En ole viime aikoina juurikaan kirjoitellut, sillä minulla on ollut käynnissä ns. suuri elämänmuutos, joka on pitänyt minut kiireisenä. Kun pahimmat kiireet loppuivat ja alkoi taas uudenlainen jakso elämässä, alkoi vitutus, jollaista en ole aiemmin kokenut.
Nykyään puhutaan paljon mukavuusalueesta ja siitä, kuinka omalla mukavuusalueellaan ei saisi olla. Mukavuusalueelta pitäisi pyrkiä tietoisesti pois, jotta voisi kehittyä ihmisenä. Onhan se nyt ihan kamalan väärin, jos ihminen tuntee olonsa turvalliseksi, ja elämä tuntuu olevan hallinnassa.
Päätin sitten minäkin tulla ulos omalta mukavuusalueeltani, ja tulinkin sieltä melkoisella rytinällä. Eksyin lopulta niin kauas, että voisin sanoa olevani tällä hetkellä Kuussa. Minusta sellainen, joka väittää, että omalta mukavuusalueeltaan ulos tuleminen on sitä, että uskaltautuu kuuntelemaan sellaista musiikkia, jota ei normaalisti kuuntele, ei tiedä mukavuusalueelta poistumisesta yhtään mitään. Tuollaiset puheet ovat pelkkää lässytystä. Vai olenko käsittänyt mukavuusalueelta poistumisen jotenkin väärin, kun uuden etsiminen on herättänyt minussa inhoa, pelkoa ja jopa suoranaista paniikkia? Ehkä olenkin lähtenyt vain liian kauaksi? Ehkä olisi pitänyt vain ruveta harrastamaan laskuvarjohyppyä tai vuorikiipeilyä - kuolemassa kun ei ole mitään pelottavaa; elämässä on.
Tämä kaikki on tietysti johtanut perustavanlaatuiseen itsetutkiskeluun, ja kaikki aiemmat kriisini ovat alkaneet tuntua yhtä pelottavilta kuin postimerkkeily. Kuinka olenkin onnistunut tekemään ihan mitättömistä vastoinkäymisistä niin suuria ongelmia? Eiväthän ne ole olleet mitään näihin nykyisiin verrattuina!
Sekin tässä harmittaa, että sitä aiempaa mukavuusaluettani ei enää ole. Se lakkasi olemasta sillä hetkellä, kun sieltä poistuin. Nyt nimittäin tiedän, että pystyn halutessani niin paljon enempään, ettei se vanha mukavuusalueeni (lue: elämäni) enää tyydytäkään. En todellakaan halua palata vanhaan, mutta edessäkin on tiilimuuri: olen jäänyt jumiin jonnekin entisen ja tulevan välille, eikä kumpaankaan suuntaan ole oikein menemistä. Kuinka monta kertaa ihminen voi aloittaa alusta tuntematta itseään idiootiksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi? Lukumääriä en tiedä, mutta minä olen tämän rajan nyt saavuttanut. Koko elämäni on mennyt päin persettä, ja nyt tuli jo paskatkin. (Pahoittelen, etten jaksa pahoitella kielenkäyttöäni.)
Että terveisiä vaan niille kaikille, jotka lirkuttelevat onnesta soikeina: tällaista on pieleen mennyt elämä. Minun elämäni.
Space: The final frontier
These are the voyages of the Starship Cornholio
Its lifelong mission
To explore strange new worlds
To seek out new life and new civilizations
To boldly go where no man has gone before
Mikähän sado- masokisti minä oikein olen? Minusta tuntui vain niin hyvälle lukea ajatuksiasi. Paskamainen olotila on tullut viime kuukausina liiankin tutuksi ja sinä osasit ilmaista sen sanoiksi! Minä olen luullut, että minä olen ainoa tässä kurjuuden maksimoinnissa. Vasta oli korvapuustipäivä, kohta on nenäpäivä. Missä viipyy kansallinen paskapäivä?
VastaaPoistaKiva jos paskamainen kirjoitukseni tuotti iloa.
PoistaKannatan ehdottomasti kansallista paskapäivää! Sinä päivänä olisi kaikenlainen tekopirteys ja positiivisuus kielletty, ja kaikki saisivat rypeä kuka missäkin ihan luvan kanssa yhden päivän ajan!
Oli ihan pakko pistää vielä kommentti takaisin. Ei kirjoituksesi tuottanut minulle iloa, en suinkaan minä iloitse pahasta olostasi. Kuten itse kirjoitit blogit (ja yleensä muiden elämä) tuntuu usein olevan yhtä auringonpaistetta (pusi, pusi ja nami, nami). Postauksesi tuntui jotenkin lohduttavalle. Muistutti taas siitä, että kyllä meillä useimmilla on joskus niitä vaikeita aikoja, vaikka se välillä ainakin minulta unohtuukin. Mukavuusalueen lisäksi ehdotan boikottia sanalle voimaantuminen. Kiitos mielenkiintoisesta blogista! Terveisin lukija paska kaupunnista.
PoistaYmmärsin kyllä, mitä tarkoitit, mutta taisin ilmaista asian vähän tökerösti. :-) Ja se on kyllä totta, että vaikka muiden vaikeudet eivät tee omaa elämää yhtään sen paremmaksi, niin joskus on hyvä saada muistutus siitä, että ei ole ainoa, jonka elämä on joskus vaikeaa, vaan samanlaista suossa tarpomista se on joskus meillä kaikilla.
PoistaKannatan ehdottomasti boikottia sanalle voimaantuminen! Inhoan sitä sydämeni pohjasta. Mitä sekin oikein tarkoittaa? Epämääräistä lätinää tuokin sana.
Tsemppiä välitilasta ulos löytämiseen ja paskanlapiointiin.
VastaaPoistaItse joudun työssäni säännöllisen epäsäännöllisesti "poistumaan mukavuusalueeltani" eli tekemään jotain mitä en osaa, mitä kukaan ei ole määritellyt eikä ohjeista. Se nyt on tietenkin aika pientä verrattuna isoihin elämänmuutoksiin, mutta sekin kuormittaa tuntuvasti. Siitä huolimatta, että minulla on tosiaan kokemusta. Voin vain kuvitella, että millaiset on fiilikset kun elämä muuttuu perustavanlaatuisesti. Se pitää todeta, että mukavuusalueelle poistuminen ei ole jalostanut minua mihinkään suuntaan.
Itselläni on vuosikymmen aikaa elämäni ainoasta kriisistä. Sen jälkeen on ollut lähinnä pientä vastoinkäymistä. Joskus olen kirjoitellut jotain niistä muistiin siinä vaiheessa, kun alan nähdä homman koomiset puolet.
Olen itsekin ollut sellaisessa työssä, joka vaati jatkuvasti mukavuusalueelta poistumista, ja se oli kyllä aika stressaavaa. Siihen vaikutti varmaan sekin, että en kokenut työtä kovinkaan mielekkäänä. Ehkä mukavuusalueelta poistuminen on siedettävämpää ja palkitsevampaa silloin, jos on kyseessä työ, josta muuten pitää?
