Vihreätniityt pohdiskeli taannoin osuvasti bloggaamista ja sitä, mikä blogikirjoittelussa oikein viehättää. Kirjoitus sai minutkin miettimään asiaa, jälleen kerran, mutta tällä kertaa rupesin pohtimaan bloggaamista vähän toiselta kantilta: blogikirjoittajan läheisten näkökulmasta. Miltä läheisistä mahtaa tuntua, kun joku hyörii koko ajan kameran kanssa ja raportoi elämänsä käänteet ja yksityiskohdat blogissaan? Tuntuuko läheisistä kenties siltä, että elämä on bloggaajalle pelkkää potentiaalista blogimateriaalia - että bloggari arvostaa ja arvottaa kokemuksiaan eri tavalla kuin muut, julkisen kiinnostavuuden kannalta?
Ukkeli on aina suhtautunut bloggaamiseeni ja valokuvaamiseeni myönteisen huvittuneesti, ja hän myös tietää, mihin ottamani kuvat mahdollisesti päätyvät. Olisi aika kauheaa, jos hän ei ymmärtäisi bloggaamistani tai jopa pilkkaisi blogeja! Olen kuitenkin huomannut joidenkin muiden suhtautuvan vähän nihkeästi valokuvaamista kohtaan, mikä on minusta ihan ymmärrettävää. On ihan luonnollista, että nykypäivänä suhtautuu varauksella siihen, mihin omat kuvat lopulta päätyvät. Joku toinen ei ehkä niin hirveästi välitä, vaikka oma kuva jonkun toisen blogissa, naamakirjassa tai muussa vastaavassa mediassa komeilisikin, mutta itse päättäisin mieluusti jokaisen kuvani kohtalosta. Aina ei vain kehtaa tiedustella kuvien käyttötarkoitusta, kun silloin tuntisi itsensä hirveäksi niuhottajaksi. Kun ukkelin siskotyttö esimerkiksi oli meillä ja otti ahkerasti yhteisselfieitä minun kanssani, minun olisi tehnyt mieleni kieltää häntä laittamasta kuviani Fb-sivulleen ihan siitä syystä, että en lainkaan tiennyt, ketkä kaikki tulevat kuvat näkemään. Mutta se ei varmaankaan ole selfieiden idea, että niitä otetaan vain omaksi huviksi, eikä tämä nyky-yhteiskunta taida muutenkaan pyöriä sillä lailla, että voisi sanella jokaisen itsestään otetun kuvan kohtalon. Taidan oikeasti olla vähän niuho ja vanhanaikainen.
Ihmettelen joskus sellaisia hyvin avoimia blogeja, joissa blogikirjoittaja kertoo hyvinkin yksityiskohtaisesti läheistensä asioista tai jonka kuvissa esiintyy paljon läheisiä - ystäviä, puolisoita, lapsia, sukulaisia. Mietiskelen usein, esiintyvätkö blogikuvissa olevat ihmiset niissä ihan vapaasta tahdostaan (koska kyllä kai kuvauskohteilta on pyydetty lupa kuvien julkaisemiseen) vai esiintyvätkö he niissä vain siksi, että eivät oikein ole kehdanneet kieltäytyäkään? Entä millä lailla se vaikuttaa kanssakäymiseen, jos tietää toisen (=bloggarin) ottavan kuvia lähinnä siksi, että aikoo julkaista ne blogissaan? Mietin tämmöisiä varmaan suureksi osaksi sen takia, että jos en itse bloggaisi, minua saattaisi ärsyttää hyvinkin paljon olla sellaisen ihmisen seurassa, joka kuvaa koko ajan jotain blogiinsa. Onneksi siis minä olen meillä se, joka bloggaa, eikä ukkeli!
