Jos jokin esine tuottaa sinulle iloa, pidä se. Jos ei, piilota se kaappiin.


torstai 9. lokakuuta 2014

Täyslaidallinen paskaa

Blogit ovat aina täynnä kaikkea ihanaa: tunnelmallisia kuvia, elämän ihastelua, ikimuistoisia tapaamisia ystävien kanssa, onnellisuutta ja kaikenmoista diipadaapaa. Mietin joskus (aika usein), että mahtavatko nämä elämän ihastelijat salata todellisesta elämästään paljonkin, vai olenko minä ainoa ihminen, jonka elämä on välillä täyttä paskaa. Ainoa, jonka elämä tuntuu menevän päin helvettiä.

En ole viime aikoina juurikaan kirjoitellut, sillä minulla on ollut käynnissä ns. suuri elämänmuutos, joka on pitänyt minut kiireisenä. Kun pahimmat kiireet loppuivat ja alkoi taas uudenlainen jakso elämässä, alkoi vitutus, jollaista en ole aiemmin kokenut.

Nykyään puhutaan paljon mukavuusalueesta ja siitä, kuinka omalla mukavuusalueellaan ei saisi olla. Mukavuusalueelta pitäisi pyrkiä tietoisesti pois, jotta voisi kehittyä ihmisenä. Onhan se nyt ihan kamalan väärin, jos ihminen tuntee olonsa turvalliseksi, ja elämä tuntuu olevan hallinnassa.

Päätin sitten minäkin tulla ulos omalta mukavuusalueeltani, ja tulinkin sieltä melkoisella rytinällä. Eksyin lopulta niin kauas, että voisin sanoa olevani tällä hetkellä Kuussa. Minusta sellainen, joka väittää, että omalta mukavuusalueeltaan ulos tuleminen on sitä, että uskaltautuu kuuntelemaan sellaista musiikkia, jota ei normaalisti kuuntele, ei tiedä mukavuusalueelta poistumisesta yhtään mitään. Tuollaiset puheet ovat pelkkää lässytystä. Vai olenko käsittänyt mukavuusalueelta poistumisen jotenkin väärin, kun uuden etsiminen on herättänyt minussa inhoa, pelkoa ja jopa suoranaista paniikkia? Ehkä olenkin lähtenyt vain liian kauaksi? Ehkä olisi pitänyt vain ruveta harrastamaan laskuvarjohyppyä tai vuorikiipeilyä - kuolemassa kun ei ole mitään pelottavaa; elämässä on.

Tämä kaikki on tietysti johtanut perustavanlaatuiseen itsetutkiskeluun, ja kaikki aiemmat kriisini ovat alkaneet tuntua yhtä pelottavilta kuin postimerkkeily. Kuinka olenkin onnistunut tekemään ihan mitättömistä vastoinkäymisistä niin suuria ongelmia? Eiväthän ne ole olleet mitään näihin nykyisiin verrattuina!

Sekin tässä harmittaa, että sitä aiempaa mukavuusaluettani ei enää ole. Se lakkasi olemasta sillä hetkellä, kun sieltä poistuin. Nyt nimittäin tiedän, että pystyn halutessani niin paljon enempään, ettei se vanha mukavuusalueeni (lue: elämäni) enää tyydytäkään. En todellakaan halua palata vanhaan, mutta edessäkin on tiilimuuri: olen jäänyt jumiin jonnekin entisen ja tulevan välille, eikä kumpaankaan suuntaan ole oikein menemistä. Kuinka monta kertaa ihminen voi aloittaa alusta tuntematta itseään idiootiksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi? Lukumääriä en tiedä, mutta minä olen tämän rajan nyt saavuttanut. Koko elämäni on mennyt päin persettä, ja nyt tuli jo paskatkin. (Pahoittelen, etten jaksa pahoitella kielenkäyttöäni.) 

Että terveisiä vaan niille kaikille, jotka lirkuttelevat onnesta soikeina: tällaista on pieleen mennyt elämä. Minun elämäni.

Space: The final frontier
These are the voyages of the Starship Cornholio
Its lifelong mission
To explore strange new worlds
To seek out new life and new civilizations
To boldly go where no man has gone before

65 kommenttia:

  1. Asia kirjoitus. Että tervetuloa vaan tänne paskassa (pardon my french!) tarpojien joukkoon! Mun mielestä toi "mukavuusalueelta poistuminen" ihan sheissea, sillä tarkoitetaan jotain sellaista kun kerrotaan kuinka x vaihtoi miljonäärijohtajaduunistaan pottujen viljelyyn ja sillä on niin kivaa (no kai sillä nyt on kivaa kun sillä on ne miljoonat siellä pankkitilillä lämmittelemässä eli ihan sama vaikka potut jäi itämättä). Tai sitä kun joku joka koskaan ei ole käynyt lähi-Alepassa kaupassa vaan aina Stockan Herkussa ja sitten uskaltautuukin johonkin lähiöalepaan ja oo, kuinka kivaa se onkaan (toimitus haluaa tässä kohdin huomauttaa: paitsi meidän lähiö-Alepassa missä metsien miehet pissaa pullopalautuslaitteeseen, se ilmeisesti etäisesti muistuttaa jotain pisuaaria???).

    Se mistä luulen, että kirjoittelet, on jotain muuta kuin mukavuusalueelta poistumista. Se on sitä kun ovi menee takana kiinni sinne mukavuusalueelta ja edessä on iso musta aukko. Nykypäivänä on vaan sellainen kummallinen yleinen käsitys, että kaikkien pitäisi koko ajan löytää itsensä uudestaan, kokeilla kaikkea mikä saa kauhupissat lirahtamaan housuun ja olla pirun innostunut kaikesta diipadaapasta ja sen sellaisesta. Sohvan nurkassa villasukat jalassa köllöttelevät, vailla megaura-ambitioita olevat ihmiset ovat nykypäivänä ihan nou-nou.

    Jaa, mikäs mun tän jaarittelun pointti olikaan taas... ai niin, kyllä se elämä on meillä kaikilla ihan paskaa ainakin toisinaan, paskan määrä vaan on vähän eri ihmisestä riippuen. Toisten niskaan sataa enemmän paskaa kuin toisten ja loput (ainakin monet bloggarit) piilottavat sen paskansa jonnekin halkolaatikon pohjalle ettei kukaan vaan näe ja jotta kulissit ainakin on kunnossa. Paskakin kun on nätti kunhan se vaan oikein osaa kuorruttaa!

    Hauska juttu bloggaamisen taidosta on: https://www.youtube.com/watch?v=o_5OtsdBBIg

    Mutta jos se yhtään lohduttaa, allekirjoittanut on ainakin tarponut melkoisessa paskassa elämässä aika hiljattainkin mutta hengissä ollaan edelleen. Jonain päivinä on vähän sellainen "ranteet auki"-fiilis mutta niin kauheaa kun se onkaan lohdutan aina itseänä toteamalla että elämässä (onnellisessa ja onnettomassa) on se hyvä puoli että se ei kestä ikuisesti! Lohdullista, eikö...


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kanssa huomannut, että mukavuusalueelta poistumisesta puhutaan joskus aika huvittavissa yhteyksissä. Vaikka onhan se tosiaan aikamoinen muutos käydä Stockan jälkeen Alepassa, ainakin jos tarkoitetaan meidän lähi-Alepaa, joka kuulostaa hyvin samantyyppiseltä kuin teidän Alepakin. Mutta jos laittaa pyykkipojan nenään, korvatulpat korviin ja vaaleanpunaiset lasit silmille, niin meidänkin Alepa on oikeastaan ihan siedettävä paikka.

      On kyllä ihmeellistä, että ihmisellä pitäisi olla koko ajan sata rautaa tulessa (ja mitä erikoisemmissa jutuissa, sitä parempi). Että ne sohvalla lötköttelijät ovat tosiaankin totaalisen out – mitä kamalaa elämän haaskausta, kun ei ymmärrä asettaa itselleen enemmän haasteita! Jos uskoisi jälleensyntymään, niin voisi edes puolustella lusmuiluaan sillä, että ehtiihän sitä seuraavassa elämässäkin.

