Ruskeat paperipussit ovat perseestä

Tere tere! Olemme palanneet pitkäksi venähtäneeltä juhannusmatkalta takaisin, ja heti kärkeen on pakko todeta, että kylläpä olikin mukava päästä takaisin kotiin. En tiedä, onko minusta ja ukkelista tullut vanhoja, tylsiä, laiskoja, mukavuudenhaluisia vai näitä kaikkia, kun emme oikein jaksaisi elellä hotelleissa ja kiitää pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Matka oli kaikin puolin onnistunut, eli siitä ei ollut kyse, mutta oli jotenkin niin ihanaa päästä kotiin omien rutiinien pariin. Toki korona tekee näinä aikoina matkustamisesta väkisinkin hieman erilaista kuin normaalisti, joten sekin vaikutti varmasti siihen, että oli mukava päästä kotiin. En itse asiassa välittäisi puhua koronasta lainkaan, sillä olen kurkkuani myöten täynnä koko aihetta, ja voisimme minusta jo siirtyä elämässä eteenpäin. En kuitenkaan voi oikein vaietakaan aiheesta, kun se vaikutti kumminkin matkalla aika moneen asiaan.

Meidän oli alun perin tarkoitus mennä vain Viroon ja tulla sieltä heti juhannuksen jälkeen takaisin, mutta päätimmekin ajaa saman tien Latviaan ja viipyä reissulla pari päivää pidempään. Juhannus meni siis Latviassa, vaikka emme juhlineetkaan juhannusta sen kummemmin. Baltian maissa (tai ainakin Virossa ja Latviassa) juhannusta juhlitaan eri aikaan kuin meillä Suomessa, sillä juhannusaatto on siellä aina 23. kesäkuuta ja juhannuspäivä sitten seuraavana päivänä. Juhannus meni siitäkin syystä ihan huomaamatta ohi. 

Matkalta tulee pari (pitkää) postausta, tämä ensimmäinen Latviasta ja toinen Virosta. Yrittäkää kestää.

Ilma oli lähtöaamuna todella ankea.

Ajoimme suorinta tietä Tallinnasta Riikaan, ja jo tuo reilun neljän tunnin ajomatka vei meikäläisestä mehut jotenkin pois. Asia saattoi johtua tosin siitäkin, että yöunet olivat jääneet muutamaan tuntiin, kun aamuyöstä rupesi ukkostamaankin. Suomen harmaa taivas vaihtui jo Tallinnassa auringonpaisteeseen, ja Riiassa olikin sitten jo 32 astetta lämmintä. Ukkelinkaan ei siis tarvinnut valittaa enää kylmyydestä. 😆

Ukkeli oli varannut ensimmäiseksi illaksi pöydän Barents-ravintolasta, joten olihan se lähdettävä liikenteeseen, vaikka en olisi ehkä ihan jaksanutkaan.

Barents kuuluu sarjaan hifistelyravintolat, joissa saa maksaa muutamasta hassusta suupalasta itsensä kipeäksi. Onneksi olen jo oppinut vaimentamaan kriittisen järjen äänen tällaisilla ravintolakäynneillä ja nauttimaan elämyksestä (tai ainakin yrittämään). Onhan se hienoa ja kunnioitettavaa, että jotkut tuntevat ruokaa kohtaan niin suurta intohimoa, että jaksavat (ja kehtaavat) tehdä pienestäkin suupalasta niin ison numeron.

Barentsin kantava teema on "fine seafood dining", ja merenelävillä mentiinkin. Maistelumenua ei ollut jostain syystä saatavilla (alkoikohan syy k:lla?), joten oli tilattava listalta. Itse asiassa emme kuitenkaan tilanneet listalta, vaan söimme tarjoilijan suositusten perusteella listan ulkopuolelta.

Alkupalaksi perunalastuja, joita oli yksi per lärvi. Riittoisaa tavaraa, kun hitaasti syö.

Muistaakseni langustiinia? Näitä oli kypsennetty vain 15 sekuntia.

Pääruoaksi kalaa aasialaiseen tapaan valmistettuna.

