Suklaapatukka viuhahtaa

Intiassa tuli käytyä ja sieltä palattua. Tässä vielä kooste viimeisistä Intian kuvista ja tunnelmista. Kuvat jäivät tälläkin kertaa liian vähiin, mistä on suureksi osaksi syyttäminen kuumuutta. Olin suunnitellut käyväni vaikka missä, mutta en sitten käynytkään, kun en oikein viitsinyt lähteä iltapäivällä ulos. Anoppi olisi kuitenkin asettunut vastahankaan, kun olisin hänen mielestään voinut saada auringonpistoksen tai jotain. Minua kuumuus ei sinänsä haittaa (sen jälkeen kun olin selvinnyt ensimmäisistä kuumemmista päivistä), ja yhtenäkin iltana, kun läksin puoli kuuden aikaan lenkille, oli vielä 40,5 astetta lämmintä. Kun oli kaiken lisäksi tavallista kosteampaa, niin kahdeksassa kilometrissä oli tekemistä. Naama oli lenkin jälkeen niin punainen, että oikein itsekin pelästyin. Mieluummin tietysti lenkkeilisin vähän viileämmässä, mutta meneehän se noinkin, jos ei muuta vaihtoehtoa ole.

Kirjoittelin kuusi vuotta sitten Intian Ikeasta, joka oli tullut Hyderabadiin. Kauppa piti tietysti käydä heti katsastamassa, sillä en voinut uskoa, että Hyderabadiin oli tullut Ikea. No eihän se sitten mikään oikea Ikea ollutkaan vaan intialainen kopio-Ikea. 😀

Mutta nyt Hyderabadiin oli tullut aivan oikea, ruotsalainen Ikea! Ruotsi valloittaa Intiaa näköjään ihan kunnolla, kun H&M:kin on Hyderabadissa jo kahdessa paikassa.

Ikean mainoksia näkyi katukuvassa aika paljon.

Minun oli tietysti taas mentävä uteliaana katsomaan, miltä Ikea näytti.

Nyt Ikea oli ihan oikea Ikea, ja huonekalutkin olivat selvästi aitoa Ikea-kamaa. En viitsinyt kuvata kaupassa, kun siellä oli enemmän myyjiä kuin asiakkaita, ja arvelin, että kuvaamisesta saattaisi tulla sanomista. Kauppa oli niin minimaalisen pienikin, etten siellä kovin kauan viihtynyt, kun myyjäpaljous alkoi ahdistaa.

Kauppa oli kokonsa ja valikoimansa puolesta kaukana täyden valikoiman Ikeasta, ja selvisikin, että kyseessä oli Hej Home -niminen pop-up-Ikea, jollaisia on noussut Intiaan isojen kauppakeskusten sisälle. Näiden pikku-Ikeoiden tarkoituksena on esitellä Ikea-brändi intialaisille kuluttajille. Hyderabad oli muuten ensimmäinen intialainen kaupunki, joka sai tuommoisen pop-up-kaupan, ja Hyderabad tulee olemaan myös ensimmäinen kaupunki, johon avataan - ilmeisesti ihan lähiaikoina - täysimittainen Ikea.

Näkymiä tien päältä.

Appivanhempien uusi asunto jäi etsimättä ja löytämättä, sillä ukkeli oli niin valtavan kiireinen, että hänellä ei ollut yksinkertaisesti aikaa paneutua asuntoasiaan. Harmillista. Mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla?

Appivanhemmat ovat lähdössä ylihuomenna Amerikkaan, ja kyseessä on sama reissu, joka heidän piti tehdä jo maaliskuun alussa (niihin häihin). Kumpikaan appivanhemmista ei vaikuttanut kovin innostuneelta lähtemään, ja anoppi sanoikin ihan suoraan, että häntä ei haluttaisi ollenkaan lähteä. Häissä olisi tavannut kaikki läheisimmät sukulaiset kerralla, mutta nyt Amerikassa ei olisi enää kuin anopin vanhempi sisar ja tämän mies sekä tytär ja nuorempi poika perheineen (sekä anopin nuoremman sisaren lapset). Amerikkaan meno tuottaa myös työtä, sillä lapset ovat toivoneet Intiasta kaikenlaista, lähinnä ruokatavaraa. Esimerkiksi kanssaminiälle pitää viedä jo pelkästään erilaisia linssejä yhteensä seitsemän kiloa! Tyttärelle taas pitää valmistaa muun muassa suolaisia riisilastuja, tomaattipikkelssiä ja pikkelssiä gongura-puun lehdistä. Niin ovat Intian antimet tärkeitä. Itse en ikinä pyytäisi vanhoja ihmisiä raahaamaan toiselta puolelta maapalloa yhtään mitään, ja jo ajatuskin siitä, että appivanhempien pitäisi raahata painavia matkalaukkuja minun takiani, tuntuu karmivalta.