      Tuo video oli hauskan karmea. Vaikka tuo tuskin kuvaa kenenkään bloggarin oikeaa todellisuutta (toivottavasti ei!), niin luulen silti, että aika moni bloggaaja tunnistaa siitä jotain. Kaiken saa näyttämään kivalta ja halutulta, jos sen vain (kuten sanoit) kuorruttaa oikein. Se, joka haluaa näyttää elämänsä pelkästään myönteisessä valossa, saa tehdä kaikin mokomin niin. Minä taas olen sellainen “tosiasiat ovat tosiasioita” -tyyppi: totuus ei muuksi muutu, vaikka sitä kuinka yrittäisi kaunistella. En saisi mitään iloa siitä, että saisin jonkun kuvittelemaan elämäni olevan jotenkin haluttavaa tai kadehdittavaa. Tässä kohtaa moni varmaan ihmettelee, että pitääkö elämänsä paskuudesta kertoa blogissa, julkisesti, ja suoraan sanottuna ihmettelen sitä joskus itsekin. Mutta ehkä tämä on puoleltani jonkinlainen alitajuinen kannanotto yltiöpositiivisuutta kohtaan: tällaista se elämä joskus on - repikää siitä.

      Tuo viimeinen lause lohdutti erityisen paljon. Eihän tämä elämä tosiaan ikuisesti kestä!

      Poista
  2. Mikähän sado- masokisti minä oikein olen? Minusta tuntui vain niin hyvälle lukea ajatuksiasi. Paskamainen olotila on tullut viime kuukausina liiankin tutuksi ja sinä osasit ilmaista sen sanoiksi! Minä olen luullut, että minä olen ainoa tässä kurjuuden maksimoinnissa. Vasta oli korvapuustipäivä, kohta on nenäpäivä. Missä viipyy kansallinen paskapäivä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos paskamainen kirjoitukseni tuotti iloa.

      Kannatan ehdottomasti kansallista paskapäivää! Sinä päivänä olisi kaikenlainen tekopirteys ja positiivisuus kielletty, ja kaikki saisivat rypeä kuka missäkin ihan luvan kanssa yhden päivän ajan!

      Poista
    2. Oli ihan pakko pistää vielä kommentti takaisin. Ei kirjoituksesi tuottanut minulle iloa, en suinkaan minä iloitse pahasta olostasi. Kuten itse kirjoitit blogit (ja yleensä muiden elämä) tuntuu usein olevan yhtä auringonpaistetta (pusi, pusi ja nami, nami). Postauksesi tuntui jotenkin lohduttavalle. Muistutti taas siitä, että kyllä meillä useimmilla on joskus niitä vaikeita aikoja, vaikka se välillä ainakin minulta unohtuukin. Mukavuusalueen lisäksi ehdotan boikottia sanalle voimaantuminen. Kiitos mielenkiintoisesta blogista! Terveisin lukija paska kaupunnista.

      Poista
    3. Ymmärsin kyllä, mitä tarkoitit, mutta taisin ilmaista asian vähän tökerösti. :-) Ja se on kyllä totta, että vaikka muiden vaikeudet eivät tee omaa elämää yhtään sen paremmaksi, niin joskus on hyvä saada muistutus siitä, että ei ole ainoa, jonka elämä on joskus vaikeaa, vaan samanlaista suossa tarpomista se on joskus meillä kaikilla.

      Kannatan ehdottomasti boikottia sanalle voimaantuminen! Inhoan sitä sydämeni pohjasta. Mitä sekin oikein tarkoittaa? Epämääräistä lätinää tuokin sana.

      Poista
  3. Tsemppiä välitilasta ulos löytämiseen ja paskanlapiointiin.

    Itse joudun työssäni säännöllisen epäsäännöllisesti "poistumaan mukavuusalueeltani" eli tekemään jotain mitä en osaa, mitä kukaan ei ole määritellyt eikä ohjeista. Se nyt on tietenkin aika pientä verrattuna isoihin elämänmuutoksiin, mutta sekin kuormittaa tuntuvasti. Siitä huolimatta, että minulla on tosiaan kokemusta. Voin vain kuvitella, että millaiset on fiilikset kun elämä muuttuu perustavanlaatuisesti. Se pitää todeta, että mukavuusalueelle poistuminen ei ole jalostanut minua mihinkään suuntaan.

    Itselläni on vuosikymmen aikaa elämäni ainoasta kriisistä. Sen jälkeen on ollut lähinnä pientä vastoinkäymistä. Joskus olen kirjoitellut jotain niistä muistiin siinä vaiheessa, kun alan nähdä homman koomiset puolet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itsekin ollut sellaisessa työssä, joka vaati jatkuvasti mukavuusalueelta poistumista, ja se oli kyllä aika stressaavaa. Siihen vaikutti varmaan sekin, että en kokenut työtä kovinkaan mielekkäänä. Ehkä mukavuusalueelta poistuminen on siedettävämpää ja palkitsevampaa silloin, jos on kyseessä työ, josta muuten pitää?

      Minäkin olen epäillyt, että mukavuusalueelta poistuminen ei välttämättä jalosta ihmistä mitenkään. Kiva kuulla tämä nyt ihan omakohtaisesti koettuna. Ja miksi ihmisen pitäisi koko ajan edes “jalostua” - eikö ihminen saisi vain olla sellainen kuin on, varsinkin jos on elämäänsä tyytyväinen?

      Poista
  4. Aivan tavattoman kiinnostava postaus! Heti tekee mieli tulla entisen mukavuusalueesi postiluukusta kurkkimaan, että mitäs täällä on tekeillä ja mikä juttu tää oli.

    Minäkin näin sen vaivan, että kävin kopioimassa linkin tuonne Äiti on nyt koneella -videoon, mutta joku anonyymi olikin jo ehtinyt ensin. Kai se jotenkin väistämättä tulee tekstisi aloituksesta mieleen.

    Nyt tähän loppuun jotain lätinöitä siitä että se mikä ei tapa, vahvistaa, ja sitten se ainainen jaxuhali ja neljä huutomerkkiä. Sehän tässä auttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei siellä entisellä mukavuusalueella kyllä paljon katsomista olisi.

      En ollut aiemmin nähnyt tuota videota, joten kiva, että vinkkasitte. Onhan tuo video aika kärjistetty, mutta luulen silti, että moni bloggaaja tunnistaa ilmiön. Tunnistan itseänikin tuosta sen verran, että bloggaaminen on ollut ehkä joskus vähän liiankin tärkeä harrastus itselleni. Tätä ongelmaahan ei nykyään ole – ainakaan jos postaustahtia katsoo.

      Mä muuten inhoan sydämeni pohjasta tuota “se mikä ei tapa, vahvistaa” - sanontaa. Eli siis jos ihminen esim. sokeutuu tai vammautuu, mutta ei kuole, niin sokeutuminen/vammautuminen tekee ihmisen jotenkin vahvemmaksi?

      Mutta tsempit auttavat aina! :-)

      Poista
  5. Mietinkin että missä sä luuraat. Olen ollut elämäntilanteessa ,jossa oli vähän pakotettu poistumaan siltä omalta mukavuusalueeltaan,joten hieman tiedän miltä se tuntuu.Epämukavalta.
    Toivottavasti pääset nyt sen tiilimuurin läpi,tsemppejä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuskin kukaan edes pystyy viettämään koko elämäänsä täysin mukavuusalueellaan – pakkohan sieltä on joskus tulla hieman ulos. Mutta se, miten paljon sieltä haluaa poistua ja miten ihminen poistumisen kokee, riippuu varmasti paljon ihmisen persoonasta. Jotkut tekevät itselleen tuntemattomia juttuja joka päivä, eivätkä koe sitä mitenkään epämiellyttävänä, ja jotkut taas kokevat pienenkin loikkauksen tuntemattomaan hirveän epämukavana.

