Salashoppailua

Joku viikko sitten hallitus päätti, että kaupat pitää pitää sunnuntaisin suljettuna, koska se on koululaisten ainoa vapaapäivä (täällä lauantaikin on koulupäivä), ja lasten tulisi viettää sunnuntait perheensä kanssa eikä missään ostoskeskuksissa maleksien. Esiin kaivettiin vuodelta 1988 peräisin oleva, kauppojen ja liikkeiden toimintaa koskeva, laki. Kyseisellä lailla oli pyritty turvaamaan työntekijöille yksi vapaapäivä viikossa, jonka he voisivat viettää perheensä kanssa.

Viranomaiset vahtivat nyt tuon lain noudattamista ratsaamalla kauppakeskuksia ja kauppoja ja sakottamalla niitä, jotka eivät lakia noudata. Ainoastaan yli 100 työntekijän kaupat voivat olla poikkeusluvalla sunnuntaisin auki, jos heidän työntekijänsä allekirjoittavat suostumuslauseen sunnuntaiaukiolosta, ja työntekijöille maksetaan ylityökorvausta.

Tänään teki mieli kirjaostoksille, mutta epäilytti hieman lähteä liikenteeseen, koska tänäänhän on sunnuntai eikä kauppojen aukioloista ollut takeita. Päätimme kuitenkin yrittää, ja kappas - ensimmäinen kirjakauppa olikin auki.

Himalaya Book World.

Pinossa A. Chausin "How to succeed" -kirjoja. Kirja on eräänlainen menestysfilosofiateos siitä, kuinka vaikeudet käännetään voimavaraksi, ja se on saavuttanut hurjan suuren suosion täällä.

Kun olimme kassalla, kaupan väki kaupan ulkopuolelta (mm. vartijat) tulivat yhtäkkiä kaikki kauppaan sisään ja metallinen sermi vedettiin kaupan eteen. Kävi ilmi, että viranomaiset olivat tulleet juuri paikalle tekemään ratsiaa, ja kauppa piti sulkea. Hissuttelimme kaupassa, kunnes saimme ostokset maksettua, ja sitten hiivimme sivuovesta ulos. Luultavasti kauppa kuitenkin avattiin taas hetken päästä uudelleen... :-)

Jatkoimme matkaa toiseen kirjakauppaan, Crosswordiin City Center Mallissa. Jotkut kyseisen ostoskeskuksen liikkeistä oli kiinni, mutta jotkut olivat auki, kuten tämä kirjakauppakin. Vietimme siellä aika paljon aikaa, kunnes yhtäkkiä valot sammuivat. Luulin, että tuli sähkökatkos, ja jatkoin kirjojen selailua puolipimeässä, kunnes yksi työntekijä tuli kuiskimaan minulle, että "joudumme valitettavasti sulkemaan liikkeen". Ihmiset tungeksivat kassalle, ja sermejä vedettiin taas kaupan eteen - ratsia oli kerennyt tännekin! Myyjät kuiskailivat ja luikkivat pitkin seiniä, ja tuli ihan tunne, että oli tullut yllätetyksi suuremmastakin pahanteosta kuin sunnuntaishoppailusta.

Ihmiset ovat tyytymättömiä tähän kauppojen sunnuntaiaukiolokieltoon, sillä heidän mielestään laki on vanhentunut. Se ei kuulemma sovi lainkaan nykypäivän ostoskeskuskulttuuriin, sillä ostoskeskuksista on tullut ajanviettopaikkoja, joissa koko perhe voi hengailla yhdessä. Minun täytyy myöntää, että olen samaa mieltä, sillä minun puolestani kaupat saisivat olla auki sunnuntaisin - niin Intiassa kuin Suomessakin. Tai ainakin liikkeenomistajan pitäisi vapaasti saada päättää omista aukioloajoistaan.

Löysin kaupasta kaipaamani uunituoreen Times Food Guiden, jossa on listattuna yli 400 Hyderabadin ravintolaa ja kahvilaa. Ensimmäisenä piti tietenkin lukea lempiravintolani Chutneysin arvostelu, ja koska oppaassa ylistettiin sen eteläintialaista ruokaa, kirjan täytyy olla luotettava! :-) Kirjat ovat Intiassa muuten naurettavan halpoja Suomen hintoihin verrattuna - tuokin opaskirjanen maksoi 100 rupiaa (noin 1,5 euroa).

Lähdettäiskö kartsalle?

Kävimme vielä lähistölle avatussa hienossa hypermarketissa, ja sielläkin kauppa meni yllättäen ihan pimeäksi.

Täällä kyseessä oli kuitenkin pelkästään sähkökatkos, joita tulee kaupoissakin eteen aika usein. Yllättävä valojen katoaminen ei kuitenkaan haittaa ketään, vaan ostosten teko jatkuu aivan ihan normaaliin tapaan, kunnes kaupan varajärjestelmät alkavat toimia.

