Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Yksin

Ukkeli lähti kavereidensa ja serkkujensa kanssa lomailemaan maille kaukaisille ja jätti minut viideksi päiväksi ihan ypöyksin. Olen nyt ensimmäistä kertaa yötä yksin tässä uudessa kodissa, ja täytyy myöntää, että hieman on orpo olo, kun appivanhemmatkaan eivät ole kaupungissa vaan kotonaan Nelloressa. Yksinolo ei varsinaisesti pelota, mutta silti on tullut kyttäiltyä tavallista ahkerammin, ovatko ovet lukossa ja verhot varmasti edessä. Ukkelikin oli kovin huolissaan turvallisuudestani ja olisikin ottanut minut mieluusti mukaansa, mutta minä en halunnut lähteä.

Edellisessä asunnossa yksinolo ei pelottanut yhtään, mikä johtui varmaan siitä, että asunto oli pienempi (vähemmän ovia ja ikkunoita!), ja siitä, että sillä asuinalueella oli niin tiukka vartiointi. On tämäkin talo vartioitu - vartija istuu pohjakerroksessa lähellä hissejä yötä päivää - mutta siitä huolimatta sijainti vilkkaan tien varrella laittaa joskus mielikuvituksen liikkeelle. Mitä jos joku banaanikauppias kiipeääkin yön pimeinä tunteina parvekkeelle ja pyrkii sisään... Smiley

Onneksi pelkoni ovat lähinnä vain sellaisia ohimeneviä ajatuksia. Ihan oikeasti minua on Intiassa pelottanut vain yhden kerran. Olin tuolloin menossa autolla puistoon lenkille ja käännyin yhdessä risteyksessä oikealle. Vasemmalta tuli kaksi miestä moottoripyörällä ja oli vähällä, etteivät he osuneet minuun. Minä (hyvin käyttäytyvänä ihmisenä!) mulkaisin ukkoja varmasti aika paljonpuhuvalla katseella, joka oli ilmeisesti ukkojen egolle liikaa ja sai aikaan koko tapahtumaketjun.

Miehet lähtivät nimittäin seuraamaan minua moottoripyörällään, ajaen melkein koko ajan autossani kiinni. Jos hidastin, hekin hidastivat, ja jos kiihdytin, he tekivät samoin. Samalla miehet hakkasivat nyrkillä auton kattoon ja huusivat minulle törkeyksiä ikkunan takaa. Minä yritin olla välittämättä miehistä mitään ja keskittyä vain ajamiseen, vaikka oikeasti minua pelotti ihan hirveästi: miten kauan miehet seuraisivat minua, ja mitä sitten tapahtuisi, kun pysähtyisin johonkin? Siinä ajaessani päätin, että jos miehet eivät jätä minua rauhaan, ajan puiston sijasta ukkelin toimistoon, jossa joku varmasti auttaa minua. Ainakin Jantunen, joka on ollut korvaamattomana apuna niin monesti aiemminkin ja joka on ennenkin antanut tyypeille köniin, näyttäisi varmasti parille moottoripyöräilijälle taivaan merkit.Smiley Onneksi moottoripyöräilijät kuitenkin luovuttivat muutaman kilometrin jälkeen ja kääntyivät toisaalle. Sen jälkeen en ole enää sitten mulkoillutkaan liikenteessä ketään.Smiley

Toinen vähän pelottavampi tapaus sattui tällä viikolla, kun pysähdyin liikennevaloihin yhteen risteykseen, jossa on aina paljon kerjäläisiä. Autoni viereen ilmestyi hyvin vanha mies, jota en ollut aiemmin nähnyt (kullakin alueella on yleensä samat kerjäläiset ja samat kaupustelijat), ja hänellä oli joku lappu, johon oli kirjoitettu jotain. Mies tunki lappua tuulilasiini, ja kun en reagoinut mitenkään, hän alkoi hakata auton oveen. Mies hakkasi ja hakkasi oikein voimallisesti, mutta en ollut huomaavinaanikaan miestä. Sitten mies teki sen, mitä olen aina pelännyt, että joku tekee mutta jota kukaan ei ole aiemmin tehnyt: hän yritti avata auton oven. Onneksi meillä on autossa sellainen systeemi, että ovet menevät auton käynnistämisen jälkeen automaattisesti lukkoon, joten ovia ei tarvitse mitenkään erityisesti muistaa lukita liikenteeseen lähtiessään. Vanhus yritti rämplätä ovea auki, mutta eihän hän siinä tietenkään onnistunut. Lopulta valo vaihtui vihreäksi ja pääsin ajamaan pois paikalta.

