Tuoksustaan tuliaiset tunnetaan

Minuun iskee keväisin aina jokin mystinen ilmiö, sillä minulle tulee ihan hirveä himo neuloa. Se on outoa siksi, että en ole normaalisti todellakaan mikään käsityöihminen. Katselin kaupassa jo yhtä turkoosin väristä lankaa, ja oli ihan viittä vaille, etten ostanut sitä, kun ajattelin neuloa elämäni ensimmäiset villasukat. Lanka jäi kuitenkin kauppaan, kun mielessäni alkoi vilkkua jo paljon suuremmat projektit, kuten neulemekko. Sellainen pitäisi saada nyt työn alle, kunhan vain löytäisin jostain kivan ohjeen.

Paluumatkalla Itä-Suomesta minun oli tarkoitus pysähtyä Novitan myymälässä Korialla, mutta olin niin uppoutunut äänikirjojen maailmaan, että en malttanutkaan. Olen monesti ajatellut, että äänikirja voisi olla kiva seuralainen pitkällä ajomatkalla, mutta en ole koskaan vienyt ajatusta niin pitkälle, että olisin saanut hankituksi semmoisen. Olen myös ollut hieman epäluuloinen äänikirjoja kohtaan, sillä olen ajatellut "luku"nautinnon olevan aika paljon kiinni lukijan äänestä. Mitä jos lukijan ääni ärsyttäisikin?

Mukaani oli tarttunut nyt siis elämäni ensimmäiset äänikirjat, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Riikka Pulkkisen Totta. Nälkävuosi riitti vajaan neljän tunnin mittaisena menomatkalle, ja Tottaa (miten tämä taivutetaan?) aloin kuunnella sitten paluumatkalla.

Nälkävuoden lukija (Antti L. J. Pääkkönen) ei minua suuresti miellyttänytkään, sillä Pääkkönen eläytyi lukiessaan tekstiin minusta aivan liikaa. Olisin kaivannut hieman neutraalimpaa lukijaääntä. Totta-kirjassa sainkin semmoisen Elsa Saision muodossa. Hänen lukemisensa oli minusta oikein miellyttävää kuunneltavaa. Tarinoidensa puolesta nämä kirjat eivät olleet ehkä ihan paras valinta auton rattiin, sillä ne olivat varsin tunteita herättäviä. Ehkä äänikirjojen kuuntelukin pitäisi kieltää autoilijoilta lailla?

Riikka Pulkkista en ehtinyt kuuntelemaan kuin kolmanteen levyyn asti, mutta kuulemani perusteella pidin hänen tyylistään todella paljon. En ole pitkään aikaan innostunut mistään kirjasta niin paljon kuin nyt tästä Totta-kirjasta. Pulkkisen kirjoitustyyli imaisi minut niin täysin mukaansa, että kun pysähdyin matkalla huoltoasemalle, tunsin pudonneeni sinne jostain toiselta planeetalta, ja jouduin kiskomaan itseni väkisin kirjan maailmasta tähän todellisuuteen. Nyt minulla on sitten sellainen ongelma, että milloin saan kuunneltua äänikirjan loppuun: läppärissäni ei ole cd-asemaa, ja kotona oleva cd-soitin on näköjään sanonut sopimuksensa irti. Pitääkö minun nyt lähteä istumaan seitsemäksi tunniksi parkkipaikalle autoon, että saan kuunneltua kirjan loppuun?

Huoltoasemasta tuli mieleeni, että vihaan näitä käsienkuivauslaitteita yli kaiken.

Nuo pitävät ihan hirveää meteliä, ja vaikka ne puhaltavat niin, että sormet meinaavat lähteä irti, käsiä ne eivät kuitenkaan kuivaa.

Ukkelikin palasi pikamatkaltaan Intiasta ja toi minulle taas vähän toivottuja ruokatuliaisia. Erityisesti tamarindia olin odotellut kovasti. Joku pyysi minulta aikoinaan käsialanäytettä telugusta, ja tässä tulee nyt pienimuotoinen sellainen: kyseessä on lista ruokajutuista, joita halusin ukkelin tuovan mukanaan Intiasta.

Melkoisia harakanvarpaitahan nuo ovat, mutta kyllä tuosta selvän saa. (Listalla oli tamarindia, rasam-jauhetta, sambar-jauhetta, korianterijauhetta, currylehtiä, pikkelssejä sekä ehkä upma ravaa.) Olisi anoppi englantiakin tajunnut, mutta ajattelin kirjoittaa listan huvin vuoksi teluguksi.