Barents oli pärjännyt koronan aikanakin hyvin, sillä se oli ollut avoinna koko ajan. Mitään pitkäkestoisia taukoja ravintolan toimintaan ei siis ollut tullut, vaikka ravintola olikin pitänyt ovensa suljettuna kahtena iltana viikossa.

Aamiainen, ja nimenomaan buffetaamiainen, on minulle tärkeä osa matkoja, ja jännityksellä odotinkin, millainen olisi korona-ajan aamiaistarjonta hotelleissa. Yövyimme vanhoissa tutuissa hotelleissa – Riiassa Radisson Latvijassa ja Tallinnassa Swissotelissa – mutta nyt tuli sellainen tunne, että ensi kerralla voisi kokeilla muitakin hotelleja. 

Vaikka hotellit olivat auki, moni palvelu ei ollut, ja melkein rupesi tuntumaan siltä, että jos tässä kesän aikana on pakko matkustaa jonnekin, melkein mieluummin yöpyisin airbnb:ssä kuin hotellissa. Turha maksaa palveluista, kun niitä ei kuitenkaan saa. En tosin tiedä, miten hotellien toiminta tulee muuttumaan kesän mittaan, ja palaako niiden toiminta joskus täysin ennalleen.

Radissonin kylpylä oli auki mutta yläkerran Skyline-baari ei. Aulassa oli pöytä, josta sai halutessaan ottaa kertakäyttökäsineitä ja maskeja, ja hissiin sai mennä vain yksi ihminen kerrallaan. Kaikki hotellin työntekijät käyttivät maskia tai visiiriä, ja sama tyyli jatkui myös Swissotelissa. Swissotelin tunnelma oli lähes ahdistava, sillä hotellissa oli niin vähän ihmisiä. Radissonissa oli sentään ihan kohtalaisesti porukkaa. Swissotelissa huoneita ei siivottu muutoin kuin erityistoivomuksesta, ja kylpylään tai kuntosalille oli varattava aika etukäteen. Yläkerran executive lounge oli suljettu, mikä oli toisaalta ihan hyväkin, niin ei tullut kiusausta mennä drinksuttelemaan sinne "ilmaisilla" juomilla, kuten muutama vuosi sitten uutenavuotena.

Tutut näkymät Radissonin huoneesta.

Radissonin aaamiainen oli aivan ala-arvoinen. Tarjolla oli ruskeisiin paperipusseihin yksittäispakattuja valkoisia leipiä, croissanteja, muffinsseja ja hedelmiä. Jogurttia oli purkeissa, ja (säilyke)hedelmistä oli tehty pieniä annoskuppeja. Tuoremehua ja kahvia sai ottaa itse. Ruskeiden paperipussien lisäksi tarjolla oli pieni à la carte -menu, jossa oli viisi eri vaihtoehtoa, mm. uppomunia, tuoreita hedelmiä ja pannukakkuja. 

Koska ruskeat paperipussit eivät houkutelleet, tilasin à la carte -listalta (tai oikeastaan listan ohi) joka aamu sämpylän tyyppistä leipää, munakokkelia ja lohta. Ensimmäisenä aamuna tilasin myös tuoreita hedelmiä, mutta jätin ne seuraavina aamuina suosiolla tilaamatta, sillä "tuoreet" hedelmät olivat nekin suoraan säilykepurkista.

Tällä pitäisi vissiin jaksaa. Edes juustoa ei tullut, vaikka pyysin, leikkeleistä puhumattakaan.

Swissotelissa mikään ei ollut itse otettavissa, ei edes kahvi, vaan kaikki tuotiin pöytään. Tarjontaa oli huomattavasti enemmän kuin Radissonissa, mutta edelleen leivät, croissantit ja muut vastaavat oli pakattu ruskeisiin paperipusseihin. Myslit ja raejuustot oli pakattu pieniin muovikippoihin, ja lohiviipaleet saapuivat pöytään tiukasti kelmutettuina.