Kävin pällistelemässä Hyderabadin Jagannath-temppeliä, joka on kopio Odishassa sijaitsevasta Puri Jagannath -temppelistä. Temppelin ulkokuori on valmistettu hiekkakivestä, ja kaiverrukset ovat varsin taidokkaita.

Olin liikkeellä taas väärään aikaan eli iltapäivällä, joten temppeli oli kiinni.

Vartija istui varmuuden vuoksi oven välissä, ettei kukaan vain päässyt livahtamaan temppeliin.

Kenkäsäilytys. (Temppeleihin ei saa mennä kengät jalassa.)

Temppeliä ympäröivän muurin maalaukset olivat minusta kaikessa värikkyydessään todella hienoja (mutta Blogger latistaa taas värit). Maalaukset ovat peräisin Ramayanasta.

Intia on minulle kuin toinen kotimaa, ja vaikka Intia joskus koetteleekin kärsivällisyyttä ja hermoja, olen Intiassa henkisesti melkein paremmin kotonani kuin Suomessa. Minulla on ollut aina vaikeuksia sulattaa autoritaarisia käskyjä, sääntöjä ja nipottamista, ja näitä kaikkiahan Suomessa riittää. Intiassa saa sen sijaan tulkita ja soveltaa, ja siitä minä pidän. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka sellainen, että autolla ajaessa ei ole niin väliä, ajaako jollakin kaistalla vai kaistojen välissä. Kaistojen välissä on nimittäin paljon näppärämpi ajaa, koska siitä voi siirtyä tarvittaessa nopeasti kummalle tahansa kaistalle. Tosin täytyy sanoa, että hyderabadilaiset ovat alkaneet noudattaa kaistaviivoja varsin hyvin, ja minä taidan olla jumittunut jonnekin menneisyyteen, kun ajelen edelleen keskellä tietä.

Suomi on monella tapaa hyvä paikka asua, mutta täällä on myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi ärsyttävimmästä asioista omasta mielestäni on sellainen kielteinen perusvire ja toisten ihmisen lyttääminen, ikään kuin toisen onnistuminen tai ilo olisivat jotenkin itseltä pois. Toinen pitää palauttaa maan pinnalle keinolla millä hyvänsä, ettei hän vain kuvittelisi olevansa millään lailla erityinen. Toivoisin, että ihmiset keskittyisivät omassa elämässään, toisissa ihmisissä ja koko yhteiskunnassa enemmän siihen, mikä niissä on hyvää, eivätkä tuijottaisi jatkuvasti vain puutteita. Minusta on käsittämätöntä, että niin moni haluaa tieten tahtoen pyöriskellä jatkuvassa kielteisyydessä päivästä toiseen, kun muitakin vaihtoehtoja olisi.

Aurinko on laskenut, ja viimeinen iltalenkki Hyderabadissa on päättynyt.

Inorbit-ostoskeskusta.

Legginsejä ja muita housuja kaikissa väreissä!

Viivyimme Delhissä yhden yön ennen Suomen-lentoa, ja ukkeli oli varannut meille sviitin JW Marriot Aerocitystä. Ukkeli oli käyttänyt samaista hotellia ennenkin, joten hän tiesi hotellin palvelun erinomaiseksi. Itsekin tykkään siitä, että silloin kun on tarkoitus saada palvelua, palvelu myös pelaa saumattomasti.

Kuljetus lentokentältä hotellille oli varsin miellyttävä, ja takapenkillä oli tarjolla vesipullot, pyyhkeet sekä minttupastilleja (tuossa ruskeassa laatikossa). Onnistun usein sähläämään jotenkin, ja nytkin kun otin pastillia paperista, pastilli lensi auton kattoon kuin raketti. 😃

Sviitin olohuone.

Makuuhuone.

Pukeutumis- ja kylpyhuonetilat.

Sviitti oli ihana, ja aivan erityisesti arvostin kahta vessaa. Iso peukku sille!

Huone on käyty laittamassa yökuntoon.

Ukkeli oli toivonut lentokenttänäkymää, ja sellaisen myös saimme. Nousevia lentokoneita oli hauska katsella.