      Poista
    2. Itse asiassa nyt kun ajattelen niin olen tehnyt mitä suurimpia mukavuusalueelta poistumisia,etenkin eksän kanssa ollessa.Ihan punastuttaa niitä miettiessäkin;D

      Poista
    3. Mulla rupesi mielikuvitus heti laukkaamaan, kun mietin, että mitäköhän nuo mukavuusalueelta poistumisesi ovat oikein mahtaneet pitää sisällään. ;-D

      Poista
  6. Hmm. Minua taas jotenkin on ihmetyttänyt se miten moni oikeasti luulee että on heitä joiden elämässä asiat sujuvat aina hyvin. Minusta se on, en tarkoita loukata, vähän lapsellista ajattelua. Jokaisella ihmisellä on aina joitakin suuriakin kipukohtia ja suruja aktiivielämässään mutta miksi niistä pitäisi välttämättä puhua julkisesti, eikö niiden käsittely omassa yksityisyydessä ole jo tarpeeksi tuskallista?

    Itse pidän ihan mielellään blogini ja muut sosiaaliset mediani tuskattomina paikkoina ainakin useimmin. En ainakaan itse kestäisi sitä jos minun pitäisi puhua murheistani vielä koko suomen kanssa. Siinä on tarpeeksi että joutuu läpikäymään niitä itse.

    Jos tämän takia joku taas luulee että oma elämäni on ihanaa auvoa 24/7 niin kyllä se vähän alavireisesti hymyillyttää.

    Minun mielestäni ihmisillä siis ei todellakaan ole mitään pakkoa kirjoitella vaikka facebookissaan tai blogissaan miten syvällä masennuksessa on taas vellonut, mitä traagisia sukutraumoja tai parisuhdetraumoja tai kuolemia tai sairauksia tai muuta ihmiselämään, jokaisen ihmisen elämään kuuluvia synkkiä tapahtumia on taas vaihteeksi kierroksessa.

    Ja tästä ajattelutavasta on ainakin se hyvä puoli että minun on vaikea olla kateellinen kenellekään kun tiedän että parhaimpienkin onnikulissien takana on käytännössä aina jokin suru. siellä, piilossa.

    En kuitenkaan mitenkään kritisoi niitä jotka rohkeasti ottavat mainitut kamalat jutut esille jukisesti, kirjoittaminenhan on mitä parhainta terapiaa ja viisas ihminen osaa ojentaa vaikean hetken tullen käden muuta maailma kohtaan jotta saisi vertaistukea. Mutta kritisoin kyllä sitä ajattelutapaa että ellei näin tee, olisi jotenkin kulisseja kierosti pystyssä pitelevä persoona.

    Kyse kun on vain ihmisen omista tavoista selviytyä elämästä joka ei suju suoraviivaisesti meistä kenenään kohdalla.

    Toinen käsittelee kriisejään avoimesti niihin keskittyen ja saa siitä voimaa, toinen käsittelee kriisejään päänsä sisällä keskittyen elämän muihin asioihin ja saa siitä voimaa. Sama suru, eri toimintatavat eikä kumpikaan tapa ole toista huonompi.

    Voimia siis siihen uusien alueiden valloittamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en kyllä mitenkään usko, että joku voisi ihan oikeasti luulla kenenkään blogin kuvastavan täysin bloggaajan todellisuutta ja että kirjoittajan elämä on juuri sellaista, mitä tämä antaa ymmärtää. Tai mistä minä tiedän; ehkä joku ajatteleekin näin? Luulen, että sellaiset ihmiset, jotka eivät itse kirjoita blogia, saattaisivat herkemmin kuvitella, että blogeissa on koko todellisuus; jokainen blogikirjoittaja kun tietää jättävänsä blogistaan kaikenlaista elämästään pois ja sitä kautta ymmärtää muidenkin tekevän samoin.

      Itse ajoin lähinnä takaa sitä (vaikka asian kovin huonosti ilmaisin), että silloin kun oma elämä tuntuu olevan palasina, on vaikea lukea muiden hehkutusta elämän ihanuudesta. Kyse saattaa olla kateudestakin, mutta mielestäni kyse on ennemminkin siitä, että toisten hehkutus oikein korostaa omaa kurjuutta, kun kuilu oman paskatodellisuuden ja toisen muka-todellisuuden välillä tuntuu niin suurelta - vaikka ei mitään suoranaista vertaamista (ainakaan tietoista) tekisikään. Vähän niin kuin hieroisi suolaa haavoihinsa siis. Mutta onneksi jokainen voi ihan itse päättää, millaisia juttuja lueskelee, ja lueskeleeko mitään.

      Ymmärrän oikein hyvin, jos joku haluaa kirjoittaa vain kivoista ja kauniista asioista. Se mitä kukakin blogiinsa (tai muualle) kirjoittelee, on tietenkin täysin jokaisen oma valinta. Halusin joskus menneisyydessä pitää itsekin blogini hyvän mielen paikkana, ja jätin paljon sellaisia juttuja pois, joista olisi näin jälkeenpäin ajatellen ollut hyvä kirjoittaa (esim. kaikki alkuaikojen sopeutumisvaikeudet Intiassa) mutta joista en kuitenkaan kirjoittanut, koska ne eivät sopineet blogin tyyliin. Olenkin sittemmin todennut, että saan bloggaamisesta paljon enemmän irti, kun kirjoitan niistä huonoista hetkistäkin (en tietenkään kaikista: minullakin on salaisuuteni!). Saan suurimman ja todellisimman ilon siitä, että saan vaihtaa ajatuksia lukijoiden kanssa juuri siitä, mitä kulloinkin mielessäni liikkuu, ja että blogi ikään kuin elää hetkessä. Koska en pysty tuottamaan iloisia juttuja silloin, kun itselläni ei iloinen mieli ole, vaihtoehtona olisi sitten pidättäytyä huonoina hetkinä blogikirjoittamisesta kokonaan. Eikä mielipiteiden vaihto blogissa sulje millään tavalla todellisen elämän ihmisiä pois; kommunikointi on vain hieman erilaista.

      Ei todellakaan ollut tarkoitus hyökätä sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät halua kertoilla julkisesti murheistaan ja vaikeuksistaan, ja pahoittelen, jos tekstistä semmoinen syytös välittyi.

      Poista
  7. Eikös se blogisti saa ihan itse päättää, että mitä haluaa blogiinsa laittaa? Paskalla säällä paskaa ja kauniilla kaunista? Tai paskalla kaunista ja kauniilla paskaa? MInun elämään kuuluu tällä hetkellä pelkkää kuoleman odotusta. Se näyttää sangen rumalta ja siksi kamera onkin juuttunut kassiin ja blogi seisoo. Ei siksi, että sitä ei voisi kuvata tai kertoa, vaan siksi, että itsekin seisoo ja odottaa. Että sellainen odotettu kuolema, ehkä jo tänä yönä. Jaksamista sinun tilanteeseesi. Optimisti minussa uskoo, että hyvä siitä sinulle tulee. Pieleen menneestä voi oppia ja odottaa tulevalta parempaa. Paskaan ei kannata jäädä seisomaan, sillä se haisee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei tietenkään saa. Ehdottomasti pitäisi olla olemassa ylin blogisensuuri, joka tarkastaisi kaikkien blogit, ettei kukaan vain kirjoittelisi liian positiivisia juttuja tai olisi epärehellinen. Mihin tämä maailma vielä joutuukaan, kun ihmiset suoltavat ihan mitä sattuu?

      Mutta vakavasti ottaen, kovasti voimia sinulle. Kuolemasta tulee puhuttua niin kepeästi ja ajattelematta, mutta tosiasia on se, että olemme sen edessä lopulta kaikki kuitenkin yhtä avuttomia.

      Poista
  8. Kukkapilli, sinä rehellinen ja huumorintajuinen ja kaiken huipuksi hyvä valokuvaajaihminen (tämä kaikki oivallettu blogiasi seuraamalla), oletpa mukavuusalueesi ulkopuolella tai missä vain, hyvin sinun käy! Et kuulu esittäjien laajaan joukkoon, siitä elämä antaa sinulle hyvät pisteet.
    Ida

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle, Ida. Kommenttisi ilahdutti synkimpänä hetkenä todella paljon.