PoistaMinäkin olen epäillyt, että mukavuusalueelta poistuminen ei välttämättä jalosta ihmistä mitenkään. Kiva kuulla tämä nyt ihan omakohtaisesti koettuna. Ja miksi ihmisen pitäisi koko ajan edes “jalostua” - eikö ihminen saisi vain olla sellainen kuin on, varsinkin jos on elämäänsä tyytyväinen?
Aivan tavattoman kiinnostava postaus! Heti tekee mieli tulla entisen mukavuusalueesi postiluukusta kurkkimaan, että mitäs täällä on tekeillä ja mikä juttu tää oli.
VastaaPoistaMinäkin näin sen vaivan, että kävin kopioimassa linkin tuonne Äiti on nyt koneella -videoon, mutta joku anonyymi olikin jo ehtinyt ensin. Kai se jotenkin väistämättä tulee tekstisi aloituksesta mieleen.
Nyt tähän loppuun jotain lätinöitä siitä että se mikä ei tapa, vahvistaa, ja sitten se ainainen jaxuhali ja neljä huutomerkkiä. Sehän tässä auttaa.
No ei siellä entisellä mukavuusalueella kyllä paljon katsomista olisi.
PoistaEn ollut aiemmin nähnyt tuota videota, joten kiva, että vinkkasitte. Onhan tuo video aika kärjistetty, mutta luulen silti, että moni bloggaaja tunnistaa ilmiön. Tunnistan itseänikin tuosta sen verran, että bloggaaminen on ollut ehkä joskus vähän liiankin tärkeä harrastus itselleni. Tätä ongelmaahan ei nykyään ole – ainakaan jos postaustahtia katsoo.
Mä muuten inhoan sydämeni pohjasta tuota “se mikä ei tapa, vahvistaa” - sanontaa. Eli siis jos ihminen esim. sokeutuu tai vammautuu, mutta ei kuole, niin sokeutuminen/vammautuminen tekee ihmisen jotenkin vahvemmaksi?
Mutta tsempit auttavat aina! :-)
Mietinkin että missä sä luuraat. Olen ollut elämäntilanteessa ,jossa oli vähän pakotettu poistumaan siltä omalta mukavuusalueeltaan,joten hieman tiedän miltä se tuntuu.Epämukavalta.
VastaaPoistaToivottavasti pääset nyt sen tiilimuurin läpi,tsemppejä!
Tuskin kukaan edes pystyy viettämään koko elämäänsä täysin mukavuusalueellaan – pakkohan sieltä on joskus tulla hieman ulos. Mutta se, miten paljon sieltä haluaa poistua ja miten ihminen poistumisen kokee, riippuu varmasti paljon ihmisen persoonasta. Jotkut tekevät itselleen tuntemattomia juttuja joka päivä, eivätkä koe sitä mitenkään epämiellyttävänä, ja jotkut taas kokevat pienenkin loikkauksen tuntemattomaan hirveän epämukavana.
PoistaItse asiassa nyt kun ajattelen niin olen tehnyt mitä suurimpia mukavuusalueelta poistumisia,etenkin eksän kanssa ollessa.Ihan punastuttaa niitä miettiessäkin;D
PoistaMulla rupesi mielikuvitus heti laukkaamaan, kun mietin, että mitäköhän nuo mukavuusalueelta poistumisesi ovat oikein mahtaneet pitää sisällään. ;-D
PoistaHmm. Minua taas jotenkin on ihmetyttänyt se miten moni oikeasti luulee että on heitä joiden elämässä asiat sujuvat aina hyvin. Minusta se on, en tarkoita loukata, vähän lapsellista ajattelua. Jokaisella ihmisellä on aina joitakin suuriakin kipukohtia ja suruja aktiivielämässään mutta miksi niistä pitäisi välttämättä puhua julkisesti, eikö niiden käsittely omassa yksityisyydessä ole jo tarpeeksi tuskallista?
VastaaPoistaItse pidän ihan mielellään blogini ja muut sosiaaliset mediani tuskattomina paikkoina ainakin useimmin. En ainakaan itse kestäisi sitä jos minun pitäisi puhua murheistani vielä koko suomen kanssa. Siinä on tarpeeksi että joutuu läpikäymään niitä itse.
Jos tämän takia joku taas luulee että oma elämäni on ihanaa auvoa 24/7 niin kyllä se vähän alavireisesti hymyillyttää.
Minun mielestäni ihmisillä siis ei todellakaan ole mitään pakkoa kirjoitella vaikka facebookissaan tai blogissaan miten syvällä masennuksessa on taas vellonut, mitä traagisia sukutraumoja tai parisuhdetraumoja tai kuolemia tai sairauksia tai muuta ihmiselämään, jokaisen ihmisen elämään kuuluvia synkkiä tapahtumia on taas vaihteeksi kierroksessa.
Ja tästä ajattelutavasta on ainakin se hyvä puoli että minun on vaikea olla kateellinen kenellekään kun tiedän että parhaimpienkin onnikulissien takana on käytännössä aina jokin suru. siellä, piilossa.
En kuitenkaan mitenkään kritisoi niitä jotka rohkeasti ottavat mainitut kamalat jutut esille jukisesti, kirjoittaminenhan on mitä parhainta terapiaa ja viisas ihminen osaa ojentaa vaikean hetken tullen käden muuta maailma kohtaan jotta saisi vertaistukea. Mutta kritisoin kyllä sitä ajattelutapaa että ellei näin tee, olisi jotenkin kulisseja kierosti pystyssä pitelevä persoona.
Kyse kun on vain ihmisen omista tavoista selviytyä elämästä joka ei suju suoraviivaisesti meistä kenenään kohdalla.
Toinen käsittelee kriisejään avoimesti niihin keskittyen ja saa siitä voimaa, toinen käsittelee kriisejään päänsä sisällä keskittyen elämän muihin asioihin ja saa siitä voimaa. Sama suru, eri toimintatavat eikä kumpikaan tapa ole toista huonompi.
Voimia siis siihen uusien alueiden valloittamiseen.
Minä en kyllä mitenkään usko, että joku voisi ihan oikeasti luulla kenenkään blogin kuvastavan täysin bloggaajan todellisuutta ja että kirjoittajan elämä on juuri sellaista, mitä tämä antaa ymmärtää. Tai mistä minä tiedän; ehkä joku ajatteleekin näin? Luulen, että sellaiset ihmiset, jotka eivät itse kirjoita blogia, saattaisivat herkemmin kuvitella, että blogeissa on koko todellisuus; jokainen blogikirjoittaja kun tietää jättävänsä blogistaan kaikenlaista elämästään pois ja sitä kautta ymmärtää muidenkin tekevän samoin.