Olen itse ottanut alusta asti sellaisen linjan, että en kirjoita sanallakaan ystävieni ja tuttujeni asioista, enkä varsinkaan laita heidän kuviaan blogiini. Olen lähes fanaattinen sen suhteen, että läheiseni (muutamaa poikkeusta, kuten ukkelia lukuun ottamatta) eivät tule edes mainituksi blogissani. Olen myös jättänyt kertomatta kohtaamisista, jotka ovat toteutuneet blogini ansiosta tai jotka ovat liittyneet blogiini jollain tavalla. En oikein tiedä itsekään, miksi olen näin tarkka tämän asian kanssa, koska tuskin kenenkään yksityisyys nyt siitä menee, että tulee mainituksi blogissani. Ehkä tarkka rajanveto johtuu siitä, että en halua kenenkään tuntevan olevansa minulle blogimateriaalia, vaan haluan ihmisten voivan olla seurassani ilman pelkoa siitä, että tulen repostelemaan heidän elämäänsä netissä. Minusta itsestäni kun olisi äärimmäisen kiusallista, jos saisin lukea omista asioistani jonkun toisen blogista.
Jotkut tuntuvat suhtautuvan blogeihin ja bloggareihin hieman epäluuloisesti, mikä johtuu ehkä juuri siitä, että he pelkäävät päätyvänsä blogimateriaaliksi. Kerran Hyderabadissa erääseen suomalaisseurueeseen kuulunut mies oli hyvin vastentahtoinen paljastamaan itsestään minulle mitään, ja kun kävi ilmi, että hänen kotikaupunkinsa oli paljastunut, mies suorastaan närkästyi. En keksinyt miehen käytökselle muuta syytä kuin sen, että hän pelkäsi minun kirjoittavan itsestään blogiini. Tällaisissa tilanteissa vähän harmittaa, kun tuntuu, että blogi on normaalin kanssakäymisen este.
Blogeissa on se ilahduttava ominaisuus, että blogien avulla voi jakaa kokemukset samanmielisten kanssa - läheisiäni kun omat seikkailuni eivät välttämättä aina kovinkaan paljon kiinnosta! Siitä huolimatta olen joskus turhautunut bloggaamiseen ja harkinnut lopettamistakin useampaan otteeseen. Syynä on ollut useimmiten se, että olen alkanut tuntea itseni typeräksi, kun kerron asioistani julkisesti netissä, täysin tuntemattomille ihmisille. Nykyään en osaa enää ajatella noin. Koen kirjoittamisen kai niin antoisaksi, että se antaa enemmän kuin ottaa. Näen asian nykyään niin päin, että minä olen täällä joka tapauksessa, höpisemässä omiani, ja jos joku tänne tiensä löytää, ilahdun suuresti.
Ajattelen hyvin paljon samoin yksityisyydestäni ja siitä mitä kirjoitan blogissani. Minun blogini olemassoloa ei edes tiedä kukaan muu kuin mies. Hän tietää sen, että kirjoitan blogia, mutta ei ole innostunut siitä mitä kirjoitan, suhtautuu samoin kuin ukkelisi, myönteisen huvittuneesti. Ja mies luottaa siihen, että hänen kuviaan tai talomme sisustuskuvia ei blogistani löydy. Enkä kirjoita miehestä muuta kuin asioita, jotka hän vitsinä/huvituksena voi muutenkin jakaa.
VastaaPoistaOmia kuviani (enkä tietenkään läheisteni) en ole julkaissut ainoatakaan. Myöskin moni asia elämässäni ja tapahtuma elämässäni jää blogista pois.
Olen itsekin melkein järkytyksellä katsellut muutamaa blogia, jossa lasten kuvia julkaistaan ja heidän asioitaan puidaan. Se vaan on niin, että sieltä ne löytyvät, kun se lapsi on aikuinen. Eikä välttämättä tykkää lainkaan.
Välillä toisaan tuntuu, että lopettaisiko. Mutta kuitenkin joku voima sa, ainakin toistaiseksi jatkamaan.