Tykkäsin JW Marriottista paljon, ja se olikin kokemistani Delhin hotelleista (ainakin toistaiseksi) kaikkein mieluisin. Myös Finnairin lentohenkilökunta käyttää JW Marriottia, ja muitakin suomalaisia hotellissa näkyi. Vaikka Lodhi oli JW Marriottia hulppeampi - perushuoneiden kokokin oli 125 neliötä, ja huoneissa oli oma pulahdusallas - niin jollakin tavalla Marriott viehätti silti enemmän. Hotellissa oli minusta sellaista tyylikästä kodikkuutta, joka Lodhista puuttui. Lodhi oli jotenkin kolkko ja kliininen (ja aamiainenkin piti tilata listalta, eli ISO miinus).

JW Marriottin aulan oleskelutiloja.

Sisäpihaa.

Uima-allasaluetta.

Marriottin kuntosali oli todella hyvä, ja siellä oli sellaisiakin laitteita, joita en ole minkään muun hotellin kuntosalissa nähnyt (esimerkiksi avustettu dippi-/leuanvetolaite). Loungessa oli tarjolla illalla pientä syötävää ja juotavaa (myös lounge-tarjoamukset taisivat olla parhaat näkemäni), mutta me olimme valitettavasti ukkelin kanssa niin täynnä myöhäisestä lounaasta (ja kahdesta palauttavasta ohrapirtelöstä), että emme jaksaneet kuin kupilliset kahvia. Virhe. Hotellin aamiainen oli kattava mutta ei minusta mitenkään poikkeuksellisen hyvä.

Lammasvartaita.

Cuban sandwich.

Signature baby back ribs.

Hotellissa oli semmoinenkin erikoisuus kuin ympäri vuorokauden auki oleva kylpylä, josta sai kylpylähoitoja vaikka keskellä yötä. En ole vielä eläessäni nähnyt ympäri vuorokauden auki olevaa kylpylää, joten sehän piti käydä testaamassa - ei tosin keskellä yötä vaan yhdeksän aikaan illalla.

Olin suunnitellut ottavani Detoxifying Body Wrapin, kun en ollut koskaan sellaista kokeillut, mutta sitten sain kuulla, että kyseinen hoito olisi viileänpuoleinen. Minua oli viluttanut koko päivän, ja siksi minulle suositeltiinkin lämpimämpää Chocolate Body Bliss Scrubia, joka olikin ihan täydellinen! Ensiksi iho kuorittiin sellaisella karkealla suklaa-merisuolaseoksella, ja oikein tunsin, kuinka kaikki Intian kuonat lähtivät iholta. Kuorinnan jälkeen piti käydä suihkussa, ja sitten koko vartalolle levitettiin lämmintä suklaa"kastiketta". Lopuksi minut käärittiin tiukasti pyyhkeisiin, ja sain maata hoitopöydällä yksinäni hyvän tovin. Yritin keskittyä taustamusiikkiin, hengitykseen ja läsnäoloon, mutta mieleen pyrki taas kaikenlaisia ajatuksia. Kuten esimerkiksi sellainen, että mitä jos nyt tulisi palohälytys: palohälytys pärähtäisi soimaan, ja minä olisin siinä pöydällä tiukasti pyyhkeisiin käärittynä. Oikein näin jo mielessäni, kuinka yrittäisin päästä pyyhkeistä irti ja sitten juoksisin suklaakuorrutettuna kokoontumispaikalle.   

Nähdään taas, Intia!

Finnairin bisnesluokassa matka sujuu hyvin, kun jalkaan saa Marimekko-tohvelit.

Varmuuden vuoksi on kuitenkin hyvä istua kädet ristissä.

Terveellistä kotiruokaa

Bolivian enemmän ja vähemmän hirveiden ruokien jälkeen Intia on tuntunut taivaalta, ja olen entistä vakaammin sitä mieltä, että intialainen ruoka on maailman parasta. Ymmärrän toki, että mausteiset ja joskus vähän epäilyttävän näköiset intialaiset mössöt eivät ole ehkä kaikkien mieleen, mutta minun makuhermooni intialainen ruoka osuu paremmin kuin mikään muu. Arvostan myös intialaista kekseliäisyyttä, sillä intialaiset osaavat käyttää vihanneksia ja linssejä todella monipuolisesti ja saavat vähistäkin aineksista aikaiseksi hyvää ruokaa.

Vaikka olen intialaisen ruoan suhteen hyvin kaikkiruokainen, minullakin on ruokia, joista tykkään enemmän ja joista tykkään vähemmän. En erikoisemmin pidä okrasta, ja sangatia (sormihirssipuuroa) sekä maksaa tai muita sisäelimiä en syö ollenkaan. Kerran erehdyin maistamaan jossakin ravintolassa aivoista tehtyä currya, paikallista herkkua, ja meinasin pyörtyä, kun kuulin mitä ruoka piti sisällään. En myöskään erityisemmin tykkää idleistä, höyrytetyistä linssi-riisikakkusista, jotka ovat täällä hyvin tyypillinen aamiaisruoka. Syön idlejä kyllä, ja varsin hyvällä halullakin silloin, jos kyytipoikana on riittävästi chutneytä (esimerkiksi maapähkinöistä tai kookoksesta tehtyä mausteista kastiketta).

