Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Nenäliinat esiin ja telkkari auki

Raivostuttaa. Satuin eilen näkemään pätkän Suorana: Kortesmäki -keskusteluohjelmaa, jossa oli vieraana Juha Tapio, yksi Vain elämää -sarjan muusikoista. Vain elämää -sarjan ideanahan on se, että ryhmä tunnettuja suomalaisia muusikoita kokoontuu viikoksi yhteen, ja jokainen esittää kunkin artistin päivänä oman versionsa jostakin kyseisen artistin kappaleesta. Kappaleiden uudet tulkinnat ja niiden esitykset herkistävät muusikot, ja muusikoiden liikuttuminen on aiheuttanut suomalaisessa mediassa hämmennystä. Eihän itkeminen sovi suomalaiseen televisioon! Varsinkin miesten kyyneleet tuntuvat olevan jotakin sellaista, johon ei oikein osata suhtautua. Media onkin saanut revittyä niistä raflaavia otsikoita.   

Iltalehti kirjoitti taannoin otsikolla Kyyneleet virtaavat Vain elämää - sarjan avausjaksossa:
Ilkka Alanko itkee ensimmäistä kertaa julkisesti Vain elämää -sarjan toisen kauden avausjaksossa.
Kyynelkanavat aukeavat jo ensimmäisessä jaksossa. Alanko oli etukäteen päättänyt olla itkemättä, ja yrittää turhaan taistella kyyneliä vastaan erästä esitystä katsoessaan. - Ensimmäinen kerta, kun meitsi itkee julkisesti. 

Sen lisäksi, että tosimies ei itke, häneltä ei myöskään heru ymmärrystä kyynelehtijöille, vaan asia lyödään leikiksi. Tällä tavalla hän osoittaa itse olevansa säälittävien pillittäjien yläpuolella.

Ote Juha Tapion ja juontaja Joona Kortesmäen keskustelusta Suorana: Kortesmäki -ohjelmasta: 
- Kortesmäki: Onks tää (Vain elämää -sarja) sellainen itkukisa, että kuka saa eniten  kyyneleitä...?
- Juha Tapio: Ei... ei oo, ja... mun mielestä tää on vähän... Kautta historian tietääkseni ihmiset on nauraneet ja itkeneet ja huutaneet ja kuiskanneet, et tavallaan onks se nyt hirvee uutinen, jos joltakin vähän tirahtaa kyynel?
- Kortesmäki: Ehkä se on televisiossa.
- Tapio: Ilmeisesti se on uutinen.
- Kortesmäki: Se on niinku uutta televisioo... ehkä munkin pitäis useammin... herkistyä (naurahtaa).
- Tapio: Niin, palkintopallilla kuuluu herkistyä, se on se sallittu.
- Kortesmäki: Joo, ehkä pitäis ansaita se palkinto.

Minusta suomalaisessa yhteiskunnassa on jotain todella pahasti vialla. En ymmärrä, että kännisekoilut, yletön kiroilu, alastomuus, toisten ihmisten panettelu ja väkivalta ovat hyväksyttyjä suomalaisessa televisiossa, mutta itkeminen ei. Itkemisestä ja liikuttumisesta ei sovi myöskään puhua, paitsi leikin varjolla. Myönteinen liikuttuminen (verrattuna surusta kumpuavaan itkuun) tuntuu olevan medialle erityisen vaikea käsittää. Onhan se nyt ihan naurettavaa, että jokin koskettaa ihmisen sisintä niin, että tämä liikuttuu! Katsojia aidot tunteet näyttävät kuitenkin viehättävän, joten missä on vika?

Pelkäämmekö olla kosketuksissa syvimpiin tunteisiimme, emmekä halua nähdä muidenkaan ilmaisevan niitä, koska se saattaisi pakottaa meidät itsetutkiskeluun? Vai onko meidän padottava kielteiset tunteet sisäämme ja pidettävä kulissit pystyssä, koska tunteiden julkituominen paljastaisi meidän olevan heikkoja ja aiheuttaisi liian suurta häpeää? Vai onko meidän oltava sisukkaita suomalaisia, jotka pärjäävät heruttamatta kyyneltäkään, vaikka eteen tulisi mitä?  Vai olemmeko vain niin tunneköyhiä, joskus ehkä suorastaan tunneorpoja, että meiltä puuttuvat keinot koko tunneskaalan ilmaisemiseen, kun tunteita ei aina edes tunnisteta?