PoistaItse ajoin lähinnä takaa sitä (vaikka asian kovin huonosti ilmaisin), että silloin kun oma elämä tuntuu olevan palasina, on vaikea lukea muiden hehkutusta elämän ihanuudesta. Kyse saattaa olla kateudestakin, mutta mielestäni kyse on ennemminkin siitä, että toisten hehkutus oikein korostaa omaa kurjuutta, kun kuilu oman paskatodellisuuden ja toisen muka-todellisuuden välillä tuntuu niin suurelta - vaikka ei mitään suoranaista vertaamista (ainakaan tietoista) tekisikään. Vähän niin kuin hieroisi suolaa haavoihinsa siis. Mutta onneksi jokainen voi ihan itse päättää, millaisia juttuja lueskelee, ja lueskeleeko mitään.
Ymmärrän oikein hyvin, jos joku haluaa kirjoittaa vain kivoista ja kauniista asioista. Se mitä kukakin blogiinsa (tai muualle) kirjoittelee, on tietenkin täysin jokaisen oma valinta. Halusin joskus menneisyydessä pitää itsekin blogini hyvän mielen paikkana, ja jätin paljon sellaisia juttuja pois, joista olisi näin jälkeenpäin ajatellen ollut hyvä kirjoittaa (esim. kaikki alkuaikojen sopeutumisvaikeudet Intiassa) mutta joista en kuitenkaan kirjoittanut, koska ne eivät sopineet blogin tyyliin. Olenkin sittemmin todennut, että saan bloggaamisesta paljon enemmän irti, kun kirjoitan niistä huonoista hetkistäkin (en tietenkään kaikista: minullakin on salaisuuteni!). Saan suurimman ja todellisimman ilon siitä, että saan vaihtaa ajatuksia lukijoiden kanssa juuri siitä, mitä kulloinkin mielessäni liikkuu, ja että blogi ikään kuin elää hetkessä. Koska en pysty tuottamaan iloisia juttuja silloin, kun itselläni ei iloinen mieli ole, vaihtoehtona olisi sitten pidättäytyä huonoina hetkinä blogikirjoittamisesta kokonaan. Eikä mielipiteiden vaihto blogissa sulje millään tavalla todellisen elämän ihmisiä pois; kommunikointi on vain hieman erilaista.
Ei todellakaan ollut tarkoitus hyökätä sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät halua kertoilla julkisesti murheistaan ja vaikeuksistaan, ja pahoittelen, jos tekstistä semmoinen syytös välittyi.
Eikös se blogisti saa ihan itse päättää, että mitä haluaa blogiinsa laittaa? Paskalla säällä paskaa ja kauniilla kaunista? Tai paskalla kaunista ja kauniilla paskaa? MInun elämään kuuluu tällä hetkellä pelkkää kuoleman odotusta. Se näyttää sangen rumalta ja siksi kamera onkin juuttunut kassiin ja blogi seisoo. Ei siksi, että sitä ei voisi kuvata tai kertoa, vaan siksi, että itsekin seisoo ja odottaa. Että sellainen odotettu kuolema, ehkä jo tänä yönä. Jaksamista sinun tilanteeseesi. Optimisti minussa uskoo, että hyvä siitä sinulle tulee. Pieleen menneestä voi oppia ja odottaa tulevalta parempaa. Paskaan ei kannata jäädä seisomaan, sillä se haisee.
VastaaPoistaNo ei tietenkään saa. Ehdottomasti pitäisi olla olemassa ylin blogisensuuri, joka tarkastaisi kaikkien blogit, ettei kukaan vain kirjoittelisi liian positiivisia juttuja tai olisi epärehellinen. Mihin tämä maailma vielä joutuukaan, kun ihmiset suoltavat ihan mitä sattuu?
PoistaMutta vakavasti ottaen, kovasti voimia sinulle. Kuolemasta tulee puhuttua niin kepeästi ja ajattelematta, mutta tosiasia on se, että olemme sen edessä lopulta kaikki kuitenkin yhtä avuttomia.
Kukkapilli, sinä rehellinen ja huumorintajuinen ja kaiken huipuksi hyvä valokuvaajaihminen (tämä kaikki oivallettu blogiasi seuraamalla), oletpa mukavuusalueesi ulkopuolella tai missä vain, hyvin sinun käy! Et kuulu esittäjien laajaan joukkoon, siitä elämä antaa sinulle hyvät pisteet.
VastaaPoistaIda
Kiitos sinulle, Ida. Kommenttisi ilahdutti synkimpänä hetkenä todella paljon.
PoistaLuottamus omaan selviämiseen on horjunut, mutta sellaista tämä elämä välillä on. Ja joskus ajattelen, että olisi ehkä hyväkin pitää pieniä kulisseja yllä, mutta sitten heti perään mietin, että enpä taida jaksaakaan. :-)
Äh *tsemppihali*
VastaaPoistaItse pyörin juuri itsesäälissä liittyen tulevaisuuteeni, mutta jotenkin en viitsi vuodattaa blogin puolellekin vielä viisumiongelmista, työnhakuongelmista, opinto-ongelmista ja vielä mistä (etenkin koska internetistä ei koskaan saa mitään pois, enkä halua esim potentiaalisten työnantajien lukevan valituksiani, vaikka en sukunimeä blogissa käytäkään). Vuodatan sen sijaan Skypen kautta parhaalle ystävälleni, joka istuu kirjaimellisesti maapallon toisella puolen, ja kirjoitan blogiin mieluummin jostain mukavasta, josta sitten itse koitan ammentaa hyvää fiilistä.
Kyllähän niissä vastoinkäymisissä on ihan tarpeeksi ilman vuodattamistakin. Pystyn itsekin ammentamaan blogista hyvää fiilistä silloin, jos on hiukan apea mieli tai muuta vastaavaa, mutta näköjään kun on tarpeeksi paha olla, se ei enää onnistu. Joitakin asioita ei vain voi sulkea päästään, vaikka kuinka haluaisi.
PoistaTsemppiä sinullekin - toivottavasti saat asiasi järjestymään parhain päin!
Kylla meita paskassa rampijoita varmasti riittaa. Harva vaan haluaa myontaa. Olet mun lempibloggari, mutta en ole tainnut aikaisemmin kommentoida. Toivon sinulle paljon voimia.
VastaaPoistaAno Aussilasta
Kiitos sinulle, Ano. Kommentistasi ja rohkaisustasi. :-)
PoistaItse juuri tänne kuuhun ihan vasta asettuneena haluan lähettää uskoa, että parempia aikoja on edessäpäin.