      Luottamus omaan selviämiseen on horjunut, mutta sellaista tämä elämä välillä on. Ja joskus ajattelen, että olisi ehkä hyväkin pitää pieniä kulisseja yllä, mutta sitten heti perään mietin, että enpä taida jaksaakaan. :-)

      Poista
  9. Äh *tsemppihali*

    Itse pyörin juuri itsesäälissä liittyen tulevaisuuteeni, mutta jotenkin en viitsi vuodattaa blogin puolellekin vielä viisumiongelmista, työnhakuongelmista, opinto-ongelmista ja vielä mistä (etenkin koska internetistä ei koskaan saa mitään pois, enkä halua esim potentiaalisten työnantajien lukevan valituksiani, vaikka en sukunimeä blogissa käytäkään). Vuodatan sen sijaan Skypen kautta parhaalle ystävälleni, joka istuu kirjaimellisesti maapallon toisella puolen, ja kirjoitan blogiin mieluummin jostain mukavasta, josta sitten itse koitan ammentaa hyvää fiilistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän niissä vastoinkäymisissä on ihan tarpeeksi ilman vuodattamistakin. Pystyn itsekin ammentamaan blogista hyvää fiilistä silloin, jos on hiukan apea mieli tai muuta vastaavaa, mutta näköjään kun on tarpeeksi paha olla, se ei enää onnistu. Joitakin asioita ei vain voi sulkea päästään, vaikka kuinka haluaisi.

      Tsemppiä sinullekin - toivottavasti saat asiasi järjestymään parhain päin!

      Poista
  10. Kylla meita paskassa rampijoita varmasti riittaa. Harva vaan haluaa myontaa. Olet mun lempibloggari, mutta en ole tainnut aikaisemmin kommentoida. Toivon sinulle paljon voimia.
    Ano Aussilasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle, Ano. Kommentistasi ja rohkaisustasi. :-)

      Poista
  11. Itse juuri tänne kuuhun ihan vasta asettuneena haluan lähettää uskoa, että parempia aikoja on edessäpäin.

    Jaan ärsytyksesi mukavuusalueelta poistumisen suhteen - miksi se on mikään tavoite ja miten älytöntä millä tavalla jotkut poistumisen määrittävät - kuin myös sen suhteen miten joillain ihmisillä on tarve esittää elämänsä aina parhainpäin oli tilanne oikeasti mikä hyvänsä. Kaikkihan saa tietysti pauhata Facebookissa ja blogeissaan mitä haluavat, mutta en ymmärrä miksi huonommat hetket ovat tabu. Siinä pidetään yllä vain sitä täydellisen elämän harhaa. Selvää on, että kaikilla on joskus hyvinkin kurjaa ja hyvä on kyetä sekin pukemaan sanoiksi siinä kuin suuri onnikin. Terapeuttista puolin ja toisin sanon minä. Toivon, että näin on myös sun kohdallasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä oletkin melkein kirjaimellisesti kuussa, ainakin näin Suomesta katsottuna. :-)

      Minä toisaalta ymmärrän senkin, että ihmiset eivät halua paljastaa elämänsä huonoja hetkiä. Ne kun paljastavat sen, että ihminen on haavoittuva, eikä kukaan (nykypäivänä kai ainakaan) halua myöntää olevansa haavoittuvainen. Tämä on minusta myös eräänlainen noidankehä: mitä enemmän täydellisyyden harhaa ylläpidetään, sitä vaikeammaksi tulee myöntää, että oma elämä ei olekaan ns. täydellistä.

      Luulen, että moni pitää ongelmaista ihmistä jollakin tapaa myös heikkona, vaikka minusta se juuri on osoitus vahvuudesta, että pystyy myöntämään omat vaikeutensa. Tosin eihän vaikeuksiaan tarvitse välttämättä kaiken kansan luettavaksi kirjoittaa, vaan asiat voi jakaa läheistensä kanssakin.

      Poista
  12. Postauksesi on ihana vaikka olotilasi varmastikaan ei ole. Lähetän täältä lämpimiä ajatuksia, jos vaikka tulisivat perille ja hetken hymyilyttäisivät. Voimia sinne kuuhun ja tiilimuurien väliin ja tervetuloa takaisin sitten kun on sen aika!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marjaana. Lämpimät ajatuksesi löysivät tiensä perille.

      Poista
  13. Sielta valitilasta paasee jossain vaiheessa pois,ihan varmasti. Olen talla hetkella suhteellisen hyvalla mukavuusalueella, se etta töita ei tunnu löytyvan ja maan rajaa uhkaa sota siirran johonkin toiseen aivolohkoon. Talta mukavuusalueelta en kuitenkaan jaksaisi lahtea mihinkaan, elama on suht tasaista pienine iloineen ja suruineen. Blogiin saa kirjoittaa mita haluaa, iloa ja paskaa ja kaikkea silta valilta. Tsemppia ylösnousemukseen sielta kurasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasainen arki on minustakin juuri kaikkein parasta. Joskus arki saattaa tuntua tylsältäkin, mutta viimeistään sitten, kun arki jostain syystä muuttuu radikaalisti, huomaakin sen olleen varsin hyvää.

      Maan rajaa uhkaava sota kuulostaa pelottavalta, ja on varmaankin jonkinlainen selviytymiskeino olla ajattelematta koko asiaa. Jos koko ajan miettisi, mitä mahdollisesti voi tapahtua, niin siinähän sekoaisi.

      Onnea työnhakuun!

      Poista
  14. Kulunut klisee, että ihmiselle annetaan vaan sen verran kuin ihminen kestää, mutta siitä huolimatta uskon siihen. Toiset (kuten sinä) vaan kestää niin paljon enemmän kuin toiset.

    Millään tavalla reiluahan se ei ole, että kaikki kriisit tuntuu kasautuvan samoille harteille. Kun yhdestä pääsee, niin jo taas seuraava vaanii nurkan takana. Että voishan se elämä mieluiten olla muuta kuin jatkuvaa selviytymistä tai epävarmuutta tulevasta.

    Mulla on ollut monta kertaa mielessä, että tarvisin sellaisen rinnakkaisen terapiablogin, johon voisin kirjoittaa ihan kaiken, mitä päässä liikkuu. Mutta en ole sitä vielä tehnyt. Ja nykyisen kun on (tai siis OLI) tarkoitus olla vähän niinkuin oman pikkuriikkisen yritykseni ja siinä samalla oman itseni mainos, en voi, enkä halua sinne ihan mitä tahansa syytää. Vaikka on tullut sitäkin tehtyä siinä määrin, että saatan joitan tekstejä sieltä jonain päivänä poistella. On ollut kumminkin tärkeää saada purkaa vaikeita asioita johonkin, kun kotona se on mun miehen toimesta kielletty. Häneltä kun puuttuu kyky tai halu käsitellä vaikeita asioita (justiin niitä, joissa ei enää ollakaan sillä omalla tutulla mukavuusalueella). Suuttuu vaan jos sanon ääneen, että mulla on paha olo tai huono mieli.

    Mutta siis juu. Tän sun tekstin luettuani tunnen oloni hetkellisesti idiootiksi, kun justiinkin kirjoittelin niinkin vaikeasta asiasta kuin sinisestä väristä...

    Paskassa on täälläkin siinä määrin tarvottu, että nyt justiin kun on hetkellinen hyvä vaihe, tuntuu hyvältä kirjoittaa mukavista asioista.

    Olet sen sortin selviytyjä, että olet sitten minkälaisessa liemessä tahansa, selviät voittajana. Mutta siitä huolimatta toivon, että pääset sieltä mahdollisimman pian pois ja elämä vois hymyillä vähän enemmän <3

    Ja luin myös kaikki kommentit läpi. Niin monta viisasta ja keskenään erilaista pointtia niissä oli, etten voi muuta kuin nyökytellä. Fiksulla bloggarilla on fiksut lukijat. Ja sulla on. (Enkä nyt tarkoita itseäni, vaan niitä jotka ensin :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole ihan varma, mitä ajattelen tuosta sanonnasta, että ihmisille annetaan vain sen verran kuin ihminen kestää. Kun elämä tuntuu joskus ihan kauhean epäreilulta – joillakin on elämässään surua ja vastoinkäymisiä ihan jatkuvasti, ja jotkut toiset vaan mennä porskuttavat kuin hannuhanhet (tai siltä ainakin näyttää). Mutta olen samaa mieltä siinä, että jotkut ovat vahvempia kuin toiset, mikä johtuu varmasti ainakin ihmisten erilaisesta stressinsietokyvystä. Mutta stressinsietokykyäkin voi varmasti harjoitella.