Samoilla linjoilla siis ollaan. Minultakin jää moni asia ja tapahtuma elämässäni blogista pois, ja samaten kirjoitan ukkelista vain tuollaisia huvittavia tai muuten jakamiskelpoisia juttuja. Ukkeli ei ole ollut koskaan kovin kiinnostunut blogistani, mutta äsken pakotin hänet katselemaan vähän ottamiani ötökkäkuvia. :-)
PoistaMinä olin lapsena ja nuorena niin rajoittunut, että inhosin kuvattavana olemista, ja kuvittelin aina olevani ruma ja lihava (vaikka näin jälkeenpäin katsottuna en ollut kumpaakaan). Olisin varmasti saanut hirveän raivarin, jos vanhempani olisivat laittaneet kuviani vielä nettiinkin! Mutta ehkä nämä nykyajan nuoret ovat tottuneita kuvaamiseen ja jatkuvaan esilläoloon ja suhtautuvat kuviensa julkaisuunkin ihan eri tavalla.
Hyvää pohdintaa.En tuo kauheasti itseäni esille blogissa,mutta onhan siellä ollut sitä sun tätä vuosien aikana. En ole laittanut pahemmin mitään perheestäni ja ystäviltä olen yleensä kysynyt,voiko kuvaa laittaa blogiin. Joskus ajattelen että voisi olla enemmin avoin blogissa (Appelsiinipuunalla ,muut blogit sitten ovat sellaisia,että aihe tietty ,joten ei niihin) mutta toistaiseksi tuntuu hyvältä tällä linjalla.Kuten sanot,bloggaaminen antaa niin paljon enemmän kuin se ottaa:)
VastaaPoistaVarmasti moni ihminen (itseni mukaan lukien) lukisi uteliaisuuksissaan mieluusti mahdollisimman yksityiskohtaisia tietoja ihmisistä. ;-) Mutta jokainen bloggari valitsee itselleen sopivan linjan, ja sinunkin valitsemasi linja on ollut varmasti sinulle oikea, kun olet ollut siihen tyytyväinen.
PoistaVaikka itse kerron ajatuksistani joskus hyvinkin avoimesti, jätän kuitenkin hyvin paljon myös kertomatta, ja paljon on aiheita, joista en missään nimessä kirjoittaisi.
Tuo on kyllä vaikea juttu pohdittavaksi. Itse olen koittanut pitää tiukkaa linjaa esim. omien kuvien ja etenkin miehen kuvien julkaisemisessa, mutta sellaiset kuvat menettelee, josta nyt kukaan tuntematon ei oikeasti voisi tunnistaa minua / häntä; esim. takaa otetut kuvat, joissa näkyy vaan hieman sivuprofiilia.
VastaaPoistaFilippiiniläisystäväni ottaa minusta usein kuvia ja tagaa minut facebookissa. En oikein pidä siitä, sillä en ole kovin kuvauksellinen ja joskus kuvat ovat mielestäni epäonnistuneita tai muuten vain sellaisia, mitä en haluaisi kaikkien nähtäville. Olen muutamaan otteeseen yrittänyt ystävällisesti sanoa, että en oikein välitä kuvien laittamisesta fb:iin, ja hän sen ymmärsikin, mutta sittemmin sekin on näemmä unohtunut. On se inhottavaa olla niuho, mutta epämukavaa myös katsella omaa pärstää kaikkien nähtävillä. Mutta se on totta, että ajat ovat muuttuneet paljon viimeisen kymmenenkin vuoden aikana, nykyään se on hyvinkin tavallista että kuvia laitetaan joka paikkaan koko ajan. Itsestäni ei oikein edes ole säästynyt valokuvia teinivuosilta, mutta nykyteinit sen sijaan räpsivät kuvia koko ajan kaikkialla...
Minulla on omien kuvan julkaisemattomuuspäätös hieman höllentynyt viime aikoina, mutta aiemmin olin hyvinkin tiukasti sitä mieltä, että en laita omia kuviani nettiin. Ukkelin ja muiden läheisten kuvia en blogiini laittaisi, vaikka saisin siihen luvankin, kun en näe mitään syytä siihen, miksi heidän kuviaan pitäisi julkaista.