VastaaPoistaJaan ärsytyksesi mukavuusalueelta poistumisen suhteen - miksi se on mikään tavoite ja miten älytöntä millä tavalla jotkut poistumisen määrittävät - kuin myös sen suhteen miten joillain ihmisillä on tarve esittää elämänsä aina parhainpäin oli tilanne oikeasti mikä hyvänsä. Kaikkihan saa tietysti pauhata Facebookissa ja blogeissaan mitä haluavat, mutta en ymmärrä miksi huonommat hetket ovat tabu. Siinä pidetään yllä vain sitä täydellisen elämän harhaa. Selvää on, että kaikilla on joskus hyvinkin kurjaa ja hyvä on kyetä sekin pukemaan sanoiksi siinä kuin suuri onnikin. Terapeuttista puolin ja toisin sanon minä. Toivon, että näin on myös sun kohdallasi.
Sinä oletkin melkein kirjaimellisesti kuussa, ainakin näin Suomesta katsottuna. :-)
PoistaMinä toisaalta ymmärrän senkin, että ihmiset eivät halua paljastaa elämänsä huonoja hetkiä. Ne kun paljastavat sen, että ihminen on haavoittuva, eikä kukaan (nykypäivänä kai ainakaan) halua myöntää olevansa haavoittuvainen. Tämä on minusta myös eräänlainen noidankehä: mitä enemmän täydellisyyden harhaa ylläpidetään, sitä vaikeammaksi tulee myöntää, että oma elämä ei olekaan ns. täydellistä.
Luulen, että moni pitää ongelmaista ihmistä jollakin tapaa myös heikkona, vaikka minusta se juuri on osoitus vahvuudesta, että pystyy myöntämään omat vaikeutensa. Tosin eihän vaikeuksiaan tarvitse välttämättä kaiken kansan luettavaksi kirjoittaa, vaan asiat voi jakaa läheistensä kanssakin.
Postauksesi on ihana vaikka olotilasi varmastikaan ei ole. Lähetän täältä lämpimiä ajatuksia, jos vaikka tulisivat perille ja hetken hymyilyttäisivät. Voimia sinne kuuhun ja tiilimuurien väliin ja tervetuloa takaisin sitten kun on sen aika!
VastaaPoistaKiitos, Marjaana. Lämpimät ajatuksesi löysivät tiensä perille.
PoistaSielta valitilasta paasee jossain vaiheessa pois,ihan varmasti. Olen talla hetkella suhteellisen hyvalla mukavuusalueella, se etta töita ei tunnu löytyvan ja maan rajaa uhkaa sota siirran johonkin toiseen aivolohkoon. Talta mukavuusalueelta en kuitenkaan jaksaisi lahtea mihinkaan, elama on suht tasaista pienine iloineen ja suruineen. Blogiin saa kirjoittaa mita haluaa, iloa ja paskaa ja kaikkea silta valilta. Tsemppia ylösnousemukseen sielta kurasta!
VastaaPoistaTasainen arki on minustakin juuri kaikkein parasta. Joskus arki saattaa tuntua tylsältäkin, mutta viimeistään sitten, kun arki jostain syystä muuttuu radikaalisti, huomaakin sen olleen varsin hyvää.
PoistaMaan rajaa uhkaava sota kuulostaa pelottavalta, ja on varmaankin jonkinlainen selviytymiskeino olla ajattelematta koko asiaa. Jos koko ajan miettisi, mitä mahdollisesti voi tapahtua, niin siinähän sekoaisi.
Onnea työnhakuun!
Kulunut klisee, että ihmiselle annetaan vaan sen verran kuin ihminen kestää, mutta siitä huolimatta uskon siihen. Toiset (kuten sinä) vaan kestää niin paljon enemmän kuin toiset.
VastaaPoistaMillään tavalla reiluahan se ei ole, että kaikki kriisit tuntuu kasautuvan samoille harteille. Kun yhdestä pääsee, niin jo taas seuraava vaanii nurkan takana. Että voishan se elämä mieluiten olla muuta kuin jatkuvaa selviytymistä tai epävarmuutta tulevasta.
Mulla on ollut monta kertaa mielessä, että tarvisin sellaisen rinnakkaisen terapiablogin, johon voisin kirjoittaa ihan kaiken, mitä päässä liikkuu. Mutta en ole sitä vielä tehnyt. Ja nykyisen kun on (tai siis OLI) tarkoitus olla vähän niinkuin oman pikkuriikkisen yritykseni ja siinä samalla oman itseni mainos, en voi, enkä halua sinne ihan mitä tahansa syytää. Vaikka on tullut sitäkin tehtyä siinä määrin, että saatan joitan tekstejä sieltä jonain päivänä poistella. On ollut kumminkin tärkeää saada purkaa vaikeita asioita johonkin, kun kotona se on mun miehen toimesta kielletty. Häneltä kun puuttuu kyky tai halu käsitellä vaikeita asioita (justiin niitä, joissa ei enää ollakaan sillä omalla tutulla mukavuusalueella). Suuttuu vaan jos sanon ääneen, että mulla on paha olo tai huono mieli.
Mutta siis juu. Tän sun tekstin luettuani tunnen oloni hetkellisesti idiootiksi, kun justiinkin kirjoittelin niinkin vaikeasta asiasta kuin sinisestä väristä...
Paskassa on täälläkin siinä määrin tarvottu, että nyt justiin kun on hetkellinen hyvä vaihe, tuntuu hyvältä kirjoittaa mukavista asioista.
Olet sen sortin selviytyjä, että olet sitten minkälaisessa liemessä tahansa, selviät voittajana. Mutta siitä huolimatta toivon, että pääset sieltä mahdollisimman pian pois ja elämä vois hymyillä vähän enemmän <3
Ja luin myös kaikki kommentit läpi. Niin monta viisasta ja keskenään erilaista pointtia niissä oli, etten voi muuta kuin nyökytellä. Fiksulla bloggarilla on fiksut lukijat. Ja sulla on. (Enkä nyt tarkoita itseäni, vaan niitä jotka ensin :))
Mä en ole ihan varma, mitä ajattelen tuosta sanonnasta, että ihmisille annetaan vain sen verran kuin ihminen kestää. Kun elämä tuntuu joskus ihan kauhean epäreilulta – joillakin on elämässään surua ja vastoinkäymisiä ihan jatkuvasti, ja jotkut toiset vaan mennä porskuttavat kuin hannuhanhet (tai siltä ainakin näyttää). Mutta olen samaa mieltä siinä, että jotkut ovat vahvempia kuin toiset, mikä johtuu varmasti ainakin ihmisten erilaisesta stressinsietokyvystä. Mutta stressinsietokykyäkin voi varmasti harjoitella.
PoistaMä olen myös ajatellut joskus tuollaista rinnakkaista blogia, johon voisi kirjoittaa (ilman nimeä ja naamaa) elämästään ihan rehellisesti. Mutta blogeja on nykyään niin paljon, että pelkään, että kukaan ei löytäisi sinne, ja ilman vuorovaikutusta olisikin sitten ihan sama, jos kirjoittaisin omaan salaiseen päiväkirjaani.