Muistoja - ensi kertaa sukuloimassa Intiassa

Suurimman osan ajasta tykkään olla Intiassa, ja joskus ajattelen jopa rakastavani (no huh, huh) tätä hullua maata. Tämä on kovin mielenkiintoista siksi, että Intia oli aiemmin melkeinpä viimeinen maailmankolkka, johon olisin halunnut matkustaa - olisin mieluummin matkustanut vaikkapa pohjoisnavalle kuin Intiaan. Intiassa kammotti etukäteen ajatus ihmispaljoudesta, kerjäläisistä ja muista häslääjistä, ja kaikki tämä liittyy varmaankin jotenkin omaan reviiriin ja siihen, että en tykkää, jos joku "tungettelija" tulee liian lähelle. Tuskin olisinkaan koskaan tullut lähteneeksi Intiaan, ellei olisi ollut ihan pakko - täytyihän ukkelin suvulle joskus käydä näyttäytymässä! Onnistuin välttelemään Intiaan matkustamista yli kuusi vuotta, sillä tuon verran meillä oli ukkelin kanssa yhteistä historiaa takana, kun ensimmäisen kerran matkustimme yhdessä Intiaan. Sukulaiset olivat kyllä puhelimessa jo kuulleet, että herra asuu jonkun suomalaisen tytön kanssa ja on mennyt sen kanssa kihloihinkin. Onneksi ukkelin suku ei ole kovin konservatiivista tai vanhoillista, ja ne sukulaiset jotka sellaisia ovatkin, heidän mielipiteistään ei välitetä, heh.

Jotta minulla olisi silloin ensimmäisellä kerralla ollut mahdollisimman pehmeä lasku Intiaan, ukkeli päätti, että lennämme Goaan ja vietämme siellä ensin pari päivää. Nuo pari päivää Goassa olivat kuitenkin vastenmielisimmät päivät, jotka olen Intiassa viettänyt, vaikka ei minulla sinänsä mitään Goaa vastaan ole. Ehkä en tutustunut paikkaan tarpeeksi hyvin tai jotakin, koska niin monet tuntuvat tykkäävän Goasta. Minusta kuitenkin tuntui Goassa siltä kuin olisin ollut jossakin loppuun kulutetussa Espanjan lomakohteessa, jossa ukot huutelevat naisihmisille kaikenlaisia törkeyksiä - liikkuipa sitten miehen kanssa tai yksin. Olinkin iloinen, kun tuli aika lähteä Goasta Chennaihin, jossa mukaamme liittyi yksi ukkelin serkku ja jossa taas vietimme pari päivää. En olisi millään halunnut lähteä Chennaista ukkelin kotiin Nelloreen, mutta eteen tuli sekin hetki, että sinne oli lähdettävä. Muistan, että yritin venyttää tuota parin, kolmen tunnin automatkaa kaikin mahdollisin tavoin - piti mm. pysähtyä ottamaan valokuvia jokaisesta puskasta ja tienpientareesta - koska minua hermostutti niin kovin mennä ukkelin kotiin, jossa oli tietysti puoli sukua vastaanottamassa poikaa ja uutta miniää.

Riisipeltoa.

Kun saavuimme Nelloren laitamille iltapimeässä, järkytyin. Olin kuvitellut Nelloren ihan toisenlaiseksi paikaksi, jonkinlaiseksi suureksi kaupungiksi, jossa on korkeita taloja ja modernia elämänmenoa - olihan Nelloressa kuulemma melkein yhtä paljon asukkaita kuin Helsingissä. Katselin kauhistuneena Nelloren elämää illan pimeydessä: rakennukset näyttivät ihan hökkeleiltä, ihmiset kummallisissa vaatteissaan joistakin savimajoista tempaistuilta ja koko elämänmeno näytti minusta ihan alkeelliselta. Hajut ja äänet olivat kuin suoraan jostakin heimojuhlista, joissa kohta teurastetaan sika ja tanssitaan nuotion ympärillä lanteet hytkyen. Tunsin, kuinka todellinen paniikki alkoi hiipiä - tällaisessa paikassako minun pitäisi viettää kuukauden päivät!? Vaikka olin niin kauhistunut, löysin jostakin vielä sen verran järkeä, että sain sanotuksi itselleni hiljaa mielessäni: koska minä nyt kerran olen täällä, minun on vain pakko sopeutua; tämä on Intia, ja minun on hyväksyttävä maa sellaisena kuin se on. Aavistelin, että erilaisuuden hyväksyminen ja vertailun unohtaminen heti alkuunsa helpottaisi omaa olemistani huomattavasti, ja niin se on tehnytkin.

Nelloren katua - päivänvalossa tosin.
Nämä rakennukset ovat sieltä paremmasta päästä.

Minulla ei ollut hajuakaan intialaisista käytöstavoista - miten esimerkiksi tervehdittäisiin ihmisiä, millaisia vaatteita olisi soveliasta käyttää, miten kuului syödä ja niin edespäin. Kun olin yrittänyt kysellä ukkelilta näistä asioista, hän oli aina vastannut vain, että ei minun tarvitsisi mitenkään erikoisesti "käyttäytyä". Onneksi tuo mukana ollut serkku oli ottanut kyselyni hieman enemmän tosissaan ja opastanut minua edes pikkuisen. Siitä huolimatta, kun pääsimme ukkelin kotiin, ja kohtasin kaikkien niiden sukulaisen naamat, tunsin itseni ihan ulkoavaruudesta tulleeksi. Ainoa ihminen, jonka tuosta ensitapaamisesta muistankin, on ukkelin serkku, joka tuolloin asui ukkelin kotona. Serkku tuntui heti tuosta ensimmäisestä illasta lähtien kauhean ymmärtäväiseltä ja samalla aaltopituudella olevalta, ja nyt, vuosien päästä, hän osaa jo lukea ajatuksenikin. :-)

Anoppilassa kävi käsky tietysti heti ruokapöytään, ja tämäkös minua hermostutti. En nimittäin koskaan ennen ollut syönyt sormin, eikä minulla ollut hajuakaan, miten se onnistuisi. Sen verran sentään tiesin, että vasemmalla kädellä ei saanut syödä! Ihan turhaan olin kuitenkin tätä sormilla syömistäkin etukäteen murehtinut, sillä minulle oli varattu lusikka ja haarukka. Kaiken kukkuraksi juuri sillä hetkellä, kun kävimme pöytään, tuli sähkökatkos. Söimme (romanttisesti, hah!) kynttilänvalossa, eikä kukaan olisi edes nähnyt, onko minulla käsi rannetta myöten sambhar-kulhossa - ja tuskin se olisi ketään kauheasti kiinnostanutkaan. Anoppi oli vielä tehnyt minulle "salaattiakin", viipaloituja kurkkuja, porkkanoita ja tomaatteja, koska ukkeli oli sanonut, että suomalaiset syövät salaattia.

