Kahden autonkuljettajan loukussa

Pari viime päivää ovat olleet rauhallisia, etten sanoisi suorastaan vähän tylsiä. En ole jaksanut lähteä juuri mihinkään, joten kuviakaan ei tällä kertaa paljon ole.

Tiistai-iltana iloitsin, kun huomasin, että auringonlasku näkyy anoppilan katolle. Tuli kiire ottamaan valokuvia.

Kosteusprosentti on ollut viime päivinä aamuisin korkeampi kuin Hyderabadissa minusta tavallisesti (onneksi ilma on kuivunut päivän edetessä), ja aamulla on hikoiluttanut ihan hirveästi. Eilen aamulla yritin pilkkoa sipuleita, mutta se oli vähän vaikeaa, kun hiki valui päästä ihan solkenaan, ja sipulitkin saivat silmät vuotamaan pahemmin kuin koskaan. Yritin sinnikkäästi pilkkoa sipuleita, vaikka en nähnyt oikeastaan mitään, kunnes anoppi otti pilkkomishomman omiin käsiinsä.

Kerroinkin jo, että autonkuljettaja palasi Hyderabadiin aiemmin kuin mitä oli sovittu. Pojan kokeet päättyivät maanantaina, ja hän oli jo sunnuntai-iltana soittanut ukkelille palaavansa kaupunkiin tiistaina. Poika hyppäsi heti kokeiden päättymisen jälkeen bussiin ja saapui Hyderabadiin aikaisin tiistaiaamuna. Bussilta poika tuli suorinta tietä anoppilaan (puoli kahdeksalta aamulla) kysymään, missä sir (=ukkeli) on. Anoppi vastasi, että sir nukkuu vielä; mene suihkuun siitä ja tule myöhemmin takaisin.

Autonkuljettajan aikaistunut paluu oli ongelmallinen siinä mielessä, että tilapäinen autonkuljettaja oli palkattu viikon loppuun asti. Appivanhemmilla oli nyt siis kaksi autonkuljettajaa samanaikaisesti. Kun appivanhemmat miettivät, mitä asian kanssa tehtäisiin, ukkeli ehdotti, että pidetään molemmat autonkuljettajat viikon loppuun - eihän olisi kovin hyvä asia sanoa tilapäiselle autonkuljettajalle kesken kaiken, että tämän palveluksia ei enää tarvittaisikaan. Anoppi tuumasi, että "mitä me kahdella autonkuljettajalla tekisimme; meillähän on Satu". Ongelma ratkaistiin lopulta niin, että tilapäinen autonkuljettaja sai vapautuksen keskiviikosta alkaen. Onneksi mies sai heti töitä muualta, joten menetys ei ollut hänelle kovin suuri.

Pidin aiemmin tätä anoppilan oikeaa autonkuljettajapoikaa herttaisena tapauksena, mutta nyt hänen osakkeensa ovat laskeneet - etten sanoisi suorastaan romahtaneet. Ensinnäkin autonkuljettaja käyttäytyy kuulemma hyvin vain silloin, kun ukkeli on maisemissa, mutta heti kun ukkeli lähtee Suomeen, pojan tyyli muuttuu leväperäiseksi ja laiskaksi: poika tulee ja menee miten lystää eikä hän suostu tekemään mitään ylimääräistä, kuten kantamaan anopin kasseja. Poika on myös lainannut appivanhemmilta jonkin verran rahaa (muun muassa hammaslääkäriä ja moottoripyörää varten), mikä on ongelmallista sen takia, että appivanhemmat eivät halua antaa pojalle potkuja, ennen kuin tämä on maksanut velkansa. (Jos minulta kysytään, niin minusta pojalle saisi antaa kenkää välittömästi, koska eihän hän tule velkojaan koskaan kuitenkaan maksamaan.) Jos velkoja ei olisi, poika olisi saanut lähtöpassit jo kauan sitten, koska parempiakin autonkuljettajia on tarjolla.

Sitten ovat nämä autonkuljettajan kokeet, jotka poika kävi kirjoittamassa. Anoppi kertoi, että koko pojan koerumba oli yhtä huijausta: poika ei osaa englantia eikä hindiä, joita kokeissa pitäisi kuulemma osata, joten poika oli maksanut jollekin, jotta tämä toinen henkilö kävisi kirjoittamassa kokeet pojan puolesta. Kun ihmettelin, miten semmoinen oli mahdollista, ja että eikö kokeissa tarvinnut näyttää henkilölllisyystodistusta tai muuta vastaavaa, niin kuulemma vain ensimmäisenä koepäivänä tarvitsi näyttää henkkarit, ja sen jälkeen niitä ei enää kyselty.