      Mä olen myös ajatellut joskus tuollaista rinnakkaista blogia, johon voisi kirjoittaa (ilman nimeä ja naamaa) elämästään ihan rehellisesti. Mutta blogeja on nykyään niin paljon, että pelkään, että kukaan ei löytäisi sinne, ja ilman vuorovaikutusta olisikin sitten ihan sama, jos kirjoittaisin omaan salaiseen päiväkirjaani.

      Onpa tosi kurjaa, että miehesi ei halua tai pysty käsittelemään vaikeita asioita. Minulla on taas vähän päinvastainen tilanne, sillä minusta tuntuu, että kuormitan omaa ukkoani joskus liikaakin. Tunnen välillä suurta syyllisyyttä siitä, että kaadan kaiken paskan hänen niskaansa. Ukolla kun on omissakin asioissa ihan tarpeeksi miettimistä, eikä hän varmasti kaipaisi yhtään ylimääräistä taakkaa kannettavakseen.

      Nyt minä taas tunnen itseni idiootiksi, kun ei mulla ollut millään muotoa tarkoitus syyllistää niitä, jotka haluavat kirjoittaa blogissaan kepeämmistä aiheista. Mä olen muuten aina inhonnut sinistä väriä, mutta nyt sininen on jotenkin kummallisesti alkanut hiipiä vaatekaappiini. Olenkohan tullut keski-ikään tai jotain? :-)

      Tällä hetkellä en tiedä, millä tavalla voisin voittajaksi selviytyä, mutta toivon, että näin tulee tapahtumaan. Kiitos sinulle myötäelämisestä ja siitä, että jaksat valaa uskoa!

      Fiksusta bloggarista en tiedä, mutta fiksuja lukijoita minulla kyllä on. ♥

      Poista
  15. Mukavuusalueelta poistuminen on ihan perseestä (suoraan sanottuna), mutta mikäs se semmonenkaan tyyppi sitten on, joka on aina jollain mukavuusalueella. Se paska on pakko jaksaa (ja jaksathan sinä, jaksathan?!), ja sen jälkeen jo kaikki vähemmän paskat jutut tuntuu taas ihan tosi helmeltä, odota vaan!

    Toivon silti sydämestäni, että pääset kohta takaisin jonkinlaiselle kohtuullisuusalueelle; jossei nyt ihan sinne mukaviin meininkeihin, niin ainakin vähän vähemmän stressaaviin. Mutta hei, eikö kukaan oikeasti nyt kysy, että mikä se sun paska epämukavuusalueesi oikein on? Mua ainakin kiinnostaa tosi paljon kuulla, mitä siellä ruudun takana on menossa! Sen ymmärrän, josset siitä halua kirjoittaa, mutta minä ainakin mielelläni siitä lukisin. Että jos se vaikka jeesais?

    No mutta empatiaa täältä. Ojennan virtuaalikäteni avuksi paskan lapioimiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä sanoisin, että se mukavuusalueella viihtyvä tyyppi on elämäänsä tyytyväinen. :-D Tosin jokainen mieltää mukavuusalueensa ja sieltä poistumisen omalla tavallaan, ja siinä mielessä ymmärrän, jos jonkun toisen mielestä mukavuusalueellaan viihtyvä tyyppi on pelkuri tai muuta vastaavaa, kun tämä ei uskalla ottaa riskejä tai hypätä tuntemattomaan.

      Olen joskus lukenut jonkun sanoneen, että “kuka on väittänyt, että elämän pitäisi olla mukavaa”. Minusta tämä on aika hyvin sanottu, sillä emmehän me ole elämän kanssa tällaista lupausta saaneet. Vaikka olisihan se kivempi, jos elämä olisi mukavaa...

      En halua ainakaan tässä vaiheessa paljastaa sen tarkemmin, mitä elämässäni on meneillään, kun se ei oikein tunnu hyvältä ajatukselta. Lukijana haluaisin itsekin varmasti tietää, mikä tämä uusi epämukavuusalue on, mutta toivon, että lukijoilta löytyy ymmärrystä sille, etten halua kertoa ihan kaikkea. Kysyä toki aina saa. :-)

      Poista
  16. En ymmärrä miksi ihmisen pitäisi tieten tahtoen pyrkiä pois omalta mukavuusalueeltaan, sinne pääseminenhän on jo elämässä saavutus, pois sieltä tyrkitään ja tuupitaan muutenkin jatkuvasti ja saa välillä hengensä hädässä polskutella että rantautuu jonnekin, vaikka autiolle saarelle mutta maihin kumminkin. Kukahan elämyksiä janoava nojatuolifilosofi tuonkin on keksinyt.
    Kaikilla meillä on onnet ja surut, vaikka ei niitä julkisesti ilmaistaisikaan, jokainen tyylillään. Itse olen tällä hetkellä juuttunut lentohiekkaan ja blogi näivettyy kuivuuteen.Hiekkalapioni on toimettomana, voisin lainata, kyllä se paskassakin toimii, jos ei ole päästänyt liikaa kuivumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen kysymys: kuka keksi mukavuusalueen? No tätähän piti ruveta tietenkin heti selvittämään. :-) Ilmeisesti mukavuusalue-termiä on käytetty ensimmäisen kerran aivan toisenlaisessa merkityksessä, Judith Bardwickin vuonna 1991 julkaistussa liiketalouden kirjassa Danger in the Comfort Zone: From Boardroom to Mailroom – How to Break the Entitlement Habit that's Killing American Business. Käsite on sittemmin levinnyt liike-elämän ulkopuolelle psykologiaan ja käyttäytymistieteeseen.

      Toivottavasti pääset pian sieltä lentohiekasta ylös. Ja kyllä hiekkalapiokin käy varsin hyvin paskan lapioimiseen, varsinkin kun on tällaista tuoretta tavaraa tarjolla.

      Poista
  17. Uaah, tsemppiä! Täälläkin tuijotellaan mustaan aukkoon aika usein, enkä sitä kestäisi, ellen oikein ajatuksella yritä kääntää huomiota niihin pieniin, mukaviin asioihin, joita ympärillä on ja joita on mahdollista tehdä näistä isommista jutuista huolimatta. 'Mukavuusalue' on jossain kaukana menneisyydessä ja uudesta ei ole vielä tietoa, mutta uskon, että sinne joskus vielä jotenkin rantaudun. Enkä siis vikise aivan turhia, sillä moni perusasia on nyt elämässä täysin päin honkia ja parannusta ei ole lähiaikoina odotettavissa. Samalla omat kädet ovat sidotut enkä siis voi tehdä päätöksiä tai muutoksia omassa elämässäni, ennen kuin tietyt prosessit on käyty läpi.

    Olen Taikan kanssa samaa mieltä siitä, että (ainakin oman kokemuksen mukaan) ihan kaikilla ihmisillä on aika reippaasti noita isoja ja vakavia ongelmia elämänsä aikana. Ei kuitenkaan samaan aikaan (onneksi), ja siksi voikin joskus vaikuttaa, että 'tolla menee aina niin hyvin' jne silloin kun itse konttaa mudassa ja toisella on asiat sillä kertaa hyvin. Ei kannata tuhlata aikaa toisten (varsinkaan henkilökohtaisesti tuntemattomien) elämästä arvailuun. Minusta on itse asiassa mukava lukea sellaisia kevyitä postauksia, olkoon vaikka kulisseja. Ainakin on sellaista toivoa, että ongelmaton elämä, edes lyhytkestoinen, on ylipäätän mahdollista. Tai sellainen, jossa päivä on vaikea, kun ei ole kaapissa kahvimaitoa tms.
    Toivottavasti sinulla on ihmisiä ympärillä tai vaikka netin kautta saatavilla, joille voit jutella näistä asioista. Jaettu taakka kevenee, vaikka ne omat umpisolmut on avattava itse sitten kun on voimaa ja keinot käytössä.
    Halaus xo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti sulla(kin) sannabanana. Ja edelleen toivon sulle Satu kaikkea parasta mahdollista tähän hetkeen.

