Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Hau hau!

Minulta toivottiin juttua kotikaupunkini Hyderabadin koirista, ja tässä semmoinen olisi nyt tulossa. Smiley

Ihan ensiksi täytyy kuitenkin palata muutaman kuukauden takaiseen aikaan. Joku ehkä muistaakin, kun kirjoitin pienestä koiranpennusta, joka oli ensin appivanhempien naapuritontin talonvahdin perheen lemmikkinä mutta jonka emon perhe oli myöhemmin hakenut takaisin, koska talonvahdin perhe ei ollut pystynyt ruokkimaan pentua.

Kävimme tontilla pari viikkoa sitten, ja arvatkaapa mitä: siellä se sama koiranpentu taas oli! Tai ainakin perhe väitti, että kyseessä oli sama koira, vaikka itse en aiempia kuvia katsoessani olisi asiasta kyllä ihan sataprosenttisen varma. Jos kyseessä oli sama koira, en ymmärrä, miten talonvahdin perhe oli taas saanut pennun takaisin itselleen. Oliko heillä nyt muka yhtäkkiä varaa ruokkia koiraa? Pentu oli kasvanut jonkin verran sitten viime näkemän, ja se oli onneksi hieman aktiivisempikin kuin viimeksi. Se oli kovin kiinnostunut kengistäni ja yritti järsiä niitä oikein tosissaan.


Intiassa pidetään siis koiria lemmikkeinä, ja lemmikkikoirat ovat alkaneet viime vuosina yleistyä aika tavalla. Koiran hankkimiselle ei myöskään näytä olevan minkäänlaisia tulorajoja. Muistan kun ihan ensimmäisellä Intia-käynnilläni kauhistelin perhettä, joka asui appivanhempien taloa vastapäätä. Perhe asui pienessä hökkelissä, joka minusta näytti todella kurjalta asumukselta. Kun päivittelin perheen köyhyyttä ukkelille, tämä totesi, että eihän perhe mikään köyhä ole - heillähän on kanoja ja vielä koirakin! En silloin ymmärtänyt, että täällä koira on yhtä kuin yksi nälkäinen suu lisää, ja jos perheellä on varaa ruokkia ylimääräisiä suita, asiat ovat huomattavasti paremmin kuin monella muulla.

Koiran on tietysti parempi olla jonkun lemmikkinä kuin kadulla (vai onko sittenkään?), koska sillä tavalla ainakin ruoan tulo on taattu (ainakin teoriassa). Mistään muusta ei sitten olekaan takeita. Sydämeni meinaa pakahtua joka kerta, kun näen jonkun selvästikin köyhän koiranomistajan taluttavan koiraansa, ja koiran turkki on likainen ja hoitamaton, silmät rähmivät, ja koira kävelee kaulapannassaan hyvin onnettoman näköisenä. Koira ei selvästikään ole nähnyt eläinlääkäriä pitkään aikaan (onko koskaan?), eikä sitä ole hoidettu muutenkaan. On niin tavattoman väärin, että lemmikki otetaan, vaikka itsellä ei ole rahkeita lemmikin pitämiseen. Halutaan vain söpö hauveli, jota voi paijailla ja jonka kanssa voi leikkiä, ilman että ajatellaan koiran hyvinvointia lainkaan.

Onneksi monella lemmikkikoiralla asiat ovat sentään huomattavasti paremmin. Niiden omistajat ovat hyvätuloisia, ja koirat saavat usein kirmata vapaina isojen talojen pihoilla. Meidän taloa vastapäätä asuvalla näyttelijällä on kolme isoa koiraa, jotka usein juoksevat peräkanaa ringissä ympäri pihaa. Joskus talon ohitse kulkee katukoira, ja jos kyseessä on oikein uskalias yksilö, se saattaa lemmikkikoirat kuullessaan tunkea kuononsa uteliaana aidanrakoon. Tungettelija saa heti vastaansa äänekkään haukkumyrskyn, ja jos pelkkä sana ei kuulu, tungettelijaa yritetään läpsiä aidanraosta tassulla kuonolle. Smiley

Kerrostaloissa koiria pidetään käytännön syistä sisällä, ja niitä käydään vain lenkittämässä ulkona. Jotkut (harvat) lenkittävät koiriaan itse, mutta monet palkkaavat koiralle oman lenkittäjän. Lenkittäjä voi olla talonvahti, portinvartija tai ihan pelkästään koiran ulkoiluttamiseen palkattu henkilö. Koiria lenkitetään tavallisesti varhain aamulla ja sitten taas ilman viilennyttyä illalla. Jos nousen aamulla ajoissa, pääsen todistamaan lenkittäjien kavalkadia - miten erinäköisiä koirien kävelyttäjät voivat ollakaan! Yhtä koiraa lenkittää koppalakkinen vartija, yhtä viimeisen päälle tyylikkään näköinen nuorukainen ja yhtä mies, joka menisi ulkomuotonsa perusteella vaikka kerjäläisestä.

