Opastettu kierros tylsyyteen

Vieraamme lähti eilen lauantaina ja minäkin palasin Delhin kautta kotiin Hyderabadiin. Alkuun oli aika ankea ja yksinäinen olo, kun henkilö, jonka kanssa olin viettänyt parin viikon ajan lähes kaiken valveillaoloajan, lähtikin pois. En ensi alkuun osannut ryhtyä oikein mihinkään, vaan makasin vain sängyssä suklaata syöden ja netti-tv:tä tuijottaen. En saisi kyllä tunkea suklaata alas suustani enää palaakaan, sillä viime viikot näkyvät kropassa niin, että mitkään vaatteet eivät enää tahdo mahtua päälleni! Järkytys oli suuri, kun yritin tunkea tänään jalkaani mustia farkkuja, jotka ennen olivat suhteellisen löysät. Ei ole varmaankaan mitään toivoa siitä, että farkut olisivat vain kutistuneet pesussa.

Ilmat ovat olleet viime aikoina jotenkin ihan kummalliset. Keralassa satoi ja ukkosti monena päivänä, ja täällä Hyderabadissakin on ollut kuulemma lähinnä pilvistä. Muutenkaan ei ole niin kuuma kuin kesällä tavallisesti (en kyllä valita!), ja sadetta on saatu Hyderabadissakin. Yhtenä iltana toissaviikolla satoi ja ukkosti niin, että jouduin luuttuamaan makuuhuoneen lattiaa, kun makuuhuoneeseen oli satanut vettä auki jääneestä parvekkeen ovesta. 

Koska sateet hieman sotkivat alkuperäiset lomasuunnitelmamme Keralassa, päätimme tehdä yhtenä päivänä retken Intian eteläisimpään kärkeen Kanyakumariin, jossa kolme valtamerta - Arabianmeri, Intian valtameri ja Bengalinlahti - kohtaavat toisensa. Koska Kanyakumari on niin keskellä merta, vuoden 2004 tsunamikin aiheutti siellä suurta tuhoa. Appiukko sattui olemaan juuri tsunamipäivän aamuna Kanyakumarissa meren rannalla, mutta hän ehti onneksi lähteä kaupungista juuri muutama tunti ennen kuin tsunami iski.

Intian eteläisintä kärkeä.

Olisin mieluiten vuokrannut oman auton ja ajellut sillä Kanyakumariin (tai jonnekin muualle), mutta hotellissamme ei ollut autonvuokrauspalveluja, enkä jaksanut alkaa niitä muualtakaan kyselemään, kun aikakin oli suhteellisen vähissä. Otimme siis hotellin kautta retkitaksin Kanyakumariin. Matkalla käväisimme Suchindramin temppelissä, joka on omistettu kolmelle tärkeimmälle hindujumalalle, Sivalle, Visnulle ja Brahmalle. 

Kiersimme temppeliä temppelin oman oppaan kanssa, ja opas esitteli meille temppelin jumalia, veistoksia ja taidetta. Harmitti, kun sisällä ei saanut ottaa kuvia, sillä kuvaamista olisi todellakin riittänyt. Toisaalta etenimme niin nopeaan tahtiin, että tuskin olisin ehtinyt edes ottaa kuvia! Kaikkein mielenkiintoisinta temppelissä olivat minusta musiikkipylväät, jotka olivat yhdestä kivestä veistettyjä pylväsryhmiä. Meidän piti liimata korvamme pylväisiin, minkä jälkeen opas alkoi taputtaa käsillään pylväitä. Jokaisesta pylväästä lähti erilainen ääni, ja minusta oli ihmeellistä, miten kivi voi soida sillä tavalla.

Temppelissä satuttiin viettämään juuri vierailupäivänämme toista vuosittaista temppelijuhlaa, Chiththiraita, ja ilmeisesti juhlasta johtuen esittelykierros muodostui melkoiseksi kilpajuoksuksi, kun eri jumalhuoneiden ovia avattiin ja suljettiin. Meidän piti ehtiä ajoissa joka pisteeseen, ennen kuin ovet sulkeutuisivat, koska seuraavan kerran ovet avautuisivat vasta viideltä illalla. Temppeli oli niin mielenkiintoinen, että olisin voinut viettää siellä vaikka koko päivän, ja siksi vähän harmitti, että temppeliä ei saanut tutkia ihan rauhassa. Kaikesta huolimatta kokemus oli hieno. 

Meidän piti käydä katsomassa matkalla Kanyakumariin myös Padmanabhapuramin palatsia, mutta palatsi jäi sateen takin näkemättä, mikä oli sekin pienoinen pettymys.

Kanyakumarissa taksikuskimme käski meidän ottaa lautan läheiselle Swami Vivekanandan muistomerkille, joka on pystytetty kalliolle noin 500 metrin päähän rannasta. Kuski tunki itsensä mukaamme, ja silloin minulle selvisi viimeistäänkin se, että hän roikkuisi "oppaanamme" koko matkan ajan kuin paise hevosen takapuolessa.