Ukkeli taas kertoi, että kokeissa ei ollut saanutkaan käyttää kirjaa mutta että poika oli kuitenkin selvinnyt kokeista. Kun kysyin, miten se oli mahdollista, ja kerroin, mitä anoppi oli minulle kertonut, ukkeli tokaisi, että "mikäs ongelma siinä on, jos opettaja vähän auttoi häntä." Autonkuljettaja on nyt siis ilmeisesti suorittanut menestyksekkäästi peruskoulun, ja kohta hänellä on varmaan yliopistotutkintokin.

Tiistai-iltana kävimme ukkelin kanssa jäätelöbaarissa, jonka ukkeli tiesi hyväksi. Reissu venähti vähän myöhäiseksi, kun jäätelöbaariin oli kolmen vartin matka, ja lähdimme liikkeelle vasta puoli kymmeneltä.

Viikuna-mantelijäätelöä, juustokakkujäätelöä sekä tiramisua.

Reissu kuitenkin kannatti, sillä jäätelö oli äärettömän hyvää. 

Lähdemme huomenna koko konkkaronkka Tirupatiin appivanhempien "kesämökille". Minua nauratti, kun kuulin, että olemme menossa sinne: tajusin nimittäin, että eihän minun tarvitse lähteä mitään kummitustaloja etsiskelemään, kun minulla on sellainen omasta takaa. Olen nimittäin (omasta mielestäni) törmännyt kesämökillä kummitukseen, ja myös yksi ukkelin kaveri on sitä mieltä, että talossa kummittelee. Ukkeli sen sijaan tuhahti närkästyneenä kuullessaan "kummittelusta" - ja kielsi kertomasta asiasta äidilleen. Minulle jäi vähän epäselväksi, oliko kieltämisen syynä se, että anoppi alkaisi pelätä kummituksia vai että anoppi närkästyisi siitä, että ylipäänsä uskoin kummitusten olemassaoloon. Ilmeisesti lähinnä jotakin jälkimmäistä: anoppihan ei kummituksiin usko. Ehkä anoppi on oikeasti jonkinlainen anti-kummitus.

Olen kertonut kesämökin kummitustarinan varmaan jo ainakin pari kertaa, mutta kerron sen nyt vielä siltä varalta, että joku ei ole tarinaa kuullut. Tarinaan jo kyllästyneet voivat hypätä seuraavan kappaleen yli.

Tämä juttu tapahtui pari vuotta sitten mökillä ollessamme. Ukkeli ja anoppi olivat pihalla, ja minä olin talossa kahdestaan appiukon kanssa. Rupesin yhtäkkiä ihmettelemään appivanhempien makuuhuoneesta kuuluvaa melua. Appiukko kuului paiskovan makuuhuoneen kaapin ovia melkoisella voimalla, mikä ihmetytti minua, sillä appiukko on yleensä kovin rauhallinen mies. Appivanhempien makuuhuoneen ovi oli auki, ja yritin huoneen ohi keittiöön mennessäni vilkuilla, mitä appiukko oikein puuhasi, mutta en nähnyt appiukosta vilaustakaan. Kävin keittiössä, minkä jälkeen menin pihalle ukkelin ja anopin kanssa. Palasimme hetken päästä sisälle, ja kun appiukkoa ei vieläkään näkynyt, mieleeni juolahti kysyä, missä appiukko oikein oli. Ukkeli kertoi, että appiukko oli lähtenyt pari tuntia sitten jonkun tuttavansa kanssa Tirupatiin eikä ollut vieläkään palannut reissultaan. Olin siis ollut talossa koko ajan yksin.

Ukkeli sanoi minulle, että jos kerran mökillä kummittelee, minun pitäisi todistaa asia ja videoida kummittelu. Nyt siis oikein toivon, että törmäisin taas johonkin selittämättömään ilmiöön, jotta saisin videoitua todistusaineistoa. Pitää huolehtia siitä, että jään jossakin vaiheessa taloon yksin, jos kummitus vaikka "näyttäytyykin" yksistään minulle. Pitäkäähän peukkuja, että bongausmatkasta tulee menestyksekäs!
 