Olen pohtinut asiaa monesti aikaisemminkin ulkomaisia tosi-tv -ohjelmia katsellessani. Erityisesti amerikkalaisissa sarjoissa tunteet - niin myönteiset kuin kielteisetkin - näytetään hyvin avoimesti. Suomalaisen silmään näyttää oudolta, kun iso mies itkee vuolaasti, mutta vielä oudommalta tuntuu se, kun tämä samainen mies heittää avoimesti I love you vaikkapa jollekin kanssakilpailijalleen, joka hänkin on mies. Suomessa julkisten "rakkaudentunnustusten" tekeminen olisi niin hämmentävää, että mahtaisivatko ihmiset tajuta edes lyödä homon leimaa kyseiseen ihmiseen?

Suomessa ei muutenkaan voi sanoa ihmisille rakastavansa heitä, ellei kyseessä ole oma kumppani, lapsi tai lemmikkieläin. Kyllä ne muut osaavat lukea rakkauden rivien välistä tai tulkita sen teoista; mitä sitä suotta ääneen sanomaan. Rakkaudentunnustus saattaisi asettaa kuulijan noloon tilanteeseen: hän todennäköisesti hämmentyisi eikä tietäisi, miten reagoida. Tästä seuraisi molemminpuolinen häpeä: sanojaa hävettäisi, kun tuli paljastaneeksi tunteensa (ja olevansa samalla siis heikko ja toisesta riippuvainen), ja kuulijaa hävettäisi, kun ei osannut vastata sanojalle mitään, koska tunsi olonsa niin yllätetyksi ja häkeltyneeksi. Lopputuloksena molemmat toivovat, että tehdyn saisi tekemättömäksi.
 
Itkeminen aiheuttaa sekin epämiellyttäviä tuntemuksia. Itkevä ihminen on alaston ja haavoittuvainen, eikä kukaan halua olla alaston tuntemattomien ihmisten edessä. Itkeä saa korkeintaan vain kotona, neljän seinän suojassa, jossa kukaan ei ole näkemässä. Itkevä ihminen aiheuttaa myös kanssaihmisissään kielteisiä tunteita - kiusaantuneisuutta, hätäännystä, noloutta ja neuvottomuutta - kun he eivät tiedä, kuinka itkuun pitäisi suhtautua. On siis kaikkien osapuolten kannalta turvallisempaa pysytellä tunteiden kultaisella keskitiellä ja vältellä äärimmäisten tunteiden ilmaisua. Surua voi ilmaista, mutta ei saa itkeä; välittää voi, mutta ei saa sanoa rakastavansa.

Olin joskus itsekin melkoinen tunteiden patoaja. En halunnut itkeä, koska itkeminen oli minusta osoitus heikkoudesta, ja minähän en ollut mikään heikko. Olin miltei ylpeä siitä, että pystyin pitämään kyynelkanavat kuivina tilanteessa kuin tilanteessa. Mammani hautajaisissa 15-vuotiaana muistan itkun olleen lähellä, mutta selvisin tilanteesta sillä, että laskin koko hautajaisseremonian ajan päässäni vaikeita matematiikan laskuja. Niin sain pidettyä ajatukseni muualla kuin ihmisten mustissa vaatteissa, nenäliinoissa, surullisissa virsissä ja salin edessä olevassa arkussa, jossa makasi mammani.

Jälkeenpäin minulla oli omituinen olo. Olin ollut hautajaisissa - enkä kuitenkaan ollut. Kirkossa oli minun sijastani ollut vain tyhjä kuori, joka totteli nimeä Satu. Äitini ihmetteli jälkeenpäin itkemättömyyttäni, ja minusta tuntui, että äiti tulkitsi sen niin, että mamma (äitini äiti) ei loppujen lopuksi ollutkaan minulle kovin tärkeä ja läheinen. Miten saatoinkin olla niin itsekäs. Kannan syyllisyyttä tuosta vielä tänäkin päivänä. 