Eihän tällaisina aikoina voi olettaakaan saavansa mitään viiden tähden aamiaisia, mutta kyllä paperipussiaamiaiset aika apeaksi vetävät. Itselleni kun hotellin aamiainen ja nimenomaan se, että on vara valita, on niin tärkeä osa hotellikokemusta. En halua olla epäkiitollinen, mutta kyllä vähän harmittaa. Vaikka toisaalta turha tässä on marista: jos kerran paperipussiaamiaiset eivät kelpaa, niin sitten kannattaisi varmaan pysytellä kotona syömässä Weetabixeja. 😆 Kotona ei tarvitse myöskään kytätä aamiaisaikoja, vaikka ei niitä tarvinnut kytätä nytkään, sillä kummassakin hotellissa sai aamiaista kello 11:een asti. Jos siis jollakulla on matkustaminen lähiaikoina mielessä, kannattaa ottaa etukäteen selvää, mitä palveluja kohteessa on saatavilla ja mitä ei.

Perjantaina 32 asteen lämpötilat jatkuivat, joten jätimme Riian pölyt taaksemme ja kurvasimme Jurmalaan. Tykkäämme molemmat Jurmalasta kovin, ja siellä menikin mukavasti koko päivä.

Seuraava valituksen aihe: aurinkotuolien hinnat. En muista, olenko törmännyt koskaan missään niin kalliisiin aurinkotuoleihin kuin Jurmalassa. Tuossa vihreiden tuolien osastolla tuolit kustansivat 30 euroa kipale, ja naapurissa (punaisilla tuoleilla) hinta oli 20 euroa per tuoli. Jos halusi tuollaisen luksuskatoksen, siitä sai pulittaa 70 euroa. Mutta ei auttanut kuin maksaa, jos halusi päästä aurinkotuolille köllöttelemään. Toki hirveistä hinnoista piti ensin antaa hieman palautetta (t. nimim. Moukka).

Lounasta söimme Baltic Beach -hotellin terassilla.

Auringossa ei kärsinyt olla, joten oli siirryttävä varjoon.

Ei ollut kova nälkä, joten pääruoaksi riitti tiikerikatkarapusalaatti.

Seuraava ohjelmanumero oli yhden hylätyn hotellin etsiminen. Hotelli löytyikin helposti, ja ukkeli odotteli taas kärsivällisesti autossa, kun kävin ottamassa pari kuvaa. Pysyttelin tällä kertaa vain hotellin ulkopuolella, koska olin luvannut ukkelille olla menemättä hotelliin sisälle. Joskus lupaukset on ihan hyvä pitääkin. 😆

Latviassa on muuten tosi paljon kiinnostavia hylättyjä kohteita, ja päätinkin, että teen joskus Latviaan hylättyjen paikkojen kierroksen. Sille reissulle pitää lähteä varmaankin taas yksin, kun en ilkeä retuuttaa ukkelia ympäri Latviaa tyhjien tönöjen perässä.

Pyörimme Jurmalassa muutenkin, ja bongasimme muun muassa upeita taloja ja kauniita kirkkoja.

Villa Milia.

Latvialainen arkkitehtuuri oli minusta muutenkin paljon omaperäisempää kuin suomalainen, ja se miellytti silmää kovasti.

Perjantai-ilta ei mennyt niin sanotusti ihan putkeen. Päädyimme nälkäisinä johonkin random-ravintolaan, ja kävi ilmi, että suurin osa ruokalistan ruoista oli päässyt jo loppumaan. Kaiken lisäksi ruokien tulossa kestäisi (pizzoissa tunti), ja minulla oli jo ihan hirveä nälkäkiukku. Saattoipa olla, että se näkyi naamastakin. Koska kylmä punajuurikeitto tulisi alkuruoista pöytään nopeasti, tilasin sitten sitä.

Maussa ei ollut sinänsä valittamista, mutta minulle tuli keiton ulkonäöstä niin vahvasti mieleen vedessä lilluva punajuurisalaatti, että keitto jäi sen takia lähes kokonaan syömättä.

Pääruoista oli jäljellä enää possun ribsejä tai pihviä, ja otin jälkimmäisen.

Onneksi pihvi ja grillatut kasvikset olivat sentään varsin hyviä.

Hotellilta lähtiessämme oli ollut kuumaa ja aurinkoista, mutta nyt taivaalle alkoi kerääntyä pilviä. Ilta huipentui kaatosateeseen, ja lämpötilat putosivat ainakin kymmenellä asteella.