Lennämme Tirupatiin sellaisella lentoyhtiöllä, josta en ole ikinä ennen kuullutkaan, mutta eiköhän yhtiö ihan luotettava ole. Ruokaa lennolla tuskin saa, kun lento ei kestä kuin tunnin, mutta enköhän selviä hengissä ilmankin. Ukkeli on menossa lauantaina kaverinsa kanssa Nelloreen tapaamaan toista, jalkansa loukannutta kaveriaan ja viemään surunvalittelut yhdelle perhetuttavalle, jonka äiti kuoli äskettäin. Appivanhemmat puolestaan jäävät kesämökille ja vierailevat anopin vanhemman sisaren luona Tirupatissa. Minä en ole vielä päättänyt, kumpaan joukkoon liittyisin, mutta jos en osaa itse päättää, niin joku muu päättää varmaan mieluusti asian puolestani!

Mukavaa viikonloppua!

Sitä ei saa, mitä tilaa

Sain taas hyvän muistutuksen siitä, että Intiassa ei kannata koskaan sanoa, että jokin toimii loistavasti, koska seuraavassa hetkessä se lakkaa takuulla toimimasta. Nyt kävi näin nettiyhteyden kanssa, sillä netti lakkasi sunnuntai-iltana toimimasta.

Nettiyhtiö väitti, että syynä oli se, että appivanhemmilta oli jäänyt lasku maksamatta. Appivanhemmat taas väittivät kiven kovaan, että lasku oli maksettu. Ukkeli oli kiireinen koko eilisen päivän eikä ehtinyt nettiyhteyksiä selvittelemään, mutta appivanhemmat soittelivat päivän aikana aika monta puhelua, ja nettiyhtiön kaverikin - oranssiin turbaaniin pukeutunut sikhi - kävi ovella "keskustelemassa" anopin kanssa. Siinä vaiheessa, kun nettiyhtiön mies ja anoppi lähes huusivat toisilleen ja anoppi uhkasi tehdä kaverista valituksen, minä katsoin parhaakseni siirtyä takavasemmalle ja jatkaa anopilta kesken jäänyttä lattian luuttuamista. Anoppi oli sitä mieltä, että mies ei osannut tehdä töitään, kun ei ollut pitänyt kirjaa maksetuista laskuista.

Ukkeli tuli kotiin vasta myöhään illalla, kun minä olin jo nukkumassa, ja hääräsi hetken läppärillään. Kello 23.50 puhelimeni piippasi sen merkiksi, että olin saanut sähköpostia, mistä tiesin, että netti toimi taas. Kun kysyin ukkelilta, mitä hän oikein oli tehnyt, että oli saanut netin toimimaan, ukkeli vastasi, että "maksoin laskun".

(Päätin muuten siirtää ne valokuvahaastepostaukset tuonnemmaksi, kun tuntuu, että Intia-jutut kiinnostavat lukijoita enemmän kuin jotkin yksittäiset valokuvat. Ketään ei varmaan harmita?)

Ei mennyt minun ja ukkelin sunnuntainen ostosreissukaan ihan putkeen.

Suunnistimme sunnuntaina Inorbit-ostoskeskukseen, ja päätimme käydä ensiksi kahvilla Starbucksissa ja jatkaa shoppailua vasta sen jälkeen. (Tarkemmin sanottuna ukkelin piti jäädä kahvilaan istuskelemaan ja odottamaan, kun minä shoppailen. Missä wi-fi, siellä ukkeli.) Minä kerkesin saamaan frappuccinoni, mutta sitten ostoskeskukseen tuli sähkökatko, ja Starbuckskin meni pimeäksi.

Ukkeli ei ollut vielä saanut kahviaan, eikä kahveja voitu valmistaa ilman sähköä. Oletimme, että sähköt palautuisivat pian, koska olivathan ne aina ennenkin palanneet muutamassa minuutissa. Istuimme sinnikkäästi pimeässä kahvilassa odottamassa sähköjen palautumista ja ukkelin kahvia, ja pohdimme niitä onnettomia, jotka olivat olleet sähkökatkoksen aikaan hississä.

Jaksoimme odottaa sähköjä 55 minuuttia, mutta sitten totesimme, että taidammekin tästä lähteä.