En muista, milloin itkin aikuisiällä ensimmäisen kerran oikein kunnolla, mutta muutama tunteenpurkaus on jäänyt hyvin mieleen. Kummallakin kerralla kohtasin niin vaikean tilanteen, että meinasin pakahtua, kun en pystynyt muuttamaan tilannetta mitenkään. Voimattomuus purkautui kyynelinä, ja lopulta kävi juuri niin kuin olin pelännytkin: kyynelistä muodostui vedenpaisumus, enkä meinannut saada itkua loppumaan millään. Lopulta itkin kaikkia elämässäni koettuja vääryyksiä, epäonnistumisia ja pettymyksiä samalla kertaa, ja lohduton toivottomuuden tunne vei kaikki voimat.

Vuosien päästä ymmärsin, että kokemusten voimakkuus johtui ehkä juuri siitä, että olin padonnut tunteeni niin monen vuoden ajan. Kun antaa itselleen luvan itkeä silloin kun siltä tuntuu, ei tarvitse itkeä kaikkia itkuja kerralla. Nyt, paljon myöhemmin, olen tajunnut jotain muutakin: samalla kun löysin itkun, löysin myös naurun. Nuoruusvuosina muistan olleeni naurun suhteenkin aika varautunut, ja nauroin harvoin ääneen (lukuun ottamatta naurukohtauksia ihan läheisimpien kanssa). Tunteiden näyttäminen vieraassa seurassa ei tuntunut turvalliselta: tunnekuohuissa menettää kontrollin itsestään, mikä ei ole hyvä asia. Vuosia myöhemmin huomasin kuitenkin nauravani puolituttujen kanssa sydämeni pohjasta - ja nauttivani siitä. Ihan kuin itkun löytyminen olisi avannut tien muillekin tunteille. Ehkä tunteiden patoaminen onkin jonkinlainen jatkumo: kun vaimentaa yhden tunteen, vaimentaa tietämättään muitakin tunteita, joita ei ole edes tarkoitus tukahduttaa.

Minulla on yhä tunteita, jotka mieluusti piilotan muilta ihmisiltä, kuten on varmasti kaikilla muillakin. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen oppinut elämäni aikana edes jotain. Ainakaan en ole eturivissä tuomitsemassa niitä, jotka itkevät tai näyttävät televisiossa liikutuksensa. Hienoa, että he uskaltavat.

23 kommenttia:

  1. En ole kumpaakaan ohjelmaa nähnyt, mutta mukavasti avattu ja pohdittu asiaa! Ymmärsin selkeästi. Suomessa tunnejutut on vielä tosi tuoreita, mutta joka sukupolvi lienee edellistä avoimempi. Etenkin nyt runsaan matkustamisen ja tiedonsaannin aikana. Nuoressa kulttuurissa ollaan ainakin toivon mukaan suopeamielisiä muutokselle.

    Lattarikulttuurissa olen varmaan puolikylmä, mutta nauran kyllä julkisesti yksinkin, jos satun lukemaan tai ajattelamaan jotain hauskaa (hei vaan muut metrolaiset...) ja liikutun samoin, musiikista, elokuvista sekä ihmisistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sukupolvien välillä on tosiaan varmasti eroja. Jos ajattelee esim. omia vanhempiani, niin varmasti he ovat saaneet hyvin erilaisen mallin kotoa kuin minun ikäiseni väki. Nykyajan nuorille tulvii vaikutteita niin paljon muualtakin kuin kotoa, kun ennen tunteiden näyttämisen malli tuli varmaan lähes yksinomaan kotoa.

