarisyndroomasta kärsivä ihminen pelkää muiden saavan selville, että hän ei olekaan niin pätevä kuin muut luulevat hänen olevan. Todellisen ja koetun minän välillä on siis ristiriita, vaikka minä en oikein ymmärrä tätä ristiriitaa. Mikä se sellainen todellinen minä edes on, ja kuka sen määrittelee? Miksi jonkun toisen kuva minusta olisi jotenkin todellisempi kuin minun oma kuvani itsestäni? Enkö minä itse tunne itseni parhaiten? Minullehan koettu ja todellinen minä on yksi ja sama: tyyppi, joka ei oikeasti osaa mitään ja joka koko ajan pelkää, että muut saavat tämän selville.

Samma här.

Huijarisyndrooman, kuten monen muunkin, ongelman juuret löytyvät tietysti lapsuudesta. Psykologi Teemu Ollikaisen mukaan huijarisyndrooman taustalla on usein se, että vanhemmat eivät ole osanneet antaa lapselle arvostusta (syyttäkäämme vanhempiamme kaikesta, niin ei tarvitse itse ottaa vastuuta mistään). Ollikaisen mukaan taustalla voi olla myös koulukiusaamista, heikkoja ystävyyssuhteita, tunne ulkopuolisuudesta tai hyljeksittynä olemisesta oman ikäistensä joukossa. Olisi mukava sanoa, että mikään edellä mainituista ei voi pitää kohdallani paikkaansa, mutta valehtelisin, jos niin väittäisin. Kaikkea on koettu.

Menneisyyteen tuijottelun sijasta minua kiinnostaisi ennemminkin tietää, kuinka tästä huijaritunteesta pääsisi eroon. Olen itse huomannut, että mitä enemmän osaamista ja onnistumisia elämän aikana on tullut, sitä enemmän olen alkanut itsekin uskoa, että en ehkä olekaan ihan niin kyvytön ihminen kuin olin kuvitellut. Toistuva myönteinen palaute auttaa näkemään itsensä toisessa valossa, muiden silmin. Jos palautetta sen sijaan ei tule, tai se on jopa kielteistä, se pelkästään vahvistaa kuvaa itsestä huijarina. Onko se siis loppujen lopuksi onnesta kiinni, että pääsee huijarikokemuksestaan eroon - vaaditaan vain tarpeeksi onnea, jotta kohtaisi ihmisiä, jotka valavat uskoa omiin kykyihin? Vai pystyisikö asiaan kuitenkin itsekin vaikuttamaan? Itselleni on ainakin kovin vaikea hiljentää päänsisäiset muistuttelijat, jotka aina löytävät selitykset sille, miksi en ole ansainnut jotain tai miten olen saanut jotakin vahingossa. On helpompi syyttää onnistumisestaan vaikka onnenapiloita kuin ottaa itselleen minkäänlaista kunniaa.

Ei mulla muuta.



26 kommenttia:

  1. Voi Satu, onnea stipendistä!
    Kyllä se vaan on sinun uskottava, että olet hyvä. Opiskelut menivät loistavasti ja treenit ovat sujuneet mallikkaasti. Huijausta ei saanut kukaan selville :D

    Vakavasti puhuen, ymmärrän tuon ajatuksen hyvin ja itsekin varsinkin nuorempana sitä kokenut. Nyt alkaa jo olla usko omiin kykyihin, joissain asioissa ja tekemisissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rantakasvi. ♥ Minä en kyllä usko, että olisin jotenkin hyvä, mutta mukava, jos joku muu uskoo. :-) Ja jos joku saikin huijaukseni selville, niin ainakaan en itse tiedä sitä. :-D

      Mukavaa viikonloppua sinulle!

      Poista
  2. Onnea Satu! Mullakin on ollut aikoinaan naita huijarisyndrooman pienia viitteita eli tunnistan kylla vahan itseani tuosta, taalla Turkissa olen myös tavannut ihmisia joilla on taysin vastakkainen syndrooma eli aivan uskomattomat uskot omista taidoista, jotka eivat vastaa todellisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Petra. :-)

      Olen havainnut myös intialaisissa sellaisia tyyppejä, jotka kuvittelevat kaiken olevan heille mahdollista. Uskoa omiin kykyihin ei ainakaan puutu. :-)

      Poista
  3. Mahtavasti onnea stipendistä,olet ollut enemmän kuin ahkera,hyvä sinä! Ja myös kuntoilusta hattua nostan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jael. :-) Mitähän sille ahkeruudelle on viime aikoina tapahtunut, kun musta on tullut mestariluokan laiskottelija. :-D