Tämän postauksen kuvat eivät ole mikään esteettinen nautinto, mutta ei voi mitään.

Idlejä, currylehtijauhetta ja maapähkinächutneytä.

Idli ja sambarkeittoa (linsseistä ja kasviksista tehtyä paksua keittoa).

Olen yleensä syönyt intialaiset leivät käsin, mutta riisin ja muiden ruokien syömiseen olen käyttänyt haarukkaa tai lusikkaa, niin Suomessa kuin täällä anoppilassakin. Jos olen ihan rehellinen, niin olen ollut sitä mieltä, että sormin syöminen on sottaista puuhaa ja että se näyttää ällöttävältä. Sain kuitenkin Boliviassa eräänä päivänä jonkinlaisen herätyksen, sillä tajusin, miten paljon paremmalta ruoka maistuu, kun sen syö sormin. Myös ruoan vieminen suuhun metallisella ruokailuvälineellä tuntuu jotenkin kylmän kliiniseltä.

Pohjoisintialainen kasvisthali.

Rakastan intialaisia thaleja, jotka tarkoittavat monesta pienestä annoksesta koostuvaa ruokaa. Thali-lautasella tuodaan ruokien kanssa aluksi jotakin intialaista leipää, esimerkiksi rotia tai naan-leipää, kuten kuvan annoksessa. Kun on syönyt leivän, lautaselle tuodaan riisiä, ja kaikkia ruokia saa halutessaan santsata. Kuvasta puuttuvat alkukeitto, sambar- ja rasam-keitot sekä jäätelö ja hedelmät.

Intialaisessa ruoassa on paljon hyvää, mutta on siinä huonoakin. Omasta mielestäni intialaisessa ruoassa on parasta tietysti maku, mutta jos tykkää siitä, että raaka-aineiden oma maku tulee selvästi esiin (esimerkiksi että kala maistuu kalalta), niin voi olla, että intialainen ruoka ei oikein maistu. Monia mausteita ja ruoka-aineita käytetään Intiassa yhtä lailla ruoka-aineina kuin luonnonlääkkeinäkin, ja monen aineksen uskotaan edistävän terveyttä ja ehkäisevän sairauksia. Minusta olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, kuinka suuri osa luonnonlääketiedosta on uskomusta ja kuinka suuri osa siitä on tieteellisesti todistettua faktaa.

Koska täällä ei syödä juuri mitään kypsentämättä, ruoka myös sulaa paljon helpommin kuin raaka ruoka. Tykkään syödä Suomessa päivittäin salaattia, vaikka olenkin huomannut, että elimistölläni on vaikeuksia sulattaa raakoja kasviksia. Raaoista kasviksista tulee hirveät ilmavaivat, mutta sitä vaivaa ei täällä Intiassa ole. 😊  Toisaalta intialainen ruoka on varsin raskasta, ja kärsinkin Intiassa varsin usein siitä, että vatsani ei toimi kunnolla ja että minulla on paksu ja turvonnut olo. (Tosin se voi johtua jo ihan syödyn ruoan määrästäkin!) Toisaalta raskas hiilihydraattipitoinen ruoka tuo myös unen paremmin kuin kevyemmät eväät.

Poori-leipäsiä ja kanacurrya. Ehkä paras yhdistelmä maailmassa.

Dosa ja chepala pulusu eli kalaa tamarindikastikkeessa.

Suurin ongelma intialaisessa ruokavaliossa ovat minusta rasvaiset ja makeat välipalat, joita täällä syödään ihan päivittäin. Välipalat maistuvat tietenkin äärettömän herkullisilta, mutta terveellisyys on niistä kaukana. Koska olemme täällä vain rajallisen ajan, olen noudattanut anoppilan ruokailuaikoja ja -tapoja, enkä ole välittänyt kieltäytyä kyseisistä välipaloistakaan. Ehtisin kyllä taas syömään terveellisemmin ihan kyllästymiseen asti! Nyt nautin jokaisesta suupalasta, vaikka sitä läskiä taas vähän tulisikin.

Uusi makeiskauppa, jonka kävimme anopin kanssa testaamassa.

Olen aivan hulluna intialaisiin makeisiin, ja jos pitäisi valita, otanko intialaisen makeisen (esim. suosikkini sunnundan) tai suklaata, niin valitsisin ehdottomasti ensiksi mainitun.

Sunnunda-makeinen.