Inorbitin pimeä käytävä.

Shoppailuhalut olivat menneet, joten päätimme palata suorinta tietä kotiin.

Tässä muutama kuva ostoskeskuksesta, kun siellä vielä oli valot.

Vero Moda, Only, Zara ja Mango ovat kaikki tehneet maihinnousun Intiaan. Hyderabadin naisetkin ovat länsimaistuneet viime vuosina huimasti, ja farkut ja paita -yhdistelmä näyttää olevan aina vain suositumpi. Lyhyitä housuja tai hameita täällä silti vielä harvemmin näkee, mutta uskon, että tämäkin asia tulee lähivuosina muuttumaan radikaalisti.

Intialaiset ovat aina valmiita osallistumaan kaikkeen - oli se sitten ostoskeskuksen laulu- tai tanssikilpailu tai tämmöinen autorata kuin Inorbitissa tällä kertaa. Ideana oli ajaa kauko-ohjattavalla autolla rata läpi, ilman että yksikään pahvimuki kaatui. (Tälle nuorelle kuskille kävi kuin Räikköselle, että auto päätyi heti lähdön jälkeen katsomon puolelle.)

Ostoskeskusjuna lapsille.

En ole koskaan nähnyt Inorbitin vieressä olevaa Durgam Cheruvu -järveä yhtä kuivana kuin se nyt oli. 

Järvessä ei ollut yhtään vettä, vaan koko järvi kasvoi vihreää ruohoa.

Inorbitiin (kuten muihinkin ostoskeskuksiin) päästäkseen pitää ensin pysähtyä auton turvatarkastukseen, jossa toinen ukko avaa takakontin ja katsoo, mitä siellä on, ja toinen peilaa vähän auton alustaa.

Kuvasin samalla "ostos"reissulla vanhan kotitalomme.

Makuuhuoneemme parveke oli tuo vasemmassa ylälaidassa näkyvä parveke.

Olihan tuolla ihan kiva asua, mutta en mitenkään erityisesti kaipaa noita aikoja. Tuolla oli aika yksinäistä, sillä tunsin olevani ihan eri planeetalta kuin naapurin naiset (minua eivät kiinnostaneet vaatteet tai korut, ja elämäntyylini oli muutenkin aivan erilainen kuin heidän).

Tuommoinen pieni kerrostalo (talossa oli vain 12 asuntoa) on Hyderabadissa aika harvinainen, sillä kaupunkiin rakennetaan nykyään melkoisia kolosseja.

Kolosseissa on varmasti hyvätkin puolensa, ja itse asiassa voisin tuollaisessa asuakin, jos talo olisi sopivalla paikalla kivassa ympäristössä, ja palvelut olisivat lähellä.

Tuli tarkastettua taas Hyderabadin metrorakennelmat, jotka eivät ainakaan tällä puolen kaupunkia näyttäneet edistyneen yhtään sitten viime näkemän. Taloja kuitenkin puretaan sen tieltä edelleenkin.

Roadblock ahead.

Appivanhemmat lähtivät lauantaina aamupäivällä jonkun sukulaisen kuoleman yksivuotismuistojuhlaan, joten anoppi teki minulle ja ukkelille lounaan ruoat valmiiksi ja keitti vielä riisitkin etukäteen, jotta meidän ei tarvinnut ostoksilta tullessamme kuin ottaa ruoat esille. Ruokien säilytyksen kanssa ei Intiassa olla mitenkään turhantarkkoja, ja nämäkin curryt ja riisit odottivat keittiön 34 asteen lämpötilassa viitisen tuntia. Syötyämme pakkasin kaikki ruoat huolellisesti jääkaappiin ja tiskasin tiskit.

Kun anoppi palasi juhlasta, hän kysyi missä curryt ja riisit olivat, jolloin selvisi, että riisiä ei olisi saanut laittaa jääkaappiin. Riisi tulee kuulemma säilyttää huoneenlämmössä, koska jääkaapissa riisi kuivuu. Illalla minä, anoppi ja ukkeli söimme ravintolassa, joten jäimme kotiruoasta paitsi, mutta appiukko, joka oli ollut hammaslääkärissä eikä ollut siitä syystä päässyt ravintolaan, söi taas sitä vajaat 12 tuntia huoneenlämmössä ollutta riisiä. Ei varmaankaan ollut kuivaa?

