Kuin aina ennenkin

Niin se Intian lämpö vaihtui Suomen talvisiin maisemiin. Olen ollut hieman yllättynyt siitä, että kylmään tottuu oikeastaan aika pian, ainakin jos on tarpeeksi vaatetta päällä. Pakkasen lieveilmiöt yllättivät nekin myös. Intian lämmössä ihoa ei tarvitse koskaan rasvata, mutta Suomen talvessa iho kuivui yhdessä päivässä aivan järkyttäväksi korpuksi: käsiin tuli punaiset pistelevät juomut, huulia kirveli ja jalkojen ihoa poltteli. Inhoan ihon rasvaamista, joten ainakin tässä mielessä Intia on minulle oikea paikka. Silmänikin, jotka ovat taas viime kuukausina vuotaneet häiritsevästi, alkoivat vuotaa pakkasessa entistäkin enemmän.

Minua odotti Suomessa mukava yllätys, Sannan arpajaisista voittamani hieno kalenteri. Kiitos kovasti Australiaan!

Sain kalenterin pelastettua aivan viime tingassa, sillä se oli jo lähdössä noutamattomana takaisin Australiaan.

Onni oli matkassa myös matkallani Delhistä Helsinkiin. Olin tehnyt lähtöselvityksen netissä, ja olin ollut onnekas ja saanut varauloskäyntipaikan ihan ilmaiseksi. Jos varauloskäyntipaikan haluaa varmistaa jo etukäteen, paikka maksaa kaukolennoilla käsittääkseni 60 euroa, mutta jos lähtöselvitystä tehdessä varauloskäyntipaikkoja on vielä vapaana, paikan saa ihan ilmaiseksi.

Juuri ennen koneeseen astumista, kun virkailija skannasi lähtöselvityskorttiani, kone rääkäisi rumasti. Tiesin, että nyt tuli ongelmia. Virkailija tarkisti koneelta jotain ja ilmoitti sitten, että paikkani oli muuttunut. Minua alkoi harmittaa, kun olin jo ehtinyt iloita ajatuksesta, että varauloskäyntipaikalla saisin oikaista jalkani kunnolla. Polveni kun on edelleenkin silloin tällöin hieman ongelmainen, ja runsas jalkatila helpottaisi matkustamista huomattavasti.

Rupesin harmistuneena tivaamaan virkailijalta, miksi paikkani oli muuttunut. Samalla kun virkailija kirjoitti uuden paikkani numeron lähtöselvityskorttiin, hän ilmoitti minulle, että minut oli ylennetty bisnesluokkaan. Sen jälkeen minulla ei enää ollutkaan mitään valittamista. Tai itse asiassa oli kumminkin, sillä uusi paikkani oli ikkunapaikka, ja minua ahdistaa suunnattomasti matkustaa ikkunapaikalla, jos vieressäni istuu tuntematon ihminen. Jos vierustoveri sattuu vielä olemaan supernukkuja (kuten tämäkin mies oli), oloni tekee epämukavaksi se tieto, että en pääse lähtemään esimerkiksi vessaan juuri sillä sekunnilla kuin haluan.

Torkahtelin ikkunapaikalla ja heräsin siihen, että vatsaani käänsi. Vierustoverini nukkua rötkötti maski naamallaan istuimellaan, jonka hän oli laittanut sänkymäiseen asentoon. Minun ei auttanut muu kuin yrittää loikkia miehen yli ja toivoa, etten tekisi hätälaskua hänen päälleen. Onneksi pääsin miestä herättämättä käytävälle, ja onneksi myös edessämme olevat kaksi paikkaa olivat vapaat, joten saatoin istua loppumatkan siinä. Vatsani oli nimittäin hieman yhteistyökyvytön, joten oli helpotus, kun tiesin pääseväni vessaan ilman, että piti ensin ylilentää yksi nukkuva intialainen. 

Suomessa suuntasin melkein ensi töikseni silmälääkäriin samaisen silmien vuotamisongelman takia, jonka takia kävin lääkärissä jo kesällä. Lääkäri oli asiallisen mukava, ja silmäni tutkittuaan hän tuli siihen tulokseen, että silmien vuotamisen syynä oli niiden kuivuus. Hassua, että kuivat silmät oireilevat niin, että ne vuotavat vettä! Näyttääkin siltä, että tästä on tullut nyt minulle krooninen ongelma, ja varsinkin pakkanen tuntuu olevan silmille myrkkyä. Minun on vaikea nähdä pakkasella eteeni, kun silmät ovat niin vetiset. Sain lääkäriltä kosteutustippoja, jotka toivottavasti auttavat pian.