Tätä sieltä sitten tuli:

Eli tuli kaikki listalla olleet jutut (paitsi sambar-jauhe, jota anoppi ei enää käytä, kun hän käyttää sen asemasta vain korianterijauhetta ja jauhettua sarviapilaa) sekä paljon muuta. Anoppi oli näköjään laittanut tehtaan pyörimään, kun suolapalojakin oli aika monta lajia. Nuo murukkut, joita on toisessa pussissa vasemmalta, ovat minulle niin suurta herkkua, että en kerta kaikkiaan pysty vastustelemaan niitä, jos meillä on niitä kaapissa. Löysin itseni eilen pussilta niin monta kertaa, että pyysin jo epätoivoissani ukkelilta, että eikö hän voisi piilottaa pussia jonnekin, etten söisi kaikkia murukkuja kerralla. Ukkeli melkein suuttui: ja mähän en rupea mitään piilottelemaan; kyllä sun pitää pystyä itse pitämään itsesi kontrollissa! (Sopii arvata, olenko pystynyt.)

En tiedä, mitä anoppi oli ajatellut, kun hän oli sujauttanut matkalaukkuun myös pussillisen inkivääri-valkosipulitahnaa. Ukkelin matka oli ollut pitkä, sillä hän oli joutunut odottelemaan Frankfurtissakin 12 tuntia, joten inkivääri-valkosipulitahnakin oli muhinut laukussa kauan. Sen seurauksena joka ikinen tavara laukussa haisi ihan järkyttävästi inkiväärille ja valkosipulille, eikä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin heittää koko laukku parvekkeelle. Laukku oli parvekkeella toista vuorokautta, mutta vaatteet haisevat yhä. Toista kertaa anoppi ei varmaankaan inkivääri-valkosipulitahnaa lähetä, sen verran iloisesti ukkeli äitiään yllätyksestä kiitteli.

Kevään ensimmäinen huviajelukin tuli eilen tehtyä, ja löysimme itsemme lopulta Porvoosta. Huviajelujen ideahan on se, että istutaan autoon ja katsotaan, mihin päädytään.

Jos en nähnyt vanhoja junanvaunuja Kouvolassa, niin Porvoossa näin!

Tämä vaunu oli sen seinässä olevasta tekstistä päätellen vanha sähköasennusvaunu. Vaunu oli vandaalien lähes tuhoama, vaikka taisi se olla laho muutenkin.

 

Löytyi ratapihalta hieman uudenaikaisempaa kalustoakin.

Tämä näkymä on minusta kuin suoraan jostain vanhasta elokuvasta.

Porvoo oli kaunis kuten aina ennenkin.

Kokonniemen laskettelukeskus pisti silmään kaupungin kupeessa jotenkin hupaisan näköisenä, kun rinteet hohtivat valkoisina muuten ihan lumettoman maiseman keskellä.

Ihan lasketteluhalut heräsivät, kun noita rinteitä katseli. Ehkä ensi talvena sitten, vaikka edelliset laskettelukertani, joista on jo hyvin kauan aikaa, ovat yhä painajaismaisina mielessä. Minulla oli aina tapana raahautua hiihtohissin mukana puoleenväliin mäkeä, ja sitten pudota kyydistä, eikä laskutaidoissanikaan kehumista ollut. Ensimmäinen laskuni oli sellainen, että tulin vain mäkeä suoraan alas, kun kukaan ei ollut kertonut, että alastullessa pitää "kiemurrella". Jokainen voi mielessään kuvitella, miten kova vauhti minulla lopulta oli, ja miten holtitonta menoni oli. Eikä mäkikään ollut mikään ihan pieni (Laajavuori Jyväskylässä). Yksi mies oli pysähtynyt seisoskelemaan keskelle mäkeä, ja minä laskea hujautin hänen suksiensa päältä, kun en osannut väistää. Ehkä on sittenkin parempi - kaikkien kannalta - jos minä pysyttelen laskettelurinteistä kaukana.

Päivän päätteeksi löysimme itsemme vielä Verkkokaupasta, kun ukkeli keksi, että hänen pitää saada uusi telkkari (ei ostanut sitä vielä kuitenkaan). Kauppakierroksen jälkeen kävimme ihailemassa maisemia Verkkokaupan seitsemännen kerroksen näköalatasanteelta.

Tämä lentsikka oli esittelylapun mukaan yksipaikkainen torjuntahävittäjä MiG-21BIS, joka lensi viimeisen kerran 7.3.1998 Rissalassa. "Bissi" oli Ilmavoimien ensimmäinen lentokone, joka pystyi saavuttamaan kaksinkertaisen äänennopeuden, ja se on maailman eniten valmistettu suihkulentokone. Koneet jäivät Suomessa pois käytöstä vuonna 1998, kun ne korvattiin F-18 -Hornet -koneilla. Nyt tiedämme sitten tämänkin.