Hermostumiseni katosi pikkuhiljaa, kun huomasin, kuinka sydämellisiä ihmiset tuntuivat olevan. Melkein alusta lähtien tuntui siltä, kuin olisin kotiini tullut. Kaikessa ajateltiin aina minun mukavuuttani - ensimmäisen yömmekin vietimme paikallisessa hotellissa, koska talossa oli niin paljon väkeä, ettei siellä olisi voinut kovin mukavasti majoittautua. Olin tuossa hotellissa varmasti ensimmäinen länsimaalainen yöpyjä ikinä, ja hotellin väki töllisteli minua kuin viimeistä päivää. Kymmentä vaille puolenyön, kun olimme olleet nukkumassa jo hyvän tovin, huoneemme ovelle koputettiin, ja me ihmettelimme, kuka kumma siellä mahtaa tähän aikaan olla. Joku hotellin väestä oli vain saanut päähänsä tulla kysymään, haluaisimmeko vettä!

Ihana Soni-koira.

Seuraavana päivänä sitten, kun suurin osa vieraista lähti, muutimme hotellista anoppilaan. Vaikka en tuolloin osannut kieltä sitäkään vähää, mitä nyt osaan, kaikki tuntuivat valtavan ystävällisiltä ja kotiuduin anoppilaan aika pian. Suurin - ja oikeastaan ainoa - ärsytyksen aihe oli se vieraiden määrä, joka anoppilassa joka päivä ravasi. En tiedä, jaksaisinko minä olla kuten anoppi, jatkuvasti keittämässä kahvia tai teetä ja laittamassa vieraille jotakin tarjottavaa. Se on oikeasti kokopäivätyötä!

Anoppilassa oli Soni-koira, joka ensimmäisenä iltana haukkui ja murisi minulle, eikä suostunut tulemaan metriä lähemmäs. Soni oli oikea appiukon koira, sillä jos appiukko lähti johonkin matkalle muutamaksi päiväksi, Soni vajosi masennukseen ja lopetti syömisenkin kokonaan, kunnes appiukko taas palasi. Pikkuhiljaa Soni päästi minutkin lähelleen, eikä mennyt kauaa, kun korvan takaa rapsuttelusta tuli Sonin mielipuuhaa. :-) Nyt Soni on jo koirien taivaassa...

Kylpyhetki. Soni alistui tähän hommaan yllättävän kiltisti.

Anoppilassa asui tuolloin myös Lakshmi, joka oli anopin seurana ja autteli samalla myös kotihommissa (onkos tämä nyt sitä lapsityövoimaa?). (Täällä Hyderabadissakin anoppilassa asui yksi Lakshmi, mutta kyseessä oli eri tyttö.) Minun ja Lakshmin suhde ei alkanut kovin hyvin, sillä suutahdin kerran Lakshmille, kun huomasin hänen roikkuvan huoneemme ikkunan takana ja kurkkivan sisään, mitä minä teen. Myöhemmin tajusin olleeni todella naurettava, kun tuollaisesta otan nokkiini. Kun minulle alkoi karttua telugun sanavarastoa hieman enemmän, Lakshmista tuli minulle melkein kuin sisko. Välistä tuntui, että anoppi ei oikein katsonut tätä hyvällä, koska Lakshmi oli kuitenkin "palvelusväkeä", eikä palvelusväen kanssa kuulu olla liian läheisissä väleissä.

Lakshmin lempipuuhaa oli vetää parhaat vermeet ylle ja olla valokuvattavana. Naisellinen turhamaisuus on kai yleismaailmallinen piirre, sillä aina kuvissani oli jotain vikaa - milloin Lakshmi näytti kuulemma liian tummalta, milloin lihavalta, milloin tukka ei ollut hyvin ja niin edelleen. Lakshmi tykkäsi nukkua keittiön lattialla, ja anoppi epäili, että tyttö tykkäsi tästä nukkumapaikasta siitä syystä, että se oli lähellä jääkaappia. Yön aikana jääkaapista saattoi joskus kadota kokonainen kilon paketti makeisia... :-D

Nyt Lakshmi asuu kai jossakin Tirupatin lähellä, hän on naimisissa ja hänellä on jo lapsikin. Toivon kovasti, että pääsisin tapaamaan Lakshmin ja näkemään, onko hän kovastikin muuttunut.

Rakenteilla olevassa anopin ja appiukon talossa.

Huvittavaa on, että rupesin kirjoittamaan tätä postausta eilen aamulla otsikolla "Kun kaikki ärsyttää". Eilen oli taas sellainen olo (huonosti nukutun yön jälkeen), että miten kaikki voikin olla Intiassa niin vaikeaa. Illalla kun palasin jatkamaan postausta, mikään ei enää ärsyttänytkään, ja postaus lähti ihan eri suuntaan kuin olin meinannut - alkuperäistekstistä ei jäänyt jäljelle kuin ihan ensimmäinen lause. Mutta ehkäpä listaan ne ärsytyksen aiheetkin vielä joskus! Pitää vain toimia nopeasti, ennen kuin mieli taas muuttuu!