PoistaMinäkään en ole kovin kuvauksellinen, ja se on juuri yksi syy, miksi en haluaisi omia kuviani toisten fb-sivuille tai mihinkään muuallekaan. Ehkä yksi tuhannesta minusta otetusta kuvasta onnistuu – ja sekin on pimeässä otettu. :-D Toisaalta olen ajatellut, että olen ehkä ihan liian kriittinen ja vaativa itseäni kohtaan, ja juuri siksi olen jonkun kuvan itsestäni julkaissutkin: ikään kuin todistaakseni itselleni, että ei minun mikään kaunotar tarvitse ollakaan, vaan kelpaan hyvin juuri tällaisena.
Mun mielestä ainakin se viimeksi ottamasi selfie blogissa oli oikein kaunis ja hyvin onnistunut kuva - täytyy olla siis kaunis mallikin :)
PoistaVoi miten ihanasti sanottu. Kiitos. :-)
PoistaAika lailla samanlaisia mietteitä minullakin. Minun mieheni kai pitää blogiani ihan hyvänä juttuna, ymmärtää sen olevan minulle jonkinlainen henkireikä, ja soisi minun kirjoittavan enemmänkin kuin mitä kirjoitan omistakin asioistaan - hänen ehtonsa on vain se, että kirjoitan asioista niin kuin ne todellisuudessa ovat enkä esim liioittele. Silti en osaa enkä halua kirjoittaa juurikaan esim hänen työkuvioistaan, ne ovat hänen tarinoitaan eivät minun. Lapsistani en juurikaan myöskään oikeastaan kerro vaikka heidät mainitsenkin blogissa. Ei tulisi mieleenikään jakaa lasteni asioita tai vaikka mahdollisia ongelmia kaiken kansan kanssa. Omasta äityidestäni kyllä kirjoitan ja muutenkin avaan suhteellisen paljon mielestäni omaa persoonaani blogissa. En siksi, että haluaisin olla esillä vaan siksi, että on osoittautunut niin terapeuttiseksi (paremman sanan puutteessa) jakaa kokemuksia fiksujen lukijoiden kanssa.
VastaaPoistaPaljon puhutaan siitä kuinka internetillä on pitkä muisti ja sieltä ei mikään koskaan katoa. Sitä ihmettelen onko aikoinaan paheksuttu samaan tapaan omaelämäkertoja - jääväthän kirjatkin elämään julkaisuhetken jälkeenkin. Miksi olemme niin huolissamme yksityisyydestämme nykyään?
Monen blogia pitämättömän ihmisen on varmasti vaikea ymmärtää juuri tuota, kuinka terapeuttista ja palkitsevaa on saada kirjoittaa ja käydä keskusteluja lukijoiden kanssa, ja he näkevät siksi blogien pääasiallisen tarkoituksen olevan itsensä esille tuominen. Minua itseäni on auttanut monesta vaikeasta asiasta kirjoittaminen ja niistä ihmisten kanssa keskusteleminen, ja blogi on muuttanut minua siinä suhteessa todella paljon. Minun kun on ollut aina vähän vaikea avautua vaikeiksi kokemistani asioista muuten kuin kirjoittamalla, joten blogi on ollut itselleni erinomainen kanava oman elämäni puntarointiin.