Ravintolassa iloitsin kaikkien lempiherkkujeni näkemisestä niin, että tilasinkin kaikki heti kerralla.

Plain dosa.

Button idli & vada.

Poori korma.

Kotiapulainen oli anoppilasta pari päivää poissa, kun hän oli mennyt kotikaupunkiinsa Rama Navami -juhlan takia. Normaalisti kotiapulainen tulee aamulla lakaisemaan ja moppaamaan lattian sekä tiskaamaan astiat ja sitten taas iltapäivällä tiskaamaan. Kotiapulaisen poissa ollessa anopin pitää tehdä nämä työt itse, mikä ei ole ihan pieni juttu, kun ruoanlaittokin vie aamuisin niin monta tuntia. Tarjouduinkin vapaaehtoiseksi kodinhengettäreksi, jotta todellisuus ei ihan unohtuisi lomaillessakaan.

Lattioiden pesu ei ole anoppilassa mitään lempihommaani, sillä vaikka lattiat pestään nykyään mopilla (ei siis enää rätin kanssa lattialla möyrimällä), pesu suoritetaan intialaiseen tapaan kuivaamalla moppi käsin - ämpärissä kun ei ole mitään koria, jossa mopin voisi rutistaa kuivaksi. Minusta tuntui ensi alkuun hieman ällöttävältä ottaa lattialla pyörinyt likainen moppi käteeni, mutta sitten käskin itseni lopettaa hienohelmailun ja keskittyä työntekoon. Sen jälkeen asian kanssa ei ollutkaan enää mitään ongelmaa.

Täällä on pakko pestä lattiat joka päivä, kun muuten jalkapohjat tulevat ihan mustiksi, kun pölyä tulee niin paljon. Anoppi ihmetteli, kuinka minun lattianpesuveteni muuttui ämpärissä niin mustaksi kotiapulaisen veteen verrattuna, mutta sitten hän keksi, että minä painan moppia paljon enemmän kuin kotiapulainen, jolloin likakin lähtee paremmin. Kotiapulainen vain hieman sivelee lattioita.

Tehokkaalla työskentelyllä on kääntöpuolensa: siinä tulee aivan hirveä hiki. Lauantaina yritin mopata ilman hikipyyhettä (siis pyyhettä, johon saatoin pyyhkiä välillä päätäni), mutta kun vettä rupesi tulemaan lattialle enemmän minun päästäni kuin mopista, oli pakko ottaa hikipyyhe käyttöön. Sunnuntaina osasin varustautua jo hikinauhalla (olipa hyvä, että olin ottanut sen mukaani!). Olen joskus aiemminkin ihmetellyt sitä, kun intialaiset eivät näytä hikoilevan yhtä paljon kuin minä (tosin olenkin erityisen hikoilevaa sorttia), ja kysyinkin anopilta, hikoiliko hän koskaan samalla lailla kuin minä, että vettä valuu päästä oikein noroina. Anoppi vastasi, että kyllä hänkin hikoilee töitä tehdessään, mutta "en noin paljon".

Pilapiirros päivän lehdestä: "Miksi tuhlata kaasua edes munakkaiden paistamiseen?"

Pilapiirroksesta tuli muuten mieleeni, että muna ei auringossa paistu; oli kuinka kuuma tahansa. (Testattu on.)

Liikunnan saralta on iloisia uutisia. Lauantai-iltana kahvakuulailin ja sunnuntai-iltana kävin vajaan kahdeksan kilometrin mittaisella lenkillä. Molemmat sujuivat yllättävän kivuttomasti (kahvakuulailu tapahtuikin tosin ilmastoidussa makuuhuoneessa). Lenkilläkään kuumuus ei mitenkään hidastanut vauhtia tai intoa, vaikka lämmintä olikin vielä illalla 38 astetta.

Kävin lenkkeilemässä vanhassa tutussa KBR-puistossa, josta olen kirjoittanut niin monet kerrat, etten nyt jaksa enää etsiä linkkejä vanhoihin kirjoituksiin. Puistoon on anoppilasta autolla sellainen vartin matka, mutta ruuhka-aikana aika saattaa tuplaantua.

KBR-puiston ulkomuoto oli tällä kertaa pienoinen järkytys, sillä puistossa oli niin kuivaa, etten muista, olenko koskaan nähnyt puistoa samanlaisena.