      Poista
  4. Onnea stipendistä. Olen itsekin ollut päättämässä stipendeistä tänäkin keväänä, usko pois, ei niitä turhasta anneta. Stipendiaatit vaan pomppaavat joukosta. Ihanaa, että ovat maininneet nuo arvot ja niiden näkyminen asiakastyössä. On tietenkin kunnioitettavaa, että sait hienoja numeroita, mutta vielä kunnioitettavampaa on, että osaat /jaksat kohdata asiakkaita lämmöllä ja kunnioittavasti. Arvostan tuota stipendiäsi paljon. Pirjo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Pirjo. Toit minulle vähän toisenlaisen näkökulman asiaan ja sait minut ajattelemaan, että ehkä olen kuitenkin jollakin tavalla stipendini ansainnut. Ja olen ihan samaa mieltä siitä, että työelämässä asiakkaan kohtaaminen merkitsee paljon enemmän kuin mitkään hyvät numerot todistuksessa. Ilman arvostusta, läsnäoloa ja välittämistä hoitotyöstä jää puuttumaan se, mikä monelle merkitsee kaikkein eniten.

      Poista
  5. Saitpa hienon yllätyksen, onnittelut siitä! Nuo perusteet pitävät varmasti paikkansa, joten nauti vaan ansaitsemastasi palkkiosta ja ilman epäilyjä.

    Olen joskus lukenut huijarisyndroomasta. Mahtaa olla ikävä ja raskas seuralainen. Itselle tuollainen ajatusmaailma on aika vieras. Huonommuuden tunteet on toki tuttuja minullekin. Minä taidan vain olla sen verran yksinkertainen tapaus, että en osaa olla muuta kuin mitä olen. Joten huijaus ajatuksena tuntuu aika vieraalta. Olen oppinut tähän ikään mennessä tuntemaan omat hyvät ja huonot puoleni, vahvuuteni ja heikkouteni. Niitä huonoja ominaisuuksia tai heikkouksiani en pysty täysin peittämään muiltakaan, vaikka joskus sitä toivoisinkin.

    Pitäisiköhän sinun laittaa se stipendi kehyksiin ja aina epäilyn hetkellä voisit katsahtaa sitä. Onnittele nyt vaan reilusti itseäsi hyvin tehdystä työstä ja nauti viikonlopusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Huijarisyndrooma on tosiaan raskas seuralainen. Ei ikään kuin koskaan pysty nauttimaan mistään saavutuksistaan koko sydämestään, kun ei ole omasta mielestään koskaan mitään ansainnut. Olen päässyt huijaritunteista jossakin määrin yli, mutta näköjään ne kuitenkin aina putkahtavat pintaan, kun on itselle tarpeeksi iso asia kyseessä.

      Tiedätkö, taidan ottaa neuvosi ihan kirjaimellisesti ja kehystää stipendin ja laittaa sen seinälle. Sen vierelle voisin laittaa yhdestä (ensimmäisestä, joka tuntui aluksi kaikkein kauheimmalta) harjoittelupaikasta saamani läksiäiskortin, joka muistuttaa minua aina siitä, miten hienoksi kokemukseksi tuommoinen harjoittelukin voi vaikean alun jälkeen kääntyä.

      Mukavaa viikonloppua! Toivottavasti vähän lämpenee!

      Poista
  6. Hieno silmienavaus! Saat minulta stipendin itsetuntemuksesta!

    Onkohan sukua huijarisyndroomalle, että kun soitan pomolle olevani sairaana ja jääväni kotiin, minusta aina tuntuu että valehtelen, vaikka olisi pää kainalossa. En ole oikeasti tarpeeksi sairas kuitenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos stipendistäsi, Keskeneräinen! Näitähän tulvii nyt ovista ja ikkunoista. :-D

      Kyllä tuo kuulostaa aivan huijarisyndrooman sukulaisilmiöltä. Onneksi en itse koskaan sairastu, niin ei tarvitse ilmoittaa olevansa sairas. Tai jos sairastunkin, niin sairastun vapaapäivien tai lomien aikana. Noroviruskin iski viimeksi sopivasti pitkän viikonloppuvapaan aluksi, niin oli riittävästi aikaa sairastaa.

      Poista
  7. Onnea stipendista!!!
    Olisko tama aika suomalainen syndroomi myos?
    Siis tyyliin: "Ai kun sinulla on natti mekko!" "Ja pyh, Loytotexista viidella eurolla ostin".
    "Voi miten kaunis piha ja upeat kukat!" "Eihan tuo nyt kummonen ole, valilla vahan kuopsuttelen maata"
    tuohon tyyliin, kehuja ja arvostusta ei osata ottaa vastaan ja onhan niita sananlaskujakin, "vaatimattomuus maan perii" ja vaikka mita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anu!