Onpa tosi kurjaa, että miehesi ei halua tai pysty käsittelemään vaikeita asioita. Minulla on taas vähän päinvastainen tilanne, sillä minusta tuntuu, että kuormitan omaa ukkoani joskus liikaakin. Tunnen välillä suurta syyllisyyttä siitä, että kaadan kaiken paskan hänen niskaansa. Ukolla kun on omissakin asioissa ihan tarpeeksi miettimistä, eikä hän varmasti kaipaisi yhtään ylimääräistä taakkaa kannettavakseen.
Nyt minä taas tunnen itseni idiootiksi, kun ei mulla ollut millään muotoa tarkoitus syyllistää niitä, jotka haluavat kirjoittaa blogissaan kepeämmistä aiheista. Mä olen muuten aina inhonnut sinistä väriä, mutta nyt sininen on jotenkin kummallisesti alkanut hiipiä vaatekaappiini. Olenkohan tullut keski-ikään tai jotain? :-)
Tällä hetkellä en tiedä, millä tavalla voisin voittajaksi selviytyä, mutta toivon, että näin tulee tapahtumaan. Kiitos sinulle myötäelämisestä ja siitä, että jaksat valaa uskoa!
Fiksusta bloggarista en tiedä, mutta fiksuja lukijoita minulla kyllä on. ♥
Mukavuusalueelta poistuminen on ihan perseestä (suoraan sanottuna), mutta mikäs se semmonenkaan tyyppi sitten on, joka on aina jollain mukavuusalueella. Se paska on pakko jaksaa (ja jaksathan sinä, jaksathan?!), ja sen jälkeen jo kaikki vähemmän paskat jutut tuntuu taas ihan tosi helmeltä, odota vaan!
VastaaPoistaToivon silti sydämestäni, että pääset kohta takaisin jonkinlaiselle kohtuullisuusalueelle; jossei nyt ihan sinne mukaviin meininkeihin, niin ainakin vähän vähemmän stressaaviin. Mutta hei, eikö kukaan oikeasti nyt kysy, että mikä se sun paska epämukavuusalueesi oikein on? Mua ainakin kiinnostaa tosi paljon kuulla, mitä siellä ruudun takana on menossa! Sen ymmärrän, josset siitä halua kirjoittaa, mutta minä ainakin mielelläni siitä lukisin. Että jos se vaikka jeesais?
No mutta empatiaa täältä. Ojennan virtuaalikäteni avuksi paskan lapioimiseen.
Mä sanoisin, että se mukavuusalueella viihtyvä tyyppi on elämäänsä tyytyväinen. :-D Tosin jokainen mieltää mukavuusalueensa ja sieltä poistumisen omalla tavallaan, ja siinä mielessä ymmärrän, jos jonkun toisen mielestä mukavuusalueellaan viihtyvä tyyppi on pelkuri tai muuta vastaavaa, kun tämä ei uskalla ottaa riskejä tai hypätä tuntemattomaan.
PoistaOlen joskus lukenut jonkun sanoneen, että “kuka on väittänyt, että elämän pitäisi olla mukavaa”. Minusta tämä on aika hyvin sanottu, sillä emmehän me ole elämän kanssa tällaista lupausta saaneet. Vaikka olisihan se kivempi, jos elämä olisi mukavaa...
En halua ainakaan tässä vaiheessa paljastaa sen tarkemmin, mitä elämässäni on meneillään, kun se ei oikein tunnu hyvältä ajatukselta. Lukijana haluaisin itsekin varmasti tietää, mikä tämä uusi epämukavuusalue on, mutta toivon, että lukijoilta löytyy ymmärrystä sille, etten halua kertoa ihan kaikkea. Kysyä toki aina saa. :-)
En ymmärrä miksi ihmisen pitäisi tieten tahtoen pyrkiä pois omalta mukavuusalueeltaan, sinne pääseminenhän on jo elämässä saavutus, pois sieltä tyrkitään ja tuupitaan muutenkin jatkuvasti ja saa välillä hengensä hädässä polskutella että rantautuu jonnekin, vaikka autiolle saarelle mutta maihin kumminkin. Kukahan elämyksiä janoava nojatuolifilosofi tuonkin on keksinyt.
VastaaPoistaKaikilla meillä on onnet ja surut, vaikka ei niitä julkisesti ilmaistaisikaan, jokainen tyylillään. Itse olen tällä hetkellä juuttunut lentohiekkaan ja blogi näivettyy kuivuuteen.Hiekkalapioni on toimettomana, voisin lainata, kyllä se paskassakin toimii, jos ei ole päästänyt liikaa kuivumaan.
Mielenkiintoinen kysymys: kuka keksi mukavuusalueen? No tätähän piti ruveta tietenkin heti selvittämään. :-) Ilmeisesti mukavuusalue-termiä on käytetty ensimmäisen kerran aivan toisenlaisessa merkityksessä, Judith Bardwickin vuonna 1991 julkaistussa liiketalouden kirjassa Danger in the Comfort Zone: From Boardroom to Mailroom – How to Break the Entitlement Habit that's Killing American Business. Käsite on sittemmin levinnyt liike-elämän ulkopuolelle psykologiaan ja käyttäytymistieteeseen.
PoistaToivottavasti pääset pian sieltä lentohiekasta ylös. Ja kyllä hiekkalapiokin käy varsin hyvin paskan lapioimiseen, varsinkin kun on tällaista tuoretta tavaraa tarjolla.
Uaah, tsemppiä! Täälläkin tuijotellaan mustaan aukkoon aika usein, enkä sitä kestäisi, ellen oikein ajatuksella yritä kääntää huomiota niihin pieniin, mukaviin asioihin, joita ympärillä on ja joita on mahdollista tehdä näistä isommista jutuista huolimatta. 'Mukavuusalue' on jossain kaukana menneisyydessä ja uudesta ei ole vielä tietoa, mutta uskon, että sinne joskus vielä jotenkin rantaudun. Enkä siis vikise aivan turhia, sillä moni perusasia on nyt elämässä täysin päin honkia ja parannusta ei ole lähiaikoina odotettavissa. Samalla omat kädet ovat sidotut enkä siis voi tehdä päätöksiä tai muutoksia omassa elämässäni, ennen kuin tietyt prosessit on käyty läpi.
VastaaPoistaOlen Taikan kanssa samaa mieltä siitä, että (ainakin oman kokemuksen mukaan) ihan kaikilla ihmisillä on aika reippaasti noita isoja ja vakavia ongelmia elämänsä aikana. Ei kuitenkaan samaan aikaan (onneksi), ja siksi voikin joskus vaikuttaa, että 'tolla menee aina niin hyvin' jne silloin kun itse konttaa mudassa ja toisella on asiat sillä kertaa hyvin. Ei kannata tuhlata aikaa toisten (varsinkaan henkilökohtaisesti tuntemattomien) elämästä arvailuun. Minusta on itse asiassa mukava lukea sellaisia kevyitä postauksia, olkoon vaikka kulisseja. Ainakin on sellaista toivoa, että ongelmaton elämä, edes lyhytkestoinen, on ylipäätän mahdollista. Tai sellainen, jossa päivä on vaikea, kun ei ole kaapissa kahvimaitoa tms.