Pari päivää pääkaupunkiseudulla pyörittyäni läksin vanhempieni luokse Itä-Suomeen. Matka oli harvinaisen jännittävä (ja runsaiden matkatavaroiden takia myös epämukava) siksi, että minun oli tarkoitus matkustaa junalla. En muista, milloin olen viimeksi junalla matkustanut, kun olen aina liikkunut vain autolla. Nyt auto on kuitenkin seisontavakuutuksessa ja siinä on kesärenkaat alla, mikä rajoittaa kyllä liikkumista huomattavasti! En muutenkaan ole pitänyt talviajosta sen jälkeen, kun jokunen talvi sitten ajoin parin kiepin kautta ulos tieltä melkein satasen vauhdissa - vanhempieni autolla vielä. Aiemmin en pelännyt ajamista missään olosuhteissa, mutta nyt minusta tuntuu talvella koko ajan siltä, että auto lähtee käsistä. Parempi siis ajella vain siellä lumettomissa olosuhteissa.

Selvisin jotenkin kaikkien laukkujeni kanssa rautatieasemalle, ja vaikka minulla sitä tavaraa olikin, minun piti ehdottomasti saada istumapaikka yläkerrasta, kun en ole koskaan junan yläkerrassa matkustanut. Joskus minua vähän lapsettaa. Yritin olla rautatieasemalla (ja sisällä junassa) ajoissa, koska pelkäsin, että jos tulisin junaan liian myöhään, hattuhylly olisi ihan täynnä, eivätkä laukkuni enää mahtuisi sinne. Junassa tajusin huvittuneena, että hattuhyllyllä ei ollut omien pakaasieni lisäksi montakaan laukkua. Olen näköjään niin tottunut taistelemaan hattuhyllytilasta intialaisten kanssa, että luulin, että samat viidakon säännöt pätevät suomalaisissa junissakin. (Intialaisilla on lennoilla aina hirveät määrät käsimatkatavaroita, joten koneessa on parasta olla ajoissa, jos haluaa saada oman laukkunsa mahtumaan mukaan.)

Junassa ihmettelin sitä, miten modernia kaikki nykyään junissa on - istuimien vieressä oli pistorasiat, joissa saattoi ladata vaikka kännykkänsä, käsinojissa oli paikka kuulokkeille (missä ne kuulokkeet olivat?), ja konnarillakin oli jonkinlainen piippari, jolla hän luki matkustajien liput. Ei siis enää puhettakaan mistään lippujen rei'ittämisestä!

Junan ravintolavaunu mainosti olemassaoloaan äänekkäin kuulutuksin koko matkan ajan. Tarjolla oli kuulemma sekä makeaa että suolaista purtavaa, ja erityisesti uunituoreita croissantteja (hintaan 2,70) ja mustikkalettuja vaniljakastikkeella (3 euron hintaan) mainostettiin kovasti. Kuivin suinkaan ei matkalla tarvinnut olla: "Tarjolla on kuumia ja kylmiä juomia, ja meillä on myös täydet A-oikeudet." Viimeinen huomautus huvitti minua erityisesti: "Alkoholijuomien anniskelu päättyy 15 minuuttia ennen pääteasemaa eli Joensuuta." Nyt siis kaikki joukolla dokaamaan, kun vielä kerkeätte!

Jos ihminen kaipaa elämäänsä tunnetta siitä, että kaikki on niin kuin ennenkin, kannattaa ehdottomasti suunnata vanhempiensa luokse. Minun vanhempieni luona ainakin kaikki on täsmälleen samoin kuin silloin, kun siellä viimeksi kävin. Kaikki tavarat ovat samoilla paikoilla, ja vanhemmat ovat yhtä höpsöjä kuin ennenkin. Ihan kuin en olisi poissa ollutkaan! Täällä minä nytkin tätä paraikaa kirjoittelen, kärsien samalla ylikuormitetusta vatsasta, jonne on jo menestyksekkäästi tungettu ainakin karjalanpiirakkaa, kalalaatikkoa, kasapäin suklaata, makkaraa, ranskalaisia, laskiaispullaa ja glögiä. On sinne ehkä muutama kurkunviipalekin mennyt - vahingossa. Aiomme viettää myös joulua tässä lähipäivinä, ja silloin on tiedossa ainakin joitakin jouluruokia ja joulutunnelmaa. Kuusenkin meinaan käydä lähimetsästä varastamassa - jos ei ole liian kova pakkanen!