Tässä joitakin välipaloja, joita olen menneen viikon aikana syönyt. Näitä välipaloja syödään yleensä siinä neljän, viiden aikaan iltapäivällä, eli samaan aikaan, kun minä söisin Suomessa salaattia tai hedelmiä. 😆

Mirchi bajji eli täytetty ja uppopaistettu vihreä chili.

Sipulisamosa ja pala kova, makea maitomakeinen.

Mausteista snack-sekoitusta ja sunnunda-makeinen (tehty urad dal -linsseistä, sokerista ja gheestä).

Ponganalu eli dosa-taikinasta paistettuja pehmeitä pallukoita. Kyytipoikana mausteista tomaattipikkelssiä.

Ariselu eli sitkeä palmusokerimakeinen ja chegodiluja eli riisijauhoista tehtyjä uppopaistettuja renkaita.

Varsin terveelliseltä näyttäviä välipaloja, vai mitä?

Hedelmiäkin syödään täällä kohtuullisen paljon, mutta enemmän minä syön hedelmiä Suomessa kuin Intiassa. Mangosesonkikin on jo alkanut, mutta vaikka mangoja on myynnissä pilvin pimein, mangot eivät ole vielä ollenkaan sellaisia kuin niiden pitäisi olla. Syynä on se, että mangoviljelijöillä on kiire saada hedelmänsä markkinoille, joten viljelijät käyttävät kemikaaleja, jotka kypsyttävät mangot nopeammin. Mangoja kannattaisi ostaa vasta toukokuun puolella, kun luonnon kypsyttämät mangot saapuvat myyntiin, ja mangot alkavat maistuakin joltain. Olemme ostamaan muutaman mangon kokeeksi kahdesta eri paikasta, mutta kumpikin kerta oli pettymys. Kemikaaleja käytetään Intiassa muutenkin varsin paljon, ja esimerkiksi rypäleet kannattaa pestä kuumassa suolavedessä ennen niiden syömistä. 

Anoppi osti vihannestorilta kaksi kiloa punaisia kuivattuja chilejä, sillä hän tekee osasta chilijauhetta. Osa lähtee meidän mukanamme Suomeen. Chilisäkit olivat juuri saapuneet torille, ja näkymätöntä chilipölyä oli kaikkialla. Yskimme ja aivastelimme kilpaa, kun chili kävi hengitykseen.

Koska chilit eivät olleet vielä täysin kuivia, seurasi operaatio nimeltä chilien kuivattaminen auringossa. Kannoimme - autonkuljettaja, anoppi ja minä - chilit katolle, jossa anoppi levitti ne vanhan kankaan päälle. Anoppi oli nähnyt katolla aiemmin vanhan ison rautahäkin, ja autonkuljettajan tehtävä oli laittaa häkki chilien päälle, jotta pulut eivät pääsisi levittelemään chilejä. Häkissä olevan suuaukon autonkuljettaja tukki löytämällään metallinpalalla. Chilit olivat katolla auringonlaskuun asti, jolloin menimme anopin kanssa hakemaan chilejä. Mitä näimmekään: suuaukon metallinpala ei ollut kunnolla paikallaan, ja paikalle saapunut pulujengi oli ehtinyt tehdä tuhojaan. Pari pulua oli häkissä nauttimassa eksoottisista antimista ja loput tepastelivat häkin ulkopuolella chilikasassa, jonka ne olivat sinne levitelleet. Kävi ilmi, että anopin tuttava, joka oli käynyt hakemassa iltapäivällä katolta chilejä, ei ollut laittanut metallinpalaa kunnolla paikalleen, ja niin pulut olivat päässeet tutkimusretkelle.

Sanoin anopille tarvitseni myös tamarindia, sillä en iljennyt tunnustaa anopille käyttäneeni viime aikoina pelkästään kaupan valmista tamarinditahnaa. Anoppi tiesi tutun myyjän, jolta saisi hyvälaatuista tamarindia.

Laaduntarkkailija.

Vihannestoria ja sen meininkiä katsellessani ajattelin taas, että joku hygienian suhteen tarkempi ihminen saattaisi olla vihannestorilla aika "ihmeissään". Vaikka myyntipisteet ovat periaatteessa ihan siistit ja myyjien kädet varmastikin puhtaat, niin supermarkettiympäristö tuntuu silti tällaisesta länsimaisesta hienohelmasta vihannestoria puhtaammalta ja varmemmalta ostopaikalta. Ymmärrän kyllä, miksi anoppi ei halua ostaa tuoretuotteita supermarketista. Hänen mielestään kun supermarkettitavara on laadultaan huonompilaatuista ja kalliimpaa kuin vihannestorien tuotteet. Anoppi on varmasti myös, ainakin osittain, ihan oikeassa.