      Poista
    2. Selviytymiskeinosi kuulostaa varsin käyttökelpoiselta. Tiedän, että itselläni olisi tuossa paljon parantamisen varaa: kun elämässä on jokin vaikea asia, en pysty olemaan ajattelematta sitä, vaikka kuinka yritän. Yölläkin kun herään, ensimmäiseksi mieleen tulee SE ASIA. Pitäisi ihan tietoisesti yrittää harjoitella omien ajatustensa kontrollointia ja keskittyä juurikin niihin elämän hyviin puoliin.

      Minä sydämestäni toivon, että saat elämäsi perusasiat kuntoon ja löydät sen uuden mukavuusalueen. Pakko kai vaikeuksien ja vastoinkäymisten on joskus loppua?

      Mulla ei ole tapana arvailla tuntemattomien ihmisten elämiä tai pohtia niitä (häpeäkseni on tunnustettava, että syynä on se, että tuntemattomien ihmisten elämät eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua), mutta kuten Taikalle jo tuossa edellä kirjoittelinkin, vaikeassa tilanteessa muiden onnellisten elämien kuvaukset tuntuvat iskulta vasten kasvoja. Alkaa tuntua siltä, että itse ajelehtii täysin irrallaan jossain, mistä ei mitenkään pääse pois.

      Toki minulla on ihmisiä, joiden kanssa jutella. Mulla on vaan sellainen paha tapa, että kun elämä menee vaikeaksi, käperryn itseeni, enkä halua jutella kenenkään kanssa. Käyn asioita läpi omassa päässäni, ja vasta sitten, kun pahin tuntuu olevan ohi, pystyn puhumaan jonkun toisen kanssa. (Tämä ei tosin koske ukkelia, jolle puran mieltäni ihan liiaksikin.) Olen ajatellut, että tämä on minun tapani käsitellä asioita, mutta samalla tiedostan sen, että tapa ei ole paras mahdollinen, koska joku toinen voisi tuoda asiaan ihan toisenlaisen näkökulman tai ainakin asettaa asiat oikeanlaisiin mittasuhteisiin. Ongelmat kun tuntuvat niin paljon isommilta, jos niitä pyörittelee vain omassa päässään. Tiedän tämä oikein hyvin - ja silti toimin aina samalla tavoin. :-/

      Annukka: :-)

      Poista
    3. tarkennus ed. kommenttiini: positiivisten ajatusten tiedostavalla lisäämisellä en tarkoitasitä, että negatiiviset tunteen suljetaan pulloon ja jonnekin piiloon. Päinvastoin, eihän ihminen olisi ihminen, jos ei tuntisi surua, ahdistusta, vihaa, kateutta jne. Siinäpä hyvä tilaisuus oppia tuntemaan itseään: mistä nämä fiilikset tulevat? Mutta kun itseään raahaa kuopan pohjalta takaisin maan pinnalle tekevät nuo mukavammat, pienet ajatukset hommasta sen prosentin verran kevyempää. Ja kyllähän tämä maailma on onneksi sellainen, ettei mikään ole koskaan 100% huippua tai tylsää tai toivotonta tai paskaa.

      Poista
    4. Nyt kun tästä postauksesta on jo sen verran aikaa, että elämä on alkanut näyttää taas paljon paremmalta, voin sanoa, että en muista olleeni koskaan niin ahdistunut kuin tämän postauksen aikoihin. Se ahdistus oli jotakin niin kamalaa ja kokonaisvaltaista, että en kerta kaikkiaan pystynyt löytämään elämästä mitään positiivista, kun mietin vain, että hyppäisinkö parvekkeelta vai jotain.

      Mutta ONNEKSI asioilla on tapana järjestyä, ja nyt tässä vaiheessa olen jo sen verran toiveikas, että rohkenisin sanoa, että kaiken lisäksi niillä on tapana järjestyä myös parhain päin. Ainakin joskus?

      Poista
    5. Ihana kuulla, etta tovoa on loytynyt. Mina olen nyt rohkeasti (?) lahtenyt sorkkimaan naita kamalimpia tunteita ja toimintamalleja. Katsotaan minne tasta paadytaan.

      Poista
    6. Hyvää matkaa sinulle sisimpääsi! Uskon, että kun omat ongelmansa tunnistaa ja myöntää, ja kun on riittävästi rohkeutta lähteä kokeilemaan muita toimintatapoja, pääse niin pitkälle kuin vain haluaa mennä.

      Poista
  18. Kiitos kaikille kommenteistanne. Vastaan niihin ajan kanssa sitten, kun saan ajatukseni jotenkin kasaan.

    VastaaPoista
  19. Mulla on jäänyt väliin koko kirjoitus.

    Mutta kirjoituksesi on hyvä ja olen sitä mieltä, että aika ajoin on hyvä kirjoittaa muutakin kun sitä kaunista pintaliitoa. Koita jaksaa. Huomenna voi olla tosin tai sitten ylihuomenna tai sitten ei, kuka piru sen tietää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkan vielä kun äsken tuli keskeytys kommentin kirjoitukseen. Sen verran, että oma mukavuusalueeni katosi tyystin vuosia sitten. Ensin meni työ, sitten siinä ohessa tuli muutmama vakava sairaus, joista masennus vei eläkkeelle. En tiedä enää mitä on elää mukavuusalueella. Koitan löytää pienistä asioista jotain hyvää mieltä. Eikä se ole helppoa. Muutakaan ei oikein voi kuin jatkaa jollain ihmeen voimalla eteenpäin, välillä sitä ei meinaa löytyä millään.

      Sinulle lähetän lämpöisen halauksen!♥

      Poista
    2. Kukapa tosiaan huomisesta tietää. Ehkä niin on hyväkin? Itse en ainakaan haluaisi tietää tulevaisuutta, kun epätietoisuus tarjoaa aina mahdollisuuden myös onneen.

      Hyvän mielen löytämisen taito elämän pienistä asioista on kyllä erinomaisen hyvä taito. Ne elämän iloiset hetket välittyvät blogistasikin niin, että lukija tulee hyvälle mielelle. :-)

      Itseltäni kyky iloita pienistäkin asioista tuntuu löytyvän valitettavasti vain silloin, kun olen mukavuusalueellani; epämukavuusalueella pystyn ajattelemaan vain sitä, kuinka epämukavaa elämä just nyt on. Olen joskus kokeillut sellaista, että olen vaikeassa tilanteessa kuvitellut olevani näyttelijä, joka vain esittää jotain roolia. Vaikea tilanne ei siis koskettanut minua - kaikkein sisintäni - vaan vain sitä roolihenkilöä. Tuo toimi yllättävänkin hyvin, koska noin ajattelemalla en tuntenut olevani itse luita ja ytimiä myöten pelissä, vaan olin jossain turvassa siellä kuoren alla. Jotain outoa psykologiaa tämäkin.

      Kiitos, Rantis. ♥

      Poista
  20. Olen viime päivinä miettinyt paljon näyttämisen halua ja kyllä netissä varsinkin se on, kenties kaikilla ihmisillä, kova. Kuuluu nettikulttuuriin luoda itsestään hienoa kuvaa ja jopa marisijat marisevat usein tavalla jolla kalastellaan toisilta pisteitä ja arvostusta, että oletpas sitkeä ja sinnikäs sissi, hyvä hyvä. Kai sitä silti järjissään pysyy kun toisten upeista elämistä lukee kun muistaa lukea näyttämisen kulttuurin tiedostaen. Minullakin on alitajunnassa joku pirskatin tarve osoittaa että olen hyvä tyyppi ja se vielä sekoittuu yritykseni ajatella positiivisesti niin että monta negatiivista asiaa jää kirjoittamatta jo ihan siksi etten olisi "turhan negatiivinen" tai "levittäisi pahaa mieltä".

    En usko että kenenkään elämä on oikeasti ruusuilla tanssimista vaikka blogi miltä näyttäisi. Hyvänä muistutuksena itselleni oli lukea pitkään blogia, jossa kaikki oli upeasti ja kirjoittajalla miehenään itse Täydellisyys... Kunnes mutkan kautta lopulta selvisi että tuo mies olikin oikeasti erään ystävättäreni eksä, vieläpä mies, josta ystävälleni oli jäänyt ikävät muistot. Minä sain tästä sattumasta suhteellisuudentajua blogien lukemiseen ;-) Ja työhöni toimittajana myös. Samasta asiasta voi kertoa niin monella tavalla, tyylillä, asenteella.