Valoshowta historiallisessa ympäristössä

Viime sunnuntaina kävimme yhden tuttavaperheen kanssa Golcondan linnoituksella, joka sijaitsee nykyisestä Hyderabadista kymmenisen kilometriä länteen. Golcondan linnoituskaupunkia alettiin rakentaa 1100-luvulla, ja 1500-1600 -luvut olivat Golcondan kukoistuskautta. Golconda oli Gutb Shah -dynastian pääkaupunkina 171 vuoden ajan, aina vuoteen 1687 asti, jolloin moguli Aurangzeb valloitti Golcondan. Sittemmin Golconda alkoi rapistua, ja nyt se on enää pelkkä raunio ja turistinähtävyys. Golcondan suurin vetonaula taitaa nykyisin olla ääni- ja valoshow, jonka aikana kerrotaan Golcondan historiasta, samalla kun linnoitusta valaistaan erivärisin valoin. Kuuluisan Koh-i-Noor -timantin sanotaan myös olevan peräisin Golcondasta.

Ilta oli hieno ja mieleenpainuva, mistä suurin kunnia kuuluu mukavalle seuralle. Ainoa miinuspuoli oli se, että ääni-ja valoshow oli ehkä aavistuksen verran liian pitkä (50 minuuttia) - keskittymistäni häiritsivät hyttyset, jotka juhlivat nilkoissani.

Koululaisia retkellä Golcondassa.

Aluksi minä, Kalyani ja kymmenenvuotias Pranay läksimme kapuamaan ylös kukkulan huipulle, jossa oli muinainen kuninkaan asunto. Kapuamista riittikin, sillä portaita on kuuleman mukaan 360, ja korkeuttakin kukkulalla on 120 metriä.

Ystävykset Golcondan karttaa katsomassa.

Tähän väliin on (täysin asiaan kuulumattomasti) pakko ihmetellä sitä, miten Intiassa miehet ilmaisevat läheisyytensä niin avoimesti kävelemällä käsi kaverin olkapäällä tai käsi kädessä, ilman että taustalla on mitään muuta kuin kaveruutta. En ole missään muualla maailmassa törmännyt tällaiseen ilmiöön, eivätkä minun silmäni ole vieläkään täysin tottuneet siihen.

Tästä matka alkoi.

Golconda on kuuluisa nerokkaasta vedenjakelujärjestelmästään, jolla vesi siirrettiin ylös kukkulan laelle saviputkia pitkin. Yhä vieläkin Golcondan vedenjakelujärjestelmää pidetään melkoisena taidonnäytteenä. Tästä vesipisteestä ei kuitenkaan tehnyt mieli juoda, vaikka jano kova olikin...

Lähes kukkulan huipulla on Mahakali (Jagadamba) -temppeli, johon käydään tällaista sinistä "solaa" pitkin. Vasemmalla olevassa maalauksessa näkyy hieman Kali-jumalatarta.


Temppelin edessä oli vanha harmaatukkainen nainen, jolla oli toisessa kädessä puinen keppi ja toisessa jonkinlainen nyöritetty naru. Nainen heilui, huusi ja valitti ja oli ihan omassa maailmassaan. Kyseessä oli kuuleman mukaan jonkinlainen transsitila, jossa Kali-jumalatar oli "vallannut" naisen.

Tämmöisiä "toivomuspusseja" näkee hyvin usein temppelien lähistöillä. Yleensä pussit on sidottu puuhun, mutta tässä vain johonkin putkeen. Uskova - yleensä nainen - laittaa pussin sisään jumalalle jonkin lahjan, esimerkiksi kookospähkinän, kun toivoo esimerkiksi saavansa lapsen tai pääsevänsä naimisiin. Hindulaisuus on hyvin "vastavuoroinen" uskonto; kun jumalalle antaa jonkin "lahjan", voi itsekin toivoa saavansa vastineeksi jotakin.

Vihdoinkin huipulla! Ylhäällä lenteli joitakin mustia lintuja, jotka olivat aika pelottavia, sillä ne syöksähtelivät ihan korvia hipoen.

"Teatteri", jossa katselimme myöhemmin valoshowta, näkyy hyvin pienenä ruskeana läikkänä kuvan keskeltä oikealle.

Golcondaa ympäröi muuri, jonka pituus on toistakymmentä kilometriä. Osa muurista näkyy kuvassa. Kauempana näkyy Hyderabadia ja rakenteilla olevia tornitaloja.

Huipulla koettiin hieman pelottavia hetkiäkin, sillä yksi mies kärsi ilmeisesti sydänvaivoista. Mies istui muurin päällä silmät päässä pyörien, ja hirveä lauma hysteerisiä ihmisiä oli miehen ympärillä hänen kaulustaan löysäten ja vettä pullosta hänen suuhunsa kaataen. Tällaiset korkeat kapuamiset eivät todellakaan sovi sydänvaivaisille, mutta monen on silti päästävä ylös, sillä nämä temppelipaikat ovat uskonnollisesti merkittäviä paikkoja.

Kukkulalta laskeutuminen oli huomattavasti hankalampaa kuin ylöspäin kapuaminen, sillä portaat viettivät alaspäin, jolloin koko ajan sai varoa, ettei lentänyt nokalleen. Kaiken lisäksi joku oli valinnut taas kengät tosi viisaasti...

... mutta pääsimme perille!

Huhkimisen päätteeksi oli kiva ostaa kärrystä mangomehua.

Olimme pitäneet kovaa kiirettä ylhäällä käynnin kanssa, koska luulimme, että valoshow alkaa puoli seitsemältä. Se alkoikin kuitenkin vasta seitsemältä, jolloin oli sen verran pimeää, että valot pääsisivät oikeuksiinsa. Jouduimme siis odottelemaan shown alkua pienen tovin.