Onneksi istuimme ison varjon alla, joka piti vettä, ja vaikka selkä ja takapuoli hieman kastuivatkin, niin säilyimme pääasiassa kuivin nahoin. Vilu tuli kyllä.

Sadekin loppui ennen pitkää, ja pääsimme takaisin hotellille kastumatta.

Lauantai piti sisällään muun muassa jugend-talojen ihastelua, käynnin Mangalsalan laiturilla Riian pohjoispuolella sekä paljon hyvää ruokaa. Tästä matkasta tulikin vähän sellainen ruoka- ja juomamatka, vaikka se ei välttämättä ollut alun perin tarkoitus. Kun muut huvitukset ovat vähissä, hyvä ruoka ja juomat pelastavat aina.

Suosikkidrinkkejäni ovat muuten tällä hetkellä gin tonic ja negroni. Ne eivät ole yhtä ällöttävän makeita sokerilitkuja kuin monet muut drinkit, ja niissä on vähemmän kaloreitakin. 

Negroni Galleria-ostoskeskuksen kahdeksannen kerroksen terassilla.

Gin tonic hotellin terassilla. Tarjoilija kysyi, että laitetaanko tuplana, eikä tarjouksesta voinut toki kieltäytyä.

Latviassa on minusta harvinaisen upeaa jugend-arkkitehtuuria. Harmi kun en osaa kuvata taloja sillä lailla, että yksityiskohdat pääsisivät oikeuksiinsa.

Häntä ei olisi voinut jugend-arkkitehtuuri vähempää kiinnostaa.

Mangalsalan laiturilla. Riikaan tulevat laivat kulkevat tuosta ohi.

Latvialainen pakettiautomaatti.

Kyläkauppa.

"Medics to the world" eli Latvian kunnianosoitus kaikille terveydenhuoltoalan ihmisille koronapandemian aikana.

Kaipasimme vaihteeksi kotiruokaa, eli suunnistimme intialaiseen Singh's- ravintolaan. Olimme kärsineet Latviassa taas ruoan mauttomuudesta (onneksi minulla oli käsilaukussa hampurilaispaikoista ryövättyjä suola- ja pippuripusseja), mutta täällä oli ruoassa jo jotain makuakin.

Alkupaloiksi lihasamosoita.

Pääruoaksi chana masalaa, kanabiryania ja suosikkileipiäni eli täytettyjä kulcha-leipiä.

Illalla päädyimme syömään Daugava-joen varrella sijaitsevalle ravintola-alueelle, jonka tiesimme entuudestaan kivaksi paikaksi. Tällä kertaa suunnistimme kuitenkin Koyaan, kun viimeksi olimme syöneet Aqua Lunassa.

Aqua Luna edessä; Koya takana.

Ulkoapäin ravintolat näyttävät teollisuushalleilta, mutta sisällä meininki on vallan toinen.

Saimme Koyassa koko matkan parhaat ruoat.

Alkuruoaksi grillattua mustekalaa. En ole eläessäni saanut näin hyvää ja pehmeää mustekalaa!

Pääruoaksi kalaa (kuhaa?).

Jälkiruoaksi brownieta (sori epätarkka kuva).

Koya ei ollut selvinnyt koronasta yhtä hyvin kuin esimerkiksi Barents, sillä ravintola oli ollut kaksi kuukautta suljettuna, ja oli hilkulla, että ravintola ei avannut oviaan enää ollenkaan. Koya oli kuitenkin päättänyt vielä yrittää ja muuttaa tyyliään fine dining -paikasta rennompaan suuntaan. Ruoka ja palvelu olivat ainakin ihan loistavia, joten toivon Koyalle menestystä.

Paluumatkalla Riiasta Tallinnaan pysähdyimme Latvian puolella vielä valkoisella dyynillä (Balta Kapa).

Viron puolen jutut tulevat sitten seuraavassa postauksessa. Kiitos kärsivällisyydestä ja pahoittelut, etten osannut taaskaan kirjoittaa lyhyemmin.