PoistaUkkelin työkuviot ovat minullekin sellainen aihe, josta en kirjoittaisi. Se on hänen elämäänsä, johon minulla ei ole oikeutta kajota julkisesti. Minun ukkoni taas pajattaa joskus, että vietän ihan liikaa aikaa netissä, mikä on kyllä ihan tottakin. :-) Bloggaamiseen hän on kyllä aina kannustanut, mutta siitä en pidä, että hän mainostaa blogiharrastustani kaikille tutuilleen. Onneksi tuo on nyt lopettanut mainostamisen, kun olen kieltänyt häntä. :-)
Mielenkiintoinen kysymys tuo, miksi olemme nykyään niin huolissamme yksityisyydestämme. Ehkä se johtuu osaksi internetin laajuudesta ja siitä, että nykyään kaikenlaisia tietoja voidaan käyttää niin helposti väärin. Ja kun tällainen tavallinen netin käyttäjä ei tiedä eikä tunne kaikki mahdollisia tapoja käyttää tietoja väärin, uhka netin pimeästä puolesta leijuu yllä koko ajan epämääräisenä. Nuo elämänkerrat ovat nettiin verrattuina jotenkin paljon konkreettisempia, kansien väliin rajattuja kokonaisuuksia, mutta netti on iso ja tuntematon, ja sen takia myös vähän pelottava.
Hyvää ja mielenkiintoista pohdintaa. Minäkin olen miettinyt tuota rajanvetoa läheisten päätymisessä blogiin. Olen yrittänyt olla paljoa kertomatta läheisten omista asioista, eli etunimen kyllä maininnut, mutta jos kerron jotain muiden "juttuja" niin niiden pitää sitten olla sellaisia, mitä kyseinen henkilö olisi valmis kertomaan kenelle vaan. Toisena ääripäänä mun ihmiskuvaukset, joita taas pidän anonyymeina, eli ei haittaa vaikka siinä tulisi esille hyvinkin henkilökohtaisia asioita, koska ne eivät ikinä kuitenkaan ole yhdistettävissä henkilöön.
VastaaPoistaKuvien julkaisemisesta olen aina kysynyt kavereilta, ja kaikki ovat aina luvan antaneet. Osa on jopa kärttänyt, että "no milloin kirjoitat siitä, kun tehtiin yhdessä X Y Z!", ja eräs sukulainen taas totesi lasten kuvien esiintymisestä blogissa, että "lapsista olisi varmaan hauskaa nähdä kuvansa blogissasi". Tässä varmaan on auttanut paljon, että suurin osa kavereista ja sukulaisista tuntuu lukevan blogiani edes satunnaisesti ja keskimäärin lienevät tyytyväisiä linjaan, jolla kirjoitan. Mutta joo, en ole varma kuinka suoraan sanoisivat, jos asiat olisivat toisin.
Iiro aluksi katsoi vähän kieroon blogaamista, mutta nykyään hänenkin suhtautumisensa on kannustavaa sorttia. Välillä hän jopa toteaa jostain, että "kaivapa se kamera esille niin voit joskus blogata tästäkin!"
Ja siitä omasta yksityisyydestäni... vedän kyllä tiettyä rajaa, vaikka kuvieni laittamisessa nettiin en arastele. Tein nimittäin ensimmäiset kotisivuni 12-vuotiaana, joten kuvien nettiin laittaminen on minulle aika luonnollista, mutta noista ajoista olen oppinut, että ne kaikkein henkilökohtaisemmat jutut on hyvä jättää pois netistä, koska mieli muuttuu ja vanhempana ne saattavat kaduttaa. Onneksi minun teiniaikaisia kirjoituksiani ei netistä taatusti löydä kukaan muu kuin minä itse... Pääsääntöisesti olen tyytyväinen omaan linjaani, kun kirjoitan niin, ettei haittaa, vaikka oma äiti lukisi juttuja - mikä minulla tulee luonnostaan, koska äitini on uskollisimpia lukijoitani.
Enpä ollut ajatellut, että joku voisi ilahtuakin, jos kirjoittaa yhdessä tehdyistä jutuista blogiin. Mutta niinhän se varmasti aika usein on. Ei minua ainakaan haittaisi, jos joku kirjoittaisi jostakin yhteisestä jutusta blogiinsa – myönteiseen sävyyn tietenkin. :-) Omalla kohdallani koen ehkä vähän vaikeana sen, että ihmisten suhtautumista ei aina tiedä, ja kun en jaksa suhtautumista erikseen kyselläkään, olen kokenut “nollalinjan” helpommaksi. Vaikka sillä tavalla jää tietysti moni kiva juttu blogista pois.