      Minä naureskelen harvemmin julkisilla paikoilla yksinäni ääneen, ellei osu jokin tosi hauska juttu kohdalle. Hymyilyttää kylläkin usein. :-) Itku tulee erityisesti lentokentillä. Olen oikein erikoistunut lentokenttäitkijä. :-D

      Poista
  2. Suomessahan on myös paljon suurempi fyysinen etäisyys suurempi kuin muissa maissa.Tosin mielestäni tänään ei Suomessa enään olla yhtä pidättyväisiä kuin ennen,ja etenkin nuoremmat ihmiset osaavat näyttää tunteitaan.
    Täälläpäin näytetään tunteita ja kunnollakin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa taitaa tosiaan olla aika isot "reviirit". Toisaalta Suomessa kuitenkin halaillaan, mitä ei jossain toisessa maassa harrasteta. Poskisuudelmat eivät kuitenkaan kuulu suomalaiseen kulttuuriin, ja toivonkin, että ne eivät koskaan kotiudu Suomeen. Tuntuvat jotenkin niin teennäisiltä tällaiselle jäyhälle suomalaiselle. :-)

      Poista
  3. Pitääkin katsoa noita tv-kaistalta. Olen samaa mieltä kuin Jael, että Suomessa on käytäntö muuttunut ja osataan jo halatakin, mikä oli ennen harvinaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo halaamiskäytäntökin vissiin riippuu aika paljon ihmisistä. Meidän perheessä on halattu aina paljon, mutta sitten taas on ihmisiä, jotka eivät harrasta sitä lainkaan. Onhan se hurjan "intiimi" yhteydenotto, jos vertaa esim. kättelyyn.

      Poista
  4. Minä ja ikäseni tutut ollaan saatu sellainen 'älä vollota' -kasvatus, itkeminen oli heikon merkki ja jotenkin häpeällistä, piti oppia hillitsemään itsensä tilanteessa kuin tilanteessa. Kai juuri siksi ettei tehnyt muiden oloa vaikeaksi, ei siihen kuitenkaan olisi osattu suhtautua. Jäämiä siitä on vieläkin, vaikka täällä taas mennään toisessa äärimmäisyydessä, pitää vollottaa suureen ääneen julkisesti vaikka ei oikein tuntuisikaan siltä.
    Suomen kieleen ei kai ole vakiintunut ollenkaan noita hellyyssanoja arkiseen käyttöön, siis muuta kuin parisuhteessa korkeintaan. Puhumattakaan pussailusta, välillä tuntuu halailutkin teennäisiltä. Nuoremmat ovat ehkä jo oppineet luonnollisen tavan.
    Ärsyttää kyllä suunnattomasti tuo muiden vähätteleminen ja julkinen mollaaminen muutenkin telkkarissa, siitä on tullut jo hyväksytty tapa, toisten kunnioittamisesta ei jälkeäkään. Tuntuu, että uudet sukupolvet jos menee jossain tunteiden avautumisessa askeleen eteenpäin niin toisessa taaksepäin, ei tunnisteta enää mitään rajoja.
    Hyvin analysoit, oli ilo lukea ja jäädä miettimään omiakin lukkoja.
    Kävin katsomassa Ruudussa tuota Vain elämää -sarjaa, en ymmärrä mikä siinä niin sai kansan vauhkoksi, kamera zoomasi jonkun kyyneltä, entä sitten, 'onks se nyt niin hirvee uutinen', ihan totta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi! Asiaa voi tosiaan ajatella myös kielen kannalta, ja aika köyhähän suomi taitaa hellyys- ja läheisyysnimityksissä olla. Ja tuntuu, että se "minä rakastan sinua" on niin varattu vain tiettyihin yhteyksiin, että sitä ei voi muissa yhteyksissä edes käyttää. Enemmän kuulee, “oot mulle rakas”- tyyppisiä kiertoilmauksia.

      Mä en ole aiemmin tuota Vain elämää – sarjaa nähnyt, mutta nyt viime viikolla katsoin sen ekan jakson. Onhan se ihan kiva ja leppoisa ohjelma, mutta en tosiaan ymmärrä, miten kyynelistä on tehty niin isot otsikot. Ehkä se sitten on suomalaisessa televisiossa ihan ennenkuulumatonta, että miehetkin näyttävät tunteensa. Minusta kyynelillä mässäily on ihan väärin, koska sillä tavallaan ylläpidetään sitä "miehet eivät itke" -kulttuuria.

      Poista
  5. Upeaa että olet oppinut itkemään ja pessyt kyynelilläsi suomalaisen kulttuurin huonoja puolia pois! Tunnistan itsenikin sanoistasi. Vuosia olen osannut itkeä ja antanut itselleni siihen luvan pienestäkin, ainakin yksin ollessani, niin ei pääse syntymään patoutumia. Mutta niin kauan en osannut, ja suhtautumiseni maailmaan oli tosi paljon välinpitämättömämpi.