Olin varustautunut kuuman ilmanalan lenkkeilyyn asianmukaisesti, sillä minulla on juomavyö, jossa on neljä pientä juomapulloa. Inhoan sitä, jos lenkkeillessä (yhtä lailla kävellessä tai juostessa) pitää kantaa käsissä jotakin, joten tuo juomavyö on ollut todella näppärä. Koska halusin mukaani vielä myös kameran ja kännykän, ja auton avainkin piti saada jonnekin mahtumaan, enkä halunnut kantaa reppua selässäni (kun ei se ainakaan yhtään viilentäisi oloa), olin Suomessa tehnyt radikaalin ratkaisun ja ostanut kunnon vanhanajan munapussin (vai mikä vyölaukku se viralliselta nimeltään on). Hieman oli taiteileminen, että sain kietouduttua kahteen vyöhön, mutta homma toimi lopulta niin hyvin, että olin ratkaisuun oikein tyytyväinen.

Kuivuudesta huolimatta riikinkukot olivat jälleen paikalla.

Päivän sääennusteessa oli luvattu ukkoskuuroja, ja illalla olikin uhkaavasti alkanut näyttää siltä, että saattaisi tulla ukkonen. Minun oli pitänyt ottaa mukaani muovipussi, johon saisin käärittyä sateen sattuessa kameran ja kännykän, mutta olin unohtanut muovipussin. Jos ukkoskuuro nimittäin todellakin kohdalle osuisi, sade ei tulisi ihan pienenä liruna, vaan se olisi semmoinen sade, joka kastelisi aivan kaiken.

Taivas näytti uhkaavalta, salamoi ja ukkonenkin jyrisi, joten oli mentävä eteenpäin puolijuoksua, kun en halunnut, että sade kastelisi kamerani ja kännykkäni. Loppumatkasta rupesi jo ripottelemaan vettä, joten pari viimeistä kilometriä piti juosta. En edes ehtinyt miettiä, mitä polvi mahtaisi juoksusta tuumata. Koska olen hyväuskoinen hölmö ja luotan aina hyvään tuuriini ja siihen, että olen syntynyt onnellisten tähtien alla, uskoin nytkin, että ehtisin autolle ennen kaatosadetta. Ehdin siis hyvin ottamaan valokuviakin.

Turvallista lenkkeilyä - ellei sitten pelkää saavansa kuulasta kalloonsa.

Loppumatkasta nousi hirveitä tuulenpuuskia, jotka nostivat kuivat hiekan polulta pölypilviksi ja jotka pyörittivät puista pudonneita lehtiä isoiksi kasoiksi. Pari minuuttia sen jälkeen, kun olin päässyt autolle, kaatosade alkoi.

Autonkuljettaja tuli kaupunkiin jo tänään, vaikka hänen piti tulla vasta loppuviikosta, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa!

(Suokaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet ja muut vastaavat. On vähän vaikea keskittyä, kun anoppi kälättää koko ajan tuossa vieressä. )

Painonnoston maailmanennätys

Täällä sitä nyt ollaan anoppilassa, ja kun nettikin on toiminut heti ensi hetkestä alkaen kuin unelma, ilmestyin heti tänne langoille teitä ahdistelemaan. Kuumuuteen en ole ehtinyt vielä tosissani tutustua, kun en ole pahimman kuumuuden aikana ulkona liikuskellut, mutta tänään sekin varmasti tapahtuu. Yöllä oli ihana nukkua, kun taustalla hurisi sekä ilmastointilaite että tuuletin! Hyvää unilääkettä.

Matkamme meni kertakaikkisen mallikkaasti, eikä matkalaukkujen kanssakaan ollut mitään selkkauksia. Toimme mukanamme vielä yhden ylimääräisen matkalaukunkin, kun ukkeli oli mukavuudenhaluissaan ottanut meille business-luokan liput, jotka oikeuttivat suurempaan tavaramäärään lennolla. Ukkelin kaveri perheineen matkusti samalla lennolla, mutta kaverilla oli matkatavaraa niin paljon, että hän olisi joutunut maksamaan tästä laukusta ilmeisesti aika paljon ylimääräistä. Meillä laukku meni ihan ilmaiseksi.

Premium Lounge Helsinki-Vantaalla.