Pussiin mahtuu enemmän tavaraa, kun painaa välillä nyrkillä.

Vihannestorin vieressä onkin sitten lehmien seisova pöytä.

Kävimme myös tutussa teräastiakaupassa, kun anopin piti korjauttaa tehosekoitinkulho, ja minä halusin itselleni säilytysrasian mausteita varten. Olen tähän asti säilyttänyt mausteita pienissä lasipurkeissa maustekaapissa, mutta olen tullut pikkuhiljaa siihen tulokseen, että intialainen mausterasia, masala dabba, on paljon kätevämpi kuin erilliset purkit.

Tuo teräsastiakauppa on teräastioiden ystävän taivas, mutta kaupassa myydään myös muita keittiötarvikkeita, kuten riisinkeittimiä, termospulloja, painekattiloita ja erilaisia tehosekoittimia. 

Teräsastiat myydään painon mukaan, ja asiakkaan valitsemat astiat laitetaan vaa'alle ja punnitaan. Minusta tuo teräskauppa on ihana, ja minun teki taas mieli rohmuta kaupan hyllyt tyhjiksi. Onneksi järki kuitenkin heräsi ja muistutti, että meillä on teräsastioita jo enemmän kuin tarpeeksi.

Kaupassa on myös keittiölaitteiden korjaustiski, jonne anopillakin oli asiaa. Tehosekoittimen kulhon terä ei pyörinyt kunnolla, ja vika piti korjauttaa. Tiskille oli jonoa, mutta anoppi oli ovela ja kävi sujauttamassa kulhonsa tiskille. Sitten menimme katsotaan mausterasioita. Kun mausterasia oli valittu, anoppi meni jonon ohi korjaustiskille, koska hänen kulhonsa oli siellä jo odottamassa, joten hän oli ikään kuin jonossa ensimmäisenä. Yksi jonossa seissyt nainen tuohtui anopin toiminnasta ja yritti tunkea anopin ohi. Minä seurasin kiinnostuneena tapahtumia sivusta. Anoppi sanoi naiselle, että hänen asiassaan ei menisi kuin viisi minuuttia ja että hän menisi ensin, mutta toinen nainen sanoi, että ei hänen asiassakaan menisi kuin viisi minuuttia ja että hän menisi ensin. Molemmat yrittivät tunkea tiskille toistensa ohi, mutta lopulta korjaaja hoiti tilanteen diplomaattisesti, ja hoiti kummankin naisen asiat samanaikaisesti. 😀

Olen viettänyt paljon aikaa keittiössä anopin kanssa ja oppinut taas monta uutta ruokalajia.

Tässä tulee ruokaa kuivatuista pikkukaloista.

Viimeisimmän ruoan eli katkarapubiryanin ohje oli sellainen, että anopinkin täytyi luntata muistivihkostaan, kuinka biryani tehdään. Anoppi oli saanut ohjeen naiselta, jonka luona kävimme sunnuntaina kylässä. Koska olin tykännyt ruoasta (sitä oli tarjolla sunnuntaina), anoppi opetti biryanin valmistuksen nyt minulle. Vaikka anoppi saattaa tulistua joskus aika nopeasti, täytyy sanoa, että joskus suorastaan ihmettelen, kuinka kärsivällinen anoppi on minun kanssani. Itseltäni saattaisi mennä hermo aika pian, jos joku pyörisi koko ajan jaloissani ja kyselisi milloin mitäkin. Mutta hyvä niin! 😘

Rättiesittely

Kurtakuvia toivottiin, joten niitä olisi nyt sitten tulossa. Varautukaa silmiä särkeviin väriyhdistelmiin! Kuvien ottaminen oli hieman hankalaa, kun otin kuvat suljetun oven takana makuuhuoneessa, ja makuuhuoneeseen oli koko ajan tunkua.

Ensimmäisellä kerralla olin laittanut oven salpaan, mutta anoppi meinasi yhtäkkiä tulla oven läpi. Selvisi, että sisään oli pyrkimässä kaksi nahjusta remppamiestä, jotka tulivat korjaamaan kylpyhuoneen vuotavaa bideehanaa. Toisella kerralla kuvaussessio keskeytyi, kun kotiapulainen tuli iltapäiväkäynnillään lakaisemaan ja pesemään huoneen lattiaa. Yleensä kotiapulainen pesee lattiat jo aamulla, mutta me heräämme ukkelin kanssa niin myöhään, että kotiapulainen on jo ehtinyt lähteä. Kuvat ovat siis kiireestä johtuen osittain vähän epätarkkoja, mutta ei voi mitään. (En viitsinyt selitellä anopille, mitä puuhailin, joten kuvaaminen piti hoitaa salassa.)