Katsomo oli jaettu kahteen osaan, tavalliseen luokkaan, jossa istuttiin muovituoleilla (kuvassa)...

... sekä ykkösluokkaan (executive class), jossa tuolit oli pehmustettu ja joiden lippujen hintaan kuului myös mehua ja vettä.

Ihan shown alussa ei vielä hirveän pimeää ollut, mutta ihan hyviltä nämä ensimmäisetkin valot näyttivät iltahämärässä. Ylimpänä kukkulan laella näkyy rakennus, jossa kävimme.

Olimme onnekkaita, sillä ilta oli todella kaunis ja leppoisa - hyttyset ainoastaan hieman kiusasivat. Sateella tätä showta ei tietenkään näytetä.

Samalla kun kuuntelimme Golcondan tarinaa kaiuttimista - Bollywood-supertähden Amitab Bachhanin kertomana - katselimme, kuinka erivärisillä valoilla sävytettiin tarinaa.

Loppuhuipennus.

Jossakin vaiheessa esitys keskeytettiin, sillä kaiuttimista tiedotettiin, että "valokuvaaminen ja videokuvaaminen esityksen aikana on ehdottomasti kielletty". Ihmiset tottelivat tätä käskyä ehkä noin puolen minuutin ajan, jonka jälkeen salamavalot alkoivat taas räpsyä. :-D

Shown päätyttyä kävelimme läpi hallin, jossa aikoinaan järjestettiin esityksiä kuninkaalle. Rakennus oli hyvin kauniisti valaistu, sillä valot toivat esille sen hienot yksityiskohdat.

Illan päätteeksi kävimme syömässä Mainland China -nimisessä ravintolassa, jossa bongasin tämmöisen hauskan kännykkälatauspisteen, jossa oli erimerkkisille kännyköille omat lokeronsa.

Historiasta siirryttiin kertaheitolla nykyaikaan... :-)

Kohtaamisia

Joskus on sellaisia päiviä, että ei tule käytyä missään muualla kuin ehkä kaupassa. Suomessa kassan täti (tai setä) on tällaisen päivän aikana ainoa vieras ihminen, jonka kanssa joutuu väistämättä kasvotusten - satunnaista naapurien tai tuttujen kohtaamista lukuun ottamatta. Intiassa epäsosiaalisimmasta päivästäkään ei selvitä ihan niin vähällä.

Aamulla soi ovikello vähän seitsemän jälkeen: watchman se siellä soittelee sanomalehtinippu käsissään. Lehtipoika oli keksinyt jonkun uuden säännön, jonka mukaan hän voi alkaa jakaa meille sanomalehtiä vasta elokuun ensimmäisestä päivästä alkaen, ja watchman lupautui tuomaan meille sanomalehdet siihen asti. Vaikka aikaiset ovikellon soitot ärsyttävätkin, otan watchmanin ilolla vastaan, sillä hänen lehtipalvelunsa toimii paljon paremmin ja varmemmin kuin varsinaisen lehtipojan. Kaiken lisäksi, jos tavallista lehteä ei jostain syystä ole saatavilla, watchman tuo sen tilalla jonkun toisen vastaavan lehden.

Sitten alkaa roskienkerääjänaisen odottelu. Meillä syötiin eilen broileria, ja aamulla keittiössä tervehti ällöttävä roskapussin haju. Miten broilerin jäämistöt voivatkin alkaa haista niin pahalle yhdessä ainoassa yössä? En viitsi heittää roskapussia käytävään, koska se haisee niin kamalalle, joten vien sen parvekkeelle. Sitten alkaa kyttäily, ettei roskienkerääjänaisen ovikellon soitto vain pääse menemään sivu suun: musiikki ei siis saa olla siivotessa liian kovalla! Viimeinkin roskienkerääjänainen tulee, ja minun yllätyspakettini lähtee matkaan.

Sen jälkeen lähden kauppaan ja kävelen rappusia alas parkkipaikalle. Watchmanin vaimo on watchmanin perheen pienessä asunnossa, joka on suoraan portaita vastapäätä ja jonka ovi on aina auki - näin watchman ja/tai hänen vaimonsa näkevät kaikki, jotka portaissa liikkuvat. Vaimo huutelee kopperostaan, enkä ensin tajua, että hän huutelee minulle. Hän tiedustelee, kävivätkö tv-kaapelimiehet. Kun kerron, että kyllä kävivät mutta että emme halunneetkaan kaapelia, vaimo haluaa tietää, miksi. (Se olisi tullut liian kalliiksi, ja suurin osa kanavista olisi kuulemma kuitenkin ollut pelkkää roskaa.)

Tungen itseni autoon ja lähden matkaan. Talon kulmalla on vartijan koppi, ja vartija on jo tullut ulos kopistaan portin kulmalle viittilöimään: kulman takaa ei ole tulossa ketään, joten hän näyttää, että saan mennä. Useimmat vartijat vain istuvat tuolilla ja mulkoilevat kaikkia ohi kulkevia, mutta tämä yksi on poikkeuksellisen valpas ja tulee aina tarkkailemaan tilannetta, heti kun kuulee jonkun auton peruutusäänen. (Useimmissa intialaisissa autoissa alkaa kuulua joku hirveä renkutuslaulu, kun laittaa peruutusvaihteen päälle - niin meilläkin, huoh.) Kaveri on vähän hassun näköinen "baretti" päässään, ja minua alkaa naurattaa.