Toivottavasti sinulla on ihmisiä ympärillä tai vaikka netin kautta saatavilla, joille voit jutella näistä asioista. Jaettu taakka kevenee, vaikka ne omat umpisolmut on avattava itse sitten kun on voimaa ja keinot käytössä.
Halaus xo
Ihana kommentti sulla(kin) sannabanana. Ja edelleen toivon sulle Satu kaikkea parasta mahdollista tähän hetkeen.
PoistaSelviytymiskeinosi kuulostaa varsin käyttökelpoiselta. Tiedän, että itselläni olisi tuossa paljon parantamisen varaa: kun elämässä on jokin vaikea asia, en pysty olemaan ajattelematta sitä, vaikka kuinka yritän. Yölläkin kun herään, ensimmäiseksi mieleen tulee SE ASIA. Pitäisi ihan tietoisesti yrittää harjoitella omien ajatustensa kontrollointia ja keskittyä juurikin niihin elämän hyviin puoliin.
PoistaMinä sydämestäni toivon, että saat elämäsi perusasiat kuntoon ja löydät sen uuden mukavuusalueen. Pakko kai vaikeuksien ja vastoinkäymisten on joskus loppua?
Mulla ei ole tapana arvailla tuntemattomien ihmisten elämiä tai pohtia niitä (häpeäkseni on tunnustettava, että syynä on se, että tuntemattomien ihmisten elämät eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua), mutta kuten Taikalle jo tuossa edellä kirjoittelinkin, vaikeassa tilanteessa muiden onnellisten elämien kuvaukset tuntuvat iskulta vasten kasvoja. Alkaa tuntua siltä, että itse ajelehtii täysin irrallaan jossain, mistä ei mitenkään pääse pois.
Toki minulla on ihmisiä, joiden kanssa jutella. Mulla on vaan sellainen paha tapa, että kun elämä menee vaikeaksi, käperryn itseeni, enkä halua jutella kenenkään kanssa. Käyn asioita läpi omassa päässäni, ja vasta sitten, kun pahin tuntuu olevan ohi, pystyn puhumaan jonkun toisen kanssa. (Tämä ei tosin koske ukkelia, jolle puran mieltäni ihan liiaksikin.) Olen ajatellut, että tämä on minun tapani käsitellä asioita, mutta samalla tiedostan sen, että tapa ei ole paras mahdollinen, koska joku toinen voisi tuoda asiaan ihan toisenlaisen näkökulman tai ainakin asettaa asiat oikeanlaisiin mittasuhteisiin. Ongelmat kun tuntuvat niin paljon isommilta, jos niitä pyörittelee vain omassa päässään. Tiedän tämä oikein hyvin - ja silti toimin aina samalla tavoin. :-/
Annukka: :-)
tarkennus ed. kommenttiini: positiivisten ajatusten tiedostavalla lisäämisellä en tarkoitasitä, että negatiiviset tunteen suljetaan pulloon ja jonnekin piiloon. Päinvastoin, eihän ihminen olisi ihminen, jos ei tuntisi surua, ahdistusta, vihaa, kateutta jne. Siinäpä hyvä tilaisuus oppia tuntemaan itseään: mistä nämä fiilikset tulevat? Mutta kun itseään raahaa kuopan pohjalta takaisin maan pinnalle tekevät nuo mukavammat, pienet ajatukset hommasta sen prosentin verran kevyempää. Ja kyllähän tämä maailma on onneksi sellainen, ettei mikään ole koskaan 100% huippua tai tylsää tai toivotonta tai paskaa.
PoistaNyt kun tästä postauksesta on jo sen verran aikaa, että elämä on alkanut näyttää taas paljon paremmalta, voin sanoa, että en muista olleeni koskaan niin ahdistunut kuin tämän postauksen aikoihin. Se ahdistus oli jotakin niin kamalaa ja kokonaisvaltaista, että en kerta kaikkiaan pystynyt löytämään elämästä mitään positiivista, kun mietin vain, että hyppäisinkö parvekkeelta vai jotain.
PoistaMutta ONNEKSI asioilla on tapana järjestyä, ja nyt tässä vaiheessa olen jo sen verran toiveikas, että rohkenisin sanoa, että kaiken lisäksi niillä on tapana järjestyä myös parhain päin. Ainakin joskus?
Ihana kuulla, etta tovoa on loytynyt. Mina olen nyt rohkeasti (?) lahtenyt sorkkimaan naita kamalimpia tunteita ja toimintamalleja. Katsotaan minne tasta paadytaan.
PoistaHyvää matkaa sinulle sisimpääsi! Uskon, että kun omat ongelmansa tunnistaa ja myöntää, ja kun on riittävästi rohkeutta lähteä kokeilemaan muita toimintatapoja, pääse niin pitkälle kuin vain haluaa mennä.
PoistaKiitos kaikille kommenteistanne. Vastaan niihin ajan kanssa sitten, kun saan ajatukseni jotenkin kasaan.
VastaaPoistaMulla on jäänyt väliin koko kirjoitus.
VastaaPoistaMutta kirjoituksesi on hyvä ja olen sitä mieltä, että aika ajoin on hyvä kirjoittaa muutakin kun sitä kaunista pintaliitoa. Koita jaksaa. Huomenna voi olla tosin tai sitten ylihuomenna tai sitten ei, kuka piru sen tietää!
Jatkan vielä kun äsken tuli keskeytys kommentin kirjoitukseen. Sen verran, että oma mukavuusalueeni katosi tyystin vuosia sitten. Ensin meni työ, sitten siinä ohessa tuli muutmama vakava sairaus, joista masennus vei eläkkeelle. En tiedä enää mitä on elää mukavuusalueella. Koitan löytää pienistä asioista jotain hyvää mieltä. Eikä se ole helppoa. Muutakaan ei oikein voi kuin jatkaa jollain ihmeen voimalla eteenpäin, välillä sitä ei meinaa löytyä millään.
PoistaSinulle lähetän lämpöisen halauksen!♥
Kukapa tosiaan huomisesta tietää. Ehkä niin on hyväkin? Itse en ainakaan haluaisi tietää tulevaisuutta, kun epätietoisuus tarjoaa aina mahdollisuuden myös onneen.