Premium Loungen yllä olevan kuvan tilassa oli erikoinen valaistus: valaistus oli tehty ikään kuin vuorokauden vaihteluja seuraamaan - "yöllä" tuolla taustalla näkyvällä seinällä oli kuu, ja päivällä siellä leijuivat pilvet. Oikein kiva idea minusta!

Tykkään matkustaa business-luokassa erityisesti sen takia, että silloin saa paljon "ilmaista" ruokaa ja juomaa. Antimia tulikin nautittua oikein menestyksekkäästi sekä loungessa että koneessa. Minua ei oikeastaan pitäisi päästään lähellekään buffetpöytiä tai ns. ilmaisia tarjottavia, sillä minulta katoaa itsekontrolli ihan totaalisesti, kun näen kaikki herkut. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen edellisessä elämässäni nähnyt nälkää, ja yritän nyt kompensoida sitä syömällä senkin edestä.

Jos ei osaa päättää, kumpaa punaviiniä ottaisi, hyvä lentoemo antaa maistaa kumpaakin.

Lentokoneessa viereemme käytävän toiselle puolelle tuli intiaispariskunta, jolla oli mukanaan neljän kuukauden ikäinen vauva. Ukkeli oli pöyristynyt, kun hampurilaisaterian tuoksu alkoi levitä koneeseen: pariskunta oli varustautunut lennolle Burger Kingin eväspussin kanssa!

Minua koko juttu vain huvitti. Kyllähän sitä nyt pitää olla omat eväät mukana, jos vaikka lentokoneessa ei saakaan ruokaa.

Nainen sanoi meille ennen lentoa, että hän meinaa rintaruokkia lennolla lastaan; haittaisiko se meitä? Tietenkään se ei meitä haitannut, mutta minusta oli hieno ele kuitenkin kysyä (kun ei nykyaikana koskaan tiedä, mistä kukakin herneet nenäänsä vetää).

Olen ollut aivan onnessani sen jälkeen, kun tajusin, että Spotifyssa on sellainen ominaisuus, että sen kautta voi kuunnella musiikkia myös offlinena, siis ilmaan minkäänlaista nettiyhteyttä. On aivan huippua, että lempimusaansa voi kuunnella vaikka lentokoneessa!

Delhissä oli aikaa koneiden vaihdon välillä melkein viisi tuntia, joten siellä ehti hyvin taas syömään.

Eilen oli pyhäpäivä (Ram Navami), mikä tarkoitti lentokentän viinakaupoillekin "kuivia päiviä".

Viinakauppa on siis auki, mutta alkoholia sieltä ei kuivana päivänä myydä. Sama pätee ravintoloihin - kuivana päivänä ei kannata ajatella tilaavansa ravintolassa alkoholia.

Syöminen jatkui taas lennolla Hyderabadiin.

Kylmää kahvia en ole ennen lennolla saanutkaan. Hyvää oli!

Jet Airwaysin asiakaslehdessä oli artikkeli eri maiden kahvikulttuureista, ja Suomikin oli päässyt lehteen.

Pahaa aavistamatta kuvasin lennon aikana näitä edessämme istuneita herroja.

Hyderabadiin saapuessamme nimittäin melkein säikähdin. Tuon lehteä lukevan miehen takaa nurkkapaikalta nousi pystyyn aurinkolaseihin ja lippalakkiin sonnustautunut nuorukainen, jonka tunnistin välittömästi yhdeksi Tollywood-elokuvataivaan tunnetuimmaksi tähdeksi, Ram Charaniksi. Ihmettelin, kuinka mies oli alentunut matkustamaan tavallisen rahvaan seassa, kun hänellä on kuulemma omiakin lentokoneita. Kaiken lisäksi mies näytti matkustavan yksin, vaikka lentokentällä hänen seuraansa lyöttäytyikin heti ilmeisesti joku turvamies. Kovin oli tavallisen näköinen ja oloinen mies tuo Ram Charan, vaikka onkin supertähti ja kaiken lisäksi vielä yhden kaikkien aikojen suurimman telugunäyttelijän Chiranjeevin poika.