Ajan alueen pääportille, jossa odottaa kolme vartijaa lisää. He kaikki osallistuvat portin aukaisuun, ja olenkin monesti miettinyt, mahtaako portti olla raskaskin, kun sen avaamiseen tarvitaan niin monta kaveria. Vartijat tunnistavat auton, mutta katsovat silti hyvin tarkkaan, ketä autossa istuu. Tuntemattomat sisääntulevat autot pysäytetään ja kuskeilta kysytään, mihin oikein on matka. Sitten vartijat kirjoittavat paksuun kirjaan tarkasti ylös auton tiedot ja vierailuajankohdan, ehkä vielä jotain muutakin. Intialaiset tuntuvat rakastavan näitä aidattuja asutusalueita (gated community), mutta minä en tykkää siitä, että joku tietää aina, milloin olen menossa tai tulossa.

Liikennepoliiseja on lähes joka risteyksessä. Useimmiten heidän kanssaan ei tarvitse olla minkäänlaisessa kontaktissa, mutta joskus heidänkin kanssaan meinaa joutua tekemisiin. Kerrankin poliisi hakkasi pampulla automme kattoon, kun en pysähtynyt, vaikka poliisi oli niin käskenyt. Olin ajanut punaisia päin (kaikki muutkin tekevät täällä niin), ja poliisi oli näyttänyt minulle, että minun pitää ajaa tien sivuun. S. huusi vieressäni, että "aja vaan eteenpäin, älä pysähdy; se haluaa vain rahaa!" Ja minä tein työtä käskettyä ja painoin kaasua, jolloin poliisi hakkasi autoamme pampulla, kun ajoimme hänen ohitseen. Anoppi ja appiukko sattuivat istumaan takapenkillä, ja he vain ihmettelivät, mitä oikein tapahtui.

Kun pysähdyn liikennevaloihin, kerjäläiset heräävät ja alkavat kulkea autolta toiselle käsi ojossa. Tuijotan vain eteenpäin naama kivettyneenä, ja jonkin ajan päästä kerjäläinen tajuaa, että ei tältä ulkomaalaiseltakaan mitään heru ja siirtyy seuraavalle autolle.

Seuraavissa liikennevaloissa työvuorossa ovat katukauppiaat, jotka tyrkyttävät lasin takaa milloin mitäkin. Joku sanoi joskus, että katukauppiaiden tuotteet muuttuvat sesongin mukaan, mutta en ihan uskonut tätä, ennen kuin näin. Tällä hetkellä heillä on nimittäin myynnissä patterilla käyviä kärpäslätkiä ja värikkäitä sateenvarjoja, jotka ainakin ovat hyvin ajankohtaisia näin sadekautena - sateet vain puuttuvat. Aiempia "hitti"tuotteita olivat mm. keltaiset ikkunanpesuliinat ja riikinkukon sulat. Tuijottelen taas suoraan eteenpäin ja varon vilkaisemastakaan kauppiaaseen päin, ettei hän vain luule, että haluan ostaa jotakin. Lopulta valot vaihtuvat vihreiksi, ja matka jatkuu taas.

Kun pääsen kauppaan, parkkihallissa on ensimmäisenä vastassa kolme turvamiestä. Kaksi asettuu auton eteen seisomaan ja ryhtyy peilaamaan auton alustaa kapineella, joka muistuttaa jättimäistä hammaslääkärin peiliä. Yhdelle turvamiehelle pitää avata takakontti, jotta mies saa tutkia sen. Aikansa peilailtuaan ja tongittuaan takakonttia miehet antavat merkin: saa ajaa peremmälle parkkihalliin.

Näköpiirissä onkin jo vihreäasuinen mies, joka viittilöi ensin oikealla olevaan parkkiruutuun ja sitten suoraan edessäpäin olevaan ruutuun. Minä huidon autossa epätietoisena kummankin ruudun suuntaan ja kysyn, kumpaan pitää mennä, vaikka mies ei tietenkään kuule mitään. En edelleenkään saa selvää, kumpaan mies käskee ajaa, joten alan pysäköidä lähimpään, ja tämä näyttää kelpaavan miehellekin.

Kun olen paikallistanut kaupan sisäänkäynnin (olen joka kerta yhtä puusta pudonnut, vaikka olen käynyt tässä kaupassa vaikka kuinka monta kertaa), marssin kohti hissejä. Hissien edessä on ensin metallinpaljastin ja sitten koppi, johon siniseen univormu-sariin pukeutunut nainen minua viittilöi. Kädet ylös, jotta nainen saa tutkia, onko tullut lisää läskimakkaroita sitten viimekertaisen kopeloinnin, ja sen jälkeen: "open the bag, madam". Päällimmäisenä sattuu olemaan vähän käytetty nenäliinani, eikä naista tällä kertaa kiinnosta kurkkia sen alla olevia tavaroita, joten saan jatkaa matkaa.

Hissi tulee ja hississä on mies, joka operoi nappuloita. Kolmonen on painettu valmiiksi, joten minun ei tarvitse sanoa mitään. Hissiin tunkee myös kärrypoika, joka palauttaa ostoskärryjä markettikerrokseen, ja yhdessä nappulamies ja kärrypoika vaihtavat kuulumisia - tuliko Rajendra tänään töihin, ja miksiköhän ei.