    Sellaista itkemistä en kuitenkaan tunnu sietävän, että pillitetään ja maristaan sellaisista ikävistä asioista, joille oikeasti voi tehdä jotain. Lamauttava, paikallaanpitävä itsesääli-itku eteenpäin vievän toiminnan korvikkeena ei ole puhdistavaa.

    Olen myös ehdottomasti sitä mieltä että kyllä mieskin saa itkeä ja että se tekisi miehille hyvää, mutta "mies ei itke" -kulttuuri on maailmassa kovin laajalle levinnyt. Oma miehenikin on sitä mieltä että kyyneleet ovat epämiehekkäitä, eikä hän ole suomalainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään siedä sellaista joka asiasta marisemista, en tosiaan! Sellaiset ihmiset ovat minusta ärsyttäviä, jotka vain marisevat eivätkä kuitenkaan tee asioille mitään. Enkä minäkään ole joka käänteessä itkemässä, mutta on mukava kun tietää, että niinkin voi tehdä, jos on paha olo. Että mulla on vapaus tuntea mitä tahansa.

      Miehen asema taitaa tosiaan olla aika kova, ihan maailmanlaajuisestikin ajatellen. Onneksi en ole mies. :-)

      Poista
  6. Minä itken, liikutun ja nauran ääneen. En todellakaan ymmärrä ohjelmasta noussutta "liikutus showta". Hyvänen aika sentään. Eikö se nyt ole hienoa, että ihmisellä on tunteet? Ja varoitan, halaan myös aina kun on mahdollista ja moiskautan poskisuudelmia. Olen varmaan ihan hirveän päälle käyvä joka mittareilla mitattuna. Ja aion pysyäkin sellaisena. Kun itkijänaiset taas tulevat muotiin, minut voi palkata sellaiseksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ihana kommentti. Sinulla on ainakin kaikki tunteet käytössä. :-)

      Minustakin tuo ohjelman tiimoilta noussut kohu on jotain ihan käsittämätöntä. Tekisi mieli sanoa, että hei haloo!

      Poista
  7. Tästä tuli ihan mieleen Miesten vuoro -dokumentti. Miekkonen lainasi sitä juuri kavereilleen, kun yritti selittää heille, miten suomalainen mies ei perinteisesti voi puhua tunteistaan saati näyttää - paitsi tuhannen kännissä tai saunassa. Se on muuten jännä, miten minusta tuo dokumentti on kaunis ja pohjimmiltaan positiivinen, mutta järjestään kaikki ulkkarit ovat pitäneet sitä järkyttävän masentavana. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun on pitänyt katsoa tuo dokumentti siitä lähtien, kun se tuli, mutta aina se on jotenkin unohtunut. Hyvä kun muistutit; jos tänä viikonloppuna vihdoinkin saisin sen katsottua.

      Suomalaisia elokuvia leimaa useinkin sellainen surumielisyys, ainakin ulkomaalaisten silmin katsottuna. Minunkin ukkelillani olisi tähän varmasti paljon sanottavaa. :-D

      Poista
  8. Olipa hieno kirjoitus ja pohdintaa, yhdyn siihen täysin. Katsoin viime vuonna muutaman jakson tuota Vain elämää -ohjelmaa telkkarista, kun olimme kesällä Suomessa. Minusta se oli hieno ohjelma, jopa liikuttava. Ääneenhän sitä ei kai saisi sanoa, koska olen ymmäränyt, että ohjelmalla on joku "junttimaine" ?

    Olen liikuttuvaa sorttia ja se (liikutus) purkautuu minulla helposti kyyneleinä. Kyse siis voi olla ilosta siinä missä surustakin. Ollessani miehen mummon hautajaisissa (en ollut tavannut mummua koskaan!) minua alkoi sielläkin itkettää. Se ei tietenkään ollut surua, koska enhän voi surra ihmistä, jota en tunne. Mutta itse tilaisuus oli koskettava ja varmaan samastuin toisten ihmisten suruun.