Ukkeli oli aivan kauhuissaan, kun kerroin tapauksesta hänelle. Minusta tuo ei kuitenkaan ollut mikään erityisen iso juttu, koska olisin kyllä osannut tehdä jotain, vaikka vanhus olisi saanut oven aukikin: olisin alkanut soittaa auton torvea niin maan perusteellisesti, että olisin varmasti saanut herätettyä kaikkien ympärillä olevien (myös poliisien, joita kyseisessä risteyksessä on useampia) huomion.

Nämä muutamat tapaukset ovat kuitenkin aivan mitättömän pieniä asioita ottaen huomioon, miten paljon aikaa olen täällä Intiassa (Hyderabadissa) viettänyt ja millaisissa paikoissa olen yksinkin liikkunut. Joko olen ollut erityisen onnekas tai sitten tämä ei ole ollenkaan niin turvaton paikka kuin jotkut (esimerkiksi ukkeli) yrittävät väittää.

Vein eilen aamulla ukkelin ja hänen pari päivää meillä viettäneen serkkunsa lentokentälle, ja jo menomatkalla minulla oli sellainen tunne, että osaankohan minä nyt takaisin kotiin. Minusta tuntui, että liittymät olivat jotenkin muuttuneet sitten viime ajaman. Ajelin kuitenkin aika huolettomasti takaisinpäin, koska olinhan minä ajanut samaa tietä ennenkin, vieläpä monesti. Matka sujui niin leppoisasti, että kerkesin pysähtyä valokuvaamaankin.

Voi kauhistuksen kanahäkki... Kuinkakohan kuljettajalle on käynyt?!

Mutta niinhän siinä sitten kävi, että ajoin lahjakkaasti sen liittymän ohi, josta minun olisi pitänyt kääntyä (koska puhuin samalla kännykkään!). Epäilykseni heräsivät siinä vaiheessa, kun tie ei näyttänyt minusta lainkaan samalta kuin se, jota olimme tulleet. Kun käänsin päätäni, huomasin, että Hyderabadin laitakaupunkialueen korkeat tornitalot jäivät kauas oikealle, vaikka niiden olisi pitänyt jäädä vasemmalle.


Kyltti vahvisti epäilykseni: olin menossa Hyderabadin sijasta kovaa vauhtia Mumbaihin.

Ajelin eteenpäin ja odotin jonkinlaista liittymää, josta pääsisin moottoritieltä ulos ja sitten taas takaisin vastakkaiseen suuntaan, mutta sellaista ei vain tullut. En voinut muuta kuin ajaa kohti Mumbaita ja miettiä, kuinka pitkään minun pitäisi vielä ajaa, että pääsisin kääntymään takaisinpäin. Eihän siinä mitään; en ole Mumbaissa ennen käynytkään, ja sielläkin olisi kiva joskus käydä. Minulla alkoi kuitenkin olla pissahätä, aamiainen oli jäänyt syömättä ja bensakin oli aika vähissä, joten pieni paniikki alkoi nostaa päätään.

Reilut parikymmentä kilometriä väärään suuntaan ajeltuani pääsin vihdoin kääntymään niin, että saatoin olla varma siitä, että pääsisin palaamaan samaa tietä takaisin. Moottoritien liittymistäkään kun ei voi olla täällä aina ihan varma; viime viikonloppuna yritimme esimerkiksi päästä moottoritielle yhdeltä tieltä, mikä ei ollutkaan ihan helppo tehtävä. Ensin meitä vastaan tuli auto, joka välkytteli valoja, ja sitten jouduimme ajamaan korkean hiekkavallin yli. Syy selvisi vasta, kun meitä vastaan tuli vuohia paimentava mies, joka viittilöi meitä kääntymään takaisin: tie on suljettu.