Olen julkaissut tämän kuvan aiemminkin, mutta on pakko laittaa se taas tähänkin, kun minusta tämä on niin hauska kuva. Kuva on otettu diwali-juhlan jälkeisenä aamuna, ja sekä lenkittäjä että koira näyttävät vähän väsyneiltä. Smiley


Jos pitäisi ihan empiirisen tutkimuksen perusteella veikata, mikä on suosituin koirarotu intialaisten keskuudessa, väittäisin, että se on labradorinnoutaja. Muutenkin intialaiset näyttävät tykkäävän vähän isommista koirista, kuten kultaisistanoutajista, dobermanneista ja saksanpaimenkoirista. Myös vähän pienempiä saksanpystykorvia näkee aika paljon.

Lemmikkikulttuurissa on tapahtunut minusta ihan muutaman viime vuoden aikana todella suuri muutos, minkä näkee erityisen selvästi markettien lemmikkiosastoilla, joiden valikoimat ovat laajentuneet todella paljon. On koirashampoita ja -hoitoaineita, leluja, dentastixejä, jättimäisiä ruokasäkkejä, leluja, deodoranttia koirille ja kissoille ja ruokaa jopa kilpikonnille ja papukaijoille. Koirille on tarjolla myös kaikenlaisia palveluita, muun muassa trimmauspalveluja, hyvinvointipalveluja, asuste- ja lelumyymälöitä ja koirahotelleja.

Lemmikkikoiramaailman rinnalla elää Intian koiramaailman kääntöpuoli: katukoirat, joita arvellaan Hyderabadissakin olevan yli 350 000 kappaletta. Nämä koirat elävät sillä, mitä löytävät (usein jätteillä), ja ne ovat erittäin suuressa vaarassa saada tauteja, jäädä autojen alle tai loukkaantua ihmisen toiminnan seurauksena.


Hyderabadissa toimii aktiivinen eläinsuojelujärjestö Blue Cross of Hyderabad (BCH), joka perustettiin jo vuonna 1992. Sen alkuperäinen toiminta-ajatus oli pelastaa kaduilta sairaita, haavoittuneita tai hylättyjä koiria ja muita eläimiä, auttaa niitä ja hoitaa ne terveiksi. Keskeisin toimintamuoto on pysynyt samana, mutta nykyään järjestö tekee paljon muutakin, muun muassa tiedottaa eläinten hyvinvoinnista ja kaupungin katueläintilanteesta, sterilisoi ja rokottaa katukoiria ja -kissoja ja järjestää katukoirien adoptointikampanjoita. Järjestö pelastaa kadulta kuukausittain tuhatkunta loukkaantunutta eläintä, eivätkä eläimet ole pelkästään koiria, vaan koirien lisäksi pelastetaan myös kissoja, lehmiä, hevosia, aaseja, apinoita ja lintuja. Eläimet ovat saattaneet loukkaantua liikenneonnettomuudessa tai tulipalossa, ne ovat saattaneet saada sähköiskun, niille on saatettu antaa myrkkyä tai niitä on voitu jopa ampua. Myös erilaiset kulkutaudit ovat katueläimillä äärimmäisen tavallisia.

Nämä pennut pääsivät adoptiokampanjan jälkeen uuteen kotiin. (Kuva: The Hindu.)

BCH järjestää aina silloin tällöin adoptiokampanjoita, joilla rohkaistaan ihmisiä ottamaan paikallinen koira lemmikiksi sen sijaan, että ihmiset hankkivat ulkomaisen rotukoiran. Koirasta on nimittäin tullut Intiassa samanlainen statussymboli kuin vaikkapa autosta, eikä "kurja" intialainen katukoira kelpaa siitä syystä lemmikiksi. Eräskin johtava eläinlääkäri toteaa: " There are two types of dog owners - one for fashion and the other for passion. It's the passionate that don't go by pedigree." (Ne, joiden lähellä sydäntä koirat todella ovat, eivät ota rotukoiraa.) Paikallisilla koirilla on paljon etuja ulkomaisiin rotukoiriin verrattuna: ne sopivat paljon paremmin Intian ilmastoon ja oloihin; ne ovat tavallisesti lyhytkarvaisia, jolloin ne ovat myös helppohoitoisempia, ja ne ovat vastustuskykyisempiä paikallisia tauteja kohtaan (vain muutaman syyn mainitakseni). Jos ihmiset adoptoisivat katukoiria, he tekisivät samalla myös hyvän työn, sillä he vähentäisivät näin katukoirien määrää.