PoistaHyvän mielen löytämisen taito elämän pienistä asioista on kyllä erinomaisen hyvä taito. Ne elämän iloiset hetket välittyvät blogistasikin niin, että lukija tulee hyvälle mielelle. :-)
Itseltäni kyky iloita pienistäkin asioista tuntuu löytyvän valitettavasti vain silloin, kun olen mukavuusalueellani; epämukavuusalueella pystyn ajattelemaan vain sitä, kuinka epämukavaa elämä just nyt on. Olen joskus kokeillut sellaista, että olen vaikeassa tilanteessa kuvitellut olevani näyttelijä, joka vain esittää jotain roolia. Vaikea tilanne ei siis koskettanut minua - kaikkein sisintäni - vaan vain sitä roolihenkilöä. Tuo toimi yllättävänkin hyvin, koska noin ajattelemalla en tuntenut olevani itse luita ja ytimiä myöten pelissä, vaan olin jossain turvassa siellä kuoren alla. Jotain outoa psykologiaa tämäkin.
Kiitos, Rantis. ♥
Olen viime päivinä miettinyt paljon näyttämisen halua ja kyllä netissä varsinkin se on, kenties kaikilla ihmisillä, kova. Kuuluu nettikulttuuriin luoda itsestään hienoa kuvaa ja jopa marisijat marisevat usein tavalla jolla kalastellaan toisilta pisteitä ja arvostusta, että oletpas sitkeä ja sinnikäs sissi, hyvä hyvä. Kai sitä silti järjissään pysyy kun toisten upeista elämistä lukee kun muistaa lukea näyttämisen kulttuurin tiedostaen. Minullakin on alitajunnassa joku pirskatin tarve osoittaa että olen hyvä tyyppi ja se vielä sekoittuu yritykseni ajatella positiivisesti niin että monta negatiivista asiaa jää kirjoittamatta jo ihan siksi etten olisi "turhan negatiivinen" tai "levittäisi pahaa mieltä".
VastaaPoistaEn usko että kenenkään elämä on oikeasti ruusuilla tanssimista vaikka blogi miltä näyttäisi. Hyvänä muistutuksena itselleni oli lukea pitkään blogia, jossa kaikki oli upeasti ja kirjoittajalla miehenään itse Täydellisyys... Kunnes mutkan kautta lopulta selvisi että tuo mies olikin oikeasti erään ystävättäreni eksä, vieläpä mies, josta ystävälleni oli jäänyt ikävät muistot. Minä sain tästä sattumasta suhteellisuudentajua blogien lukemiseen ;-) Ja työhöni toimittajana myös. Samasta asiasta voi kertoa niin monella tavalla, tyylillä, asenteella.
Olet rukouksissa.
Ehkä meillä ihmisillä on sisäsyntyinen tarve tulla ihailluksi, ja netissä se tarve vielä jotenkin korostuu, kun netissä on niin helppo esittää elämänsä sellaisena kuin haluaa. Onkin jo vähän vaikeampaa pitää täydellisyyden kulisseja ylle seinänaapurille, joka kuulee, että mies rymyää öisin neljän aikaan rappukäytävässä kännissä kuin käki ja että astiasto pannaan viikoittain uusiksi. :-)
PoistaEn tullut ajatelleeksikaan, mutta nuo marisijat ovat tosiaan yksi netin ilmiöistä. On vaikea vetää rajaa huomiohakuisen marinan ja ns. tarkoituksettoman marinan välille, mutta jokainen kirjoittaja varmaankin tietää omat motiivinsa, vaikka niitä ei ehkä haluaisi myöntääkään. Minusta tuntuisi tosi oudolta valittaa asioista vain siksi, että saisi ihmisiltä arvostusta tai myötätuntoa, sillä se on mielestäni juuri kuvaamaasi tarkoituksellista negatiivisuuden levittämistä.
Viimeiseen lauseeseesi en osaa sanoa muuta kuin että kiitos. Koko sydämestäni.
Mina olen toistaiseksi onnistunut elamaan aika hyvin omalla mukavuusalueellani, janna termi sinansa. Olen kai niin laiska tai tylsa tai kunnianhimoton etta ei huvita kokeilla siita poistumistakaan.
VastaaPoistaTyopaikassanikin olen ollut yli 20 vuotta. Lapsia en ole halunnut kun sekin tuntui oudolta ja pelottavalta. Ainoa "repaisyni" oli aikoinaan kotimaan vaihtaminen mutta se sujui aika kivuttomasti. Toivon etta nain on jatkossakin. Minulla ei ole mitaan intoa outoon ja uuteen ja joskus pelottaa mita kaikkea voisi tapahtuakin.
Asiaa, Anu! Jos on elämäänsä tyytyväinen, niin miksi sitä perusturvallisuutta ja -tyytyväisyyttä pitäisi ehdoin tahdoin järkyttää? Siksikö, että se on jotenkin muotia? Jos on kerran mukavuusalueen löytänyt, niin kyllä siellä minusta saa viihtyä. Elämässä tulee kuitenkin jossain vaiheessa jokaiselle vastoinkäymisiä, ja eiköhän niissä ole tarpeeksi epämukavuutta.
PoistaMä taidan olla semmoinen blogi-pintaliitäjä. Mutta se on toisaalta myös hyvin rehellistä, koska mä olen sellainen, että roikun positiivisuudessa kiinni kynsin ja hampain. Olen käynyt elämässäni läpi muutaman helvetin, yhden niistä, pahimman, ihan lähivuosina. Mä en vain kykene märehtimään siinä paskassa, se ei ole mulle luonteenomaista. Kaikesta paskasta huolimatta, nautin niin paljon kuin voin, niistä asioista, mistä voin, vaikka jopa mun perusturvallisuus olis uhattuna. Toki tilanne on äärimmäisen stressaava ja nyt kun ei ole mitään jättekriisiä päällä, osaan arvostaa tilannetta ihan superpaljon. Nuorempana olin murehtija ja en päässyt yli siitä, jos oli jotain paskaa ja ajattelin vain sitä paskaa, mutta jossain kohtaa muutuin toisenlaiseksi. Ja sitä on välillä hauska(?) tarkastella, mikä ero esim mussa ja miehessä on, kun mies on sellainen, että se jaksaa sitten joka päivä vatvoa mulle ääneen kärsimyksiään, vaikka ne kestäis kaksi vuotta putkeen. Mä taas en omistani juuri puhu, koska keskityn muihin asioihin. Olen ehkä yltiöoptimisti, vaikkakaan en siis missään mielessä mikään "ihanaa ihanaa kaikki on ihanaa" -positiivari. Useimmin mun suusta kuuluu "vittu mitä paskaa" kuin jotain ihanaa lallallaa. Mutta silti, mä keskityn niihin hyviin puoliin. Sitten joskus mulla on toki niitä heikkoja hetkiä. Sanotaanko, että ehkä kaksi kertaa vuodessa mulla on totaalinen "ranteet auki" -päivä jolloin kaikki masentaa ja lojun koko päivän peiton alla eikä mikään voi mua piristää ja sanon miehellekin, että sori, nyt mä en vaan jaksaa, mä jaksan aina, mutta tänään en. Mutta sitten taas, vaikka en näkis tänään valoa, niin huomenna mä nousen. Se on vain mun luonne. Mitä olen joskus miettinytkin, koska en yritä olla vahva, mutta en vain mahda sille mitään, että en pysty kaatumaan kuin hetkeksi (en nyt toki väitä, etteikö mitään niin kauheaa voisi tapahtua, että romahtaisin kokonaan, varmasti voisi!) ja sitten taas mennään, vaikkakin on ollut niin pahoja kriisejä, etten ole todellakaan tiennyt, miten niistä selvitään. Jotenkin aina vaan on selvitty.