Vielä yksi asia: tämä on ensimmäinen postaus, jonka kirjoitan uudella Bloggerilla, joten jos kuvissa tai missä muussa tahansa on jotain omituisuuksia, pliis kertokaa. 😘

Pekkaniska nostaa

Elämä tuntuu luiskahtaneen viime aikoina ihan viihteen puolelle. Parveke ja uusi asunto tuntuvat lietsovan jonkinlaista lomakäyttäytymistä, sillä tuntuu kuin olisimme pitkällä lomalla. Vatsamakkarat vain kasvavat, kun parvekkeella on niin mukava drinksutella, ja samalla maistuvat niin suolainen kuin makeakin. Kesän lopussa tarvitaan varmaan nosturi siirtämään meikäläinen ulos asunnosta, mutta onneksi nostureista ei ole Jätkäsaaressa pulaa. En oikein ymmärrä, mitä minulle on tapahtunut, mutta kai se on niin, että kun heittää yhden asian suhteen hanskat tiskiin, perässä lentää pian koko garderoobi. Mutta en jaksa välittää enkä stressata. Ryhdistäydyn, jos viitsin, ja jos en viitsi, niin sitten kilautetaan Pekkaniskalle.

Perjantai-iltana totesin, että tässä on tullut asuttua jo yksi täysi kuunkierto, sillä punainen täysikuu loisti taas taivaalla, aivan kuten muuttopäivän iltanakin.

Löysin muuten netistä laivojen seurantasivuston, josta voi kytätä laivojen menoa aivan kuten Flightradarista voi katsella lentoja. Nyt ei tarvitse enää arvailla, mikä mikäkin laiva on!

Vihreät kolmiot ovat matkustaja-aluksia, keltaiset rahtialuksia, oranssit tankkereita (onpa niitä muuten paljon!), lilat purjealuksia, punaiset meripelastus-, merentutkimus- tai sotilasaluksia, vaaleansiniset kalastusaluksia ja tummansiniset muita aluksia, kuten hinaajia.

Victoria 1 on lähtenyt Tallinnasta, ja kohta se karauttaa tuohon "meille".

Jouduin viemään auton perjantaina taas korjattavaksi, sillä käynnistys- ym. vaikeudet jatkuivat, vaikka autoon oli juuri vaihdettu akku ja se termostaatti. En viitsi selostaa tarkemmin, millaisia jännittäviä tilanteita auto on viime viikkoina tarjonnut, mutta ikimuistoisin kokemus oli toissa viikolla, kun autosta katosi virta kesken ajon, ja ohjaus lakkasi toimimasta. Ratti vain jäykistyi yhtäkkiä, eikä sitä saanut käännettyä millään. Säikähdin niin hirveästi, että luulin saavani sydänkohtauksen. Onneksi vauhti oli todella hidas ja vasemmalla puolella oli tyhjiä parkkiruutuja, ja sain auton käännettyä jotenkin tien sivuun.

Soitin Audin Liikkumisturvaan, ja sieltä tulikin hinausauto puolessa tunnissa. Hinausauton mies tutki tilanteen, eikä ottanut autoa kyytiin, koska auto käynnistyi taas ongelmitta ja tuntui toimivan muutenkin moitteettomasti. Simsalabim! Tällaista se on viime viikkoina ollut, että yhtenä hetkenä auto toimii ja toisena taas ei. Eipä sitten muuta kuin ajamaan, kun kerran autossa ei ollut mitään vikaa. Saatiinpahan kuitenkin taas näyttävä tilanne aikaiseksi, kun hinausauto tukki puolet Eteläisestä Rautatiekadusta.

Sain korjausajan vasta viikon päähän, ja autolla ajaminen on ahdistanut todella paljon, kun koskaan ei ole voinut olla varma, käynnistyykö auto tai mitä muuta jännää auto tällä kertaa järjestää. Koska vika oli jäänyt edellisellä kerralla korjaamon miehiltä huomaamatta, saimme tällä kertaa korjauksen ajaksi sijaisauton käyttöömme ilmaiseksi. Nyt auto oli entistäkin parempi menopeli, jolla kelpasi ajella koko viikonlopun.

Perjantaina söimme ravintolassa ensimmäisen kerran pitkään aikaan, ja hassua kyllä, minusta tuntui kuin mitään koronan aiheuttamaa taukoa ei olisi ollutkaan. Ihan kuin olisimme käyneet ulkona syömässä edellisenä päivänä.