Katukoirien adoptiokampanja kuulostaa hyvältä ja kannatettavalta asialta, mutta toivon kuitenkin, että adoptoijat seulitaan tarkkaan, ettei koiran adoptoijaksi kelpaa ihan kuka tahansa. Koiran kasvattaminen on pitkäjänteistä toimintaa, ja tuntuu hirveältä ajatukselta, jos koiran voi adoptoida kuka vain - semmoinenkin, joka on juuri hetkeä aiemmin keksinyt, että onpa söpö koiranpentu; taidanpa ottaa itselleni tuommoisen.


Itselläni ei koiraa ole, vaikka rakastan koiria ja kovasti semmoisen haluaisin. En ole nimittäin ihan varma siitä, pystyisinkö antamaan koiralle tarpeeksi hyvän ja vakaan kodin. Jokin aika sitten kuitenkin keksin, että vaikka en voi katukoiraa pelastaakaan, voisin ehkä olla avuksi muuten: voisin esimerkiksi tehdä eläinsuojelujärjestössä vapaaehtoistyötä.

Olin kuvitellut, että eläinsuojelujärjestössä kaikenlainen apu olisi tervetullutta ja että ihmisiä kannustettaisiin vapaaehtoistyöhön. Siksi olin aika tyrmistynyt, kun luin BCH:n vapaaehtoistyön ehdoista: "Please consider carefully before you make the commitment, as once you do, you are expected to put in 2 hours of service every week or you will not be considered a volunteer. Certificates of volunteer service will not be issued unless the hours have been consistently logged in for minimum 3 months of service". Vapaaehtoiseksi katsotaan siis sellainen ihminen, joka on tehnyt järjestölle vapaaehtoistöitä kaksi tuntia viikossa, vähintään kolmen kuukauden ajan. Vasta sitten voi saada vapaaehtoisuus-sertifikaatin.


Kaksi tuntia viikossa ei ole minulle mikään ongelma - voisin tehdä vapaahtoistyötä enemmänkin - mutta kolmen kuukauden yhtäjaksoisuus saattaisi olla, koska käyn aika usein Suomessakin. Minusta oli muutenkin outoa, että vapaaehtoisuudesta piti saada jonkinlainen sertifikaatti, ennen kuin voi olla "vapaaehtoinen". Minä olin naiivisti ajatellut, että pienikin apu olisi parempi kuin ei mitään. Mutta ehkä ihmisillä puuttuu täällä pitkäjänteisyyttä, ja tuolla säännöllä varmistetaan se, että vapaaehtoiseksi hakeutuvat vain ne, jotka myös sitoutuvat tehtäväänsä. Siinä mielessä ymmärrän kyllä vaatimuksen, mutta kyllä minusta esimerkiksi eläinten elintilojen siivoamiseen voisi osallistua satunnaisemminkin. Olen tietysti vähän jäävi arvostelemaan, kun en tunne Suomenkaan eläinsuojeluyhdistysten toimintamalleja, saati sitten muiden maiden.

18 kommenttia:

  1. Kiitos tästä, voit varmaan arvatakin että erityisen lähellä sydäntäni oli tämä postaus :))

    Siellä tuntuu olevan sama maku rotukoirissa kuin Turkissakin. yleisimmät ovat juuri rottweiler, kultainen noutaja, ja lisäksi jostain syystä turkkilaiset ovat hulluina huskeihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin arvata. <3

      Onpa hassua ja erikoista, että turkkilaiset ovat hulluina huskeihin! :-) Mistäköhän sekin mahtaa johtua.

      Poista
  2. Minä uskon että jos menisit sinne tarjoutumaan vapaaehtoiseksi mutta selittäisit että käyt välillä Suomessakin, he silti ottaisivat sinut avosylin vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, täytyy varmaan yrittää. Minulta meni vähän maku koko järjestöön, kun ”tervetulotoivotus” on tuommoinen. Toisaalta eihän se ole niiden kärsivien eläinten vika, jos järjestöllä on tuommoinen käytäntö – eläimet kaipaavat apua kaikesta huolimatta.