    Mutta tuolloin minua hävetti ja tein kaikkeni, etten itkisi. Mietin, että mikä oikeus minulla on itkeä, kun en edes tuntenut vainajaa? Toisaalta miksi en saisi itkeä, jos liikutun? Vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli aika paljon ennakkoluuloja Vain elämää –ohjelman takia, ehkä juuri tuon mediamyllytyksen takia. Mutta sitten kun katsoin viime viikolla sarjan ekan jakson, jouduinkin pyörtämään puheeni. Tykkäsin ohjelman ideasta, ja kyllä – minäkin liikutuin. :-) En tiedä, onko ohjelmalla junttimaine, mutta kai sitä pidetään ainakin jollakin tavalla lällynä. En ymmärrä, miksi mediat ovat koko ajan sen kimpussa. Tänään esitettävästä toisesta jaksostakin oli saatu taas yksi kyynelehtimisuutinen aikaiseksi. Ei jaksaisi enää.

      Hautajaisissa alkaa kyllä minuakin hyvin herkästi itkettää, vaikka vainaja ei olisi ollut läheinenkään. Ehkä sitä silloin itkee ennemminkin elämän rajallisuuden kuin vainajan takia? Ja toisaalta se koko hautajaistilannekin on niin pohjattoman surullinen, että kyllä siinä meinaa itku tulla ihan väkisin.

      Ehkä sitä jollain tavalla ajattelee, että hautajaisissa vain läheisillä on oikeus itkeä. Että itse ei saisi itkeä, kun itkisi "väärästä syystä". Mutta toisaalta jokaisella on oikeus tunteisiinsa, joten miksi niitä ei saisi näyttää, kumpusivat ne sitten mistä surun lähteestä tahansa. Todellakin vaikeaa.

      Minäkin liikutun tätä nykyä helposti erityisesti ilosta (joskus oikein hävettää, kun jotain tyhmää sarjaa katsoessakin pitää vetistellä), mutta surun takia itken harvemmin. Onneksi ei ole tarvinnut!

      Poista
  9. Oli todella hyvaa pohdintaa aiheesta, mina liikutun ja olen kova halaamaan ja pussaamaan, nauran myös julkisella paikalla ja puhun yksinani, Turkissa on paljon sellaisia hieman kajahtaneita ja ihmiset ovat jotenkin tottuneet kaikenmoisiin julkisiin itkuihin/huutoihin/sekoiluihin, olen taalla oppinut jotenkin siihen etta mitas sitten jos katsotaan, tilanteet menevat ohi ja elama jatkuu. Tuo kohu on ihan kasittamatön, en ollut edes huomannut sellaista lehdista! Jotenkin todella harmillista tuo repostelu. Mun mies harvoin itkee, ehka enemmin sisaanpain joskus? Kun mina itken, han on ihan toimitakyvytön tai toimii taysin vastoin kuten silloin yleensa pitaisi toimia, han kokee aina etta se on jollain lailla hanen vika, vuosien mittaan on kylla tottunut etta pillitan ilosta ja surusta kun katson telkkaria, luen uutisia tai puhun puhelimessa, saan monta kertaa viikossa herkistymiskohtauksia ja nykyisin asia ei enaa saa hanta santailemaan ympariinsa :D Turkissa naisten kesken harrastetaan monesti sellaisia yhteisia surkuttelukohtauksia, joissa en osaa kylla olla ollenkaan, mun pitaa varmaan kirjoittaa tasta aiheesta kun tuli niin paljon juttua mieleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun kommenttisi luettuani minusta alkoi tuntua entistä enemmän siltä, että suomalainen kulttuuri on tunneasioissa aika ahdasmielinen. Kaikenlaista ylimääräistä häslinkiä ja ääntä aiheuttavia ihmisiä pidetään omituisina, kun taas sellainen hissuttelu tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä. Johan sen näkee tuolla liikenteessäkin: jos joku rohkenee painaa auton torvea, niin heti kääntyy kaikkien päät, että kukahan törppö siellä oikein menee.