Ensiksi kaksi kurtaa, jotka ostin lähinnä kotikäyttöön. Käytän kurtia täällä kotiasuinakin, koska kurtat ovat säädyllisiä, ohuita ja ihan siedettävän näköisiäkin verrattuna esimerkiksi Suomessa käyttämiini lökövaatteisiin. Täällähän saattaa tulla vieraita milloin vain, ja siksi olisi hyvä, jos olisi kotioloissakin ihmisen näköinen.

Kotiasu 1. Hihat eivät ole eripituiset, vaan toinen hiha on vähän kurtussa.

Nyt tajusin, että tästä asusta tulee ihan mieleen joku 70-luvun kotirouva!

Tämän seuraavan kuvan otin viimeiseksi, ja siinä vaiheessa päivänvalo oli makuuhuoneessa jo niin vähissä, että oli mentävä katolle kuvaamaan. Kuvaaminen oli nimittäin keskeytynyt pariksi tunniksi, kun kävimme anopin kanssa vihannestorilla ja muilla asioilla.

Kotiasu 2.

Muut kurtat ostin sitten sitä varten, että niissä voisi mennä uloskin. Toki olen haahuillut näissä ns. kotikurtissakin ulkona, ja käynyt ne päällä lähikaupassa, kävelyllä anopin kanssa ja siellä vihannestorilla.

Ostin myös vihreät legginsit, ja ne sopisivat ehkä tämän vaalean kurtan kanssa. Nuo mustat ovat niin tolkuttoman tylsät, vaikka niissä onkin lahkeissa tuommoiset pitsisomisteet.

Tämä punainen kurta olisi saanut olla kokoa pienempi, mutta en jotenkin tajunnut sitä kaupassa. Kokoa pienempi koko tarkoittaa pienintä kokoa, joka tuosta merkistä (Biba) on saatavilla, enkä edelleenkään lakkaan ihmettelemästä sitä, että joudun ostamaan Intiassa niin pieniä vaatteita. Minulla kun on edelleenkin sellainen mielikuva, että olen intialaisiin verrattuna iso ja roteva, vaikka eihän se välttämättä niin ole (massiivisista lihaksistani huolimatta 😆).

Lisäksi oli vielä se sininen kurta, jonka kuvan laitoinkin jo edelliseen postaukseen. Löysitkö joukosta oman suosikkisi tai inhokkisi?

Legginsejä myydään kahta pituutta - toinen on sellainen normaali nilkkapituus, ja toinen on ylipitkä malli, jonka lahkeet jäävät kurtulle (kuten esimerkiksi tuossa edellisessä kuvassa). En ennen tykännyt pitkälahkeisista legginseistä, mutta nyt haluaisin käyttää vain niitä.

Vieraita saattaa tulla täällä tosiaan ihan milloin vain, esimerkiksi jo heti aamusta. Eilen aamullakin, kun heräsin puoli kahdeksalta, kuulin olohuoneesta vieraan miehen äänen. Yritin kuulostella, kuten niin monesti ennenkin, kenelle ääni mahtoi kuulua, jotta osaisin varautua kohtaamiseen etukäteen. Onneksi tehtävä oli tällä kertaa helppo, sillä kyseessä oli ukkelin tuttu, joka oli tuttu minullekin jo vuosien takaa. Joskus vieraita on tullut sillä aikaa, kun olen ollut jossakin ulkona, ja silloin yritän päätellä oven ulkopuolella olevista kengistä, kuka on tullut kylään. Harvoin päättely kuitenkaan onnistuu!

Grillattua maissia katumyyjältä.

Suolaa, chilijauhetta ja sitruunamehua päälle.

Minun on joskus hirveän vaikea muistaa intialaisten naamoja, sillä monet intialaiset näyttävät minusta ihan samoilta. Se on noloa, sillä intialaiset tietysti muistavat minut ja olettavat, että minäkin muistan tavanneeni heidät kerran joskus vuonna 2012. Muistamattomuus aiheuttaa noloja tilanteita, kun yritän miettiä pääni puhki, kuka hemmetti tuo ihminen on. Toisen kanssa keskustelukin on hirveän vaikeaa, kun ei muista ihmisestä mitään, ja toinen olettaa, että muistaa. Onko kyseinen ihminen sukua, ystävä vai perhetuttu; onko hänellä perhettä; missä hän asuu; kuinka monta lasta hänellä on? (Minusta alkoi tuntua, että olen kirjoittanut tästä joskus aikaisemminkin, mutta asia todellakin vaivaa minua.) Miksi ihmeessä en muista ihmisten kasvoja? Toisaalta on myönnettävä, että Intiassa tapaa niin paljon ihmisiä, että on ehkä liikaa vaatia itseltään, että muistaisi jokaisen tapaamansa ihmisen vuosien takaa.