    Olet rukouksissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä meillä ihmisillä on sisäsyntyinen tarve tulla ihailluksi, ja netissä se tarve vielä jotenkin korostuu, kun netissä on niin helppo esittää elämänsä sellaisena kuin haluaa. Onkin jo vähän vaikeampaa pitää täydellisyyden kulisseja ylle seinänaapurille, joka kuulee, että mies rymyää öisin neljän aikaan rappukäytävässä kännissä kuin käki ja että astiasto pannaan viikoittain uusiksi. :-)

      En tullut ajatelleeksikaan, mutta nuo marisijat ovat tosiaan yksi netin ilmiöistä. On vaikea vetää rajaa huomiohakuisen marinan ja ns. tarkoituksettoman marinan välille, mutta jokainen kirjoittaja varmaankin tietää omat motiivinsa, vaikka niitä ei ehkä haluaisi myöntääkään. Minusta tuntuisi tosi oudolta valittaa asioista vain siksi, että saisi ihmisiltä arvostusta tai myötätuntoa, sillä se on mielestäni juuri kuvaamaasi tarkoituksellista negatiivisuuden levittämistä.

      Viimeiseen lauseeseesi en osaa sanoa muuta kuin että kiitos. Koko sydämestäni.

      Poista
  21. Mina olen toistaiseksi onnistunut elamaan aika hyvin omalla mukavuusalueellani, janna termi sinansa. Olen kai niin laiska tai tylsa tai kunnianhimoton etta ei huvita kokeilla siita poistumistakaan.
    Tyopaikassanikin olen ollut yli 20 vuotta. Lapsia en ole halunnut kun sekin tuntui oudolta ja pelottavalta. Ainoa "repaisyni" oli aikoinaan kotimaan vaihtaminen mutta se sujui aika kivuttomasti. Toivon etta nain on jatkossakin. Minulla ei ole mitaan intoa outoon ja uuteen ja joskus pelottaa mita kaikkea voisi tapahtuakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiaa, Anu! Jos on elämäänsä tyytyväinen, niin miksi sitä perusturvallisuutta ja -tyytyväisyyttä pitäisi ehdoin tahdoin järkyttää? Siksikö, että se on jotenkin muotia? Jos on kerran mukavuusalueen löytänyt, niin kyllä siellä minusta saa viihtyä. Elämässä tulee kuitenkin jossain vaiheessa jokaiselle vastoinkäymisiä, ja eiköhän niissä ole tarpeeksi epämukavuutta.

      Poista
  22. Mä inhoan kanssa tuota mukavuusalueelta poistumista, joka on nykyään niin muotia. Mä nimittäin haluan pysyä mukavuusalueellani ja silloin, kun siellä olen, niin elämä on ihanaa. Aina välillä toki tulee juttuja, jolloin sieltä joutuu pois ja pikku hiljaa ne uudetkin jutut voi sitten muuttua mukavuusalueeksi (riippuu tietysti jutusta), mutta mun mielestä elämä on parasta silloin kuin voi olla rennosti ja rauhassa omalla mukavuusalueellaan. Elämässä on niin paljon kaikkea muuta ja kaikkea paskaa, jota pakosti tulee ja elämäni paskajaksot on opettaneet arvostamaan ennen kaikkea mukavaa ja leppoisaa oloa omalla mukavuusalueella. Itsensä kehittäjät pitäkööt tunkkinsa, mä kehityn vielä paremmaksi omalla mukavuusalueellani, mikäli se musta riippuu...

    Mun mielestä sanonta, mikä ei tapa, se vahvistaa, pitäs poistaa jo käytöstä. En usko siihen paskan vertaa. Jos ihminen selviää syövästä, hän ei ole vahvempi, vaan fyysisesti hoitojen heikentämä ja aina jonkun vaivan tullen pelkäämässä, joko se syöpä uusii. Jos ihminen selviää huumeriippuvuudesta, ei hän ole vahva, vaan hyvin hauras olento, henkisesti ja fyysisesti. Jos ihminen jää henkiin kolarissa, mutta halvaantuu, hän on entistä heikompi sekä henkisesti että fyysisesti. Jos ihmistä kohtaa rankka ihmissuhdekriisi, hän on sen jälkeen entistä haavoittuvaisempi. Jne jne. Vahvuutta on se, että ihminen ylipäätään kykenee selviämään näistä edellä mainituista jutuista ja jatkamaan elämäänsä ja löytämään siihen ehkä jotain positiivistakin ajateltavaa. Mutta vahvista nuo jutut eivät ketään. Mielestäni koko sanonta on sellainen lyö lyötyä sanonta, että vähätellään toisen kriisiä, jos sanotaan, että se mikä ei tapa, se vahvistaa. Niin kuin siinä oman kriisin keskellä vielä pitäisi muuttua vahvemmaksi ja paremmaksi eikä olisi oikeutta olla rikki ja täysin romuna. Mutta ehkä tuo sanonta painuu hautaan jonkun sukupolven myötä. Itse pidän päivitetystä sanonnasta, joka löytyy tästä biisistä: http://www.youtube.com/watch?v=6IhnydCct80 Kun kuulin tuon biisin ekaa kertaa, se oli jopa vapauttava kokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu, Marra, että omalla mukavuusalueellaankin voi kehittyä paremmaksi. Ei kehittymistä varten tarvitse välttämättä tehdä mitään hurjia loikkauksia tuntemattomaan, vaan siinä tutussa ja turvallisessa ympäristössäkin voi olla hyvä ja vielä parempi.

      Kirjoitit myös tuosta “mikä ei tapa, se vahvistaa” -sanonnasta todella osuvasti. Siihen sisältyy juurikin sellainen vähättelevä asenne, että toinen ihminen ei saisi olla hajalla, vaan pitäisi vain nostaa pää pystyyn ja lähteä kohti uusia taistoja entistä vahvempana. Että mitä turhaan valitat; kyllä sun pitää tästä selvitä. Mäkin todella toivon, että tuo sanonta katoaa vielä joskus käytöstä.

      Muistan muuten lukeneeni joskus jostain syöpäpotilaasta, joka oli käynyt läpi todella rankat hoidot, mutta parantunut sairaudesta. Monestihan ihmiset ajattelevat, että tämmöiset ihmiset, jotka ovat käyneet läpi jotain todella rankkaa, ovat jotenkin “henkistyneet” ja osaavat arvostaa elämän pieniä iloja paremmin kuin ne, joilla ei ole vastaavia kokemuksia takanaan. No tämä kyseinen ihminen sanoi, että ei hänestä tullut syövän jälkeen yhtään sen parempaa ihmistä – ylevää ja seesteistä – kuin ennenkään. Jonkin aikaa hän katseli maailmaa eri silmin ja muisti iloita pienistäkin asioista, mutta pian hän kuitenkin tuli ihan samanlaiseksi kuin ennenkin ja rupesi valittamaan kaikesta sellaisesta, mistä me ihmiset nyt tapaamme valittaa.

      Hieno tuo Haloo Helsingin biisi. Olen kuullut sen aiemminkin, mutta en ole koskaan oikein kuunnellut sitä. “Jos se ei tapa, niin se todellakin hajottaa”. Naulan kantaan. Kiitos linkistä!