      Poista
  3. Mielenkiintoista oli lukea tuosta koirien tilanteesta Intiassa.Täälläkin labbikset ovat suosittuja ja varmaankin myös kääpiöpinsserit,koska niiden muunnoksia(vähän sekarotuisia siis )näkee paljon Bambini lisäksi.
    Vähän höhlää että pitää sitoutua tuollaiseen kun kuitenkin haluaa antaa omasta ajastaan sen verran kun pystyy.Käyn täällä eläinsuojeluyhdistyksen tiloissa silloin tällöin kävelyttämässä koiria mutta ei mulle mitään sanota vaikken tulekaan viikottain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Labbisten suosio johtuu varmaan niiden luonteesta, kun ne taitavat olla aika sopivia lapsiperheisiinkin.

      Kuulostaa kivalta tuollainen, että voi autella silloin, kun se on itselle mahdollista. Minua ei sitoutuminen sinänsä muuten haittaisi, mutta minusta tuo on ihan väärä lähestymistapa vapaaehtoisuuteen.

      Poista
  4. Luulen, että tuo vapaaehtoisuus ja sertifikaattijuttu voi olla sellainen statukseen liittyvä asia: monet rikkaat rouvat tekevät hyväntekeväisyyttä ja vapaaehtoistöitä, ja heille ehkä tuollaiset sertifikaatit ovat tärkeitä?

    Täälläkin odotetaan sitoutuvuutta vapaaehtoisilta, koska töiden organisointiin menee kuitenkin aikaa ja vaivaa, ja on pystyttävä luottamaan siihen, että ihmiset voivat tulla paikalle niin kuin on sovittu. Mutta samalla ollaan hyvin joustavia, eli jos tiedät että lomamatkoja on edessä, tauot voidaan järjestää. Pääasia taitaa olla, että kirjoille otetaan ihmisiä, jotka sitoutuvat tekemään hommia pidemmäksi aikaa, vaikka sitten joutuisivat ottamaan taukoja välillä. Avusta ollaan takuulla kiitollisia, eli mene ihmeessä käymään, homma kuulostaa tosi kivalta ja toimisi varmaan hieman oman koiran korvikkeena?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, en osannut edes ajatella asiaa tuolta kannalta! Voisin hyvin kuvitella, että rikkaille rouville on tärkeää saada sertifikaatti, jota voi sitten ylpeänä esitellä. :-/

      Pitää tosiaan ottaa selvää tarkemmin, koska onhan se nyt vähän hullua, jos ei yhtään voida joustaa. Ymmärrän kyllä asian järjestönkin kannalta - mitä siitäkin tulisi, jos vapaaehtoiset menisivät ja tulisivat silloin, kun heitä huvittaa ja heille sopii.

      Jos totta puhutaan, niin minua vähän (eikä niin vähänkään) pelottaa kodittomien ja kärsivien eläinten näkeminen. Pelkään, että alan itkeä, ja haluaisin adoptoida jokaisen eläimen itselleni, eikä auttamisesta sitten tulisikaan mitään. :-( Kai niiden eläinten näkemiseenkin tottuisi, mutta se ensimmäisen askeleen ottaminen pelottaa aika tavalla – jos minusta ei olekaan siihen?

      Poista
    2. Tosiaan, minä taas en ajatellut lainkaan tuota pahasti laiminlyötyjen eläinten kohtaamista ja potentiaalisesti sitä voimattomuuden tunnetta, joka tuollaisesta hommasta saattaisi tulla. Kuvittelin vain onnellisia pieniä koiranpentuja... Ei kai auta, kuin kokeilla, muuten ei tiedä. Ja varmasti antoisaa työtä se olisi.

      Poista
    3. Sen mitä olen kärsiviä eläimiä täällä kohdannut, tiedän, että se ottaa minulle todella koville. Mutta palkitsevaa työtä se varmasti olisi, ja ehkä kohdalle osuisi niitä suloisia koiranpentujakin. :-)

      Poista
  5. Kiitos koirajutusta! =) Jos ei kestä nähdä kodittomia koiria, niin auttaa voi varmaan muillakin tavoilla, esim. viemällä tarhalle ruokaa? Asun Suomessa ja paikallinen löytöeläintarha on sen verran pieni, että he eivät tarvitse käytännön apua siivouksessa ja muussa, mutta toisinaan vien sinne kuivamuonaa, vanhoja peittoja makuualustoiksi yms. Löytökoiraongelmaa ei Suomessa niinkään taida olla, mutta löytökissaongelma on. Juuri kuulin television eläinohjelmasta, että pelkästään Turun löytöeläinkotiin päätyy 700 kissaa vuodessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä. :-) Tuo järjestö ottaa tosiaan vastaan lahjoituksiakin, sekä ihan rahaa että muun muassa vanhoja sanomalehtiä ja vaatteita.

