Valkosormisten vuosikokous

Iloitsen syksystä erityisesti siitä syystä, että illat pimenevät ajoissa. Olen aina tykännyt pimeistä illoista, koska pimeys tuo salaperäistä kiinnostavuutta sellaisinkiin paikkoihin, jotka näyttävät päiväsaikana ihan tylsiltä. Säkkipimeässä en kuitenkaan viihdy (totaalinen pimeys on pelottavaa), mutta valaistut kaupungit miellyttävät silmää kovasti. Voisin tuijotella kaupunkien valoja tuntikaudet, oli katselupaikkana sitten korkea hotelli jossakin suurkaupungissa, valaistu satama tai näkäalapaikka kaupungin yllä.

Jos saisin valita, asuisin mieluusti sellaisessa maassa, jossa aurinko nousisi joka aamu kello seitsemän ja laskisi illalla kello kuusi, vuoden ympäri. Minnehän päin maailmaa pitäisi muuttaa, että tämä toteutuisi? Intiassa päästään aika lähelle tätä, mutta sielläkin vuorokauden pituus vaihtelee hieman vuodenaikojen mukaan (Suomeen verrattuna kuitenkin minimaalisen vähän). Nukkumisen kannalta valolla ei ole enää merkitystä, sillä olen oppinut nukkumaan semmoisen unimaskin kanssa. Alun perin rupesin käyttämään sitä ihan muusta syystä - Intiassa, kun sängyn yläpuolella pyörivä kattotuuletin sai silmäni vuotamaan - mutta lopulta totuin maskiin niin, että nyt en pysty nukkumaan ilman sitä.

Joskus tuntuu, että suorastaan tarvitsen pimeyttä, mikä on sinänsä aika hämmentävää, sillä en ole synkkämielinen tai masentunut ihminen. Romantikkokaan en tunnusta olevani, joten pimeyden viehätyksen täytyy johtua jostakin muusta. Ehkä pimeys yhdistyykin mielessäni mukaviin asioihin, kuten tähtitaivaaseen ja tunnelmallisuuteen. Vai olenko sittenkin piiloromantikko?!

Tällaiselle pimeyden ja valojen ystävälle Linnanmäen valokarnevaali on juhla, joka on ihan pakko kokea. Valokarnevaali on Linnanmäen päätösjuhla, jonka kunniaksi huvipuistolaitteet ja koko huvipuistoalue on hienosti valaistu. Valokarnevaali jatkuu vielä tälläkin viikolla, tarkemmin sanottuna keskiviikosta eteenpäin, ja se huipentuu sunnuntain päätösjuhlaan ja ilotulitukseen.

Valokarnevaali oli kerännyt Linnanmäelle muitakin innokkaita valokuvaajia, ja hieman kateellisena katselin heidän isoja järjestelmäkameroitaan, jalustojaan ja mitä-lienee-laitteita, joista en edes tunnistanut, olivatko ne tietokoneita vai kameroita. Hyvällä kameralla olisi saanut paljon parempia kuvia, mutta nyt oli vain räpsittävä sellaisia kuvia kuin pokkarikameralla sai. Toisaalta omassa kamerassanikin on niin paljon sellaisia toimintoja, joita en vieläkään osaa käyttää, joten tiedän, että järjestelmäkamera säätämisineen veisi minulta kuvausinnon kokonaan. En siis valita.

Huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi Rinkeliin, jota olin kyllä luullut maailmanpyöräksi. Sitä ei voinut mitenkään olla huomaamatta, kun se törötti siinä keskellä huvipuistoa juhlavalaistuksessaan.

Pallokaruselli oli myös hauskasti valaistu.

Valosta oli tehty huvipuistoalueelle kaikkea kivaa.

Laitteista suosikkini oli ehdottomasti Kehrä, jonka vieressä tulikin seisottua pitkä tovi.

Viehättävin laite oli Karuselli, joka on muuten Linnanmäen toiseksi vanhin laite, vuodelta 1959. Tätä vanhempi on vain Vuoristorata, joka on rakennettu vuonna 1951.

Ketjukarusellissakin oli vanhan ajan viehätystä, joka vielä korostui iltavalaistuksessa. 

Linnanmäellä kävellessäni rupesin miettimään, mikä mahtaa olla huvipuistojen suosion syynä. Viehättääkö ihmisiä pelonsekainen jännitys - huvipuistossa pääsee kokeilemaan omia rajojaan turvallisissa puitteissa - vai onko suosiossa kyse siitä, että saa tuntea itsensä lapseksi jälleen. Toisaalta huvipuistot tarjoavat myös täydellisen irtioton arjesta, arkielämän rutiineista ja järjellisyydestä. Huvipuistossa saa hetken aikaa hullutella ja unohtaa läksyt, pursuavan pyykkikorin tai työpaikan murheet.

Itse olin nuorempana paljon rohkeampi kuin nykyään, sillä en enää uskaltaisi mennä kaikkein hurjimpiin laiteisiin. Nuorena piti kokeilla kaikkea, mutta nyt kai järjen ääni kuiskuttelee korvaan, että ei ole mitään järkeä mennä kieppumaan pää ylösalaisin ja saada itsensä huonovointiseksi.

Tosin minusta tuntuu, että laitteet ovat muuttuneet nuoruuteni jälkeen paljon hurjemmiksi - minun nuoruudessani Vuoristorata, Rainbow ja Viikinkilaiva taisivat olla hurjimmat laitteet. Eikä siitä nyt niin kauan ole...

Kierroksen jälkeen olin aivan jäässä, vaikka lämpömittari näytti kymmentä astetta. Tuntui, että kylmyys oli mennyt luihin ja ytimiin, ja sain kokea tämän syksyn ensimmäisen valkosormisuuden ja -varpaisuuden. Valkosormisuudesta kärsivillä sormista (ja joskus varpaistakin) häviää kylmällä ilmalla tunto, ja sormet muuttuvat kellertävän valkoisiksi, mikä on joskus aika hurjan näköistä. Kun reumalääkäri kuuli aikoinaan oleskelustani Intiassa, hän totesi, että lämmin ilmanala on varmasti tähän vaivaan oikein hyvä lääke. Lääkäri ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan reseptiä pienelle etelänlomalle.