VastaaPoistaMutta joo, välillä tulee täyslaidallinen paskaa ja enemmänkin. Musta tärkeintä on nimenomaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kun on paskaa, niin on paskaa, hittojako sitä kaunistelemaan. Vaikka olenkin positiivinen ja iloitsen pienistä asioista paskankin keskellä jopa kyyneliin asti, niin asioiden maton alle lakaisemista inhoan kaikista eniten. Jos on paskaa, niin se pitää voida sanoa ääneen.
Parempaa jatkoa :)
Mä tunnistan tuon saman peruspositiivisuuden itsessäni, sillä minäkään en tykkää jäädä märehtimään asioita kauaksi aikaa. Mieluummin yritän miettiä, että miten tästä eteenpäin kuin jäädä voivottelemaan tapahtunutta. Siksi tämä tämänkertainen ahdistus ja pakokauhu ovat olleetkin pelottavia, kun en ole tällaista ennen kokenut, enkä siis oikein tiedä, miten tästä parhaiten selviäisi. Hetkittäin on ihan hyvä olo, ja sitten seuraavassa hetkessä onkin jo melkein paniikki.
PoistaTuollaiset “ihanaa ihanaa kaikki on ihanaa” - tyypit ovat minusta jotenkin teennäisiä, sillä en voi mitenkään uskoa, että jonkun mielestä kaikki voisi olla koko ajan ihanaa. Tai ehkä mä olen vaan itse juro mörökölli, mikä on sekin hyvin mahdollista. :-)
Mun ukkoni on taas sellainen, että hän ei puhu vaikeuksistaan lainkaan. Mun pitää siis olla salapoliisina tulkitsemassa ja kyselemässä – eikä ukkeli avaudu välttämättä silloinkaan.
Olen samaa mieltä, että asiat eivät kaunistelemalla tai maton alle lakaisemalla parane. Ja olen myös aina ajatellut niin, että itselleen pitää olla aina rehellinen: totuus on pystyttävä myöntämään ainakin itselleen, vaikka sitä ei muille julki toisikaan.
Blogissani on Sinulle inspiroitumis-haaste, ei ole pakko vastata, mutta jos jaksat, vilkaise.
VastaaPoistaKiitos, Rantis. Tulen kohta katsomaan.
PoistaNo voihan paska. :(
VastaaPoistaToivon, että nouset murheen suosta valoon ja paskakuorma ohjautuu sinne minne se kuuluukin eli tunkiolle.
Samaa mieltä olen kanssasi siitä, että ne jotka blogeissaan hehkuttavat kaiken ihanuutta, kantavat mukanaan jotain synkkää, sellaista, että ei se elämä olekaan vaan valkoisia päiväpeittoja ja mattoja ja designostoksia ja... Mä en lue sellaisia blogeja, ne eivät ole elämänmakuisia.
Mutta tsemppiä ja jaksamista, muuta en osaa toivottaa. No paluuta mukavuusalueelle tietysti. :)
En mäkään mitään ostos- ja päivän asu -blogeja lue. Ne ei vaan ole mun juttu - mitä ei tarvitse ihmetellä, jos katsoo mun ulkomuotoa ja meidän huushollia. Mutta tästäpä tulikin mieleeni, että mulla olisikin yksi ostos, jonka voisin blogissani esitellä. :-) Tuli taas tehtyä niin harvinaisen järkevät kaupat, että.
PoistaKiitos. Toivottavasti se mukavuusalue vielä jostain löytyy. Tällä hetkellä vaan ahdistaa.
En (vielä) tunne sinua, vasta nyt eksyin blogiisi. Mutta tietenkin ensin sanon, että voi paska - mitä sitten sinulle onkaan sattunut. Lähinnä tulin kertomaan, että kuulun samaan heimoon tuon epämukavuusaluelässytyksen suhteen! Kyllä niitä epämukavuuksia tulee elämän varrelle ihan ilman että niitä tarvitsee erikseen hakea, ainakin täällä päässä on kanssa tullut. Minä olenkin perustanut yhden ystäväni kanssa oikein erikseen Mukavuusalue-nimisen kerhon, protestiksi!
VastaaPoistaKiva että löysit tänne! :-)
PoistaEi mulle (onneksi!) mitään kovin kamalaa ole sattunut - elämässä on vain tullut tehtyä niin paljon vääriä valintoja, etten jaksaisi enää yhtäkään. Nyt sitten pitäisi päättää, että miten tästä eteenpäin. Suo siellä, vetelä täällä.
Luin taas tänään yhtä mukavuusalue-kirjoitusta, kun se löytyi kirjanmerkeistä ja satuin sitä vahingossa klikkaamaan. Lähti taas veri kiertämään väärin päin, kun alkoi niin suututtaa. :-D
Mukavuusalue-niminen kerho on kyllä tosi hauska oivallus! :-)
Sinulla on katto pään päällä, perhe (ainakin mies), ehkä työtäkin. Kuvasi perusteella näytät hyvinvoivalta eli tuskin olet kovin sairaskaan.
VastaaPoistaVarmasti sinulle tekisi hyvää suunnata katse siihen suuntaan, josta ratkaisut löytyvät - siis itseesi. Kukaan kun ei ole tehnyt niitä mainitsemiasi vääriä valintoja sinun puolestasi.
Tämä onkin oikein hyvä esimerkki siitä, miten vähäisten asioiden perusteella blogin lukija voi tehdä omasta mielestään oikeita johtopäätöksiä. Siis jos minulla on mies, katto pään päällä ja näytän hyvinvoivalta, se tarkoittaa sitä, että minulla on elämässä kaikki hyvin? Voi hyvänen aika sentään.
PoistaJa todellakin tiedän, että ihan itse olen valintani tehnyt. En ole tietääkseni niistä ketään muuta syyttänytkään.
Mukavaa viikonloppua sinulle anonyymi. Keksipä ensi kerralla jokin repäisevä nimimerkki, niin jäät paremmin mieleen.
Painotan sitä, että kun sukellat tarpeeksi syvälle itseesi, opit tekemään valintoja, jotka ovat hyväksi sinulle ja sitä kautta myös läheisillesi. Oppia ikä kaikki ja aina on mahdollisuus valita uudestaan.
PoistaKaikkea hyvää!
Sukellettu on, ja syvällä on käyty. Joskus tuntuu, että elämä olisi paljon helpompaa, jos ajattelisi vähemmän.
Poista