Mihinköhän väliin sitä itsensä tunkisi...

Sen verran olen käyttänyt yksinoloa hyväkseni, että aloitin eilen oikein täysmittaisen muurahaisjahdin, kun ei ole pelkoa ainakaan siitä, että ukkeli menee tökkimään sormiaan muurahaismyrkkyyn. Levitin myrkkyjauhetta keittiöön ja keittiön parvekkeelle kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa muurahaisia vain näkyi. Ensin muurahaiset näkyivät vaihtavan vain hieman kulkureittejään, mutta voi sitä onnea ja autuutta tänään: ei yhden yhtä muurahaista missään! Nyt en vain oikein tiedä, palaavatko muurahaiset takaisin, jos siivoan myrkyn pois, vai pitääkö minun antaa lattian ja keittiötason reunojen olla jauheen peitossa ikuisesti. Ehkä annan jauheen olla siinä muutaman päivän ja pyyhin sen sitten pois ja katson, palaavatko muurahaiset takaisin.

Taidan tästä lähteä pesemään pyykkiä - pesukonetta ei ole vieläkään korjattu, joten nyrkkipyykkiä riittää. Kuinka voin olla vieläkin niin tyhmä, että uskon, kun minulle sanotaan, että korjaamiseen menee kolme tai neljä päivää? Enkö vieläkään ole oppinut, että intialaisten antamat aikalupaukset eivät koskaan pidä paikaansa? Ensin taidan kuitenkin tehdä lettuja, kun niitä tekisi nyt niin kovasti mieli. Smiley

11 kommenttia:

  1. Varmaankin vähän orpo olo olla yksin uudessa kodissa,pärjäilehän,Ja sinä aina löydät jotain kivaa sieltä kuitenkin,se on tullut huomattua blogiasi lukiessa;D
    Huh,aika epämiellyttäviä tapauksia nuo kuvailemasi seuraamiset ja auton oven avaamisyritykset.Onneksi ei käynyt pahemmin.Ja onneksi löysit lentokentältä kotiin! Onnea myös muurahaisjahtiin ja toivottavasti se pesukonekin on pian korjattu,ettei tarvitse paljon nyrkkipyykkiä tehdä;D

    VastaaPoista
  2. Iiiiiiiiiiiiik!!! Sinä se kyllä olet niin hurja. HUI! Kun Pauli oli vasta sairaalassa, niin minustakin oli pelottava olla yksin kotona. iiiik! Tuli tosiaan tarkistettua ovet ja ikkunat aika hyvin. :) Ja kun Melbourne ei varmastikaan ole yhtä pelottava kuin Hyderabad.

    Mutta hyvänen aika että meinaa kyllä alkaa ahdistamaan, kun luen näistä sinun ajeluista siellä. Iiiiik!!! Pelottavaa. Minulle kyllä iskisi paniikki jos joku alkaisi seuraamaan ja hakkaamaan autoa jne. hui! Ja just tuollainen että kun ei meinaa päästä kääntymään tiellä. iiiiik! IiiiK!

    VastaaPoista
  3. Jannittavaa arkea sinulla siella!
    Ihan reippaasti tunnut kuitenkin parjaavan, hyva! Ajattele miten tylsaa olisi elama Suomessa.

    VastaaPoista
  4. Viela jatkoa...tyopaikan siivooja kysyi eiko minua pelota olla yo yksin kotona, kun mies ajaa taksia ja tulee joskus vasta aamulla nukkumaan. Olin ihan ihmeissani kysymyksesta. En ole koskaan ajatellutkaan etta pitaisi jotain pelata.

