Lähtö lähenee

Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä. Näin entinen bilsanmaikkani tapasi aina sanoa, kun joku taulapää avasi suunsa biologian kokeen aikana kysyäkseen jotakin.

Tuo lausahdus tuli eilen mieleeni moneen kertaan, sillä en tuntunut saavan mitään järkevää aikaiseksi, vaikka kuinka yritin. Tuli kyllä juostua siellä ja täällä, mutta tuntui, että päivä loppui ennen kuin se oli alkanutkaan.

Ukkeli on ollut töissä niin järkyttävän kiireinen, että kaikki muuttoon liittyvät käytännön asiat ovat jääneet minun huolekseni. Välillä hiipiikin pelko, että olen sinne tänne suhatessani unohtanut jotain ihan oleellisen tärkeää. Välillä taas rauhoittelen itseäni, että jos mukana on kaikkein oleellisimmat - lääkkeet, passit ja semmoiset - niin kyllä sieltä periltä saa sitten hankittua sen, mikä unohtui.

Meidän rahtina Intiaan menevät kamat lähtivät vihdoinkin eilen, kun sain ne jollakin ihmeen konstilla roudattua lentokentälle. Olin moneen kertaan pohtinut, mitä kautta nuo meidän rakkaat kamat lopulta päätyisivät Intiaan - ja päätyisivätkö ne ylipäänsä ollenkaan sinne. Pelkoa ei yhtään lieventänyt se, että rahdin mies naureskeli minulle pakkauslaatikoita toimittaessaan Intian systeemeistä siihen malliin, että minua alkoi tosissaankin epäilyttää. Paljonkohan pitäisi vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ennen kuin jälleennäkisimme rakkaat tavaramme taas. Kylläpä jotkut pahvilaatikot aiheuttavatkin paljon tunteita!

Iltapäivällä sain kopion rahtikirjasta sähköpostiini, ja sitä lukiessa alkoi hymyilyttää. Meidän rahtina menevät laatikot matkustaisivat Intiaan tismalleen samalla lennolla kuin mekin! Jotenkin hirveän lohdullista ajatella, että jossakin saman lentokoneen siipien suojassa matkustavat myös minun juhlamokkani ja fazerinsiniseni. :-) Koska ukkeli ei ole puuttunut pakkaamiseen mitenkään, hän kysyi tänä aamuna (ihan vakavissaan!), olinko laittanut rahtiin myös pakastemustikoita sen aamupuuroa varten! Kolmen päivän päästä niitä söisi jo vähän huonohampaisempikin... :-D