PoistaNe sinun ihmiskuvauksesi ovat muuten ihan parhaita, joten älä ainakaan lopeta niitä! Eikä niistä tosiaan koskaan voisi tunnistaa ketään, koska vaikka ne ovat toisaalta yksilöiviä, ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi aika geneerisiä kuvauksia.
Mun ukkeli sanoo joskus samantyylisiä kommentteja, että sun pitäisi kirjoittaa tästä aiheesta blogiin, ja kuvatessanikin hän osaa jo ennakoida kuvien käyttökohdetta tyyliin “muistat sitten piilottaa auton rekisterinumeron, ennen kuin laitat kuvan nettiin”. :-)
Minä kirjoittelen joskus jonkun toisen mielestä ehkä hyvinkin henkilökohtaisia juttuja, mutta minusta ne jutut ovat usein sellaisia (esim. tunteisiin tai ajatuksiin liittyviä), että hyvinkin moni saattaa kokea samalla tavoin. Jutut eivät siis siinä mielessä ole kovinkaan henkilökohtaisia vaan aika yleispäteviä.
Minä bloggaan hiukan avoimemmalla linjalla.
VastaaPoistaBlogissani on kuvia koko perheestäni ja itsestäni. Pääpaino ei ole selfieissä tai lasten kuvissa, mutta kyllä niitäkin tulee jonkin verran julkaistua. Joskus blogissani on yhteiskuvia ystävien kanssa, mutta silloin on muiden naamat sutattuna. Muutamien bloggaavien kavereiden kanssa olemme sopineet, että voimme julkaista toisistamme kuvia.
Kirjoitusten aiheet olen rajannut sellaisiin, joita voisin kertoa työpaikan kahvipöydässä, jossa on aina sellaisia keitä en tunne. Voi olla, että jonkun mielestä kerron paljon, mutta itse en ole sitä mieltä. Tai ehkä mä kerron suulaasti siellä työpaikan kahvipöydässäkin :)
Hirvittävän paljon kaikenlaista joutuu näilläkin reunaehdoilla rajaamaan pois.
Minulle blogi on tarjonnut mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia ja ystäviä, paljon käytännön neuvoja ja virikkeitä. Siksi en ole ikinä edes harkinnut, että tekisin blogista suljetun päiväkirjan. Voi olla, että joku päivä kyllästyn tallentamaan elämääni. toistaiseksi on ollut kiva itse katsella tapahtumia vaikka vuoden tai kahden takaa blogikirjoitusten kautta.
Mies ei ole ikinä sanonut bloggaamisestani poikkipuoleista sanaa ja lukee varmasti kaikki kirjoitukset. Hänestä on kiva, että lasten pikkulapsivuosista on jäänyt paljon materiaalia.
Sinun kommenttisi luettuani tuli sellainen olo, että voisinhan minäkin periaatteessa blogata vähän avoimemmalla linjalla. Koska lukijana minusta on paljon kivempi katsella ihan kunnon kuvia toisista ihmisistä eikä mitään sutattuja naamoja. Ne lähinnä ärsyttävät, vaikka ymmärränkin suttauksen tarkoituksen.
PoistaMutta pääasia on, että jokainen bloggaa tavalla, joka itselle sopii – oli linja sitten avoimempi tai salatumpi. Blogi on aina pitäjänsä näköinen, ja niin sen kuuluu ollakin. En itsekään koskaan muuttaisi blogiani suljetuksi päiväkirjaksi (vaikka on tämäkin joskus käynyt mielessä!), koska siinä katoaisi bloggaamisen idea ihan kokonaan. Itse ainakin saan niin paljon iloa siitä, että ihmiset kommentoivat ja kertovat mielipiteitään, että bloggaamisessa ei tuntuisi olevan mitään järkeä, jos kirjoittaisin vain itselleni, ja vuorovaikutus jäisi pois.