Marketissa alan lappaa vihanneksia pussiin, kunnes huomaan, että siellä se taas on: irtopää. Olen käynyt viime aikoina tässä kaupassa arkipäivisin keskellä päivää, jolloin kaupassa on aika vähän asiakkaita. Vihannesten punnitsijanainen, joka jo tuntee minut, on tylsistynyt, ja hän seurailee hyllyn takaa, mitä minä tänään meinaan ostaa. Kun hän seisoo hyllyn takana leuka hyllyyn nojaten, eikä muuta ruumista näy, näyttää aivan siltä, kuin hyllyn päälle olisi laitettu irtopää. Kun olen valikoinut kaikki rehut, työnnän vihannespussit ostoskärryllä irtopäälle, joka alkaa punnita pusseja ja laittaa niihin hintalappuja. Lopuksi minä sanon suomalaiseen tyyliin "kiitos", vaikka täällä ei kukaan muu tunnu minkäänlaista kiitelemistä harrastavan.

Jossakin vaiheessa ostosten tekoa osun taas samalle neliömetrille kuin siivoajanainen, joka luuttuaa lattioita. En ymmärrä, miksi lattioita pitää luututa koko päivä läpeensä: ovatko intialaiset asiakkaat niin sotkuisia, että siivous kerran päivässä ei riitä, vai onko tämäkin nainen taas jonkinlainen "työllistetty", jolle on vain keksitty jonkinlaista tekemistä. Joskus tämä nainen tunkee jopa keskelle kassajonoa ja sohii mopillaan kassalla seisovien asiakkaiden jalkoja.

Kassalla lataan tavarat hihnalle, jossa kassan setä tai täti ottaa hinnat, ja toinen työntekijä on hihnan toisessa päässä pakkaamassa tavaroita pusseihin. Joskus, jos kaupassa on oikein hiljaista, viereisellä kassalla toimettomana seisoskeleva myyjä saattaa myös haluta keskelle äksöniä, ja alkaa lappaa tavaroitani kärrystä hihnalle, jolloin minun ei tarvitse muuta kuin katsella vierestä ja miettiä, että tekisin saman asian itse paljon nopeammin. Niin ja tietysti - kaivaa lompakkoni esiin, kun sen aika tulee.

Kun työnnän kärryjä hissiin ja lähden kotia kohti, kohtaan samat ihmiset (paitsi turvamiehet) kuin tullessakin, mutta päinvastaisessa järjestyksessä.

Kun lasken kotona ostoskassit lattialle ja suljen oven takanani, tulee jostakin syystä aika yksinäinen olo. Mutta pian lähden lenkille, ja tapaan taas ainakin watchmanin ja/tai hänen vaimonsa, pihalla kirkuvan lapsilauman, barettipään, kolme pääportin vartijaa, liikennepoliisit, kerjäläiset ja katukauppiaat. :-)

Viina on viisasten juoma?

Alkoholin ostaminen ei Intiassa ole mikään kovin houkutteleva juttu, sillä alkoholi myydään Wine Shopeissa tai Wine Spoteissa, jotka ovat pieniä ja epämääräisen näköisiä myymälöitä katujen varsilla.

Viiniä näistä ei tavallisesti saa, vaikka nimi viinimyymälään viittaakin, vaan myynnissä on lähinnä kotimaisia oluita sekä väkeviä - viskiä, brandya, rommia ja niin edespäin. Ulkomaisia juomia liikkeissä ei juurikaan myydä, koska niistä pitäisi maksaa tuontivero, jota harva viitsii maksaa. Salakuljetettuja ulkomaisia juomia myydään kuitenkin usein pimeästi tiskin alta.

Myymälän tiloissa ei myöskään saisi tarjoilla alkoholia, mutta joissakin myymälöissä on pieni takahuone, jossa saa istua ja nauttia juomia, aivan kuten baarissa. Tämä on tietenkin laitonta touhua, samoin kuin julkisilla paikoilla juominen, mutta tästäkään kiellosta ei kukaan välitä pätkääkään. Olen nähnyt kerrankin, kuinka yksi mies korkkasi pullonsa heti kaupan tiskillä. Tavallisimmin juomat nautitaan kuitenkin jossakin muualla, vaikkapa rannalla.

Alkoholi myydään usein tällä tavalla sanomalehteen käärittynä, ettei kukaan näkisi, mitä tuli ostettua.

Viinimyymälässä asioivat ovat poikkeuksetta miehiä - en ole tainnut koskaan nähdä viinimyymälän edustalla yhtäkään naista. Iltaisin tiskillä käy hirveä kuhina, ja tiskin edessä tuupitaan ja tönitään, kun kaikki haluavat olla seuraavana ostovuorossa. Yleensä asiakaskunta on (anteeksi vaan) vähän rupuisen näköistä, mikä johtuu kuulemma siitä, että keski- ja ylempiluokkainen väki ei käy ostamassa alkoholia itse, vaan asialle lähetetään vaikkapa kotiapulainen tai autokuski. Tämä on kuulemma statuskysymys.

Meno on vielä melko rauhallista, koska on iltapäivä, mutta illalla meno kiihtyy. En kyllä menisi näiden ukkojen keskelle, vaikka maksettaisiin!

Pienituloisimmat, esim. autoriksakuskit, joutuvat ostamaan juomansa muualta, sillä heidän tuloillaan ei viinimyymälöissä käydä. He joutuvatkin tyytymään mm. halvempaan arrakkiin, jota myydään katujen varsilla. Toisinaan halpa viina koituu heidän kohtalokseen, ja usein lehdestä saa lukea, kuinka monta oli taas kuollut tai joutunut sairaalaan juotuaan laittomasti valmistettua arrakkia. Arrakkiin saatetaan lisätä esimerkiksi metanolia tai jopa akkuhappoa, jotta juomaan saataisiin enemmän 'potkua'. On sanomattakin selvää, mitä tämmöisen juoman nauttimisesta seuraa.