      Poista
  23. Mä taidan olla semmoinen blogi-pintaliitäjä. Mutta se on toisaalta myös hyvin rehellistä, koska mä olen sellainen, että roikun positiivisuudessa kiinni kynsin ja hampain. Olen käynyt elämässäni läpi muutaman helvetin, yhden niistä, pahimman, ihan lähivuosina. Mä en vain kykene märehtimään siinä paskassa, se ei ole mulle luonteenomaista. Kaikesta paskasta huolimatta, nautin niin paljon kuin voin, niistä asioista, mistä voin, vaikka jopa mun perusturvallisuus olis uhattuna. Toki tilanne on äärimmäisen stressaava ja nyt kun ei ole mitään jättekriisiä päällä, osaan arvostaa tilannetta ihan superpaljon. Nuorempana olin murehtija ja en päässyt yli siitä, jos oli jotain paskaa ja ajattelin vain sitä paskaa, mutta jossain kohtaa muutuin toisenlaiseksi. Ja sitä on välillä hauska(?) tarkastella, mikä ero esim mussa ja miehessä on, kun mies on sellainen, että se jaksaa sitten joka päivä vatvoa mulle ääneen kärsimyksiään, vaikka ne kestäis kaksi vuotta putkeen. Mä taas en omistani juuri puhu, koska keskityn muihin asioihin. Olen ehkä yltiöoptimisti, vaikkakaan en siis missään mielessä mikään "ihanaa ihanaa kaikki on ihanaa" -positiivari. Useimmin mun suusta kuuluu "vittu mitä paskaa" kuin jotain ihanaa lallallaa. Mutta silti, mä keskityn niihin hyviin puoliin. Sitten joskus mulla on toki niitä heikkoja hetkiä. Sanotaanko, että ehkä kaksi kertaa vuodessa mulla on totaalinen "ranteet auki" -päivä jolloin kaikki masentaa ja lojun koko päivän peiton alla eikä mikään voi mua piristää ja sanon miehellekin, että sori, nyt mä en vaan jaksaa, mä jaksan aina, mutta tänään en. Mutta sitten taas, vaikka en näkis tänään valoa, niin huomenna mä nousen. Se on vain mun luonne. Mitä olen joskus miettinytkin, koska en yritä olla vahva, mutta en vain mahda sille mitään, että en pysty kaatumaan kuin hetkeksi (en nyt toki väitä, etteikö mitään niin kauheaa voisi tapahtua, että romahtaisin kokonaan, varmasti voisi!) ja sitten taas mennään, vaikkakin on ollut niin pahoja kriisejä, etten ole todellakaan tiennyt, miten niistä selvitään. Jotenkin aina vaan on selvitty.

    Mutta joo, välillä tulee täyslaidallinen paskaa ja enemmänkin. Musta tärkeintä on nimenomaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kun on paskaa, niin on paskaa, hittojako sitä kaunistelemaan. Vaikka olenkin positiivinen ja iloitsen pienistä asioista paskankin keskellä jopa kyyneliin asti, niin asioiden maton alle lakaisemista inhoan kaikista eniten. Jos on paskaa, niin se pitää voida sanoa ääneen.

    Parempaa jatkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tunnistan tuon saman peruspositiivisuuden itsessäni, sillä minäkään en tykkää jäädä märehtimään asioita kauaksi aikaa. Mieluummin yritän miettiä, että miten tästä eteenpäin kuin jäädä voivottelemaan tapahtunutta. Siksi tämä tämänkertainen ahdistus ja pakokauhu ovat olleetkin pelottavia, kun en ole tällaista ennen kokenut, enkä siis oikein tiedä, miten tästä parhaiten selviäisi. Hetkittäin on ihan hyvä olo, ja sitten seuraavassa hetkessä onkin jo melkein paniikki.

      Tuollaiset “ihanaa ihanaa kaikki on ihanaa” - tyypit ovat minusta jotenkin teennäisiä, sillä en voi mitenkään uskoa, että jonkun mielestä kaikki voisi olla koko ajan ihanaa. Tai ehkä mä olen vaan itse juro mörökölli, mikä on sekin hyvin mahdollista. :-)

      Mun ukkoni on taas sellainen, että hän ei puhu vaikeuksistaan lainkaan. Mun pitää siis olla salapoliisina tulkitsemassa ja kyselemässä – eikä ukkeli avaudu välttämättä silloinkaan.

      Olen samaa mieltä, että asiat eivät kaunistelemalla tai maton alle lakaisemalla parane. Ja olen myös aina ajatellut niin, että itselleen pitää olla aina rehellinen: totuus on pystyttävä myöntämään ainakin itselleen, vaikka sitä ei muille julki toisikaan.

      Poista
  24. Blogissani on Sinulle inspiroitumis-haaste, ei ole pakko vastata, mutta jos jaksat, vilkaise.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rantis. Tulen kohta katsomaan.

      Poista
  25. No voihan paska. :(
    Toivon, että nouset murheen suosta valoon ja paskakuorma ohjautuu sinne minne se kuuluukin eli tunkiolle.

    Samaa mieltä olen kanssasi siitä, että ne jotka blogeissaan hehkuttavat kaiken ihanuutta, kantavat mukanaan jotain synkkää, sellaista, että ei se elämä olekaan vaan valkoisia päiväpeittoja ja mattoja ja designostoksia ja... Mä en lue sellaisia blogeja, ne eivät ole elämänmakuisia.

    Mutta tsemppiä ja jaksamista, muuta en osaa toivottaa. No paluuta mukavuusalueelle tietysti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään mitään ostos- ja päivän asu -blogeja lue. Ne ei vaan ole mun juttu - mitä ei tarvitse ihmetellä, jos katsoo mun ulkomuotoa ja meidän huushollia. Mutta tästäpä tulikin mieleeni, että mulla olisikin yksi ostos, jonka voisin blogissani esitellä. :-) Tuli taas tehtyä niin harvinaisen järkevät kaupat, että.

      Kiitos. Toivottavasti se mukavuusalue vielä jostain löytyy. Tällä hetkellä vaan ahdistaa.

      Poista
  26. En (vielä) tunne sinua, vasta nyt eksyin blogiisi. Mutta tietenkin ensin sanon, että voi paska - mitä sitten sinulle onkaan sattunut. Lähinnä tulin kertomaan, että kuulun samaan heimoon tuon epämukavuusaluelässytyksen suhteen! Kyllä niitä epämukavuuksia tulee elämän varrelle ihan ilman että niitä tarvitsee erikseen hakea, ainakin täällä päässä on kanssa tullut. Minä olenkin perustanut yhden ystäväni kanssa oikein erikseen Mukavuusalue-nimisen kerhon, protestiksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että löysit tänne! :-)

      Ei mulle (onneksi!) mitään kovin kamalaa ole sattunut - elämässä on vain tullut tehtyä niin paljon vääriä valintoja, etten jaksaisi enää yhtäkään. Nyt sitten pitäisi päättää, että miten tästä eteenpäin. Suo siellä, vetelä täällä.

      Luin taas tänään yhtä mukavuusalue-kirjoitusta, kun se löytyi kirjanmerkeistä ja satuin sitä vahingossa klikkaamaan. Lähti taas veri kiertämään väärin päin, kun alkoi niin suututtaa. :-D

      Mukavuusalue-niminen kerho on kyllä tosi hauska oivallus! :-)

      Poista
  27. Sinulla on katto pään päällä, perhe (ainakin mies), ehkä työtäkin. Kuvasi perusteella näytät hyvinvoivalta eli tuskin olet kovin sairaskaan.

    Varmasti sinulle tekisi hyvää suunnata katse siihen suuntaan, josta ratkaisut löytyvät - siis itseesi. Kukaan kun ei ole tehnyt niitä mainitsemiasi vääriä valintoja sinun puolestasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin oikein hyvä esimerkki siitä, miten vähäisten asioiden perusteella blogin lukija voi tehdä omasta mielestään oikeita johtopäätöksiä. Siis jos minulla on mies, katto pään päällä ja näytän hyvinvoivalta, se tarkoittaa sitä, että minulla on elämässä kaikki hyvin? Voi hyvänen aika sentään.

      Ja todellakin tiedän, että ihan itse olen valintani tehnyt. En ole tietääkseni niistä ketään muuta syyttänytkään.

      Mukavaa viikonloppua sinulle anonyymi. Keksipä ensi kerralla jokin repäisevä nimimerkki, niin jäät paremmin mieleen.

      Poista
    2. Painotan sitä, että kun sukellat tarpeeksi syvälle itseesi, opit tekemään valintoja, jotka ovat hyväksi sinulle ja sitä kautta myös läheisillesi. Oppia ikä kaikki ja aina on mahdollisuus valita uudestaan.

      Kaikkea hyvää!

      Poista
    3. Sukellettu on, ja syvällä on käyty. Joskus tuntuu, että elämä olisi paljon helpompaa, jos ajattelisi vähemmän.

      Poista