      Minunkin mieheni itkee todella harvoin – olenkohan koskaan nähnyt hänen itkevän? En muista, itkikö mies edes silloin, kun hänen yksi parhaista lapsuudenystävistään kuoli. Ehkä miesten tapa käsitellä surua on erilainen. Pitää olla MIES kovan paikan edessäkin. Olisiko tämä kulttuurisidonnainen juttukaan? Ehkä miehet eivät kovin herkästi näytä suruaan tai liikutustaan missään kulttuurissa? Toisaalta tunteiden näyttämisen malli on saatettu oppia kotoakin, koska esim. appiukkoni on sellainen, että hän ei kovin hevillä näytä tunteitaan, oli kyse sitten ilosta tai surusta.

      Minäkin puhun yksinäni, erityisesti kaupassa, enkä todellakaan välitä, mitä muut siitä ajattelevat. Tai joskus on käynyt mielessä, että miltähän tämä jossain valvontakamerassa näyttää. :-D

      Olisi kiva lukea turkkilaisista surkuttelukohtauksista. :-)

      Poista
  10. Lapsena laitteissa hilluminen tuntui vaan niin mielettömän kivalta. Aikuisena aloin voida niissä pahoin, enkä enää olekaan kovin innokas menijä. Semminkään kun lasten kanssa huvipuistoon meneminen on nykyänä aivan poskettoman kallista. Ei ole varaa käydä Lintsillä vaikka se on ihan lähellä. Omin päin olen aikuisiällä kuitenkin palloillut Linnanmäellä erokriiseillessäni. Unohdin kaiken mikä mielessä pakonomaisesti silloin pyöri ja tunsin olevani elossa ja läsnä ruumiissani kun pyörin kaikkein kauheimmissa laitteissa!

    VastaaPoista
  11. Siis TÄH? Minä kyllä mielestäni kommentoin uudempaa huvipuistokirjoitustasi enkä jälleen tätä! No, väliäkö hällä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No löytyihän se kommentti täältäkin. :-)

      Tuossa sinun kokemuksessa konkretisoituukin hyvin se, että huvipuisto voi todellakin auttaa unohtamaan arjen ja murheet.

      Minulla on vähän samantapainen kokemus Lintsillä käymisestä. Olin yhtenä vuonna päntännyt ihan kamalasti yliopiston pääsykokeisiin, ja sitten kun olin käynyt tekemässä kokeen, menin Lintsille ja ajoin pari kertaa vuoristoradalla. :-) Se jollakin tavalla vapautti.

      Poista
  12. Mielestäni tunnet turhaan syyllisyyttä siitä, ettet itkenyt isoäitisi hautajaisissa. Ihmiset surevat eri tavoin, eikä ole kenenkään toisen asia päättää, miltä toisesta tuntui tai mitä pois mennyt toiselle merkitsi. Suru on henkilökohtainen asia. Kaikkia ei vain itketä, mutta se ei tarkoita, että kyseinen ihminen tuntisi jotenkin vähemmän. Eikä siinä, ettei tahdo itkeä julkisesti, vaikka itkettäisikin, ole mitään väärää. Jos taas haluaa itkeä, niin siitä sitten vaan.

    Pohjoismaisella tunteiden tukahduttamisella on myös hyvät puolensa. Kun ei joka kriisitilanteessa antauduta tunteiden vietäväksi ja vaikeitakin asioita on mahdollista käsitellä asiallisesti. Tärkeintä mielestäni se, että kukin saa toimia itselleen luonnikkaalla tavalla.

    Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän järjellä, että tuommoisesta asiasta on turha kantaa syyllisyyttä, mutta omasta ajattelutavastaan ja tunteistaan on vain niin hirveän vaikea päästä eroon. Kunpa voisikin vain sanoa itselleen, että nyt lakkaan tuntemasta syyllisyyttä, piste.

      Tunteiden hillitseminen auttaa tosiaan säilyttämään asiallisuuden, mutta joskus tuntuu, että asiallisuutta korostetaan Suomessa ihan liikaa ja että mahdollisia tunteenpurkauksia ei katsota hyvällä. Ihannetilanne tietysti olisi, jos jokainen saisi olla juuri sellainen – niin asiallinen tai spontaani – kuin haluaa. Se tosin ei taitaisi onnistua missään yhteiskunnassa. :-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3