      Ihana kun auttelet paikallista löytöeläintarhaa. <3

      Voi että tuli surku noita kissoja. :-( Että ihmiset voivat olla sydämettömiä.

      Poista
  6. Jotenkin luulen ettei tuo "aika-ukaasi" koske kaltaistasi suoraselkäistä suomalaista :) joka todella tekee sen hommansa johon ryhtyy. Uskon että jos avuksi vain menet ja kerrot tilanteestasi niin sinut varmasti otetaan erittäin mielellään (erikoisena ulkomaslaisvahvistuksena ;) mukaan! Raportoi ihmeessä asiasta jos pääset sinne hommiin.

    Meillä kiinnittyi Intiassa huomio usein sellaisiin pieniin, pörröisiin, valkoisiin lemmikkikoiriin. Niiden ulkoiluttajilla kun usein näkyi olevan keppi jolla hätisteltiin katukoiria pois :D

    Ne intialaiset kapeat kippurahäntäkaturakit olivat kyllä myös ihan mahtavia. Kyseessä on kuulemma vielä joku todellinen alkukoira joka on jalostunut aikojen saatossa juuri sinne oloihin sopivaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, tiedän ne kippurahäntäkoirat - heti näin ne silmissäni. :-)

      Koiranulkoiluttajilla on tosiaan usein keppi, mutta minä en ollut tajunnut, että se on tarkoitettu katukoirien hätistelyyn. :-O Appivanhemmillakin oli aikoinaan sellainen pieni pörröinen lemmikkikoira, mutta en nyt valitettavasti tiedä sen rotua.

      No ei kyllä munkaan mielestä mitkään ukaasit pitäisi minua koskea, kun varmasti hoidan hommani kunnolla! :-D Tosin mistä ne siellä eläinyhdistyksessä sen tietää. ;-) Ihan varmasti raportoin, jos pääsen hommiin mukaan.

      Poista
  7. Pakko kommentoida tännekin, kun luin kommentitkin. Heh. Se valkoinen kippurahäntä on "rodultaan" (en tiedä onko virallinen rotu) ihan intianpystykorva. Ja tosiaan, suurin osa katukoirista on alkujaan ollut ns. puhtaita paariakoiria, joita näkee kylissä nykyään. Ihan oma rotunsa siis ja alkukantainen sellainen. Muita vastaavia ovat esim. dingo, basenji ja kaanaankoira. Täällä toimii lähinnä netissä (FB) INDog-club, joka on suunnattu paariakoirista kiinnostuneille, on mm. oma blogi johon voi lähetellä esittelyjä omista koirista. Meidän molemmat otukset on siellä kuvien kera, vaikka sekoituksia ovatkin. Lisäksi blogin pitäjä seikkailee milloin missäkin päin Intiaa ja muistaa aina ottaa kuvia juurikin koirista. http://indianpariahdog.blogspot.in/ Tuolta voi käydä kurkkimassa jos kiinnostaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, nyt jumituin tuonne vinkkaamaasi blogiin ihan totaalisesti! Niin ihania ja hellyttäviä tarinoita, vaikka myös kamalan surullisiakin. :-(

      Ja kiitos tuosta intianpystykorva-nimestä!

      Poista
  8. Olepa hyvä, kiva olla edes hieman hyödyksi. :)

    Siinä blogissa on toki surullisiakin tarinoita, mutta onneksi suurimmalla osalla on sentään onnellinen loppu. Yllättävän paljon näitä paarioita on eksynyt ympäri maailmaa, käsittääkseni Suomessakin on jokunen jo. Mietiskelin tuossa yhtenä päivänä mitä sanon roduksi sitten kotona jos joku kysyy ja miehen kanssa päädyttiin siihen, että toinen on Andra Kutti ja toinen sitten Dilli Kutta. Tarpeeksi nopeasti kun nuo sanoo niin saattaapi kyselijä luulla että on kovinkin eksoottinen rotu kyseessä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, repesin ihan totaalisesti. :-DD Saattaa mennä tuommoiset koirarodut hyvinkin täydestä. ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3