      Hyvä pointti. Itse ainakin uskon, että kyseessä on erityisesti suomalaisille tyypillinen ilmiö. Meitä suomalaisia taitaa leimata usein jonkinlainen vaatimattomuus ja itsensä vähättelyn tarve, ja oman itsensä ja suoritustensa esille tuomista pidetään huonona asiana. Tosin tämä on ehkä muuttumassa, ja nykypäivän nuorisolla on jo aivan toisenlainen asenne.

      Ja kuten Petra tuossa edellä toi ilmi, sitten taas Turkista (ja Intiastakin) löytyy aivan päinvastaisia esimerkkejä - ihmisiä, joilla on kovin suuret luulot itsestään.

      Loytotex kuulostaa kyllä paljon paremmalta kuin Prisma. ;-)

      Poista
  8. Samansuuntaista meinasin kirjoittaa kuin Anumorchy. Että onko ne kuitenkin ne "vaatimattomuus kaunistaa" ja "ihmisen pitää olla nöyrä"-kasvatusperiaatteet, joista tulee tuo ihan todellinen vaatimattomuus. Siis sellainen, että vaikka tietää osaavansa jotain tai olevansa jossain hyvä, niin sitä kuitenkin on taipuvainen ajattelemaan, että "no ei tässä nyt mitään erikoista ole" tai jotain.
    Tunnistan niin hyvin itseni noista sun jutuista. Ja ihan kirjaimellisesti myös tosta PT:n testistä. Itsekin kun sain sen kuntorempan lopputestissä tulokset, joita valmentaja nauroi ääneen. Sanoi, ettei ole ollut kellään hänen testaamallaan miehellekään semmoisia lukemia. (Jonka jälkeen ajattelin, että no onpas ollut harvinaisen huonokuntoista porukkaa varmaan..). Mutta kun näin siitä käteeni lyödystä taulukosta, että oikeasti mun tulokset oli miestenkin taulukossa lokeron "erinomainen" yläpäässä, olin taipuvainen uskomaan, että ehkä siitä mun ahkerasta ja tunnollisesta treenistä on kumminkin ollut hyötyä.. Ja siitä tuli kyllä tosi hyvä mieli.

    Onnea stipendistä! Olet sen ansainnut <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnittelut hienosta saavutuksestasi! Ihan mahtavaa, että tunnollinen treenaaminen näkyy ja että kuntosi on kohonnut huippuunsa! Nauti nyt työsi hedelmistä ja onnistumisen tunteesta. :-)

      Vaatimattomuudessa ja huijarisyhdroomassa on varmasti paljon samaa, mutta jäin miettimään, että ainakin omalla kohdallani kyse taitaa olla jostakin syvemmän tason ongelmasta. Vaatimaton ihminen kai tietäisi olevansa hyvä, vaikka muuta esittäisi, mutta huijari ei usko/tiedä olevansa hyvä tai pätevä, eikä hän voi käsittää, miten joku voi sellaista edes ajatella. Että muiden täytyy olla sokeita tai puolueellisia, kun he niin ajattelevat. Tai sitten he eivät vain tunne huijaria oikeasti, koska muutenhan he tietäisivät asioiden todellisen laidan.

      Poista
  9. Mielestäni suomalaiset ei ole niin itsevarmoja kuin esim. saksalaiset. Muistan kun aloitin työpaikassa, samaan aikaan siellä aloitti aputyttö, joka kehui niin englannin taitojaan, että häpesin lyhyttä kouluenglantiani kunnes tajusin, että se tyttö oli lukenut yhden vuoden enkkua eikä osannut yhtikäs mitään. Jätä sä nyt vaan huijaukset, olet pätevä tyyppi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut ihan saman, että suomalaiset ovat aika varovaisia oman osaamisensa esille tuomisessa, kun taas muunmaalaisille vähäinenkin osaaminen voi tarkoittaa sitä, että hallitsee asian. Mutta eihän sitä voi sanoa osaavansa jotakin, ennen kuin hallitsee asian täydellisesti...

      Poista
  10. Ensinnäkin onnea stipendistä ja toiseksi kiitos tästä kirjoituksesta, en ole koskaan kuullutkaan huijarisyndroomasta, mutta tuo kyllä selittää monta asiaa itsessäni😊 ja ristiriidasta muiden näkemyksien kanssa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anu. :-) Ja kiva, jos tästä kirjoituksesta oli jotain "hyötyä".