Appiukko oli lentokentällä meitä vastassa tilapäisen autonkuljettajan kanssa. Minulla oli taas ollut epäilykseni, kuinka neljä ihmistä ja kolme isoa ja yksi pieni matkalaukku mahtuisivat yhteen henkilöautoon, mutta tulin taas huomaamaan, että Intiassa autoon saadaan mahtumaan yllättävän paljon tavaraa. Muistelin mielessäni sitä kertaa, kun muutimme Intiaan ensimmäisen kerran, ja kävimme hakemassa lentokentältä vähän rahtina lähettämäämme tavaraa. Isoja pahvilaatikoita oli kahdeksan, ja siltikin laatikoiden lisäksi autoon mahtui vielä neljä ihmistä. Muistan, että istuin koko tunnin matkan litistyksissä yhden laatikon alla.

Kun kerran autoa ajoi joku muu kuin minä, käytin tilaisuuden hyväkseni ja valokuvailin vähän auton kiitäessä eteenpäin. Ylikulkusillalta bongasin yhden Hyderabadin lempirakennuksistani, jonka näkeminen jaksaa sykähdyttää aina vain: kalan muotoisen rakennuksen, jossa toimii kalastuksen kehittämislaitos.

Istuin rakennuksesta nähden väärällä puolella autoa, enkä saanut rakennuksesta hyvää kuvaa, mutta tästä vanhasta postauksestani näkee rakennuksen vähän paremmin.

Yksi lempikaupoistani.

Tässä hotellissa (Taj Krishna) olen viettänyt ensimmäisen yöni Hyderabadissa ikinä.  Vuosi oli muistaakseni 2004 tai 2005.

GVK One -ostoskeskus kahdesta eri vinkkelistä nähtynä.

Anoppilaan tulo oli kuin olisi kotiinsa tullut. Vastassa oli tuttu makuuhuone ja tutut kaapit, joista ukkeli löysi ensimmäiseksi pussillisen anopin koipalloja, jotka päätyivät välittömästi roskiin, kun ukkeli ei siedä niiden hajua. Anoppikin sai kuulla - monennenkohan kerran! - mitä mieltä ukkeli äitinsä koipalloista on. Vaihdoimme anopin kanssa tavallisimmat kuulumiset, kuten lähisukulaisten voinnit ja säätilat siellä ja täällä. Tällaista kuumuutta on kuulemma jatkunut viitisen päivää, eikä tämä ihan tavallista ole. Kävimme läpi myös televisiosarjat, hedelmä- ja vihannessesongit ja kotiapulaiseen liittyvät asiat. Mangokausi alkaisi vasta noin kuukauden päästä (höh), mutta vesimelonikausi olisi nyt. Vesimelonia tulikin jo syötyä.

Illalla seitsemän aikaa talonvahti tuli ilmoittamaan, että alhaalla tehtiin jotain remonttia ja että meidän huoneemme kylpyhuoneesta katkaistaisiin kohta vesi puoleksi tunniksi. Täytimme anopin kanssa pari saavia siltä varalta, että vesikatko jatkuisi pidempään. Vesi tuli takaisin jo kymmenen jälkeen illalla, joten katko ei jatkunut edes seuraavaan päivään, vaan kesti vain kolmisen tuntia. Hanoista tuli katkon jälkeen kyllä niin ruskeaa vettä, että minäkin suostuin pesemään hampaat pullovedellä, vaikka muuten aina hanavettä käytänkin.

Kävin tietysti tarkistamassa myös maisemat anoppilan talon katolta.

Kaikki näytti olevan aika ennallaan, paitsi että toiselle puolelle tietä, josta viime heinäkuussa pantiin talo maan tasalle, oli nousemassa uusi talo.

Rakennustelineet ovat yllättävän asiallisen näköiset ollakseen intialaiset!

Minua on vaivannut taas ihan hirveä kokovartaloturvotus siitä lähtien, kun tänne saavuimme, eikä kaikki matkan aikana syöty ja juoto varmasti ainakaan yhtään auta asiaa? Tänään onkin aika kaivaa käsipainot ja kahvakuulat esiin, ja laittaa fittnessblenderit tai jessicasmithit pyörimään (hirveästi kyllä laiskottaisi...). Muuten en mahdu kohta vaatteisiini! Pitäisi myös mennä vähän ostoksille, kun kaikki kurtani ovat jo parhaat päivänsä nähneitä, ja tarvitsisin kipeästi uusia.

Mutta nyt ei muuta kuin mukavaa lauantaita ja viikonloppua! Voi olla, että kuulette minusta taas piankin.