Ja totta, blogi on myös päiväkirja itselle, ja sieltä voi käydä lueskelemassa elämäänsä taaksepäin. Kukkapilli tosin oli aluksi Intia-blogi, joten kirjoittelin lähinnä Intiasta enkä niinkään omasta arjesta, mutta nyt tyyli on muuttunut aika lailla toisenlaiseksi ja ajankohtaisemmaksi. Siinä mielessä siis tämä nykyinen blogi on enemmän päiväkirja ja oman elämän tallentaja.
Jos ihmisistä kerrotaan nimeltä mainiten juttuja - tosia tai ei - netissä ilman lupaa, kyseessä on ihan sama asia kuin vanhassa kunnon juoruamisessa ja selän takana puhumisessa. Paitsi, että ihmisen työnantaja voi törmätä nettijuoruun vielä kolmenkymmenen vuoden päästä. Toisten kuvien julkaisemisen ilman lupaa kieltää lakikin. Olen koittanut pitää julkaisemani kuvat sellaisina, että henkilöitä ei voi tunnistaa ellei oikeasti tunne heitä, enkä yhdistä nimiä kuviin. Minusta itsestäni tuntuu tosi inhottavalta, jos joku julkaisee minusta jotain ilman lupaa. Enkä katso edes olevani niuho. Niuhoksi voi yhtä hyvin syyttää sellaista, joka valittaa vaikka sukupuolisesta ahdistelusta. Ei läppää tarvitse loputtomiin ymmärtää, jokaisella on oikeus varjella yksityisyyttään tai olla varjelematta.
VastaaPoistaMinusta sekin on jo ihan tarpeeksi ikävää, että kerrotaan toisen elämästä sellaisia yksityiskohtia, joita tämä ei välttämättä itse haluaisi kaiken kansan tietoon, nimettömänäkään. Oikean nimen käyttäminen olisi kyllä törkeyden huippu.
PoistaOlen ymmärtänyt, että julkisilla paikoilla saa kuitenkin ottaa ihmisistä kuvia ja julkaista niitä ilman lupaa? (Jos olen väärässä, niin toivon, että joku korjaa.) Kun eihän esim. jossain tapahtumassa voi käydä kysymässä jokaiseen kuvaan sattuvalta, että saako kuvan mahdollisesti julkaista. Yksittäisten ihmisten kuvia en menisi julkaisemaan, jos he ovat kuvasta tunnistettavissa, mutta en tiedä, onko se jotenkin erityisesti kiellettyä (jos siis ollaan julkisella paikalla).
Minustakin kuuluu ihmisen oikeuksiin päättää siitä, millaista tietoa tai millaisia kuvia hänestä julkaistaan, mutta jotkut toiset eivät ehkä ole asian suhteen yhtä tarkkoja. Mutta kuten sanoit - jokaisella on oikeus varjella yksityisyyttään tai olla varjelematta.
Julkisella paikalla otettuja kuvia, joissa näkyy ihmisiä, saa julkaista. Jos tilaisuus on yksityinen ja yksityisessä paikassa esim häät, hautajaiset, 50v juhlat tms, niin se on eri asia. Silloin tarvitset luvan kuvissa esinntyviltä ihmisiltä.
PoistaMutta sanoisin tuohon julkisilla paikoilla otettuihin kuviin omana näkökantanani vielä sen, että itse en julkaise, jos kuvasta on selkeästi jonkun tunnistettavissa henkilöitä.
Lisäksi kanttaa ajatella niin, että jos epäröi saako tätä tai tuota julkaista, niin silloin ei kannata julkaista.
Olen tehnyt satoja nettisivuja ja usein törmännyt siihen, että yrittäjät haluavat julkaistae sim oman asiakkaansa firman henkilöistä kuvia. Heille tulee monelle isona yllätyksenä, että ei se käy ennen kuin on lupa.