Alkoholikulttuuri on hieman muuttunut Intiassakin, sillä alkoholia voi ostaa tätä nykyä myös ihan siisteistä kaupoista, jotka muistuttavat hyvin paljon meikäläistä Alkoa, vaikka ne ovatkin kooltaan huomattavasti pienempiä. Tietääkseni Hyderabadin ainoa tällainen kauppa on Sparin sisällä oleva pieni alkoholiliike, jossa myydään sekä intialaisia että ulkomaisia juomia - jopa viinejä on kaupassa ihan hyvä valikoima. Viinien hinnat ovat tosin vähintään Suomen tasoa. Asiakaskuntakin on täällä ihan toisennäköistä kuin wine shopeissa, ja parempi väkikin voi käydä itse hakemassa täältä juomansa. Juomat ostetaan ja maksetaan alkoholimyymälässä, minkä jälkeen juomat laitetaan pussiin ja pussin suu suljetaan tiukasti kiinni.

Muut ostokset maksetaan sitten ihan normaalisti supermarketin kassalla, ja tämän suljetun pussin kanssa marssitaan kassan ohi.

Intiassa alkoholiin liittyvä tietämättömyys on iso ongelma. Varsinkaan nuoriso ei tiedä - eivätkä kyllä monet aikuisetkaan! - esimerkiksi alkoholien tilavuusprosenteista mitään. Tämä johtaa tietysti siihen, että alkoholin käyttöäkään ei osata säädellä, kun viskiä juodaan lähes samaan tyyliin kuin olutta. Autolla ajaminen humalassa on ihan tavallista, vaikka tien varsilla näkeekin muistuksia, että alkoholin vaikutuksen alaisena ei saisi ajella.

Täällä on kuulemma olemassa jonkinlainen promillerajakin, mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän, mikä se mahtaa olla. Puhalluslaitteitakaan poliiseilla ei juuri kuulemma ole, joten täällä ei myöskään järjestetä mitään puhallusratsioita, kuten Suomessa. Kun liikenne on täällä muutenkin, mitä se on, tuommoiset ratsiat taitaisivat kyllä vain aiheuttaa liikenteelle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Luin muuten juuri tämän aamun sanomalehdestä, kuinka kaksi moottoripyöräilijää oli kuollut myöhään lauantai-iltana ajettuaan tien väärää puolta yhdellä Hyderabadin ylikulkusillalla. Auto oli törmännyt saman pyörän päällä istuneisiin kaveruksiin, joista yksi oli lentänyt sillalta alas ja kuollut. Toinen moottoripyöräilijä kuoli matkalla sairaalaan. Autoilija oli paennut paikalta, ja kuka tietää, kuinka paljon kuskilla oli ollut alkoholia veressä.

Patoja ja järvimaisemia

Keskiviikkona, kun olimme tulossa lentokentältä kotiin, bongasin matkalla ison padon, jonka päällä näytti menevän oikein tiekin. Ilmoitin heti tuolloin, että tuota patoa pitää päästä joskus katsomaan, ja tämä hetki koittikin jo tänään, kun ukkelilla oli jostakin syystä muutama tunti luppoaikaa. Ensin hän kuitenkin kävi hiussalongissa ottamassa täyden käsittelyn; hiustenleikkuun, päähieronnan ja parranajon. Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että en ole vielä kertaakaan uskaltautunut menemään intialaiselle kampaajalle/parturille, mutta puolustelen tätä sillä, että en harrasta kampaajakäyntejä Suomessakaan. Täällä se olisi kyllä niin halpaa, että on melkein synti ja häpeä laittaa mies aina saksien perään.

Kun tänään sitten pääsimme lähemmäs patoa, selvisi, että patoja onkin kaksi, yksi isompi ja yksi pienempi. Tänään oli vaihteeksi melkein aurinkoinen ja melko lämmin päivä (ehkä jotain 33 - 34 astetta), joten oli ihan kiva ilma tämmöiselle autoajelulle. Tässä kuvasaldoa tämän päivän kierrokselta.

Iso pato Himayat Sagar -järvellä (lentokentälle menevältä tieltä, Ring Roadilta, kuvattuna).

Pienen padon päällä kulkeva tie. Nuo pylväät on laitettu tuohon siksi, etteivät rekat ja muut isot ajoneuvot pääsisi kulkemaan tätä tietä.

Itte meikäläinen.

Mitta-asteikko vedenkorkeudelle. Senttimetreinä kai?

Jossakin tuolla kaukana siintää Hyderabad.

Padon päällä oleva sulkuhuone, josta operoidaan patoa.

Tien vieressä oli tämmöinenkin kyltti, ja minä hämmästelin, onko vedessä tosiaankin krokotiileja. S. epäili, että "tuohon on vain kirjoitettu noin, etteivät ihmiset menisi veteen". Arvaapa kaksi kertaa, estääkö tämmöinen kyltti intialaisia... :-)

Häveliäimmät kastelivat vain jalkojaan (kuva on vähän kaukaa otettu eikä siitä näy oikein mitään)...

... mutta rohkeimmat olivat pulahtaneet (kamalan likaiseen) veteen ihan kokonaan.

Pari ukkoa myös souteli järvellä - veneenä näyttäisi olevan jonkinlainen kumipatjaa muistuttava laitos. Lienevätkö olleet kalassa?

Jotkut olivat tulleet ihastelemaan järvimaisemia ihan koko perheen voimalla. Vai olisiko kuvassa sittenkin poika ja miniä tai tytär ja vävy...

Nuoriso oli tullut paikalle omien kavereidensa kanssa ja omilla kulkupeleillään.

Muslimiäiti lapsineen.

Autoriksakin tykkää ihastella kauniita järvimaisemia!

Suurempi pato oli melko massiivinen.

Yksi padon porteista.