Kukkamyyjä temppelin edessä.

Viime viikolla kävi yhtenä päivänä todella nolosti, kun kylään tuli nuorehko pariskunta. Mies sanoi olevansa ukkelin ystävä, mutta luulin hänen olevan lapsuudenystävä tai jotain, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt miestä. Pariskunta istui olohuoneessa aikansa, ja anoppi jututti heitä. Minä olin läppärin kanssa ruokapöydän ääressä. Kun selvisi, että ukkeli ei ollut tulossa vielä vähään aikaan kotiin, pariskunta päätti lähteä. Siinä vaiheessa mies kysyi minulta, muistinko heitä. He olivat kuulemma asuneet aiemmin Leppävaarassa Espoossa, ja me olimme käyneet ukkelin kanssa heillä kylässäkin. Siinä samassa muistin heidän kotinsa ja sen, että nainen oli laittanut ihan äärettömän hyvää kalaruokaa. Olimme vaihtaneet naisen kanssa puhelinnumeroita ja soitelleetkin muutaman kerran. Enkä minä ollut muistanut heitä!

Hoidin tilanteen omasta mielestäni lopulta ihan tyylikkäästi, mutta minusta tuntui siltä, että olisin halunnut vajota maan alle. Kuinka huonomuistinen ihminen voi olla?!  

Katsoin yhtenä päivänä anopin kanssa kadulla kävellessäni, että mikäs roiskeläppä se tuolla puussa roikkuu. Anoppi katsahti ylös ja sanoi sen olevan hunajaa. Kun zoomailin kameralla, tajusin, että sehän oli mehiläispesä!

Anoppi kertoi, että mehiläiset keräävät kukista mettä, jota he vievät tuonne pesään. Keräysprojekti jatkuu päivästä toiseen, kunnes tulee täydenkuun aika, jolloin mehiläiset juovat pesän tyhjäksi! En tiedä, pitääkö anopin kertomus paikkansa, mutta mielenkiintoinen kertomus joka tapauksessa.

Viime päivinä on ollut aivan tukahduttavan kuuma, ja varsinkin ensimmäinen kuuma päivä oli aika vaikea. Olin jotenkin ihan pökerryksissä koko päivän. Keskipäivällä ei tee muutenkaan ihan hirveästi mieli lähteä mihinkään ulos pyörimään. Hyderabad on Santa Cruzin täydellinen vastakohta siinä suhteessa, että täällä ei tuule tipan tippaa, kun taas Santa Cruzissa tuuli niin, että tukka meinasi lähteä päästä. Tosin tuulesta olisi tuskin mitään hyötyä, kun se olisi varmasti sellainen lämmin lehmän henkäys.

Anoppilassa ei ole ilmastointia muuta kuin vierashuoneessa eli meidän makuuhuoneessamme, joten täällä eletään päivät pelkkien tuulettimien varassa. Olen tottunut siihen yllättävän hyvin, vaikka olen kyllä pari kertaa ajatellut, että jos kyseessä ei olisi anoppila, niin kuljeskelisin kaiket päivät bikineissä.

 
Tänään saan KBR-puistoon seuraa, kun ystäväni tulee kylään, ja menemme yhdessä lenkille. Lenkin jälkeen menemme jonnekin syömään, ja tiedossa on varmasti taas vatsan täydeltä ruokaa. Kyllä kohta loppuu ihmisten kysely, olenko jollakin dieetillä, kun olen niin laihtunut!

Anoppi sai eilen hirveän hepulin, kun kylppärin remppamiehet vaativat työstään maksua. Anoppi kun oli luullut, että omistaja maksaisi korjauksen. Kaiken lisäksi työhön ei mennyt korkeintaan kuin ehkä yksi minuutti. Bideehanan korjaaminen onnistui varsin mainiosti, ja hana toimikin hienosti yhden kokonaisen päivän. Nyt hana vuotaa taas. En ole vielä uskaltanut kertoa asiasta anopille, koska anoppi repii takuuvarmasti pelihousunsa - vai pitäisikö sanoa -sarinsa. 

Tähän loppuun pitää vielä laittaa yksi laulu, jonka kuulin telkkarimainoksesta pari päivää sitten ja johon rakastuin ensi kuulemalla. Kyseessä on perjantaina ensi-iltansa saavan teluguelokuvan Bharat Ane Nenu -tunnuskappale Bharat Ane Nenu. Kannattaa kuunnella, sillä kappale on (ainakin minusta) ihan järisyttävän hyvä!