Kiitos Rantis! Jotain tuonsuuntaista arvelinkin, ja olen noita sääntöjä tainnut (tietämättäni) suurin piirtein noudattaakin.
PoistaOlen joskus ihmetellytkin noita firmojen kuvakatalogeja ja miettinyt, että itse en haluaisi olla niissäkään esillä. En ymmärrä niiden ideaa oikein muutenkaan, jos ei ole suoranaisesta asiakaspalvelusta kyse. Mutta kai sekin on nykyaikaa, että pitää olla jokaisen koodaajan kuva esitteillä.
Minä olen blogatessani oppinut että mitä syvemmälle pois ajaudun kahvipöytämeiningistä, sitä enemmän lukijat blogista irti saavat. En todellakaan tiedä, toiminko aina oikein esim. puhuessani siellä mieheni synnyinmaan ihmisistä, ihmisistä, jotka eivät koskaan tule osaamaan suomea ja kykene lukemaan mitä kirjoitin. Vaikka ilman nimiä heistä kirjoitankin. Toisaalta jos haluan pitää blogia kulttuurien kohtaamisesta, kulttuurierojen esiin tuominen on sitä kautta perusteltua ja ainakin minä opin vastaavista blogeista paljon, en vain kulttuureista vaan myös ihmisyydestä ja itsestäni. Niinpä kysymys muuntuu minulla lopulta aina muotoon, onko blogin pitäminen sallittua ylipäätään, ja ammattietiikkani kautta vastaan että kyllä on, tiedonvälitystähän tämä. Ehkä tähän kysymykseen ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta.
VastaaPoistaSamaan tulokseen olen tullut minäkin, että blogeista saa enemmän irti, jos niissä on enemmän asiaa kuin kahvipöytäkeskusteluissa. Toki kahvipöytäkeskustelutkin ovat joskus paikallaan. :-) Tämä yhtälö on johtanut omalla kohdallani siihen, että blogi pyörii nykyään aika paljon minun itseni ympärillä, kun en viitsi muista ihmisistä kirjoitella. Touhu on siis aika minäkeskeistä, mutta sille en mahda mitään.
PoistaOlen itsekin huomannut, että kulttuurierot tulevat joskus parhaiten ilmi todellisten elämäntarinoiden kautta. Olen minäkin kirjoitellut ukkelin sukulaisista, enkä niitä kirjoituksia mitenkään kadu.
Mina kirjoitan kylla tarinoita elamastani ja ihmisista mutta yritan kertoa ne niin, etta henkilöt jaavat tunnistamattomiksi. Kuvien kanssa pidan aika tiukkaa linjaa, tytön ja miehen kasvokuvia en julkaise silla sehan ei ole heidan blogi. Yksityisyyden suojaa pidetaan mielestani Turkissa paljon tarkemmin naissa kuvajutuissa ylla, johtunee siita etta taalta kasin maailma ja lasten turvallisuus tuntuu paljon turvattomammalta kuin Suomessa? Olen siis aika samoilla linjoilla kuin sina ja vetanyt rajan aika tarkkaan tiettyyn pisteeseen, laheisteni yksityisasioista en kerro, itselleni tulee joskus jopa hieman inhottava olo jos satun blogiin, jossa hyvinkin yksityiskohtaisesti kerrotaan laheisten asioita ja kuvataan liian yksityisia asioita.
VastaaPoistaAika samoilla linjoilla tosiaan ollaan. Minullakin on sellainen näkökanta, että itsestään saa kertoa blogissaan mitä huvittaa ja laittaa kuviakin, jos niin haluaa, mutta muiden elämiin ei saa liian yksityiskohtaisesti kajota.
PoistaMielenkiintoista kuulla, että Turkissa yksityisyyden suojaa pidetään tiukemmin yllä kuin Suomessa. Voi olla, että johtuu turvattomuudesta?