      Mukavaa sunnuntaita sinulle!

      Poista
  11. Suomessa ei ole nähty myönteisen palautteen merkitystä ihmisen itsetunnon kehitykselle. Ei mitään turhaa kehumista tyhjästä, vaan rehellistä hyvää palautetta siitä missä on onnistunut ja missä on hyvä. Ei ole ihme, että meidän maamme kantaa läjäpäin huonon itsetunnon omaavia ihmisiä päällänsä. Negatiivista palautetta kyllä viljellään ja lyödään lyötyjä. En tiedä onko tällaista huijarisyndroomaa missään muussa maassa olemassakaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä ainakin löysin aiheesta tietoa etsiessäni paljon tietoa englanniksikin (englanniksi ilmiö tunnetaan nimellä 'impostor syndrome'), joten kyllä samaa ongelmaa muuallakin maailmassa on, mutta en sitten tiedä, missä määrin Suomeen verrattuna.

      Uskon ja toivon, että myönteisen palautteen antaminen on muuttunut viime vuosina parempaan suuntaan. Sen sijaan meidän sukupolvemme on varmasti kärsinyt myönteisen palautteen puutteesta. Eihän lasta saa kehua, ettei se vaan ylpisty!

      Poista
  12. Hienoa Satu, olet ihan varmasti ansainnut stipendisi. Kuten tuolla aiemmin oli, niin kyllä ne stipendit ihan oikeasti annetaan niille, jotka ne ovat ansainneet.

    En ollutkaan kuullut tuollaisesta syndromasta. En sitä tunnista itsestäni, mutta sellaisen, että "turha mun on edes yrittää kun en kuitenkaan onnistu" on todella tuttua. Ja sitten jää edes yrittämättä. Ja se, että jos joku kehuu, niin usein huomaan ajattelevani, että toi valehtelee tai sitten sillä on jokin taka-ajatus siinä.

    Juuri eilen sain kehuja ja vaikka itse hieman ajattelinkin, että olen kehut ansainnut, niin menin jotenkin lukkoon enkä osannut oiken sanoa siihen mitään. Myöhemmin ajattelin, että olisi pitänyt vaan todeta, että mä olen itse aivan samaa mieltä. Kuka se kissan hännän nostaa ellei kissa itse?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, CurryKaneli. Pakko kai se on uskoa, että olen tehnyt jotain oikein. :-)

      Minuakin on vaivannut aiemmin tuollainen "turha yrittää" -asenne. En tiedä, mihin se on kadonnut, kun ei se enää nykyään vaivaa! Lähden nykyään ihan mieluusti kaikenlaisiin yrityksiin mukaan, koska ajattelen, että jos onnistun, hyvä, ja jos epäonnistun, niin sekin on hyvä. Epäonnistuminen kun opettaa niin paljon enemmän kuin onnistuminen. :-)

      Minunkin on vaikea vastaanottaa kehuja. Tai sellaiset pienet arkipäiväiset kehut, kuten vaatteen kehuminen, on helppo vastaanottaa kiitoksella, mutta "perustavammanlaatuisten" kehujen vastaanottaminen onkin sitten vaikeampi homma.

      Poista
  13. Hurjasti onnea stipendistä! Olet varmasti ansainnut sen.

    Moni on täällä todennut, että huijarisyndrooma on yleinen ilmiö ja jos ei ihan huijarisyndrooma, niin joku suomalaisiin iskostettu nöyryys. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että nöyristely. Nöyryys on minusta positiivista, koska aina on opittavaa, parannettavaa ja nöyryys elämää kohtaan on sinänsä hyvä asenne. Siitä nöyristelystä pitäisi päästä tämän kansan - ja erityisesti naisien- eroon ja opittava arvostamaan omia vahvuuksiaan ja saavutuksiaan. Ja opittava iloitsemaan menestyksestään. Minulle 20v miesten maailmassa on antanut paljonkin oppia nöyristelystä poispäin, mutta vielähän se aina välillä iskee jostain :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kepponen. :-)

      Olen aivan samaa mieltä kanssasi, että nöyryys on hyvä asia, mutta nöyristely ei. Nöyryys jättää tilaa kehitykselle ja pitää mielen avoimena. Ravintolamaailmassa esimerkiksi painotetaan paljonkin sitä, kuinka hyvä kokki on nöyrä, ja ihailenkin sitä, kuinka monet huippukokitkin ovat säilyttäneet nöyryytensä eivätkä ole antaneet pissin nousta päähän. Nöyristely taas on ihan turhaa eikä johda mihinkään.

      Poista