    VastaaPoista
  5. Aina kannattaa olla varovainen asui missä hyvänsä, ja varsinkin jos asuu tietyillä alueilla. Suomalaisena sitä on välillä aika tyhmänrohkeakin, kun ei osaa kuvitella tarpeeksi pahaa lähimmäisistään. Hurjia sinullekin on tapahtunut, pelottavaa tuollaiset seuraamiset ja auton mukiloinnit, mutta hyvin olet pärjännyt. Jopa kuvaillut toisella kädellä :)

    VastaaPoista
  6. Yaelian, kyllä minä aina jotain keksin, etten minä tylsyyteen kuole, vaikka ei olekaan ukkoa ”viihdyttämässä”. :-D Alkaa nyrkkipyykkääminen jo vähän tökkiä, mutta yritän ajatella sitä pienenä kuntoiluna, josta on samalla ehkä jotain hyötyäkin. :-)

    Laura, onneksi sentään tuollaisia pelottavia juttuja ei ole tapahtunut kuin nuo muutama. Sitten kun jotain tuommoista tapahtuu, niin siinä tuntee jotenkin olevansa todellakin vieraassa maassa ja sillä hetkellä ihan yksin, kun ei ole ketään, joka sanoisi mitä pitää tehdä. Ei voi muuta kuin toivoa, että tilanne menee jotenkin itsekseen ohi, ja jos ei mene, että keksisi itse jonkun hyvän ratkaisun tilanteeseen. Ja siinä samalla pitäisi vielä yrittää olla näyttämättä paniikkiaan...

    Anumorchy, hihii, todellakin! Viime Intiassa oleskelun jälkeen kun palasin Suomeen, minusta tuntui, että voiko täällä oikeasti olla näin kuollutta ja tylsää. :-D Kaikki sujuu kuin rasvattu eikä mikään horjuta normaalia elämää. Kun elämä on Suomessa niin ”helppoa”, pieniä ongelmiakin tulee helposti paisuteltua, kun ei suurempiakaan ole. :-)

    Minunkin anoppini aina ihmetteli, kun ukkeli oli vaikkapa Suomessa käymässä ja minä olin yksin öitä kotona, että eikö minua pelota olla yksin. Minustakin kysymys oli ihan outo; mitä sitä nyt kotonaan osaisi pelätä.

    Sirokko, tuon tyhmänrohkeuden tunnistan kyllä itsessäni; varsinkin alkuaikoina Intiassa seikkailuja piti oikein etsimällä etsiä ja mennä juurikin sellaisille alueille, joille minua oli kielletty menemästä. :-D Nyt on sentään jo vähän enemmän järkeä matkassa!

    Hih, valokuvaaminen ja autolla ajaminen onnistuu kyllä... Kumma kun kännykkään puhuminen on autolla ajaessa kiellettyä, mutta valokuvaaminen ei. ;-)

    VastaaPoista
  7. Heitin sinulle haasteen :)

    VastaaPoista
  8. Saat multa mitalin, jos ajat Mumbaissa autoa!!

    VastaaPoista
  9. Sirokko, no täytyypä tulla katsastamaan. :-)

    Allu, hehe, ensin pitäis vaan päästä sinne Mumbaihin jotenkin. :-D

    VastaaPoista
  10. Voi luoja oot rohkee,mä ajanu tasan kerran tähän mennessä meidän cityssä autoa tällä alueella noin 10 miljoonaa asukasta.Ja jouduin rattiin kun skorppari pisti miestä jalkaan mua pelotti niin et itkin ..heh mikä raukkis..Goalla suihkin mopolla mut en uskaltas ikinä autoilla varmaan intiassa.Mopo tuntuu mulle aina aasiassa turvallisemmalta kun voin pysytellä sivussa..kai mun jossain kohtaa on otettava itteeni niskasta kiinni ja vaan alettava harjotteleen..

    VastaaPoista
  11. Ninoh, mä oon ollut aina sellainen, että on pitänyt tunkea itseni auton rattiin, vaikka oltaisiin oltu missä päin maailmaa tahansa. :-) Täällä Intiassa suurin syy ajamiseen on se, että en kestä sitä, jos pitää olla koko ajan riippuvainen autokuskista, odotella sitä ja soitella sitä hakemaan ja miettiä jos ei se aamulla ilmestykään töihin, että onkohan se ottanut loparit vai mitä. Kun ajaa itse, niin ainakin nuo ongelmat poistuvat (vaikka uusia tulee ehkä joskus tilalle, hihi). Pakon edessä auton rattiin joutuminen ei kyllä kuulosta kivalta ja se on ollut varmaan ihan kauhea kokemus!

    VastaaPoista