Ravintolakausi piti korkata näyttävästi, joten otin pääruoaksi ison kattilallisen sinisimpukoita. 

Kylläpä olikin näpertelemistä! En ole aiemmin syönyt noin isoa annosta simpukoita, ja viimeiseksi kerraksi tuo taisi jäädäkin. Sinisimpukat olivat kyllä hyviä ja pohjalta löytynyt kermainen valkoviiniliemi taivaallista, mutta en oikein tykkää siitä, että syöminen on näpertelyn takia niin hidasta. Mutta itsepähän ruokani tilasin.

Lauantai-iltapäivänä lähdimme ex tempore -ajelulle, mutta ensin kävin urheilulääkärillä. Nyt yritetään selvittää sitä, voisivatko hengenahdistus ja muut oireeni johtua rasitusastmasta.

Vielä kun tietäisi, mitä reseptio tarkoittaa.

Päädyimme lauantaina Tammisaareen, jossa käynti on kuulunut meidän kesäperinteisiin "aina". Toinen perinteinen kesävierailupaikka on ollut Turku, ja siellä käynti oli suunnitteilla seuraavaksi päiväksi, kun sunnuntaiksi oli luvattu aurinkoisempaa säätä. Parina viime vuonna sekä Tammisaari että Turku ovat jääneet kuitenkin käymättä, kun ukkeli on ollut niin tiiviisti Etelä-Amerikassa.

Tammisaaressa.

Satoi vettä, joten sää ei inspiroinut isompiin kierroksiin. Ilahduimme kovasti, kun vanha tuttu kahvila Café Gamla Stan oli auki.

Erityisesti kauniilla ilmalla Café Gamla Stan on ihana, kun kahvin voi juoda isossa puutarhassa, ja taisikin olla ensimmäinen kerta, kun kahvittelimme sisätiloissa. Mutta mikäpä sisälläkään oli istuskellessa.

Porkkanakakku oli tolkuttoman hyvää.

Sunnuntai valkeni onneksi aurinkoisena, joten lähdimme kohti Turkua. Alun perin olimme ajatelleet, että voisimme yöpyäkin Turussa, mutta jätimme sen kuitenkin tällä kertaa välistä. Edellisen kerran olimme olleet Turussa yötä pääsiäisenä vuonna 2017, kun ukkeli oli tullut pari päivää aiemmin jostain päin Etelä-Amerikkaa. Poloinen oli niin väsyksissä, että hän nukahti hotellin aulassa istualtaan.

Tein silloin vuonna 2017 pitkän kävelylenkin ympäri Turkua ja kävin myös Kakolanmäellä. Entisen vankilan alueelle oli silloin nousemassa uusi asuinalue, ja kävimme nyt uudestaan katsomassa, millainen alueesta oli tullut.

Miekin täällä. 😊

Tykkäsimme molemmat Kakolan alueesta tosi paljon. Kuvat eivät oikein tee oikeutta asuinalueelle, sillä kuvissa rakennukset näyttävät jotenkin huomattavasti kolkommilta kuin ne luonnossa olivat. Voisin kuvitella hyvin asuvani itsekin tuolla.

Meikäläisen käsilaukku taas tantereella.

Kesän ensimmäinen neliapilakin löytyi. Harmi vain, kun se oli aidan toisella puolella, enkä saanut noukituksi sitä.

Kakolanmäeltä alas kaupunkiin lähtee vinohissi eli funikulaari, joka on tehty Kakolanmäellä asuvien ihmisten liikkumista helpottamaan. Kakolanmäelle ei nimittäin tule muuta joukkoliikennettä. Funikuularilla liikkuminen on ilmaista, ja matka kestää suuntaansa noin minuutin.

Kakolamäen asema.

Siinä se nyt menee.

Meiltä jäi funikulaariajelut tällä kertaa välistä, kun ukkeli ei oikein innostunut ajelusta.

Laitanpa Kakolanmäeltä vielä muutaman kuvan vuodelta 2017. (Minulla oli silloin jokin blogitauko, enkä kirjoittanut Turun reissustakaan mitään.) Alueella näytti silloin pikkuisen erilaiselta kuin nyt.