Lautalla minua huvitti intialaisten tapa käyttää pelastusliivejä: henki pelastuu ilmeisesti silläkin, että pelastusliivit ovat lautalla mukana, vaikka niitä ei päällä pidäkään. Menomatkalla liivit roikkuivat istuimien kaiteilla koko matkan ajan, ja paluumatkalla jokaisen piti napata itselleen yhdet pelastusliivit laiturin edessä olevasta kasasta tai muuten ei päässyt lautalle. Liivejä ei kuitenkaan tarvinnut pukea päälle, vaan turvallisuuden takeeksi riitti, että ne raahasi mukana lautalle. Satamaan saavuttaessa pelastusliivit piti taas heittää laiturille epämääräiseksi kasaksi, jotta seuraavat lautalle tulijat saisivat taas raahata ne mukanaan lautalle.

On vähän ahtaat istumatilat, kun on näitä pelastusliivejä tässä häiritsemässä.

Muistomerkki on pystytetty opettaja Vivekanandalle, jonka sanotaan uineen "Intian viimeiselle maapalaselle" vuonna 1892 ja meditoineen kalliolla kolme päivää. Muistomerkki on melkoisen massiivinen rakennelma, ja ilmeisesti myös erittäin suosittu turistikohde.

Muistomerkki ja kallio kauempaa katsottuna.

Mitä hemmettiä. Onko sinne noin hirveä jono?

Ei vaan, tyypit ovatkin odottamassa saapuvaa lauttaa.

Vaikka muistomerkki sijaitsikin hienolla paikalla, itse muistomerkki oli minusta vähän tylsä. Muistomerkkiä kiinnostavampaa olikin oikeastaan tiirailla ympärillä pauhaavaa sinivihreää merta ja muita ihmisiä. 

Aurinkokalenteri, josta voi tarkkailla, mistä suunnasta aurinko nousee mihinkin aikaan vuodesta.

Ennen kuin muistomerkkiä pääsi katselemaan, piti riisua kengät pois, koska kyseessä oli pyhä paikka. Minua inhottaa kulkea paljasjalkaisin likaisessa maassa, mutta tässä vaiheessa kenkien riisuminen ei enää haitannut. Olimme nimittäin saaneet jalkapohjamme temppelikäynnillä jo niin likaisiksi, että pieni paljasjalkaisin tallustelu muistomerkillä ei tuntunut enää missään. Maa oli ollut temppelin lähellä sateen jäljiltä vielä erittäin kurainen, ja täytyi vain olla vain tyytyväinen siihen, että olin tullut laittaneeksi jalkaani mustat kengät. Ymmärrän kyllä, että temppeleihin tulisi hindujen mukaan mennä puhtaana tai ainakin ilman likaisimpia vaatekappaleita eli kenkiä, mutta siltikin paljasvarpaisin kulkeminen kuraisilla kivilla inhottaa. Minun on varmaankin parempi olla menemättä temppeleihin lainkaan.
 

Muistomerkin jälkeen ajoimme lautalla viereiselle saarelle, jossa oli tamilirunoilija ja -pyhimys Thiruvalluvarin kunniaksi pystytetty 29-metrinen patsas. Meitä ei varsinaisesti kiinnostanut patsaalla käynti, mutta pitihän sielläkin käydä, kun se kerran päivän ohjelmaan kuului. Nälkäkin alkoi jo tuossa vaiheessa vaivata niin, että en jaksanut enää oikein keskittyä mihinkään patsaisiin.

Kuvaan mahtuivat vain herran kintut.

Viereisellä kalliolla sijaitseva muistomerkki.

Retki Kanyakumariin oli oikein kiva, mutta käynti jäi siltikin hieman kaivelemaan mieltä. Olisi ollut kiva nähdä ja kokea kaupungissa jotakin ihan "omaa", siis jotain muuta kuin tavan turistikohteet ja yksi ravintola. Tämä retki muistutti minua taas siitä, miksi en koskaan lähde millekään opastetuille retkille tai matkoille. En voi nimittäin sietää sitä, että minun pitää koko ajan seurata jotakin etukäteen suunniteltua ohjelmaa ja noudattaa sitä minuutilleen. Sellainen ei jotenkin sovi minun luonteelleni alkuunkaan - nautin paljon enemmän harhailusta ja siitä, että eteen tulee kaikenlaisia yllätyksiä. Mitä iloa siinä on, jos tietää jo etukäteen, mitä tuleman pitää? Jos päivän ohjelman voi lukea jo etukäteen esitteestä, tarvitseeko sitä edes enää lähteä mihinkään? Toisaalta opastetut retket ovat tietysti helppoja ja sujuvat yleensä piirustusten mukaan, mutta minusta semmoinen on kauhean tylsää. Kun lähtee seikkailemaan omin päin, saattaa päätyä vaikka mihin, ja luultavasti matkalla sattuu myös pieniä kommelluksia. Matkoilla sattuneet kommellukset ovat minusta melkein matkailun parasta antia, ja kommelluksia on hauska muistella vielä jälkeenpäinkin. Muistelemista on riittänyt.