Sitten olikin aika siirtyi Aurajoen varrelle ja syömään.

Söimme tällä kertaa Tintåssa. Aurinko oli mennyt pilveen, ja olisimme halunneet sisätiloihin, kun ulkona oli niin kylmä. Sisällä oli kumminkin täyttä, joten oli istuttava ulkosalla. Kyllä siinä nyt juuri ja juuri tarkeni. Ukkeli on taas ihan kypsä näihin Suomen kesäsäihin, ja toivon sen takia lämpimämpiä ja aurinkoisia kelejä, ettei herran tarvitsisi joka päivä valittaa säästä. 😆

Tilasin tilapäisessä mielenhäiriössä vegaaniannoksen, mutta onneksi ei tarvinnut katua.

Tintån falafelit.

Ukkelin vadelmalohiconfit.

Pidämme molemmat Turusta kovasti, ja siksi vähän ihmettelenkin, miksi Turussa tulee käytyä niin harvoin. Sitäkin ihmettelen, miten olen ollut aina siinä uskossa, että Turku on väkiluvun perusteella Suomen toiseksi suurin kaupunki. Eihän Turku ole kuin vasta kuudennella sijalla (tieto täältä)! Turun edelle menevät Helsinki, Espoo, Tampere, Vantaa ja jopa Oulu. Olisin voinut lyödä aika paljon vetoa Turun puolesta, mutta onneksi tämäkin nyt selvisi.

Miten onkin, että Suomen länsirannikkoa on siunattu niin monella ihanalla (kesä)kaupungilla? Naantalin vierasvenesatama ravintoloineen on ehkä yksi kivoimmista satama-alueista, joita Suomessa tiedän. Ajoimme Naantaliin iltapäiväkahveille, kuten niin monesti ennenkin.

Tästä saisi kivoja lamppuja parvekkeelle.

Päädyimme tällä kertaa kahvittelemaan vohveliravintola Amandikseen.

Nutellavohveli.

Paluumatkalla koukkasimme vielä Raision venesatamaan, josta näkyi Meyerin Turun telakalle. Siellä oli kaksi isoa laivaa, Mardi Gras ja Costa Tuscany.

Mardi Gras.

Costa Tuscany.

Mardi Gras on määrä luovuttaa tilaajalle eli Carnival Cruises -yhtiölle lokakuussa, mutta en tiedä, tuleeko korona mahdollisesti viivyttämään luovutusta jotenkin. Toivottavasti ei.

Mardi Gras on ensimmäinen laiva maailmassa, jonne tulee vuoristorata, Bolt. Vuoristorata kiertää laivan piipun tuntumassa vajaan kuudenkymmenen metrin korkeudessa, ja nopeuttakin vaunuilla on yli 60 kilometriä tunnissa. Vaikka en normaalisti pelkää korkeita paikkoja, jo pelkän animaation katsominen saa vatsan melkein kuralle.



Ulkoilmaviihdykkeistä ei tule laivalla olemaan muutenkaan pulaa.



Laivan hyttejäkin piti käydä tutkiskelemassa (täältä ja täältä).

Laivan vaatimattomin hytti on 15 neliömetrin kokoinen sisähytti 1–4 hengelle.

Ikkunallista hyttiä haluaville löytyy huoneita ilman parveketta tai parvekkeen kanssa. 

Oceanview cabin.

Balcony cabin.

Havana cabana.

Isompaa hyttiä kaipaavalle olisi tarjolla esimerkiksi Excel Suite hulppeine ulkotiloineen.

Ei huono.

Aika pitkän postauksen saa näköjään yhdestä viikonlopustakin, varsinkin kun tunkee mukaan kolme vuotta vanhoja juttuja ja googlettaa kaiken mahdollisen. 😆

Nyt jännitetäänkin sitten sitä, mitä Suomen hallitus päättää torstaina matkustusrajoituksista. Olemme nimittäin varanneet matkan juhannukseksi Viroon, ja nähtäväksi jää, joudummeko karantenisoimaan itsemme matkan jälkeen kahdeksi viikoksi. On tämä elämä jännitystä täynnä.